Part 1

language: Finnish

KEVEÄ KESÄINEN TARINA

Kirj.

Albert Gnudtzmann

Tanskankielestä suomentanut

Saima Kolu

Kariston 50 p:nin romaaneja n:o 55

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1915.

I

Oveen kolkutettiin, ja maalari Petter Witt hypähti ylös niinkuin hänen patjansa kaikki joustimet olisivat alkaneet häntä pallonaan heitellä.

"Sepä on kerrassaan hävytöntä... kuka siellä? Kuinka voitte jyristää sillä tavoin?"

"Minähän täällä olen — Matts Brille. Kello tulee pian puoli kymmenen."

"Mitä se minua liikuttaa?" Ja Petter Witt sukelsi jälleen pieluksien sekaan.

Mutta Matts Brille kolkutti yhä ja väitti, että hänellä oli tärkeätä asiaa.

Petter Witt oli mies, joka oli tottunut ottamaan asiat levollisesti. Tai ainakin hän kätki taiteilijamielensä levottomuuden jonkunlaisen väsähtäneen hymyn taa.

Ja tämän väsyneen hymyn hänestä erkanematta hän nousi sängystään, veti ylleen välttämättömimmät, otti päänalusensa, aukaisi oven ja heitti pieluksen Mattsia kohti.

Mutta Matts väisti, pielus lensi hänen päänsä yli ja sattui erääseen vanhanpuoleiseen herrasmieheen, joka juuri nousi portaita ylös.

Hopsis! Vanhanpuoleinen herrasmies pyörähti pari askelta taaksepäin. Hänen hattunsa putosi; palava sikaari, joka hänellä oli suussa, oli työntyä hänen kurkkuunsa. Pieni, musta salkku sinkosi yli porraskaiteen, ja siinä olleet paperit liehuivat joka suunnalle.

Matts Brille kokoili talteen miehen, sikaarin, hatun ja muutamia papereita ja sai kaikki Petter Wittin huoneeseen.

Vasta tällöin havaittiin, että sikaarin kipinä oli sytyttänyt vanhan herran harmaan parran tuleen, ja se paloi kuin kuloheinä.

Petter Witt kaasi pesukannusta hiukan vettä odottamattoman vieraansa päähän, mutta tämä ei osoittautunut siitä lainkaan kiitolliseksi. Hän päristeli ja noitui, niin että Petter Witt lopulta kadotti kärsivällisyytensä. "Kuulkaapa nyt", hän sanoi, "kuka voisi oikeastaan kieltää minua heittämästä omaa päänalustani eteiseen talossa, minä asun? Enkö ehkä ole täsmällisesti maksanut vuokraani koko siltä puolelta vuodelta, minkä täällä olen asunut, jos en ota lukuun kolmea viimeistä kuukautta? Mutta te, jolla ei ole täällä mitään tekemistä, te tunkeudutte sisään ja asetutte pielukseni tielle aivan kuin omistaisitte koko talon."

"Olen tullut tänne luvallisella asialla! Olen Knutsenin räätäliliikkeen laskujen kantaja, ja minulla on täällä lasku taiteilija Wittille."

"Herra Witt ei ole kotona. Istuin juuri täällä odottelemassa häntä."

"Vastikään kuitenkin sanoitte asuvanne täällä. Sitäpaitsi voi teistä nähdä, että te olette juuri noussut vuoteesta. Ettehän edes ole puettu."

"Olin väsynyt, ystäväni, väsynyt yövalvonnasta. Olen uskollisesti varronnut täällä hra Wittiä eilisillasta saakka. Lopuksi heittäydyin hetkeksi ystäväni sänkyyn, ja se ei suinkaan liene mikään rikos, luullakseni. Voitte huoleti jättää laskunne tuonne kirjoituspöydälle. Näettehän kirjepainimen — siellä on muutamia jo entisellään. Lupaan sanoa herra Wittille, että olette käynyt täällä. Teidän ei tarvitse pelätä, ettette saisi rahoja; herra Witt on tavattoman varma ja luotettava nuori mies."

Laskujenperijän mentyä kääntyi Petter Witt paheksuen Matts Brilleen, onnettomuuden aiheuttajaan. Mutta Matts oli hyvin juhlallisen näköinen ja sanoi liikutuksesta väräjävällä äänellä:

"Petter, Petter — minusta on tullut tilanomistaja ja miljoonamies."

Petter Witt tunnusteli hieman hänen otsaansa, huokasi ja sanoi:

"Hyvä Jumala, Matts, milloin se onnettomuus tapahtui?"

"Eilen", sanoi Matts Brille. "Kerrassaan romaani."

"Sen voin uskoa." Mutta hymystään huolimatta oli Witt käynyt miettiväksi. Kenpä meistä ei tyrmistyisi, kun hän äkkiä näkee miljoonan nousevan koko majesteettisuudessaan nenänsä eteen? Me halveksimme ehkä sitä itsekästä periaatetta, jota se edustaa, sen tyhjää kiiltoa, sen väärää loistoa. Mutta me kumarramme kaikelle sille nerolle, sille työlle ja itsekuritukselle, mikä on tuon suuren rahasumman koonnut. Tai ainakin niiden salaperäisten voimien edessä, jotka ovat panneet niin paljon rikkautta yhden ainoan ihmisen käteen.

Petter Witt oli siis alkanut katsella ystäväänsä, jollakin tuollaisella kunnioituksella. Mutta hän ei kuitenkaan ilmaissut olevansa yhtään hämmästynyt.

"Kerro minulle se romaani!"

"Senpä teen. Pukeudu sillävälin. Tarvitsen apuasi."

"Onko siinä joku salaperäinen juttu selvitettävänä?!"

"Ehkä; sinä oletkin kauvan kehuskellut salapoliisikykyjäsi."

"Jokaisessa todellisessa taiteilijassa on aina jotakin salapoliisimaista. Hänenhän on osattava nähdä sellaista, mikä on salassa muilta."

"No, sitte saatkin tilaisuuden näyttää kykyäsi."

II.

Matts Brillen silmäänpistävin piirre oli yletön luomi silmäkulmien välissä.

Siitä saattoi lukea hänen vaihtelevat mielialansa. Jos hän innostui, niin se hohti kuin rubiini; jos hän oli pahalla tuulella, niin se kävi likaisenkeltaiseksi. Mutta hänen ollessaan hyvällä päällä se kukoisti ruusunpunaisena. Se hallitsi täydellisesti hänen hieman kokoonpuristuneita kasvojaan, joissa suipponenä ja tummat, intomieliset silmät herättivät lisäksi huomiota.

Mutta Matts Brillen suuttuessa hänen luomensa karahti tummansiniseksi, ja näin kävi usein, mutta ei koskaan pitkäksi aikaa kerrallaan.

Ei nimittäin ollut säveämpää ihmistä kuin filosofian kandidaatti Matts Brille — ei ketään toivehikkaampaa ja haaveellisempaa. Heti täysikäiseksi tultuaan oli hän luonnollisesti kiiruhtanut vapautumaan peritystä omaisuudestaan, joka mahdollisesti olisi saattanut painaa hänet suruttomalle ja mukavalle poroporvarikannalle. Hän oli sijoittanut sen erääseen Chilen timanttikaivokseen, ja mitään varmempaa keinoa rahojensa täydelliseen hukkaamiseen saattoi tuskin ajatella. Siitä lähtien hän oli yrittänyt yhtä ja toista. Hän oli lueskellut taidehistoriaa, oli puuhannut sellaisen akatemian perustamiseksi, missä hengen valitut olisivat asuneet kultaisissa saleissa ja saaneet käytettäväkseen kukin oman loistoauton; hän oli hommannut yhdistyksen isännättömille koirille, oli työskennellyt erään kirjallisten tuotteiden tukkukaupan palveluksessa ja eli itse varakkaan sukunsa vapaaehtoisista avustuksista.

"No", sanoi Petter Witt, "kerro nyt levollisesti ja asiallisesti."

"Tahdon olla rauhallinen — varmasti..." Matts Brille puhkui innostuksesta; "kuuntele nyt vain! Tiedät ehkä, että minulla on kerran ollut eno, joka monta vuotta sitten matkusti Amerikaan; hän oli Iversen ja ristimänimeltään Matts niinkuin minä. Suuri tyhjäntoimittaja muuten! Ei kelvannut mihinkään."

"Aivan niinkuin sinä siis."

"Joutavia! Me emme olleet kuulleet hänestä mitään hyvin pitkään aikaan, ennenkuin vasta eilen. Sain silloin hänen ainoana perijänään muutamia pikku tavaroita, jotka New-Yorkin tanskalainen konsulinvirasto minulle lähetti. Noita tavallisia, sinä ymmärrät: kellon, kravatti neulan, sormuksia, perhevalokuvia, lompakon ja vanhan avaimen. Se on tärkeä, ymmärrätkö — ja sitten kirjepinkan."

"Ja siinä testamentin, missä hän määrää sinut omaisuutensa ja suuren farminsa perijäksi."

"Eipä suinkaan. Matts-enolla ei ollut edes voita leipänsä päälle. Köyhä, kerrassaan ruti köyhä! Mutta nytpä saat kuulla. Kun hän oli nuori, koetti hänen isänsä tehdä hänestä maanviljelijää. Se oli tapana siihen aikaan. Nyt sijoitetaan tyhjäntoimittajat sellaisiin liikkeisiin, jotka tekevät vararikon ja perustetaan osakkeille. Matts-eno pääsi harjoittelijaksi herraskartanoon etelä-Seelannille, Munksholma on sen nimi."

"Niin, minä tiedän, sen omistaa muuan Munk-suku."

"Aivan oikein. Vanha suku, ainakin parisataa vuotta. Nykyään asuu siellä muuan vanha tyttö Josefina Munk."

Hän on ottanut kasvatikseen nuoren neitosen, joka saa kartanon hänen kuoltuaan, — tohtori Möllerin tyttären."

"Ja nyt aiot sinä mennä naimisiin tytön, tilan ja miljoonan kanssa?"

"Minä? Oletko hullu! Minä en ole mikään onnenonkija enkä avioliittokeinottelija. Sitä paitsi — sinä tiedät — rakkaus! Kun Emelie otti sen sepänsällin, sanoin minä sille ilolle jäähyväiset, minä, joka halusin hänet korottaa — rahvaan naisen — laulajattareksi..."

"Niin, pikku Matts, hänhän ei ole ensimäinen, joka on sinut pettänyt, eikä hän jääne myöskään viimeiseksi. Niin kauvan kuin rastas livertelee salolla Matts Brillekin rakastelee."

"Ei koskaan, ei koskaan! Kuule nyt vain! Tämä Josefina Munk ei ole syntynyt tilan ja miljoonan omistajana. Hän on edellisen omistajan, kamariherra Konrad Munkin serkku, kamariherran, jonka luona Matts-eno oli maanviljelysoppilaana. Kamariherralla oli ainoa tytär, Edla, ja tämän sekä Matts-enon välillä syntyi rakkaussuhde. Matts-eno oli lempo mieheksi, naisten viehättäjä mitä suurimmassa määrin. Mutta kamariherraa hän ei kyennyt viehättämään, tämä epuutti hänet, ja niin matkusti Matts-eno Amerikaan."

"Mutta — hänen matkustettuaan toimitti kamariherran tytär maailmalle pienen lemmenvakuuden, ja tämän hennon nuorukaisen ottivat sinun vanhempasi huostaansa..."

"Kerronko minä, vai enkö kerro? Kamariherran tytär ei saanut mitään lemmenvakuutta, ei suurta eikä pientä. Sitä vastoin osoittavat enoni jälkeenjääneet paperit — _aivan riittävän selvästi_ — aivan riittävän selvästi — sanon minä..."

"Mitä sitten?"

"Että Edla Munkin ja enoni välillä oli avioliitto solmittu. Kööpenhamina — pappi — ymmärrätkö? — Sitten lähtee eno Amerikaan. Nainen saattaa häntä laivaan: 'minä olen sinun vaimosi! Tule takaisin — pian! Sillä välin koetan saada isän suostumaan'."

"Tyttö-parka! Hän ei tiennyt, että hän oli täynnä tuberkeleja. Pari vuotta senjälkeen oli hän kuollut, eikä ketään Mattsia ollut kuulunut. Mutta hän lienee joka tapauksessa pannut äijän kuumille. Kun tämä ymmärsi, että tytär oli parantumattomasti sairas, katui hän kovuuttaan, tullen yhä synkkämielisemmäksi, ja murtamia päiviä ennen kuin tytär kuoli, — pang! kuula läpi pään! Se oli minun onneni, se."

"Kuinka niin?"

"Etkö voi sitä käsittää? Jos tytär olisi kuollut ensin, olisi tila ja omaisuus isän kuollessa peruuttamattomasti joutunut suvulle. Nyt sitä vastoin isä kuolee ensin, tytär perii hänet, tämän kuollessa saa minun enoni osansa omaisuudesta tahi ehkäpä suorastaan kaikki. Ja taas tämän kuoltua olen minä hänen ainoana perijänään Munksholman ja sen rikkauksien laillinen omistaja, perinnön, joka varmastikaan ei jää alle miljoonan."

"Ja mihinkä tuet otaksumasi?"

"Mihinkäkö?" Hän ojensi Petter Wittille paperin, jonka kirjoitus oli haalistunut. "Tässä näet erään kirjeen Edla Munkilta Matts-enolle; se on kyhätty muutamia päiviä ennen lähettäjän kuolemaa. Hän puhuu useassakin kohden 'siitä juhlallisesta liitosta', minkä he olivat tehneet, ja pyytää häntä tulemaan takaisin. Mutta ellei eno ennättäisi ennen hänen kuolemaansa, niin hän tapaa kuitenkin vihdoin palatessaan todistuksia siitä, kuinka suuresti hän on enoa rakastanut ja kuinka paljon hän on ajatellut tämän tulevaisuutta. Mutta kun hän pelkää, että henkilöt, joilla on etua näiden todistusten katoamisesta, saattaisivat ne todella hävittää, on hän ne kätkenyt erääseen salaiseen paikkaan ja liittänyt ohjeen, mistä ne ovat löydettävissä. Mutta jotta me voisimme jotakin tässä asiassa tehdä, on meidän mentävä itse paikalle. Jos tahdot minua auttaa, niin lähdemme täältä huomisaamuna. Munksholman lähellä on Skogstoftan kestikievari ja kylpypaikan täyshoitola. Sinne asetumme, sinä, ystäväni ja lainopillinen neuvonantajani, varatuomari Mossgord sekä minä itse. Te molemmat tulette tietysti minun vieraikseni."

"Ka, kiitoksia paljon, mutta..."

"Sinun tehtäväsi? Lorua! Seutu on erinomaisen kaunista: hiekkarantaa, metsää! Sinä voit yhtä hyvin makailla siellä kuin missä tahansa, sinä maalaat taulun tuosta herraskartanosta; naiset kulkevat ohi; me tulemme heidän kanssaan tekemisiin; minulla on olevinaan historiallisia harrastuksia, jotain sanoakseni syyksi! Ja sillä tavalla saamme me pääsyn perhearkistoon, missä papereita luultavasti säilytetään — oletko mukana?"

"Tietysti olen. Mutta — tuo ohje, joka lähemmin johtaisi..."

"Se on tässä. Valitettavasti puuttuu yksi nurkka, Matts-eno lienee sen repinyt rikki, ehkäpä varovaisuussyistä."

Hän ojensi paperipalan, ja Petter Witt luki:

"Kun minä olen kuollut, löydät perhe noin kolme askelta vasemmasta ku keskellä toista ja kolmatta ja korkeudelta, joka on noin papereita, jotka osoittavat len rakastanut sinua. Sinun Ed."

"Voitko ratkaista tuon ongelman?" kysyi Matts Brille.

"Eihän se liene kovinkaan vaikeata. Katsokaamme! Kun olen kuollut, löydät perhe... perhearkistosta luonnollisesti, noin kolme askelta vasemmasta ku... kulmasta, keskellä toista ja kolmatta — kolmatta... mitä tavallisesti arkistossa on? Hyllyjä! Siis: keskellä toista ja kolmatta hyllyä, ja korkeudelta, joka on noin... noin kaksi kyynärää, papereita, jotka osoittavat... kuinka suuresti olen rakastanut sinua. Sinun Edlasi."

"Niin, sehän tuntuu hyvin otaksuttavalta. Mutta minä en vain voi oikein ymmärtää, miksi sen täytyy olla juuri kaksi kyynärää."

"Yksi kyynärä olisi vaivaloista, kolmen kyynärän korkeudelle tuskin ulottuisi. Ja kun siinä on 'noin', on korkeus ollut ilmoitettu vain likimääräisesti, uskottavasti täysissä kyynärissä."

"Se on hyvin terävänäköistä! Jos saamme asian järjestetyksi, niin saat kymmenen prosenttia perinnöstä. Mossgord on saanut lupauksen yhtä suuresta osasta."

"Hitto vieköön, siitähän saattaa tulla suuri omaisuus."

"Eipä mitään kiittämistä! Ei kiittämistä! Valkoinen neitsyt olisi myöskin saanut kymmenen prosenttia, mutta hän saa tyytyä siihen kauniiseen patsaaseen, jonka hänelle pystytän puistoon."

"Kuka on valkoinen neitsyt?"

"Edla tietysti, enon vaimo. Häntä nimitettiin aina siten. Hän kulki aina valkoiseen puettuna. Ja hän makaa valkoisessa arkussa muuratun hautaholvin sisällä. Romantiikkaa, ymmärräthän. Jonnin joutavuuksia! Mutta häntä minä kumminkin saan kiittää herraskartanosta."

III.

He tapasivat toisensa seuraavana aamuna asemalla. Petter Witt esiteltiin Matts Brillen lainopilliselle avustajalle, varatuomari Mossgordille.

Varatuomari Mossgord oli erään ravintoloitsijan poika. Hän oli lyhyt, paksu, punatukkainen ja pisamainen. Yleensä oltiin sitä mieltä, että hänellä oli suuret lainopilliset tiedot, ja se on kylläkin uskottavaa, ainakaan hän ei ollut niitä kuluttanut.

"Minä istun odottamassa suurta huijausta", oli hänen tapansa sanoa. "Saatavien perimisroska ja pikku jutut eivät ole minua varten. Olette kai minun kanssani yhtä mieltä siitä, että lainopin runous alkaa vasta silloin, kun pyöritellään miljoonia. Tarjotkaa minulle suuri juttu! Ennen en minä paikaltani liikahda."

Matts Brillen perintöasia oli hänen ensimäinen suuri juttunsa, siis myöskin ensimäinen, mihin hän todella ryhtyi. Hän olikin tästä syystä varustautunut mahdottoman isolla salkulla ja useilla matkalaukuilla; lisäksi oli hänellä hihnassa hartioilla riippuva kiikari, matkavaippa ja hattukotelo. Useita sukulaisia, kaikki tarjoilijaluokkaan kuuluvia, saattoi häntä asemalle, ja sitäpaitsi muuan nuori nainen, jonka hän oli luvannut naida, mikä lupaus hänen oli määrä täyttää niin pian kuin hänestä tuli oikea varatuomari.

Kun Petter Witt ja Matts Brille olivat auttaneet hänet ja hänen tavaransa vaunuun, kuului asemasillalta sarja huolestuneita kysymyksiä:

"Bertil, oletko muistanut ottaa leivoksia mukaasi...? onko sinulla tohvelisi, hyvä Bertil...? et suinkaan ole unohtanut suklaata, Bertil...? sinä toki muistanet, pikku Bertil, kietoa vaipan ympärillesi, kun käyt nukkumaan... hyönteispulveri, Bertil... nahkaliivisi... oi, rakas Bertil, et suinkaan ole unohtanut hammasharjaasi...?"

Veturi vihelsi lähtömerkin, huiskutettiin ja huudettiin: "hyvästi, hyvästi", ja naimalupauksen saanut nuori nainen hyppäsi vaunun astuimelle nähdäkseen vielä kerran vilauksen rakastetustansa. Hän oli tahtomattaan joutua mukaan, mutta viimeisessä silmänräpäyksessä kiskaisi konduktööri hänet alas.

"Katsokaa, kaatuiko hän ja loukkasi itsensä", pyysi Bertil Mossgord, ja Matts Brille kurottautui akkunasta ulos ja vakuutti, että nuorelle naiselle ei tullut vauriota.

"Olipa vahinko", sanoi Mossgord; "minulla ei olisi ollut mitään sitä vastaan, vaikka hän olisikin vähän raapaissut ihoaan ja loukannut polveaan, että se olisi ollut jonkun aikaa hellä. Silloin olisi hän toisella kertaa ehkä vähemmän kevytmielinen. Ajatelkaas, jos hän olisi satuttanut itsensä kuoliaaksi, niin minähän en olisi voinut matkustaa, ja ensimäinen suuri juttuni olisi mennyt minulta ohi, puhumattakaan suloisesta maalla oleskelemisesta."

"Niin, seutu lienee kerrassaan ihana", huomautti Matts innostuneesti. "Metsää, merta, vaaroja."

"Minä panen suuremman arvon sille, että Skogstoftan kestikievarin isäntä on juoppohullu. Huomatkaa, parhaiten syö aina paikoissa, missä isännällä on juoppohulluuden kohtauksia. Hän saa alati aikaan rettelöitä, ymmärrättekö, ja hälventääkseen niiden muistot hän tarjoo seuraavana päivänä, lepyttääkseen julmettuneita jumalia, parasta tuoretta hummeria, mitä suinkin voi saada."

Konduktööri oli sillä välin lävistänyt matkaliput. Heti hänen mentyään otti varatuomari Mossgord pitkän sikaarin taskustaan, haisteli sitä hyväillen, leikkasi huolellisesti kärjen, pisti suuhunsa ja raapaisi tikun.

Muuan hapankatseinen herrasmies oli istunut vastapäätä ja jännittyneesti tarkannut näitä valmistuspuuhia. Akkunan ääressä istui kaksi naista, nuorempi ja vanhempi. Herrasmies oli vaihtanut ymmärtäviä katseita näiden kanssa, ja koko kolmikko tuijotti nyt Mossgordiin, niinkuin tämä olisi ollut ilmestyskirjan peto. Aikoiko hän todellakin sytyttää...

Mossgord raapaisi tulta. Nyt oli hetki tullut. Hapankatseinen herra kävi aivan ihmisystävälliseksi. Hänen piirteisiinsä tuli jotakin lapsellisen myötämielistä ja hyvää tarkoittavaa. Hän suoristi ryhtiään ja sanoi arvokkaasti:

"Anteeksi, hyvä herra, mutta minun on pakko teidän tähtenne kiinnittää huomiotanne siihen, että tämä on tupakoitsemattomien vaunuosasto."

Ei ole mikään sen masentavampaa kuin joutua kiinni tupakan polttamisyrityksestä vaunussa, missä se on kiellettyä. Olet iloinnut odotettavasta nautinnosta, olet istunut ja tunnustellut pientä pyöreätä sikaaria, joka uinui niin viattomana kotelossaan; olet ottanut sen esille, hyväillyt sitä aivan kuin se olisi pieni lapsi, olet mielikuvituksessa antanut sen suloisen tuoksun kulkea läpi koko hermostosi... ja silloin kuuluu vieras ääni, joka äkkiä ja karkeasti repii rikki kauniit unelmasi, ja siinä sitä sitten istut kuin kiinni saatu ja vaarattomaksi tehty rikoksentekijä, jota inhoten ja säälien katsellaan, kurkussasi tunne sellainen, niinkuin se olisi sisäpuolelta katettu hiekkapaperilla.

Mutta Mossgord sytytti aivan rauhallisesti sikaarinsa. Hän imaisi pari haikua, seurasi silmillään sinistä savua, joka ilkamoiden kiiri vaunun kattoa kohti, ja sanoi sitten kohteliaalla äänellä:

"Kiitän teitä sydämellisesti tiedonannostanne, mutta minun on myönnettävä, että minä olin siitä selvillä jo aikaisemmin."

Yrmeä herrasmies tunsi silmissään pyörryttävän. Eikö hän ollut tässä todistajana röyhkeään ja raakaan rikokseen kaikkia jumalallisia ja inhimillisiä lakeja vastaan?

"Niin, mutta..." kivahti nainen, "silloin ehkä olette myöskin niin hyvä ja panette pois sikaarinne."

Mossgord veti syvän ja onnellisen haiun ja katsoi hellästi sikaariin.

"Ei pälähdä se päähäni. Minusta on mieluista istua tupakoitsemattomien vaunuosastossa. Siellä ei häiritse oman, todella ensiluokkaisen sikaarinsa tuottamaa nautintoa se, että on pakko olla seurassa, missä puolitusinaa muita mieshenkilöitä istuu ja löyhyttelee inhoittavia kaalinperäpötköjään ja pieniä, happamia jalkahikipiippujaan."

"Niin, mutta — niin, mutta — tuo on sentään ennen kuulumatonta röyhkeyttä."

"Minä vastaan seurauksista. Tämähän on pikajuna, joten se ei pysähdy ennenkuin kahden tunnin perästä, ja sillä ajalla olen minä jo ennättänyt aikapäiviä polttaa sikaarini loppuun."

"En ole koskaan kuullut moista hävyttömyyttä."

"Tunnutte olevan ihmeissänne menettelytavastani. Se on minusta aivan luonnollista. Joka tapauksessa olisi minusta ikävää, jos te eroaisitte minusta katkerin tuntein. Oikeastaan pidän sangen paljon ulkomuodostanne. Te ehkä voisitte paremmin ymmärtää minua, jos tietäisitte, minkälainen on tämä sikaari, jonka kanssa tässä työskentelen, haanko luvan tarjota teille?"

"Ette, sitä te ette saa!"

"Te kieltäydytte luultavasti senvuoksi, että te ette tahdo polttaa sitä täällä vaunussa. Mutta teidän ei tarvitse hävetä, vaikka pistätte sen taskuunne."

"Soisin näkeväni teidät hirressä killumassa."

"Siinä ette ole oikein suopea. Mutta ehkä en minäkään olisi sen ystävällisempi, jos joku rohkenisi tupakoida täällä vaunussa minun läsnäolossani."

Ja hän nojautui taaksepäin ja katseli hymyillen ohikiitävää ystävällistä, viatonta maisemaa, yhä pölläytellen ilmaan pieniä villavia sauhuhattaroita.

IV.

Parin tunnin kuluttua he saapuivat siihen pieneen yhteiskuntaan, missä heidän tuli siirtyä Skogstoftan paikallisjunaan.

Skogstofta-radan asema oli kaupungin toisessa päässä; sinne oli ehkä noin neljännestunnin kävelymatka. Mutta Mossgord kuului raskaaseen kuormastoon, hänen olisi ollut mahdoton kävellä niin pitkälti.

Kun hän asemalla esitti otettavaksi ajoneuvot, syntyi siellä suuri hämminki. Sellaista ei ollut koskaan kukaan tiedustanut, sanoi rautatievirkamies, ja hänen ilmeensä näytti pyrkivän purkautumaan sanoiksi: "Jumalan kiitos, me vielä elämme kumminkin pienessä siveellisessä yhteiskunnassa."

Mossgordin täytyi jäädä istumaan odotussaliin siksi aikaa, kun Matts Brille ja Petter Witt lähtivät kaupungille ajoneuvoja hakemaan.

He kyselivät ihmisiltä, jotka tulivat kadulla vastaan. Vastaus kuului, että se tuskin kävi tänään laatuun. Ajuri Hansson, joka muutoin olisi kai voinut auttaa, oli antanut molemmat vaununsa suuriin, ylhäisiin häihin, ja kaupungin toinen ajuri, herra Pettersson, nukkui tavallisesti päivällisuntaan pitkään maanantaisin, ja sattumalta oli tänään maanantai. Hänen ei ollut senvuoksi tapana ottaa tehtäväkseen mitään suurempia töitä sinä päivänä.

Mutta he olivat nyt vannoneet, että heidän tuli saada vaunut, ja senvuoksi sopineet, että kumpikin heistä menisi omalle suunnalleen ja ottaisi kulkuvehkeet, mitkä vain tielle sattuisivat.

Tuloksena oli, että Matts Brille toimitti paikalle teurastajan rattaat, joilla makasi vasikka olkialustalla, ja Petter Witt toi turvekuorman. Molemmat ajomiehet olivat suostuneet tekemään pienen kierroksen, kun heille luvattiin runsaat juomarahat.

Päätettiin, että Mossgordin tuli sijoittua teurastajanrengin viereen, mutta sitten selvisi, että istuinlauta oli liian kapea. Hänen täytyi senvuoksi asettua vasikan viereen oljille, kun taas hänen matkatavaransa pantiin turvekuormalle.

Matts Brille ja Petter Witt täydensivät kulkuetta jalkamiehinä. Tämä kulkue lienee herättänyt hiukan huomiota kaupungissa, varsinkin kun Mossgord ja vasikka joutuivat riitaan paikasta oljilla.

Saavuttiin Skogstofta-radan asemalle minuuttia aikaisemmin kuin junan tuli lähteä.

Mutta mitään junaa ei näkynyt. Ei myöskään mitään matkustajia. Ainoina elollisina oli paikalla koira ja muuan naishenkilö, joka istui asemakonttorissa kutomassa villaröijyä.

Matts Brille naputti oveen ja astui sisään. Petter Witt ja Mossgord pysähtyivät ovelle. He olivat kaikki jäykkinä kunnioituksesta.

"Anteeksi, rouva. Me tahtoisimme kernaasti puhua asemapäällikön kanssa."

"Asemapäällikkö", sanoi nainen suloisesti hymyillen, "olen minä."

"Vai niin! Ehkä sitten voimme saada tietää, milloin juna 1 ja 20 lähtee?"

"Se ei jouda lähtemään ennenkuin noin tunnin perästä. Skogstoftan apteekkari on tänä päivänä kaupungissa. Meillä on tapana mielellämme hieman odottaa, kun yleisö sitä pyytää, jotta he ennättäisivät tehdä ostoksensa."

Nyt otti Mossgord puheenvuoron.

"Minun täytyy pitää tätä menettelyä aivan laittomana. Aionkin senvuoksi sähköteitse valittaa liikennepäällikölle ja pyydän näin ollen teitä ilmoittamaan, missä sähkölennätinasema on."

"Sähkölennätinasema — — se on tässä, minä hoidan sähkötystä."

"Siinä tapauksessa pidän parempana lähettää vakuutetun kirjeen. Ehkä tahdotte olla niin hyvä ja sanoa minulle, missä postikonttori on."