Part 2

Laps, olet lempinyt, koskaan ei liekehdi sielusi nyt. Olit ruohokenttä sa kuivunut, tuless' aaltosit kiitävän sekunnin. Savun tieltä ja hiilihöytyvien pois linnut kirkuen pakenivat. Ne palata saa! Enää leimua et, et leimuta voi.

Laps, olet lempinyt, koskaan et kuule nyt ääntä rakkauden. Kuin väsyneet lapset vapauteen tylyn koulun penkeiltä ikävöi, niin sydämes voimat kaihoavat, mut niitä kutsuta ei. Ne on niinkuin vartio unhoitettu: niitä kutsuta ei.

Laps, on mennyt hän ainoo, hänen kanssaan rakkaus, riemu sen. Meni hän, jota lemmit, niinkuin ois hän sinut avaruuslentoon siivittänyt, jota lemmit, kuin ois ahdistaissa tulvan pakopaikan sulle ainoon hän lahjoittanut, meni hän, joka taisi yksinään oven aukaista sydämees.

(Suom. Elina Vaara)

GUSTAF FRÖDING (1860—1911)

Dolores di Colibrados.

Häntä nähnyt en Andalusian mailla, kun kasvoilla, tumman kevähän lailla, hymys nuoruus kuin valta kaliifien. Hänet näin vasta, kun oli syyssade käynyt ja Doloreelle talvi jo ennättänyt lumijuovia hiuksille sirottaen.

Mut tulesta ennen niin lumoavasta viel' ollut ei laannut leimahtamasta säen viimeinen, katkera katseeseen. Oli kelmeäll' otsalla ylpeys yllään kuin muistona auringon, säteilyllään hänen linnansa huippua valaisseen.

Lie äänet kutsuvat kaukaa soineet; oli ylitse vesien, maiden ne voineet hänet temmata kodista, juuriltaan. Yli merien ehkä sai mies hänet viedä. Minä luin nimen haudalta, muuta en tiedä, oli vieras hän luonamme kulkiessaan.

Hän vieras ei tuntenut outoja meitä, kävi unhossa hän ylenkatsotun teitä, oli ahdasta kolkassa pohjolan. Tavan kaavaan hän tuskin tahtonsa sulki, viha kiehuva kun jo puristi julki hänen pilkkansa ylpeän, katkeran.

Rikas oltuaan onnen lahjoista ennen oli tuhlannut kaikki hän vuosien mennen ja kantaa, nääntyen häpeään, sai kurjia ryysyjä vanhuudessaan, mut kuiskutus soi hänen kulkiessaan: »Kas, aatelinen käy ryysyissään!»

Huvi rahvaan on ilkkua aatelisverta, sitä saada herjata, nauraa kerta Ja painaa ylhäinen lokahan maan. Ja he pistivät neuloilla häntä sen tähden ja nauroivat raa'asti, liekkejä nähden hänen tummassa maurilaiskatseessaan.

Ja naapurit lausui: »Dolores on houkko, hän on toisenlainen kuin meidän joukko, hänen järkensä on kovin hämmentynyt» Ei puuttunut pohjaa puheelta tältä, sillä viimein sielu sumeni hältä. Peri hullujenhuone Doloreen nyt.

Koki sentään hän lopulta kirkastumisen. Näin särkyvän katsehen haaveellisen, ja hymyillen tuskassa kuoleman ois hän tahtonut käteensä käteni saada. Ja kuiskaten hiljaa: »Se pierda Granada, ay de mi Alhania», hän sammui pois.

Minä näin: oli kärsimys piirteitä syönyt, ja mietin: »Sota on linnan lyönyt, jalo viinitarha nyt autio on; kävi tuhoten, polttaen, synkentäen yli Granadan kuolema — kuitenkin näen minä kauniin ja ylpeään raunion»

Ei Cordovan moskeijakatedraali, vaan laakson kirkko hautahan vaali hänet keskellä pohjolan metsien. Vahakynttilät, suitsutus tuoksuneet eivät, vain muutamat miehet arkkua veivät väen halki huoleti tungeksien.

Andalusian aamu ei liekehdi sinne, ei suhise myrtti, ei sypressi, minne Dolores on laskettu uinumahan. Läpi usvien riutuva aurinko hohtaa, ja sen sätehet viluisen koivun kohtaa Doloreen haudalle kumartuvan.

(Suom. Lauri Viljanen)

Nyt katsokaat uneksijaa.

Nyt katsokaat uneksijaa, päin painuvin tuolla hän vaeltaa.

Polut oudot hän etsii, ei teitämme pole, ei kaltaisemme hän ole.

Näin unensa julkeat valehtelevat: kuu, aurinko, tähdet häntä kumartelevat.

On isämme rakkahin poika tää, hänet maahan iskekää!

(Suom. Elina Vaara)

OSCAR LEVERTIN (1862—1906)

Sa kuule, sateess' elokuun.

Sa kuule, sateess' elokuun yö kuulas kuiskii, elää, kuin sadun yöhön lumottuun veet suihkulähteen helää. Ja pisaroiden huuhtelun kaikk' kukat tuntee salaa, myös sydämiä sun ja mun suo raikkaan tulvan valaa.

Nyt muistaa vanhan laulelman ja kyyhkyn, haukan harmaan ja prinssin, joka prinsessan vei ylpeän ja armaan —. Pääs vaipuu vasten poskeain, sun hiukses hiljaa aukee, ja vasta sateen nukahtain myös syleilymme raukee.

(Suom. Lauri Viljanen)

ERIK AXEL KARLFELDT (1864—1931)

Sinun silmäs ovat tulta.

Sinun silmäs ovat tulta, syttä sydämeni minun. Käänny luotain, ennenkuin ma niinkuin miilu leimahdan! Viulu olen, armahani, josta loihtii kätes sinun, mitä tahdot, miten tahdot — kaikki laulut maailman.

Käänny luotain, käänny luoksein! Tuhkaksi ma palaa mielin. Olen riemu, olen kaipuu, liitän syksyn keväimeen. Vireessä on viulu, soida suo sen hulluin, hurjin kielin, valaa vuodet rakkauteni viime lauluun huumeiseen!

Käänny luoksein, käänny luotain! Kuin syysilta tahdon palaa; verta, kultaa viirissämme säihkyy myrskyn humisten — kunnes hiljenee, ja hämyyn askeleesi häipyy salaa, sinä kuuman nuoruuteni seuralainen viimeinen.

(Suom. Lauri Viljanen)

Yökohokit keskellä viljaa.

Yökohokit keskellä viljaa nyt avaa kruunujaan, ja sarvekas hirvi hiljaa käy etsien puolisoaan. Nyt vilukot puhkee suohon liki hämyistä tietäni mun, läpi välkkyvän silmäruohon tulen taas luo rakastetun.

Kuuneitsyt, kiulusi kasta sa auringon purppuraan — ruislinnusta karkeasta satakielen ma tulisen saan. Tie pellon tarhalle kulkee, jo lehdoissa lemmityn nään, minut intohimoisna sulkee pian syliin hän lämpimään.

Häkin pohjalle vuoteeksemme jo Maarian heinät hain, siell' lepohon raukenemme, lemu huumaa haasiain. — Maan pojalle väkevälle, jonka valtimot raukeina lyö, suot runsaan rakkautes hälle, tummasilmäinen Elokuunyö.

(Suom. Lauri Viljanen)

Elokuunhymni.

Kanervanummi sammuu loistossansa auringonlaskun lailla verkkaisen. Vartoen metsä syvää bassoansa virittää syksyn tulovirtehen. Kuuletko: sotaa, synnin parannusta kumea ääni harjun takaa soi? Näetkö: laakson lokaan polku musta ylitse oratuomikunnaan toi?

Jos mua seuraat, hyvästellä sun tuoksuja täytyy, kesän kukkatarhaa. Kuin minä silloin lämpenetkö, kun viileät pilvet avaruutta harhaa? Kuuletko: kevään kaikki luutut soivat sulaen myrskyn urkuin pauhinaan, kohussa syksyn sateen ilakoivat toukokuun purot, kaste yli maan?

Koskaan ei joutsen valkosulissansa morsiant' etsi tiellä ilmojen, koskaan ei kauris varro armastansa, lehtien hiljaa tuuleen kahisten. Mennyttä! Vuottaa lammet kukkivat myöhäistä juhlaa rakkaudenhuuman, kuulee ne kuikan huudot haikeat, juottaa ne joskus hirven lemmenkuuman.

Jos mua seuraat, seppel laske pois, laaksoissa jonka solmit suvisissa; koskaan se päässäs et sa käydä vois saleissa tanssiin soihdunvaloisissa. Surra et saa! Voin toisen sulle antaa lehdistä, jotka tuuli puista vei. Kruunua syksyn kulmillaan ken kantaa, haaveissa hymyy, enää naura ei.

(Suom. Lauri Viljanen)

BO BERGMAN (1869—1967)

Kuunpaiste virralla.

Kuin synkät varjokuvat on vuoret etelän. Kivilaiturin ohitse virran näen mustana vyöryvän.

Mut ylitse pyörteiden heittää kuu juovansa loistavan, ja keskellä sädesiltaa vene keinuu kalastajan.

Hän verkkonsa vedestä nostaa. Mitä soikaan ilta tää? Kuin suomusten paljoudesta joka silmukka kimmeltää.

Mut on vettä se ainoastaan, jok' ei verkossa pysyä vois. Kuunpaistetta kalastaa hän ja laulaen soutaa pois.

Tänä iltana virralta tuolta mik' on saalis runoilijan? Sai kuutamon paistetta kuplan, pois vierivän unelman.

(Suom. Elina Vaara)

Sydän.

Sydän unelmista itää. Sydän muuten köyhäks jää. Siks sateiden langeta pitää ja poudan lämmittää. Niin tähkään ennättäymme ja mielin kiitollisin päin korjuun aikoja käymme, alakuloista talveakin.

(Suom. Elina Vaara)

Viole d'Amour. (EV)

Soi hämyssä himmeä kieli, se vainajan muistoa soi kevätiltana, jolloin mieli kuin nälkään hiutua voi... Sydän, tuttu on tuskasi mulle. Nyt, lapsi rauhaton, levon päivä on saapunut sulle. Hyvä unhoon nukkua on.

Oi hiljaisuutta maiden, joiss' ei asu elävää! Kädet henkien autuaiden nyt viulua virittää. Ken luonani? Sydän palaa ja vilusta värisee. Näen varjon. Otsaani salaa joku siivellä hipaisee.

(Suom. Elina Vaara)

VILHELM EKELUND (1880—1949)

Leukadia.

Oi Eros, on sieluni tähti, mi vuodattaa verensä kuiviin keskellä yön.

Oi Eros, on sieluni säihkyvä kipinä palosta sun tähtesi kauhistavan.

Oi Eros, sun tähtes epätoivoinen tytär, halki avaruuden halaa syöksyä hän

ja pysähtyä vasta, kun saavuttaa sun — vain tulessas hän kuolla ja menehtyä voi!

Oi ota minut, Eros, ja säteihis sammuta minut! Oi, suudelmiisi kuolla, kuolla mun suo!

(Suom. Elina Vaara)

Palvonta.

Kuin meri tuulinen heinäkuun auringossa, on ruumiisi viileä, hurmaavan raikas. Lunta ja ruusuja.

Kaste metsässä toukokuun, tuomet lähteen luona eivät niin suloisesti tuoksu kuin sun tuoksuva suusi.

Ihmisen häikäisevä kauneus — oi katso: tomua, missä kuljet, suutelee palvoen hämmentynyt orja.

(Suom. Elina Vaara)

Mentyäsi, armas.

Äkkiä niin — syvyydestä hämärähän valoon — kesken pimeintä vuoden aikaa... Eros, Eros! Aistini oot hämmentänyt, tuskaisesti harhaannutit sielun, joka häilyy pohjaa vailla... Niinkuin kohtan salaiseen ois kosketettu, kauhunäky sieluun nousi. Tuskani mun kumea ja mykistynyt tarunkaameana alkoi elää...

Eros, Eros! minkä laulun huulilleni painoit barbaarisen, hämärän? Sentään: eikö loista sielussani templi juhlallisna niinkuin valo kevätaamun; eikö laula huoneessa mun sydämeni liekki, joka täyttäis tasaisella huminallaan sonetin ja oodin stroofit ikuiset?

(Suom. Elina Vaara)

ANDERS ÖSTERLING (1884—1981)

Fantasia etelän meren rannalla.

Minä riippuvan paviljongin meren äärelle rakensin. Siell' aaltoin kuoroja vastaan soi lauluni aamuisin. Minä istutin hedelmäpuita, ja kukkansa valkeat kevätvalossa vaahtometsään ne sirottivat.

Kuin neidon jäsenet, hoikat tein pilarit loggiain, oli kevyet kaaret, kuin niitä ois kantanut ilma vain. Kävi alhaalla autuas läike, ja marmori väräjöi. Hymys karyatiidit, kun seinään vesi hyrskyten löi.

Ja aamujen nousten ja soiden veden sinisen musiikin, minä pylväskuistilta merta kuin veljeä tervehdin. Meren aavalta lupauksen minä jumalten ilosta sain, kun veljeni jumalaista join viiniä vain.

Yli vuorien, hiuksissansa lemu kasteen ja rypäleen, tuli nainen haavaisin jaloin, pyys yöksi hän huoneeseen. Maan syksystä saapuin hän raukes kuin joutsen väsynyt, mut purppura pilvisen illan ties myrskyä nyt.

Hänen viipyä soin ma, vieraan, tuon nymfin nimettömän. Kuin salainen kohtalo, vaiti avas hymyillen sylinsä hän. Me vaivuimme rakkauteemme, ja alhaalla varoittaen löi paisuvin iskuin meren viha yöllinen.

Mut hurjasti kallio aamuun kuin särkyvä harppu soi, meren titaanipuristus tieltään kun pohjan ja liitokset loi. Ja syleillen kauhistuneina me kuljimme erilleen — hajos marmori syvyyksihin meren raivostuneen.

Jäi kauas se. Raskaasti aika käy ylitse merien. Nyt laulan, harmennut orja, ma kahleissa airojen. Mun kotini, nuoruuteni lipas marmorinen tuo ikihiljaisuuteen vaipui Poseidonin luo.

Minä kevyen marmorihaaveen meren äärelle rakensin, meren ylistykseksi loin ma ajan aamussa temppelin. Öin palossa tähtien laulan nyt merelle pettymystäin, ja verkkaan kaleeri keinuu mait' outoja päin.

(Suom. Elina Vaara)

Aamuhartaus.

Lokit valkeat kohoo aamun avaruutehen kuultavaan, kuin syleillen, hiljaisesti meren sulaa ne hopeaan. Sadat siivet valohon kimpoo kuin säkenet valkeat ja valkeiden lehtien lailla alas jälleen vaipuvat.

Kuin soittoa kuulumatonta, joka etäältä hymisee, nyt kuuliaisin rytmein lokit lennossa seurailee. Ja kevyet ruumiit leijaa kuin johtaissa salaisen lain, kuin aaltojen näkymätönten lumivaahtona kimmaltain.

Veden peilissä neitseellisessä viri hiljainen väräjää, nyt aamun tuloa hienot sävelvihmat tervehtää. Ei vasten ruusuista rantaa lyö maininki ainutkaan, pian humisten vaikenevat myös simpukat laulustaan.

Pyhä äiti pilvien, tuulten, meren avaruus rannaton, sun rinnallas marmori valkein kuin usva talvinen on. Sinä mahtava, simpukankuoriin joka virität musiikin, myös salli mun korvani kuulla sävel tuulesi koraalin!

Päämäärättä, maailma, vastaan ota kauneuttasi en, joka päivän lahjan ma korvaan öin verolla laulujen. Lokin lailla mun hymnini kohoo avaruutehen kuultavaan, kuin syleillen, hiljaisesti meren sulaa se hopeaan.

(Suom. Elina Vaara)

Odotus meren rannalla.

Meren rannalle tieni mun johtaa, kun mainingit keinuen lyö. Tulet virvojen silmiini hohtaa, pian kietoo mun hiuksiinsa yö — meren kostea yö. Ah, miss' yhä viipyvät askeles sun? Tule! Kun kätes lämpimän saan, heti löytää uupunut sieluni mun taas maan — taas maan.

Jalanääniä etäältä kuulen ja kahinaa musliinin, kuvas valkean hohtavan luulen nyt aaltoihin Kattegatin, siniaaltoihin. Tule! Untuvaposkesi painua jo mun rintaani vasten suo lepertääksesi, kunnes aurinko valon tuo — valon tuo.

Yhä suhisten rannalta ääni soi taipuissa ruohikon, mut epäillen painan ma pääni, tuta saan: vain tuuli se on — vain tuuli se on. Yö kohta on poissa ja punertaa koi yli harmaiden tiheikköjen. Koko maailma valosta riemuita voi — minä en — minä en.

Meren rannalle tieni mun johtaa, kun mainingit keinuen lyö. Tulet virvojen silmiini hohtaa, pian kietoo mun hiuksiinsa yö — meren kostea yö. Mut odotus turha yön keskellä näin kidutusta on rakkauden: veden pohjall' on kuolema, edessäin syli sen — syli sen.

On horrosta odotukseni, se on tuskaa hämärtyvää. Ah, ääni mun rakkauteni meren myrskynä nyyhkyttää — se nyyhkyttää! läks kuolee, jos niitä nyt ripitä en, sanat kätketyt rintaani mun. Joko askelet halki maininkien soi sun? — Sun!

(Suom. Elina Vaara)

Aamun sydän

Lähelle ikuista aamua tulla määränä vaelluksen oli mulla. Kaiken, minkä elämä soi, kestin ma, siintävä aamunkoi aina mun eelläni loisti. Lähemmäs aamun sydäntä sain, kasteesta nummien kukkivain kimposi kiuru — ja yön jo poisti.

(Suom. Lauri Viljanen)

BERTIL MAMLBERG (1889—1958)

Neitsyt.

Ilta painuu. Pursi ohi rantain liukuu, ruumiis aphrodiisisen verhotonta kauneutta kantain. Virran nousten, virran vaipuin retki nautinnollinen! Aalto rannan piilipuita kuvastelee hiljaa vierien. Suljetuita polviasi vasten lepää käden kukka valkoinen.

Kohti yön ja pyyteen juhlaa kulkee ruusuin seppelöity alukses; nuorukainen syliinsä sun sulkee, hunnuttaen silmäis valon täyttyy pian haavehes Liu'u, minne mieles halaa, ohitsemme, syliin kaivatun; ilta palaa, pilvet kulkee, kedot tuoksuu, »Eros», kuiskaa huules sun.

Keinut ohi rantain pehmeästi, oksat jäseniäs hyväilee; valo kultaa hiukses himmeästi, yli arkaadisen seudun kaukaa huilut helisee. Tuuletonna virta päilyy, otsas yllä ilma tuuleton; joskus häilyy silkkipurjeet purren keinuin, kyyhkyspesä kannell' on.

(Suom. Lauri Viljanen)

DAN ANDERSSON (1888—1920)

Laulu.

Heräs lempeni aikahan keväimen veden leikkivän rannoilla viheriöillä. Ja villihunajaa nuoruuden Join kasteraikkailta niityiltä öillä.

Heräs Paison rannoilla rakkautein Lohet hyppeli, hauet polskutti siellä. Ja ma villin, kuohuvan laulun tein keväthurmasta, ruusuista soittajan tiellä.

Monin keväin laulu se uusiutui ja mun vereeni tultansa valoi. Koko maailma viinihurmassa ui, ja maat ja taivahat paloi.

Mut enää en niin voi rakastaa kuin Paison rannoilla viheriöillä. On lempeni vanha ja harmaaks saa, ei villihunajaa löydä se öillä.

(Suom. Elina Vaara)

Soittoniekan hautaus. (LV)

Yllä Himmelmoran harjan viel? ei aamurusko näy, kun kylästä, kas, kuollut viedähän. Yli kumpareiden pienten kukkain saatto hiljaa käy all' aamutaivaan pilven viileän. Käy raskaat saappaat viljasarkaa ruusunkirjavaa, päät raskaat niinkuin rukoukseen jää. Pois erämaasta uneksijaa viedään, vainajaa, yli niityn, jolla kaste kimmeltää.

Hän kummallinen oli, sanoo miehet mustissaan, usein leivättä ja yksin, koditon. Kas kuningasta, ruusut puhuu, joita poljetaan, kuollut kuningas ja uneksija on. On tie kuin monta peninkulmaa, miehet haastelee, ja päivemmäll' on jalka väsynyt. — Vain hiljaa käykää, varovasti, raidat suhisee, jokin kukka kenties kuollut on nyt.

Mut kun arkku musta keinuu halki metsän keväisen, niin aamuvirkku laiho vaikenee, ja länsituuli seisahtuu kuin kuunnellakseen, ken niin raskahasti ruusuiss' astelee. Se on soittoniekka Olli vain, saa kohu kuusihin, hän on kodittomat vuodet päättänyt. — Se on hauskaa, vastaa tuuli, jos myrsky olisin, koko matkan hälle soittaisin nyt.

Yli keltaisien soiden keinuu kuolleen kovat luut, päivän riutuessa lepoon kalpeaan. Mut kun hehkuu iltaan vilpoisehen puolukat ja puut, taas Himmelmoran kankaall' astutaan. Käy uuvuksissa, murheissaan nyt miehet kotihin, päät raskaat niinkuin rukoukseen jää. Mut karkein jäljin polkevat he ruusut haavoihin halki niityn, jolla kaste kimmeltää.

Hän on poissa, miehet virkkaa, nyt raskast' äidin on, joka köyhäintaloon kulkea saa. Miks korot meitä murskaa, miks kenkä tunnoton, näin haavoitetut ruusut vaikertaa. Yli apiloiden pientareelta kuiskii ohdakkeet: kävi kankaalla nyt tanssi Kuoleman. Sen vanhat kengät lokaan ovat teidät tallanneet, kun se tanssi luilla uneksijan.

Yli ruohon, töllein harmajain yö lentää suhisten, tähdet kalpeat pilveen hämärtäy. Yli nummen alas lampehen käy valo läntisen, yli lummerikkaan liejun laulu käy. Ja laulain puutteest' erämaan nyt myrsky, vaahtopää lyö ympärillä saaren kallion. Yö rukouksen yllä vetten mustain virittää: kuollut soittoniekka, uneksija on.

(Suom. Lauri Viljanen)

ERIK LINDORM (1889—1941):

Iltapäivä.

Tuli räiskyy, on ulkona sadesää, sumu lyhtyjä verhoo, tuulee. Hänen vaimonsa vaatteita silittää, mies keittiöstä sen kuulee.

Ovi lasten huoneen on raollaan — miten siellä nyt temmelletään! Kaikki he käyttävät keuhkojaan, ei puutu heistä ketään.

Mut ilta kuluu jo loppuhun, ja hiillosta hämmennetään. Pian on lyhyt hetki se poissa, kun ei puutu ketään.

(Suom. Elina Vaara)

Onnen hetki.

Käsivarteni lastako tuudittaa, ja sen silmissä kuvani on? Ja ulapat välkkyy, ja lämmin on maa ja taivas hattaraton!

Mitä aikoja on, mitä vuosia nää, ken oon, mikä nimeni mun? Sa naurava käärö, sa vaalea pää, miten sain ma syliini sun?

Ma elän, ma elän! Ah, ennemmin ma miss' olen ollutkaan? Kai varroin ma vuosia miljoonin tätä hetkeä ainoastaan.

(Suom. Lauri Viljanen)

Isä ja poika.

Järvessä värähtelee pilvijuovainen kuu. Sirkkojen sirinä niityn heinässä vaientuu. Hämärän tuhka lankee yli päivän poltetun. Ma kuljen kivistä rantaa ja pieni poikani mun.

Hän puhuu, viittoo ja väliin kivihin liukahtaa. Ma puristan kättänsä pientä ja hienoa, ruskeaa. Hänen raikas ihmettelynsä ei kysyen uupua vois. Ma hajamielisnä vastaan, ja ajatus kiitää pois.

Miten kauan saankaan pitää sun pientä nyrkkiäs näin, ja suojata sinua, tiesi jos kulkee kunneka päin? On ihme, kuinka kauan noin armaana mulle näyt. Sa kasvat ja kauemmas luotain sa päivä päivältä käyt.

Pojankainona kätkeyt — uhma sun tahtoas karkaisee. Sun sielusi salassa itää, ja katseemme erkanee. Hämärät, polttavat tunteet sa hiljaisuutehen viet. Mun täytyy sivulla seistä, on meillä eri tiet.

Sinä haaveeni tietäisitpä yli vuotees, poikani mun! Olen kätkenyt kirjoituspöytään ens töppöses valkeat sun. Pian keskeen maailman kengin käyt suurin, painavin. Ne omaa tietään polkee — ja isää, äitiäkin.

Se kestää ja kärsiä täytyy, jos kuinka raskasta ois. Miten lujasti puristankin, kätes pieni on liukuva pois. Pois luotani kuitenkin kuljet, ken kasvua estäiskään? — Nyt, poikani, kiiruhdamme, jo kotiin ehditään!

(Suom. Lauri Viljanen)

Arki-ilta.

Taas arki-iltaan ihmisten soi melu, haukku koirien, ja kotiin mustain joukkoin tie nyt päivän taiston jälkeen vie. Soi raitioiden signaalit ja säihkyy valoreklaamit. Ja kaarilamppuin tuikkeeseen käy pahe maalikasvoineen.

On taasen ilta arkinen, ja kimeät on äänet sen. Miks ahdistusta tunnenkaan? Ma katson ihmisiä maan: sameina syntyy, kuolee nuo ja kurjain kaivoin pyrkii luo, vaikk' yllä kuonan, rihkaman nään linnunradan loistavan.

Oi ihmiskunta, iloton ties loan, melun halki on. Vaikk' kattos yllä näetkin sa aurinkoja miljoonin, vuossatais-syvä paiste tuo ei sieluus puhtautta luo. Oi, kuule laulu korkeuden! Maan pääll' on ilta arkinen.

(Suom. Lauri Viljanen)

Laulu nuoruudessa. (LV)

Maan juhlihin oon kutsuttu, ma vieras vähäisin. Saan alla päivän kultakruunun elää. Ma vaeltaa saan jonkun vuoden kesken pauhinaa, ja joku laulu huuliltani helää.

Käyn hymyillen ma silmin raikkahin, ja hellien mun käteni, ah, kaikkeen koskettavat. Tie auringon ja ilmain loisto ylläni mun on, maat, meret kaipuulleni kangastavat.

Oon vieras vain, ma vähäks aikaa tänne jäädä sain. — Pian lähdet, kuolo korvahani toistaa. Ma tiedän sen, tuon salaisuuden suuren, iloisen, siks silmäni mun raikkahasti loistaa.

(Suom. Lauri Viljanen)

GUSTAF JOHANSSON (1891—1925)

Ballaadi Johanssoneista.

Oli korppi, korkea iältään, joka puolukkamäellä eli. Tavall' lintujen istui se männyssään ja niskaansa ojenteli ja käheästi viisauttaan huus metsälle, maailmalle. Oli saanut ruutia maistaessaan se haulin siipensä alle.

Tuli, hunnussa vihma kuutamon, Hämy-neitsyt tähtien myötä — makas päissään metsämies Johansson, sepät aivoissa tekivät työtä. Ja korppi se mietti: »Oi Johansson, pian pois sinun suvesi joutaa. Miks kaukaa, miss' olet tuntematon, et naista voi itselles noutaa?»

Punass' illan nainenpa kuitenkin tuli metsästä tanssivan jalan: lasi lensi pirstoiksi Johanssonin, ja hän vannoi alttihin valan. Näki korppi: nyt vuosi Johanssonin miten suloiseksi saikaan. Lumi särki sen haavaa, kun vihdoinkin oli tultu täytehen aikaan.

Yön jouluisen tuikkiessa, kun jänis metsän laitaan loikki, valon kynttilä loi mökin ruutuhun ja hiljaisen pihan poikki. Ja korppi se istui männyssään, kuin veistos liikkumaton, ja mietti syvästi ihmeissään: »Mikä Johanssoneilla nyt on?»