Part 1
KEVÄTSADE
Valikoima ruotsalaista lyriikkaa
Suomentaneet
Elina Vaara — Lauri Viljanen
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.
SISÄLLYS:
Esipuhe. Carl Michael Bellman Iltalaulu. Johan Gabriel Oxenstierna Mieteruno. Anna Maria Lenngren Muotokuvat. Esaias Tegnér Kuollut. Erik Gustaf Geijer Yötaivas. Erik Johan Stagnelius Kuin minä kenkään hehkunut ei. Endymion. Elegia Yölle. Huokausten salaisuus. Narcissus. Carl Jonas Love Almquist Antoniuksen laulu. Kuunteleva Maria. Carl Johan Gustaf Snoilsky Lepo Egyptissä. Verner von Heidenstam Pyhiinvaeltajan joululaulu. Selma Lagerlöf Laps, olet lempinyt. Gustaf Fröding Dolores di Colibrados. Nyt katsokaat uneksijaa. Oscar Levertin Sa kuule, sateess' elokuun. Erik Axel Karlfeldt Sinun silmäs ovat tulta. Yökohokit keskellä viljaa. Elokuunhymni. Bo Bergman Kuunpaiste virralla. Sydän. Viole d'Amour. Vilhelm Ekelund Leukadia. Palvonta. Mentyäsi, armas. Anders Österling Fantasia etelän meren rannalla. Aamuhartaus. Odotus meren rannalla. Aamun sydän Bertil Malmberg Neitsyt. Dan Andersson Laulu. Soittoniekan hautaus. Erik Lindorm Iltapäivä. Onnen hetki. Isä ja poika. Arki-ilta. Laulu nuoruudessa. Gustaf Johansson Ballaadi Johanssoneista. Ture Nerman Kaunein laulu. Karl Asplund Quand même. Pär Lagerkvist Kauneinta on hämärtyissä. Auringon hiukset. Hopeahuilu. Kirje. Sten Selander Kevätsade. Kuiva puu. Gabriel Jönsson Impromptu. Gunnar Mascoll Silfverstolpe Rovio. Erik Blomberg Ihmisen koti. Karin Boye Tähtien lohdutus. Ragnar Jändel Sataa.
Esipuhe.
Yhäti elää ruotsalaisessa laulurunoudessa se Pan, jonka Bellman, vaeltaessaan keskellä rokoko-maisemaa Fredmanin laulajaviitta harteillaan, näki lähettävän pääskysen lentämään liki maata sateen ennustajana. Useamman kuin yhden kerran se on lähettänyt kevätsateensa synnyttämään kukoistavaa lyyrillistä vuodenaikaa, ja nuortuen uusissa sukupolvissa se on virittänyt runoilijoiden soittimia läntisessä naapurimaassa. Kustaviaanista aikaa seuraa viime vuosisadan sarastuksessa romantiikka verkkaan laantuvine maininkeineen, saman vuosisadan painuessa mailleen jälleen pitkälle jatkuva uusromantiikka ja vihdoin meidän vuosikymmenillämme »nuori lyriikka». Halki näiden puolentoista vuosisadan kaikuu elämäntuore, surussakin ihmeen heleä lyyrillinen soitanto, joka ei ole jäänyt meille oudoksi, mutta jonka sävelrunsaus tarjoaa ehtymättömän nautinnon. Mieltymyksiään noudattava kuulija voi valita siitä joitakin johtosäveliä, jotka raikkaudellaan lumoavat hänen korvansa. Panin huilu kutsuu jatkuvasti runoilijoita maan puoleen. Sen soidessa elokuun sateen äänenä Levertin on kuulevinaan ritarisatujen suihkulähteen helinää, se — opastaa Fridolinin laulajahahmossa vaeltavan Karlfeldtin valitsemaan karkeasta ruislinnusta itselleen tulisen satakielen, se antaa Österlingin hienokaikuiseen lyyraan sävelen merituulen koraalista, ja nuorimmasta polvesta se houkuttelee Dan Anderssonin, työmiehen ja kulkurin, nauttimaan soittoniekkana nuoruuden villihunajaa Paison viheriöillä rannoilla. Pär Lagerkvist, muulloin elämän rumuuden ja hämärän kauhun tulkitsija, tuntee lyhyen hetken saavansa rakastaa ominansa puita, multaa ja pilviä maan verhoutuessa hämärissä tummuvaan valoon. Panin kevätsateen suhistessa Sten Selander lähestyy arkuuden vallassa maata, kaiken nuoren äitiä, ja huomaa kaiken muun vähäiseksi ikuisen kukinnan ja uudistumisen rinnalla.
Seuratessa Panin huilua he ovat tunteneet myöskin Eroksen mahdin. Tegnér asettaa rakkauden maineensa edelle, josta hän kuitenkin on ylpeästi tietoinen, ja uneksii kuulevansa rakastetun äänen haudassaankin, kevään laskeutuessa taivaasta umpuin ja linnunlauluin, Stagnelius hehkuu menehtyvässä, dionyysisessä hurmiossa kaikelle naiskauneudelle, Levertin pukee lemmittynsä ritariajan loistaviin koruihin. Bergman kuulee hiuduttavana kevätiltana viole d'Amourin soivan hiljaisista maista, joissa rakastettu vainaja asuu, Ekelund löytää rakkaudenpalolle ylhäisen vertauskuvan Leukadian tähtisyöksystä, Österlingin fantasiassa Eros lähettää vaeltajattaren maan syksystä runoilijan merenääriseen marmoripaviljonkiin.
Pan, luonnon ikuisesti nuori jumaluus, on samalla ollut näille runoilijoille kaikkeuden ylivoimaisen riemun ja tuskan tuoja. Se on tehnyt monet heistä yksinäisiksi ihmisten keskellä. Useammat kuin yhdet kärsimyksen kuluttamat uneksijankasvot, jo yhden runon valossa syvästi mieleen painuvat runoilijapiirteet kohtaavat meitä ruotsalaisen laulurunouden temppeleissä, joiden ulkonainen muoto on useasti niin jalokaarinen ja säteilevän kirkas, että me vaistomaisesti ajattelemme etelän marmoria, latinalaisen hengen tuotteita niitä katsellessamme. Tegnér, voitokas apollooninen henki, on vähitellen tuntenut hiipuvansa oman sielunsa loimuun. Stagnelius on herätessään dionyysisestä huumiosta tuntenut hirveän tyhjyyden ympäröivän liekehtivää sieluaan, hän on tuntenut jumaluuden — sielussaan ja nähnyt Narkissoksen tavoin elämän riemuinensa liukuvan ohitseen. Heidenstam, kenties syvällisimmin kodin multaan juurtunut ja samalla suurisuuntaisin kaikista, on itämaiden aroilla katsonut varjojen murskattua, ihmeellistä kauneusvaltakuntaa, hän on Arkipelaagin rannalla kuunnellut kentaurien huohotusta ja villien laulujen naurua ja on senjälkeen tuntenut elävänsä vain menneisyydessä. Fröding on halki elämänsä tuntenut kylmien arkipäivän ihmisten katsovan ilkkuen uneksijaan, muukalaiseen, valmiina kivittämään hänet. Varhain kuollut nuorimman polven lyyrikko Dan Andersson on nähnyt omituisen soittoniekka-uneksijansa kodittomana ja kuitenkin kuninkaana erämaan puutteen keskellä.
Ja kärsimyksestä huolimatta he ovat rakastaneet elämää, sen pienimpiäkin ilmiöitä. Sen kauneushurmion keskeltä, jonka Pan on heille tarjonnut, he ovat palanneet kotiin ja arkipäivään. Huomaamme tämän varsinkin nuorimmasta lyriikasta, joka on omiaan koskettamaan meitä erikoisen läheisesti. Elämän pienten asioiden kauneus puhuu Erik Lindormin koruttomista, rehellisistä säkeistä. Linnunradan huimaavasta loisteesta nämä runoilijat kääntävät katseensa maan puoleen, joka on ihmisen koti. Maailmansodan vuosina he ovat tunteneet kärsivän ihmisyyden toivottoman häpeän ja _kaiken uhalla_ uskoneet voitolliseen, uudesti syntyvään elämään.
Tämän vihkosen lehdille mahtuu ainoastaan murto-osa ruotsalaisen lyriikan aarteistoa. Suomentajien periaatteena on ollut valita yleensä sellaisia runoja, jotka ovat suomalaiselle lukijakunnalle vähemmän tunnettuja. Tällöin on tullut suhteellisen vaatimattomasti edustetuksi esimerkiksi sellainen runoilija kuin Levertin. Edelleen on suomentajien tällöin täytynyt valita runoja, joiden intiimisti lyyrillinen, särkyvä tunnelma ei ole ollut helposti eikä lähimainkaan täydellisesti vangittavissa. Suomentajilla ei ole hartaampaa toivomusta, kuin että nämä käännökset voisivat välittää lukijalle edes vähäisen sitä kauneusiloa, jota suomentajat itse ovat saaneet tuntea liikkuessaan alkuperäisten runojen maailmassa.
Tampereella, helmikuussa 1926.
Elina Vaara. Lauri Viljanen.
CARL MICHAEL BELLMAN (1740—1795)
Iltalaulu.
Yön saavu jumala ja päivän liekit poista! Jo ruskot karkoittain sa, pilven tähti, loista! Yö, aallot kylmiks luo! Sa kipu lievitä ja tyynnä valtimoista nyt veren kuuma vuo!
Kas, veden solisten näin hiljaa sammalessa, sen sieltä puroina taas peltoon virratessa on uni suloinen, kuin terveyttään vielä veren humistessa jo hyytäis kuolo sen.
Nyt lehvät suhisee, käy vilpas tuuli siellä, all' oksain karehtii tuoll' aironvedon tiellä veet tummansiniset! Lyö hauki kallioon, sen pyörteesehen niellä sai virran tyrskehet.
Mies uuras kannustaan, kas, vettä valaa multaan, puutarhan rinteelle kun lahden takaa tultaan luo himmeätä kuu. Niin vehryt tarha on, kuin hopeaan ja kultaan kaikk' kasvit verhoutuu.
Mut hiljaa muurin puoleen viiniköynnös taipuu — ja tulppaanien lehdet kurttuun yhä vaipuu, kun suihku pisaroi. Pois niityn taakse ääni paimentorven haipuu, se viime kerran soi.
On ovi vihreä jo kiinni kiurun majan — ruislintu kuhilaassa laulaa hetken ajan ja sirkat sirittää. Niin liki maata pääskyn, sateen ennustajan, Pan lentoon lähettää.
(Suom. Lauri Viljanen)
JOHAN GABRIEL OXENSTIERNA (1750—1818):
Mieteruno.
Ihminen sen harvoin tuntee muissa, mitä tuntenut ei itsessään, eikä herää säälin hellyyskään, suruissa jos samoin koetuissa sill' ei oikeata lähdettään. Puu, mi palsamia alla kantaa kaarnan läpipääsemättömän, samanlainen siinä on kuin hän: vasta lääkkeen voiman, mehun antaa viiltämänä raudan terävän.
(Suom. Elina Vaara)
ANNA MARIA LENNGREN (1755—1817)
Muotokuvat.
Maatilall' asui isiltänsä perityllä hän, kreivinleski raihnainen, ja seljateellä piti yllä hän itseään, mut siitä kyllä ei laannut särky jäsenten. Nyt kera sisäneitsyen hän salissansa istuen — miss' seinämällä kultanahoin peitetyllä voi nähdä muotokuvia tuost' ylhäisestä suvusta — näin mietti: »Jos nyt kumartuisin niin alas, että alentuisin tuon hanhen kanssa puhumaan, luuvaloon ehkä hiukan lievitystä saan. Ja hienosti vaikk' keskustella ei moinen houkka osaakaan, sais keuhkoni se liikuntaan, ja miten hölmö parka saiskaan kummastella mun suvustani kuullessaan!»
»Susanna», sanoi hän, »sa suuren osan päivää tääll' askaroit ja siivoat — kuin hullu kuviin tuijotat, mut siitä sull' ei tiedon häivää, min väen lukinverkoista sa puhdistat. Mun isoisänisäin kasvot arvoisat näät tuolla, kuulun presidentin. Hän kreikaks, latinaks ties nimet kärpästen ja akatemialle onkimatosen toi kaukaa mailta Orientin... Tuo, jok' on vahingossa jäänyt loukkohon — mun ainut rakas poikain, vänrikki se on. Hän ryhdin, tanssin taisi vasta! Mun, perheen toivo, — seitsemän keks muotipalmikkoa hän, mut vetoa sai ikkunasta ja katarrihin päätti uran ylvähän... Pian saa hän patsaan marmorisen. Taas äitini mun, kreivittären armollisen, on kauneudestaan kuulu isoäiti tää. Kristiinan ylle päivänä sai kruunauksen hän — mukaan tosikertomuksen — haall' alushameen kiinnittää... Tuo hieno nainen mantiljassa — on perheen isotäti hän... Ja itse tsaari Venäjän on kera nähty pelaamassa tuon sedän, samettista viittaa käyttävän. Ja kuva tuolla äärimmällä miesvainaani on, everstin. Kell' ansiot ja taito, lahjat niinkuin hällä lie peltopyiden pyyntihin?
»Mut kaunotarta katsohan sa tuoss' soikeassa puitteessansa. On povellansa kukkakimppu loistokas... Laps kulta, tänne katsopas — ei nähty silmiä noin ylpeitä oo enää, ei moista aatelista nenää! Vuoks hänen syttyi lempeen Fredrik kuningas. Mut itse hyve on hän, tehdä alkaa tenää ja nöyrimmästi vastaan penää... Niin Majesteetti nolostuen lausui: 'Kas, ma chère, hän onpa sisukas...!' Voi läsnäolleet vielä kertoakin tästä. Miks älyä ei kasvoillas, mua kohta eikö tunne otsast' ylpeästä?» »Mut siunatkoon!» ja nypläämästä Susanna lakkas, »enpä vaan tuost' tuntis hänen armoaan!» — »Mit' tarkoitat...? Et tuntis...? Kana, nyt joudu ulos tyynyinesi sukkelana! Mi harmi...! Mut käy syystä niin, kun rahvaan kanssa antautuu puheisiin» —
Luuvalokohtaus taas kreivitärtä vainoo, ja runosta se tästä opetus on ainoo.
(Suom. Elina Vaara)
ESAIAS TEGNÉR (1782—1846)
Kuollut.
Kun kerran olen kuollut, armahin, mut lauluni ja muisto kuitenkin viel' elää hetken pohjan maiden yllä nuo sanat ehkä usein kuulet kyllä: »On runoilijass' avain runojen. Sa tunsit hänet. Sano, millainen hän oli; monet huhut kiertää maata, joist' erottaa ei totta, väärää saata.» Sa mietit: »Kuinka hänet tunsinkaan, ma hänen avointa luin sieluaan! Se itse vaivaan syöksyi levottomaan ja hiipui vihdoin loimuhunsa omaan. Niin oikuin, epäluuloin, haavein hän, kuin lapsi herkkä, harhas elämän. En nähnyt lapsuuttaan, mut yhtä hyvin miest' tuska kulutti kuin riemu syvin. Nyt iloisena niinkuin jumalat, taas synkkänä kuin manan kulkijat, niin ikuinen hän oli nuorukainen ja sentään usein harmaapäisen lainen. Tuo sydän jälkeen monen harhailun — ne myönsi hän — sai satamaan luo mun. Ma hänen rakkauttaan lämpimintä en enää menettänyt, viimeisintä, ja hän, mies mainehikas, parhaimmin mun povellani viihtyi kuitenkin. Kuink' usein vannoi ikivalan silloin hän mulle, sitä rikkomatta milloin! Mun lempein hälle riitti päällä maan, Ja nimeni hän lausui kuollessaan.» Niin ajattelet, vaikka vaiti jäätkin, ja silloin kenties tämän lehden näätkin sa kalliimmaksi kuin nyt arvoltaan. Sa muistat, mitä hälle olitkaan, tuo päivät menneet mielees liikutuksen — jos rikoit häntä vastaan, katumuksen. Kun seisot kerran haudallani mun ja saapuneen näät kauan kaivatun, näät laskeutuneen taivahasta kevään taas umpuin, linnuin lehtoon säteilevään, niin hänelle suo, jonka lepäävän maan alla tiedät, sana ystävän. Viel' lempeni mun haudassakin elää, ja missä lienen äänes mulle helää.
(Suom. Lauri Viljanen)
ERIK GUSTAF GEIJER (1783—1847)
Yötaivas.
Yksin ma eespäin tietäni kuljen, pitenee matka pitenemistään; maalini kauas kätkeytyy. Päivä jo painuu. Yöllisen taivaan ikuiset tähdet kohta ma nään.
Mutta en valita, päivä jos poistuu, lähenevää en yötä ma kammoo. Rakkaus, halki maailman käyvä, vuodatti säteen sieluuni myös.
(Suom. Lauri Viljanen)
ERIK JOHAN STAGNELIUS (1793—1823)
Kuin minä kenkään hehkunut ei.
(Katkelma.)
Kuin minä kenkään hehkunut ei, siit' asti kun valtas ihminen kukkivan maan, liekistä rakkauden. Mut vain yhdelle en syki neidolle tenhoavalle, kahleisiin mua vain yksi ei oo takonut. On kovemp' onneni, veljet! Kaikkia heitä mä lemmin kaikki he kahleisiin häilyvän sieluni saa. Ah, povi keinuva tuo jok'ainoa pyytehet rintaan, katse jok'ainoa myös saa veret leimuamaan.
(Suom. Lauri Viljanen)
Endymion.
Uinuu loisteessa kuun niin kaunihisti paimen suljetuin silmin, posket hehkuin. Hiljaa kutrinsa leyhyy tuulessa tuoksuvan yön.
Häntä Delia ääneti ja riutuin katsoo korkeudesta kostein silmin. Vaunut välkkyvät jättäin hän alas laskeutuu.
Kirkkaammin hänen maahan tullessansa laaksot, vuoret ja myrttimetsät loistaa. Yksin valjakko halki hopeisten pilvien käy.
Nukkuu rauhassa paimen, kutreillansa neidon kyynelet tähtein lailla välkkyy. Purppurahuulia polttaa suudelma taivahinen.
Tyynny, huokaus tuulen puiden yllä! Hiljaa, morsian ruususeppel, hiljaa nähdä paimenen untaan sahrami vuoteella suo!
Kuinka hirveä tyhjyys, kun hän herää, onkaan ympäri liekehtivän sielun! Luo maan lapsen Olympos saa uness' ainoastaan.
(Suom. Lauri Viljanen)
Elegia Yölle.
Kantaen lamppua Kuun sinä saatossa tähtien saavut jälleen, lempeä Yö, helmasta varjojen maan. Hiljaisuus, lepo seuraavat sua, valmuja vihmoin. Parvenne voittoinen tuo unet karkelevat. Yöpyhä! Leimuvin tuntein heittäydyn sinun helmaas, köyhän sa kalleus oot, orjien oot vapaus. Peitä ma ihmisten katseilta, vaienna ihmisten äänet, äidinhelmassas tuudita lastasi taas. Ellet haavoja lääkitä voi, mit' on iskenyt päivä, korvasi kuitenkin tuskani äänelle suot. Josp' iäks jäisit, oi! Mut kaikkea nielevi aika. Aallot vaihtele ei kaukana aavalla niin. Koht' ohi valtasi on, taas säihkyy ruusuinen Eos, riemuni ennen, se nyt huolta ja kauhua tuo. Mut levon loppua vailla ma tunnen, yön, jota koskaan aaveet häiritse ei, ei uni ainoakaan. Mulle se suokaa, oi jumalat! Pian mulle se suokaa! Ainoa pyyntöni mun teille se on, jumalat.
(Suom. Lauri Viljanen)
Huokausten salaisuus.
Huokaukset ovat alkutila, jossa tuntee Luojan hengityksen. Mikä aisteillesi ilon soikaan, syömes sykkimään sai nopeammin ja sun poskes kalvaat vihmoi riemun lempeällä ruusuhohtehella? Sano! Huokaus vain surumielen. Lähtehestä hengen elämän se virtas harhaan Ajan sokkeloissa.
Lakia kaks ohjaa elämäämme, kaksi voimaa varjoo kaiken, joka syntyy vaihtuvan kuun kehrän alla. Kuule, ihminen! On valta pyytää ensimmäinen. Pakko kieltäytyä toinen. Erillänsä taivahassa, yhtä on ne maissa, joita paha vallitsee. Ja ikuisesti niiden ykseys ja kaksinaisuus tulee huokausten salaisuudess' ilmi. Elon suruhuokaus ja kuolon vavistuttaa sydäntämme täällä, joka hengenveto julistaa sen kutsumusta aistimaailmassa.
Näätkö merta? Kiitäen se tulee, tahtoo kaihontäysin käsivarsin taivahan hääsoihtuin alla painaa povelleen maan liljaseppeleisen. Nää, se tulee! Kaipuusta sen sydän kuohuu, käsivarret kurkoittuvat. Mutta turhaan. Alla kuun ei mikään toive täyty. Kuun on täyteyskin hetkellistä. Pettyneenä painuu meri, ja sen ylväät aallot jälleen väistyy huokauksin rannan luota.
Kuule tuulta! Suhisten se liitää lehdon poppelien latvuksissa. Huokauksin paisuvin se puhuu, niinkuin ruumista se ikävöitsis kihlatakseen kesän kukkarunsaan. Mutta äänet himmenee jo. Lehväin tuuliharpussa soi joutsenlaulu yhä hiljemmin ja kuolee vihdoin.
Kevätkin on huokaus maan poven tumman, joka taivahalta kysyy, eikö kevät ikuinen jo puhkee. Mit' on kiuru, aamusäteen armas, satakieli, varjoin rakastettu? Eri muotoja vain huokausten.
Ihminen! jos viisautta elon halaat, kuule mua! Kahteen lakiin liittyy elämä. On kyky pyytää ensimmäinen. Pakko kieltäytyä toinen. Vapaudeks aateloi sa pakko, niin saat pyhän sovituksen ja niin yli tomun kiertotähtein porteista käyt kunnian sa sisään.
(Suom. Lauri Viljanen)
Narcissus.
Narcissus mykän lähteen yli taipuu, ja vettä aallon kirkkaan janoo suu. Mut omat kasvot sieltä heijastuu, ja häneen syttyy oudon syvä kaipuu.
Hän huokauksin lähteen viereen vaipuu, ja silmät kyynelistä sumentuu. Ja elon riemujen ja kukkain kuu se pian hältä jäljettömiin haipuu.
Pois suruaan ei tyttö suudellut, ei kohdannut hän ystävien pöytää, eik' kutreillansa maine kukkinut.
Voi, sielussaan ken jumaluuden löytää ja pyhintä ken pyytää elämän, maan ruusut kaikki kadottaapi hän!
(Suom. Lauri Viljanen)
CARL JONAS LOVE ALMQUIST (1793—1866)
Antoniuksen laulu.
Sydämen kotiin ma kerran katselin kuunnellen. Lähestyi valkeat olennot, vastasi viittoillen. Hämmästyen näin ikuiset päivänmaat. Sävelin kuiskivat rannat autuaat. Sen jälkeen milloinkaan en mieltynyt maailmaan.
(Suom. Lauri Viljanen)
Kuunteleva Maria.
Jumala, kuinka on kaunista kuulla ääntä enkelin suun! Jumala, kuinka on suloista kuolla lauluun ja säveliin! Hiljaa sula, mun sieluni, virtaan, tummaan, taivaiseen purppuravirtaan! Hiljaa vaivu, mun autuas henkeni, jumalsyliin viileään, hyvään!
(Suom. Lauri Viljanen)
CARL JOHAN GUSTAF SNOILSKY (1841 —1903)
Lepo Egyptissä.
Vesi solisee, laakso vihannoi, levon, varjon se vaeltajalle soi. Tien jokainen äiti on hellyydessään sadun laaksoon löytänyt nääntyessään.
On edessä huomenna erämaa, missä poikasta sfinksit tuijottaa. Pedot, ongelmat vaanii, missä hän kulkee, hänet täällä äiti syliinsä sulkee.
Aron hiekkaa huomenna hän samoaa, unen maassa hän ensin levätä saa. Hän syntyi kulkemaan tuskaa vastaan. On tääll' oma äidin hän ainoastaan.
Vedest' äitihin katsovat miettivään kuvat pilvien, sammal ympärillään. Nyt kostuttaa vesi huulia armaan — Minä janoon, ne kerran lausuvat varmaan.
Hän viihtää kiihkon lapsellisen, suun polttavan hiljaa virvoittaen. Se pikari, pilvet min reunoja varjoo, merensyvän ja katkeran kalkin tarjoo.
Vesi solisee, laakso vihannoi, levon, varjon se vaeltajalle soi. Aro helteinen kutsuu — hetkinen vuota. Miks kiiruhdat, laps, sinä äitisi luota?
(Suom. Lauri Viljanen)
VERNER VON HEIDENSTAM (1859—1940)
Pyhiinvaeltajan joululaulu.
Syyssade, arojen aurinko pyhiin vaeltaessa haalisti viittani. Nousin jo kukon kiekuessa. Pitkänä aueten taival toi mun tuhannet virstat kotia päin. Oljille raueten lieden loimun äärehen vasta illalla jäin.
Tarinat toivioretkien mieleni kuntoon mietti. Ääneti pian väki maalainen kuunnellen iltaa vietti. Naiset kuiskutti kumartuessaan lähetysten kuuntelemaan. Hiillos tuiskutti leimahtaessaan hehkuvat kipinät helmastaan.
Seikkailut, muistot retkeltäin harhaten kuljetulta huoleti tulkitsin — kätkien näin mieleni salaista tulta. Lihaani vaivaista lailla hartaan luostariveljen kurita en, niin hänen taivaista kuningatartaan, Jumalan Äitiä palvellen.
Varjojen maahan autioon kulkenut olen yksin. Kuolleiden kanssa puhunut oon hymyin ja nyyhkytyksin. Terveenä, elossa aavikoita vaelsin keskellä vainajain. Seurasin pelossa, rakastin noita, kodista varjojen kotia hain.
Heräsi kauniina elämään maailma, nukkunut kauan. Niniven tyttäret viheriään kietoivat vaellussauvan. Soi sävel haipuva Tähdet sinen hehkuivat valoa raamatun. Varjoihin vaipuva, ihmeellinen kauneusmaailma valtasi mun.
Kaapuni simpukat korvaan toi Arkipelaagin hyrskeen. Tympanon ja symbaali soi äärellä aaltojen tyrskeen. Kaviot raikuen leikkiä kuumaa kentaurit kera neitojen lyö. Tahdissa kaikuen nauraa ja huumaa laulut villit kuin pohjaton yö.
Kaivaten valoon ja elämään varjojen aavikolta pakenin katujen vilinään — mutta en kohtalolta. Elämän kylitse kulkija palaa; vietellen ne kohisevat. Silmäini ylitse varjot salaa vainoten kätensä ojentavat.
Aikahan toiseen, jo heräävään tie on nuorille avoin. Vieraaksi heidän luonaan jään. Kuljen aaveen tavoin. Päivän sotihin nuorten sana niinkuin teräs iskeä saa, ääneti kotihin, uneksivana varjojen poika vaeltaa.
Koskaan nyt pohtia saata en kysymyksiä hetken. Mietteissä teen yhä harhaillen varjojen luoliin retken. Himmeää lyhtyä kantaen löydän manalaan tieni, en elämään. Koskaan en yhtyä ääressä pöydän veljien seuraan voi hilpeään.
Huutaen kurjet on paenneet. Kivien ympäri heittää valkeita patjoja hiutaleet. Ruutuja huuru peittää. Lyhdettä etsien maalaisen vajaa kiertää nälkäinen varpunen. Syksyisten metsien sumussa ajaa poikanen joulusta laulaen.
Lapsuusvuosien äänten luo lumiset polut mun johtaa, mutta ei sydäntä saavuta nuo, vain humu korvani kohtaa. Turhaan tarjoten sovitusta äänet soi hiljaiset, ihanat. Katseeni varjoten Hades musta nostaa näkynsä uhkaavat.
Unhoa antaa Lethen vuo — mutta pimeän Styxin aallosta join ma: se mieleen tuo menneisyyden yksin. Varjot hyytävät kutsuu mieltä Kharonin virralle uneksimaan. Mut veret pyytävät elämän tieltä rypäleterttuja poimimaan.
Elämän kahleissa rauhaton harhailen maailmalla. Sinne, miss' en ole, kaipuuni on. Vieraana kaikkialla. Kelle on auennut Hades, ei saa se elämän heelmiä riistää, ei. Varjojen rauennut kauneusmaa — se ainaiseksi mun sieluni vei.
(Suom. Lauri Viljanen)
SELMA LAGERLÖF (1858—1940)
Laps, olet lempinyt.
Laps, olet lempinyt, koskaan et maista nyt riemua rakkauden. Intohimo tärisytti sieluas sun. Oi iloitse, rauhan jo sait! Et nouse enää riemun korkeuksiin. Oi iloitse, rauhan jo sait! Et painu enää tuskan syvyyksiin, et milloinkaan.