Part 3

Sinä selvisit luodeista, langoistakin, — miks nyt olet neuvoton? Tänä yönä laps syntyy Johanssonin, ja kuin sinä selvä hän on. Moni nähnyt on tuikkiva jouluyö hänet päissään, ja kimmeltänyt hänen ruutuunsa turhaan on tähtien vyö. Hänen poikansa näkee se nyt.

Punasilmäinen, Johansson, poikas on, ja se nurkasta pilkistää. Se iloa on, kun Johansson ei perillisettä jää. Mut nainen, mi saapui sun tupahas läpi metsän helisevän — niin ääneti, kuin sinä juopuessas, nyt oljilla nukkuu hän.

Pyhä, kuin sävel urkujen, kuolema on, se suuremman levon kuin humala suo — kuin valkehin koivu, oi Johansson, hän lepää, ken tanssien sai tupas luo. — Ja hehkussa aamun heräävän nyt korppivanhus nähdä voi: lepäs kuolleena pullojen keskellä hän, joka Johanssonille sanansa soi.

Ja Johansson katsoi vainajaan, oli nääntyneen näköinen raukka. Ja korppi mietti: »Nyt muistaa saan, miten kyyhkyn surmasi haukka.»

Ja Johansson katsoi lastaankin, ja korppi mietti sen nähden: »Nyt muistan, miten huuhkajankin peri kuolema poikasten tähden.»

Asuu puolukkamäellä korppi, kai parisataa jo vuosiltansa. Se joskus siipeensä haulin sai, vähän jäykkä on niskastansa. Kivunhuudolla ihmisten tulevan ja menevän nähnyt se on.

Tavall' lintujen kaulaa se ojentaa. Viel' ehkä se männystä nähdä saa, miten vierellä vaimonsa, vainajan, on päissään Johansson.

(Suom. Lauri Viljanen)

TURE NERMAN (1886—1969)

Kaunein laulu.

Sitä kauneinta laulua rakkauden ei paineta milloinkaan. Ylioppilas köyhä Montmartre'n sitä salasi haaveenaan.

Yli maiden se laulu kaikunut ois, monen painaen polvilleen, ja maailma ottanut vastaan ois uuden Musset'n.

Hän huhtikuun rannoilla ois Lucie'n sinisilmäisen kohdannut ja orvokit, suudelmat yössä nyt runoillut.

Sitä laulua koskaan painettu ei: kera ylioppilaan se on kaivettu joukkohautaan ja multaan Flanderin maan.

(Suom. Elina Vaara)

KARL ASPLUND (1890—1978):

Quand même. (EV)

I.

Kylä hiljainen Ranskassa viheriöi. Taa painui poppelien siell' illoin aurinko, kello löi kylän tornissa humisten.

Oli kedolla vanhimman kartanon maan lahokuorinen kirsikkapuu. Toki huntuun se verhousi valkeaan, joka kerta, kun sai kevätkuu.

Sadat vuodet jo hedelmiään se soi, sadat pöydät kaunistaen. Ja se lempeän Ranskan mullasta joi ravinnokseen kosteuden.

Taas aikoi se puhjeta kukkihin, kevät maasta kun roudan vei. Mut sodan vuos' oli katkerin, maa Ranskan ollut ei.

Kylän länsipuolelle rintamat loi nyt ampumahautojaan, ja kuulien vuorolauseet soi yli omistajattoman maan.

II

Pikimustana aamuna hyökkäykseen kävi ranskalaiset nyt. Kylän valloittivat he leirikseen, kun yö oli ennättänyt.

Sora-aukeille kiväärit koottihin pataljoonan uupuneen, kuin voitetun murhetta pikemminkin oli riemu voittaneen.

Pala Ranskaa kerran menetettiin, sen vihollinen vei. Mikä vihdoin takaisin vallattiin, maan nimeä ansainnut ei.

Oli jäljellä hirret hiiltyneet, kasat tiilien murtuvain, maakuopissa haisivat saviset veet, kadun loassa ruumiita vain.

Kävi tuuli ylitse raunion, väki tiukensi viittojaan. Kuin väristys, häpeä toivoton piti jokaista vallassaan.

— Maa eikö jo haavoja lääkitsemään väsy, joita sen lapset löi? Se on virunut vuosia verissään. Se vieläkö hedelmöi?

Miten kenttäharmaasta ihminen hyvä, onnellinen saa? Miten keskeltä voi veren, ruumiiden uus versoa kukkiva maa?

III.

Kun saksalaiset poistumahan oli seudulta valmihit, joka hedelmäpuun nyt puhkeavan sai kaataa sapöörit.

Myös sortunut kirveen iskuihin oli puu satavuotinen. Yhä jokunen säie kuitenkin piti kiinni juurista sen.

Ja eleellä gallialaisella soi nyt parhaan mehunsa maa puun juuriin, että kauneimmin voi se kuolossa kukoistaa.

Kukat ruhtinaalliset haavainen puu kohotti ilmoihin kuin elämän säihkyvän, voitollisen näky ylväs: Uhallakin!

(Suom. Elina Vaara)

PÄR LAGERKVIST (1891—1974)

Kauneinta on hämärtyissä.

Kauneinta on hämärtyissä illoin. Kaikki taivaan rakkaus on silloin kerääntynyt valoon tummuvaan peittääksensä mullan, talot maan.

Kaiken yllä hellyys väräjääpi. Herra itse rannat himmentääpi. Sulaa kaukainen ja läheinen. Kaiken saa vain lainaks ihminen.

Kaikk' on omaani ja kaikki jälleen otetaan pois multa, kaikki jälleen. Puut ja maa ja pilvet taivahan. Jäljettömiin yksin vaellan.

(Suom. Lauri Viljanen)

Auringon hiukset.

Nyt aurinko vaaleita hiuksiaan ens aamuhetkellä avaa ja ne levittää yli keväisen maan, missä tuhannet kukkaset havaa.

Yön kasteeseen hän viileähän, jota kukkien kätköissä lymyy, ne kostuttaa, mut epäillen hän, hajamielin, kuin unessa hymyy.

Yli sallii metsäin ja niittyjen hän tuulen niitä kantaa, niiden hyväillä vuoteessa vanhusten sekä lapsien poskea antaa.

Mut kauas hän ikävöi sydämessään; mikä hyöty on ilosta juuri? Hän katsoo tähtiä ympärillään: elon ongelma on niin suuri.

Kun hetki on autuas huomenen, hän vaaleat hiuksensa avaa yli katsoen menneiden maailmojen ja uusien, jotka havaa.

(Suom. Lauri Viljanen)

Hopeahuilu.

Ken soittaa murhetta mun ja sun? Soi huilu, pieni hopeahuilu. On kuollut rakkaus sun sekä mun. — Soi huilu, pieni hopeahuilu.

Kova sydämeni on, kova niinkuin sun. Kaikki on häväisty, poljettu maahan. — Soi pieni huilu surua nyt sun sekä mun. Yön yksinäinen hopeahuilu.

Nyt luotasi lähden ma kauaksi pois. Ma etsin tietä kotiin sydänyössä. — Soi pieni huilu kimeään, kuin haava lyöty ois nyt pimeyden poveen sydänyössä.

Suo levon mulle Jumala, mun kätkee multahan ja haudan syvään, syvään hiljaisuuteen. — Soi huilu laulain sillalta, mi kautta kuoleman vie elon yöstä pimeähän ikuisuuteen.

(Suom. Elina Vaara)

Kirje. (EV)

Toi kirje viestit laihojen ja viinimarjapensaiden, toi äitivanhan horjuvin ja suurin kirjaimin.

Sai mieleen joka sanallaan se kukkaniityn, viljamaan ja Hänet, jonka antimet on ainaiset.

Siell' auringossa uinuvan näin kylän Herran suojaaman, ja rauhaa kellot kirkkahat ne kaikuivat.

Puutarha ehtoolauluin soi ja lavendeli tuoksun loi, kun piirsi pyhähetkenään hän kirjeen tään.

Se kiiruhtanut olikin yöt päivät, että tulisin ma kaukainen sen tuntohon, mik' ikuisinta on.

(Suom. Elina Vaara)

STEN SELANDER (1891—1957)

Kevätsade. (EV)

Sade suhisee ja helää syvään kostuttaen maata, joka henkää huoahtain. Kuunnellen ma kuljen, kunnes itkua en estää saata sateen vuoksi vain.

Armas sade, joll' on työnä multaa juottaa maljastansa, kunnes kaikki kevään yönä itkee onneansa!

Syleilyyni kaiken nuoren, hennon, heräävän nyt suljen polvilleni langeten. Vallass' arkuuden ma kuljen raskain saappain maata, jok'on äiti nuoruuden.

Sieluni mun puiden lailla tuuliin havahtua halaa, versoa kuin oras mailla hiljaa, roudan sulaessa. Kyyneleet, joit' itkin salaa, satein sieluani valaa kevätyössä hiljaisessa.

Kaikki köyhää, kuihtuvaa sen rinnalla on maailmassa, että syntyvä on taasen elo uuteen muotohon. Nuoren, uuden kukinnassa kaikki on.

(Suom. Elina Vaara)

Kuiva puu.

Puu kuivettunut taivahalle nosti viel' oksan viherjöivän, viimeisen. Kuin fakiiri se jäykistynein käsin huus' rajun rukouksen:

Te mustat pilvet, huudan puolehenne! Vain vettä, niin käyn jälleen kukkimaan! En ole kuollut, lehdin vielä — enkö ma kuki enää milloinkaan?

Mut vastaus ei sadevirroin tullut, vaan salamoin. Niin taivas sääti sen. Ja koko puu kuin suuri kukka hehkui, kuin jättikukka tulinen.

(Suom. Elina Vaara)

GABRIEL JÖNSSON (1893—1984)

Impromptu.

Nukut takana ikkunan kuuden, näen seitsentähden sun ylläs. Lie vähän se aatokselle, mut kuitenkin on sydän kylläs.

Ja taivaalta tähtiterttu ihan riippuu poimijan käteen, nukentalosi ikkunoihin luo seitsenkertaisen säteen.

Lie vähän se aatokselle, mut kuitenkin on sydän kylläs. Sa oothan mun rakkauteni, kuvat ikuisten tähtien ylläs.

(Suom. Elina Vaara)

GUNNAR MASCOLL SILFVERSTOLPE (1893—1942)

Rovio.

Milloin päivän sätehet alkoi paistaa tuoden kevätvalon, isäni mun poltti lehdet menneen vuotiset.

Liekki paloi suhisten. Savu nousi lehtein poltettujen sinivuokon kalpeahan valoon ilmojen.

Iltaa samankaltaist' ei. Ojan vesi loisti ruusuisena. Tuuli hiljaa yöhön lintuin hauraat äänet vei.

Tunteissani tuoksun sen vavahdan ma vielä onnellisna. Kodin kalvas kevät siintää yöstä muistojen.

(Suom. Elina Vaara)

ERIK BLOMBERG (1894—1965):

Ihmisen koti.

Maa on peittynyt yöhön. Tähdet valoaan luo. Kaukana korkeudessa vaeltaa maailmat nuo.

Sinua rakastan, multa ja pimeys rajaton. Tähdet niin etäällä kulkee. Maa koti ihmisen on.

(Suom. Elina Vaara)

KARIN BOYE (1900—1941):

Tähtien lohdutus.

Minä kysyin tähdeltä yön: »Valo tienoon oudon, mi kaukana näyt — sano, kelle säteilet, tähti? Niin suurena, kirkkaana käyt.»

Hän tähtikatseen loi mun säälini mykistäen: »Minä seutuun elottomaan, ikiyöhön säteilen.

On valoni kukka, mi kuihtuu avaruuteen autiohon. Valo tää minun lohtuni on. Se lohtu kylliksi on»

(Suom. Elina Vaara)

RAGNAR JÄNDEL (1895—1939):

Sataa. (LV)

Herää ja tule portahille, armas! Kauniin harmaita pilviä kertynyt on. Tuoksuvaiseen, tummahan yöhön hiljaa sade lankee.

Kätes ojenna, ah, miten suloisesti pilvistä valuu viileitä pisaroita! Syvään tunne, mun armahain, maan kiitos taivahalle!

Kuivat lehdet kahisee kevyesti, nauttien ojentuvat poltetut yrtit. Kiittäin huokuu vainiot, jotka hämyn halki loistaa.

Ehtynyt puro alkaa solista hiljaa, ja sen vaiheilla, pähkinäpensastossa, harmaiden pilvien alla laulaa harmaa satakieli.

(Suom. Lauri Viljanen)