Part 9

Herättyään aamunkoitteessa kaikkien muiden talossa vielä nukkuessa näki hän esineiden hitaasti sukeltavan esille hämärästä, näki ne liikkumattomina, elottomina seinällä tai lattialla. Ja nyt pystyi hän tekemään ensimäisen jaotuksen näiden, liikkumattomien esineiden ja liikkuvain ihmisten välillä: edelliset eivät olleet vihollisia, niillä oli hänen metsänsä kaltainen elämä; ainoastaan elävät olivat pelättäviä.

Tämän ensimäisen ja pitkän tutkimuksen jälkeen, jonka kestäessä uteliaisuus melkein aina lopulta vei kauhistaviin tuloksiin, kävi hän väliä pitämättä tuttujen, häkin pohjalla olevien siemenien sekä toisten, outojen tavaroiden, sulotuoksuisten ja houkuttelevien herkkujen kimppuun yhtä luontevasti kuin olisi ollut metsässään, miettimättä mistä hänelle mahtoi tulla tämä odottamaton ravinto. Siinä oli piirakkaa, leivosta, sokuria, jota kaikkea joku kaitseva käsi oli ristikkojen läpi vankilaan pistänyt.

Pieni kulpponen oli täynnä haalistettua vettä, jonka pinnalla pölyhiukkasia ryhmittäin uiskenteli. Hän ojensi kaulansa melkein vaakasuoraksi, aukaisi nokan vedenpinnan tasalla, pisti sen upoksiin raottaen sen hyvin teräväksi kulmaksi, kohotti sitten jälleen päänsä nopeasti nielaistakseen näin ammennetun veden, kaula ja nokka oikoisenaan, kuin olisi katsellut kattoa tai ollut salaperäisessä haltioitumistilassa. Ja näin hän teki useampia kertoja. Näin joi hän ennen vapaana ollessaan näreikköjen savipohjaisissa notkelmissa lymyilevistä raikkaista lätäköistä.

Silloin syntyi hänen mielessään, joka kipeimpäin tarpeiden saatua osittaisen tyydytyksen oli melkein rauhottunut, ensi kerta ajatus, että nuo rähisevät ja kauheat olennot hänen ympärillään eivät ehkä tahtoneetkaan saattaa häntä hengiltä: olivathan he murtaneet auki turvapaikan hänelle pahaa tekemättä ja antaneet hänelle tarpeellista ravintoa. Mutta kuullessaan läheisestä navetasta kukon kiekunaa ja koiran haukuntaa, kiirehti hän ahmimaan kitaansa kaikki ruuan tähteet peljäten uudelleen joutuvansa satimeen ja vangittavaksi, ehkäpä myöskin varoen tämän rautaristikkojen sisälle joutuneen ravinnon hukkumista.

Koirat olivat hänelle tuttuja. Ne saattoivat hänet vain vähäisen levottomaksi, sillä hänen ei ollut tarvinnut kärsiä mitään niiden tähden eikä vähintäkään varoa noita nelijalkaisia rähisijöitä, joiden nokka, niiden hurjimmassakin laukassa ja rajuimmassakin innostuksessa, ei koskaan jättänyt maata ja halveksi avaraa ilmaa, jossa hän elämänsä vietti. Mutta hän pelkäsi aikalailla peuhaavia kanoja, joista hänellä ei ollut minkäänlaisia kokemuksia. Ja kun kohta huoneen seinien takaa alkoi kuulua sysäyksien ja kumean kolinan säestämiä ihmisääniä, valtasi hänen mielensä taas outouden ankeus.

Pian näyttäytyi mies astuen kiireesti kömpelöillä puukengillään. Hölppä piti sitä vielä vihollisenaan, ja se hänestä muistutti hänen vangitsijaansa. Sillä myöhemminkin, kun hän jo tunsi erikseen talon joka asukkaan, ei hän pystynyt heistä milloinkaan erottamaan sitä, joka oli hänet siirtänyt härmäiseltä kedolta korisemasta toverinsa kynsissä, tähän kolkkoon ja savuiseen taloon.

Hän katseli syrjäsilmällä miestä uteliaana ja epäluuloisena, nokka ojennettuna, puolustukseen valmiina, ja tuo toinen, nähdessään että harakka oli ahminut ruokansa, puhkesi ilonpurkaukseen, jonka sisällöstä vanki erehtyi, sillä hänen kaulahöyhenensä pörristyivät ja hänen musta silmänsä välkkyi suurenneena ja entistä tuimempana.

Silloin tuo vihollinen heitti taas siemeniä häkin pohjalle ja laski ristikkojen välistä uusia makeita herkkuja, Hölpän siivet levällään peloissaan peräytyessä vastakkaiselle puolelle, nokka miestä kohti tähdättynä.

Sitten mies ryhtyi työhönsä ja siistiessään keittiötä luuta kädessä piti syrjästä harakkaa silmällä nähdäkseen, koskisiko se herkkuihin, joita hän taas oli sille antanut. Hölppä ei sitä ensinkään ajatellut; hän näki pölypilvien kohoovan ja pakenevan vaaniskelevan miehen luutaa; hän tunsi mieltään painavan kysymyksen, mitä miehen syrjäkatseet mahtoivat merkitä; hän luuli olevansa miehen ponnistuksien ja työn päämääränä ja koetti tarkasti tutkia miehen tekoja ja eleitä, saadakseen niiden nojalla käsityksen miehen aikeista hänen suhteensa.

Kaksi pääajatusta taisteli keskenään hänen aivoissaan: olivatko miehen liikkeet ja äänet hänelle suosiollisia vai olivatko ne vihamielisiä? Tai tarkemmin sanoen — sillä nuo kaksi alituista ajatusta olivat tarkoin määrätyt ja selvät — tahtoiko mies laskea hänet vapaaksi vai tappaa? Sillä Hölppä ei arvannut, että näiden kahden mahdollisuuden välillä saattoi olla kolmas, koskei milloinkaan ollut nähnyt vankia eikä itse ollut vankina.

Hänen olonsa häkissä näytti hänestä siis ohimenevältä välitilalta, jonkinlaiselta pysähdykseltä vapautumisen tai kuoleman tiellä.

Ja heti syntyi hänen mielessään toivo, että mies laskee hänet vapaaksi, koskapa hän jo kauan oli antanut hänen olla rauhassa ja tarjonnut hänelle ruokaa, jonka puutetta vapaat, laihat toverit nyt saivat paljaassa metsässä kärsiä.

Tällä hetkellä liikahti kamarin ovi uudelleen ja emäntä astui sisään. Kysymys kävi monimutkaisemmaksi, Hölpän katseet siirtyivät vuorotellen toisesta toiseen, hän koetti huomata eroavaisuuksia näiden kahden samanlaisen olennon välillä ja tutkia, oliko hänen syytä epäillä toista enemmän kuin toista.

Hajuaistinsa ja kuulonsa, etupäässä hajuaistinsa nojalla aavisti hän vaimon olevan hyväntahtoisemman, sillä tämä ei hajahtanut tupakalle, ja vaikka hänen äänensä olikin epämiellyttävä ja kirkuva, muistutti se soinnullaan jonkun verran Hölpän heimoon kuuluvien olentojen ääntä, sillä se ei ollut niin karhea ja käheä kuin miehen ääni. Mutta kun lapset näyttäytyivät, arvosteli hän ne edellisistä eroaviksi, koska ne ylettyivät vain pöydän tasalle. Hänen ei tarvinnut nostaa nokkaansa tarkatakseen niiden silmiä eikä peljätä että ne kaatuvat hänen päälleen ja musertavat hänet.

Näin oppi hän tuntemaan kodin ihmiset ja tavarat. Lapset kävivät piipittämässä hänen häkillään puhellen hänelle lempeitä ja hyväileviä sanoja, joita hän kuunteli naisellisin, hiukan keikailevin elein pää kallellaan. Usein he pistivät ristikkojen läpi pieniä korpun ja kakun palasia, joita hän silloin tällöin noukkasi kiihkeästi ja hätäisesti, mikä hänen suureksi ällistyksekseen sai lapset purskahtamaan nauruun.

Mutta koska he eivät yrittäneetkään tehdä hänelle pahaa, — eivät ylipäätään enempää kuin muutkaan ihmiset, jotka päivän kuluessa kävivät istuskelemassa pöydän ympärillä, kilistämässä lasia, kirkumassa ja nauramassa ja toisiaan tuuppimassa —, sai hän pian luottamusta talon ihmisiin, ja iltapuolella otti vastaan melkein kaikki ne herkut, joita hänelle ristikkojen läpi tarjottiin. Koska oli aamusta lähtien ylenpalttisesti ahminut ruokaa, kajosi hän niihin vain hiukkasen makuun päästäkseen, sitten antoi niiden pudota vadin viereen muka talteen, ties minkä vaiston opastuksesta, jota ei milloinkaan hänen vapaana ollessaan oltu nähty, vaan jonka epäilemättä synnytti hänen vangiksi joutuessaan salainen levottomuus ja haihtumaton epäluulo ihmisiä kohtaan.

Näin kului useampia päiviä peräkkäin hitaassa ja tyynessä totuttautumisessa ihmisiin ja esineisiin. Ja yhä toivoi hän vapautuksen olevan lähellä ja ilmaisi tätä vapaudenikäväänsä iskemällä nokallaan vankilan ristikkoseiniä.

Hän tunsi nyt talon kaikki asukkaat. Hän oli oppinut muista erottamaan lapset niiden erikoisen hajun ja puvun perusteella ja antautui niiden kanssa tekemisiin mikäli ne hänessä luottamusta herättivät. Eikä hän saanut niihin luottamusta niin paljon omien persoonallisten kokemuksiensa kuin lasten erikoisominaisuuksien, niiden hajun, äänen, puvun, liikkeiden, koon nojalla. Hän luotti vaistoonsa enemmän kuin siihen mitä näki. Hän piti emännästä ja pienestä hiljaisesta tytöstä enemmän kuin meluavasta ja vilkkaasta pikkupojasta, ja erittäinkin enemmän kuin lasten karheaäänisestä isästä, jonka kudotun mekon joka silmukka tuli tupakalle ja joka suustaan puhalteli saastuttavaa savua. Tämä oli vastenmielisempää kuin se savu, mikä hänen sieraimiaan kiusasi sinä päivänä, jolloin hänen punainen verensä helmeili hänen tuuhealla, kirjavalla puvullaan.

Hän odotti väsymättömästi vapautustaan, uskoen siihen koko elämänrakkautensa täydellä voimalla, jonka vitkalleen saatu luottamus häntä ympäröiviin olentoihin oli lisännyt kymmenkertaiseksi.

* * * * *

Hän eli pian jonkunlaisessa kuumeessa, jonka vallassa katseli tavallisimpiakin toimia, joita näki suoritettavan, niitäkin joihin jo oli tottunut ja joiden tarkotuksesta oli päässyt selville, yhdeltä ainoalta näkökohdalta, antaen niille kokonaan toisen, halunsa ja tarpeensa mukaisen merkityksen. Toiselta puolen selittivät vanginvartijat tuon oudon vilkkauden, hyppelehtivän kepeyden, alituisen lörpöttelyhalun kohtaloon tyytymiseksi ja aikoivat vihdoinkin toteuttaa tuumansa ja antaa Hölpälle hänen lopullisen paikkansa perheessä.

Molemminpuolisesta ymmärtämyksen puutteesta syntyi siis väärinkäsitys, saattaen vangin äärettömän vaaralliseen tilaan, joka väkistenkin joudutti kohtalokasta ratkaisua.

Oli kolea iltapäivä lopputalvella. Sade ilma pakotti ihmiset pysyskelemään seinien sisällä lämpimien huoneiden raukaisevassa rauhassa. Mutta ulkona kävi maa paljaaksi, likaiseksi, harmaaksi, sade piiskasi sitä, tuuli pieksi ilmaa ja luonto näytti hoippuvan raskasmielisenä kuin juopunut, joka lähtee liikkeelle nukuttuaan maantienojissa.

Ikävä piiritti taloa, rasitti olennoita, tunkihe läpi seinien. Vuodenaikain vaihtumisen tuska kajahti kumein äänin ihmisten sydämissä, mutta Hölppä hyppelehti ilosta ja lörpötteli kuumekiihkoisena, mikä sai hänen isäntäväkensä jouduttamaan tuumansa toteuttamista.

Kohta avasi häkin oven käsi, jota Hölppä luuli odotetuksi vapauttajaksi. Ja hän jo syöksyi oviaukkoa kohti, kun tuo käsi avasi hänen yllään, kuten ennenmuinoin salametsästäjän käsi, uhkaavat, lihaksiset, kavalat viisihaaraiset pihtinsä.

Hölppä peräytyi häkin perälle, mutta käsi seurasi häntä itsepäisenä ja hirveän näköisenä, ja kohta se taas leijaili hänen yllään kuin petolintu, joka on saaliiseensa iskemäisillään. Tuskin Hölppä ehti nostaa nokkaansa ja katsahtaa siihen, kun se todellakin laskeutui ilkeänä ja paksuna, ympäröi hänet leveänä vyönä, puristi hänen rintaansa ja selkäänsä ja veti hänet ulos häkistä vastustuksesta huolimatta, veden vuotaessa kumoon kaatuneesta kulpposesta ja häkin vieriessä lattialle.

Mutta silloinpas Hölppä irtautui miehen käsistä räpyttäen rajusti ja hätäisesti siivillään, puolustautui hurjasti nokallaan ja kynsillään ja pyrähti äkkiä lentoon valoa ja vapautta kohti.

Hurja isku, kivuntunne nokassa, haava rinnassa — ja hän putosi keittiön kosteaan huuhdelaitteeseen kumoon kaatuvien ja särkyvien pöytäastioiden sekaan. Sillävälin laskeutui käsi äskeistä kovemmin ja töykeämmin hänen ylitsensä ja puristi häntä vimmatusti.

Hölppä ei tiennyt mitään ikkunasta ja sen läpikuultavista lasiruuduista, jotka läpäisemättömänä ja kavalana välimuurina erottivat vapaan ulkoilman vankilasta. Hän oli hyökännyt lasia vastaan, joka oli iskun kestänyt, ja ällistyneenä sellaisesta tuloksesta laskenut siipensä kokoon töksähtäen raskaasti alas.

Nyt piteli mies Hölppää vihaisena käsissään puristaen häntä hurjasti kuin aikoisi vankinsa tukahuttaa, ja Hölppä, joka nyt ymmärsi että häntä ei lasketa vapauteen, luuli viimeisen hetkensä lyöneen.

Hän pyristeli kaikin voimin vastaan, koettaen tarrautua kynsillään noihin koviin käsiin jotka pitelivät häntä vankinaan, mutta pääsi pian selville siitä, että hänen ponnistuksensa olivat turhat kuten ennen onnettomalla kentällä. Hän vavahti joka sulassaan nähdessään vaimon käsissä kiiltävät sakset, jotka avautuivat kuin suuri, petollinen nokka ja sulkeutuivat kaameasti viuhahtaen.

Tuo nokka se hänet tuhoaa.

Oudot kädet kääntelivät, likistelivät häntä ja jäykistivät hänet liikkumattomaksi. Kohta tunsi hän pyrstössään julmaa tuskaa, ikäänkuin suuret pyrstösulat, joilla hän ohjasi lentoansa, olisivat joutuneet hammasrattaiden väliin ja käännähtäneet kiinnekohdassaan ennen irtaantumistaan.

Sitten tuli siipisulkien vuoro. Hän tunsi vuorottain oikean ja vasemman siipensä kauheassa nipistyksessä turtuvan, sitten kuuli hän kuivaa narskahdusta, jota seurasi pienten, kepeäin esineiden putoamisesta syntynyt heikko kahina.

Samassa alkoi hän miehen kouran puoleksi tukahuttamana korista kaameasti kuin teurastettava kana henkihieverissään. Hän odotti loppuiskua eikä epäillytkään — vaikkei hänellä siitä ollut vähintäkään kokemusta — että se olisi juuri kokemaansa sanomatonta tuskaa vieläkin vihlovampi.

Äkkiä lakkasi puristus, hänen ymmärtämättään minkätähden, ja ainoastaan pahoinpidellyissä sulissa tuntui yhä vielä kovaa kipua. Ällistyneenä huomasi hän olevansa pöydän kulmalla, ja ympäriltä kuului talonväen ja kapakassa-kävijäin ivallinen pilanauru, jota hän kerta kaikkiaan ei ymmärtänyt.

Tapahtunutta selvittämättä hän hypähti koholle, levitti siipensä aikoen uudelleen kaikesta huolimatta täyttä vauhtia lentää ikkunaa kohden. Mutta hänen voimattomat siipensä — päinvastoin kuin lammella sattuneen onnettomuuden tapahtuessa — eivät häntä kohottaneetkaan lentoon. Hän putosi jälleen raskaasti pöydälle ympärillä-olijain purskahtaessa entistä rämisevämpään nauruun.

Kauan räpytteli hän katkottuja siipiänsä, mutta turhaan: hän ei päässyt kohoomaan. Jalat, jotka edelleen olivat käyttökelpoiset, suorittivat kyllä tuon alkuhypyn, joka tavallisesti oli niin siro, mutta nyt naurettavan kömpelö. Ja tuo silvottu lintuparka ravisti turhaan päätänsä, jalkojansa, vartaloansa, ikäänkuin esittäisi surullisen naurettavaa tanssia, mutta ainoana tuloksena oli ärsyttävät, rähisevät naurunhohotukset.

Silloin selvisi hänelle, että jotakin oli muuttunut, että juuri äskettäin avattiin kuilu hänen ja vapauden välille, että hän ei enää voinut lentää eikä paeta, että oli auttamattomasti vankina. Ja hän pakeni kuin hurjan epätoivon puuskassa suljettua häkkiänsä kohti, ja kun ei päässyt sisälle, kiersi sen ylt'ympäri, kyyristyi sen taa ristikkoja vasten, painoi päänsä katkottujen siipien suojaan ja kieltäytyi itsepäisesti iltapäivän pitkään syömästä, juomasta ja liikkumasta.

Ihmiset hänen ympärillään käyttäytyivät kuin olisivat sairasta oppimassa, tuumaillen ja puhellen keskenään vakavina. Hän antoi heidän puhella ja kulkea ohitseen vähääkään heistä piittaamatta, ilmaisten pohjattomia kärsimyksiään ainoastaan pörristämällä höyheniänsä värisevänä ja ikäänkuin viluissaan, merkiksi, että sanomaton epätoivo vapisutti turvatonta, silvottua lintuparkaa.

* * * * *

Mutta Hölppä oli vielä nuori ja hetkellisiä olivat hänen vaikutelmansa, tunteet aivojen tasalla. Yöunesta herättyään — hän oli näet kaikesta huolimatta nukkunut — ei hän ollut täydelleen unohtanut kohtaloansa ja vankeuttansa, mutta tyydyttämätön ruokahalu ja huoli turvallisuudesta olivat epätoivon vaimentaneet. Hän söi siis kakkuja ja muita herkkuja, joita hänelle tarjottiin; hän joi kulpposesta raikasta vettä, jota hänelle siihen kaadettiin, ja hänen sopimattoman uteliaana hypellessään pöydältä pöydälle, huoneesta toiseen haihtui tuska vähitellen.

Hän tutki kaikkea aivan turhantarkan huolellisesti. Mutta kukapa voisi varmaan sanoa, minkä tarpeiden kannalta hän esineitä arvosteli? Oli varmaan sellaisia, joita saattoi syödä; sitten vetivät kiiltävät esineet puoleensa hänen huomionsa, vedoten hänen vaistomaiseen, vaaralliseen ja vastustamattomaan uteliaisuuteensa. Enimmät esineet huvittivat häntä vain uutuudellaan, toisinaan niiden paikka kiinnitti epämääräisesti hänen huomiotansa, toisinaan taas se aivan erikoinen hyöty, joka hänellä niistä saattoi tilapäisesti olla.

Hän rupesi pian erityisesti suosimaan pöytää, jolta hänelle makeat suupalat putoilivat. Siellä kiiltelivät metalliset pöytäkalut, teräsrautaveitset, viinin ja marjamehujen lämpimät värit loistivat kirkkaina ja valo heijastui säteilevänä maljojen pinnasta.

Ruuan aikana kierteli hän aterioitsevien ympärillä pää kallellaan ja sivulleen kääntyneenä. Hän seurasi aterioitsevien liikkeitä, kuunteli ja odotti, että joku heistä kutsuisi häntä rääpiäisille. Hänen tajunnassaan oli syönnin hekuman mielikuvaan pian alkanut liittyä hänen kaksitavuinen Hölppä-nimensä yhdeksi käsitteeksi. Kun hän kuuli nimeänsä mainittavan, käänsi hän tähystelypaikassaan päätään tarkan täsmällisesti suoraan sitä kohti, joka hänen nimensä lausui, hyppi ja juoksi sen luo siiventyngät levällään juoksua helpottaakseen ja kulkua jouduttaakseen.

Hän hääräili pöydän ympärillä seuranaan Pyry-koira, jota hän ei juuri pelännyt, sekä Mirri-kissa, jonka käynti oli pehmeätä, korvat erittäin herkät, sieraimet värähtelevät ja häntä alituisessa liikkeessä. Mirrin terävää kynttä hän pelkäsi vielä nytkin, vaikka kumpikin heistä oli salaa suostunut toista suvaitsemaan. Tämä suostumus oli syntynyt erään hurjan ottelun jälkeen, jossa he olivat oppineet kunnioittamaan toisiaan, harakka kissan kynsiä, tämä taas edellisen vahvaa nokkaa.

Sitten alkoivat päivät vieriä yksitoikkoisina ja harmaina keskellä yltäkylläistä, hyvänmakuista ja vaihtelevaa ravintoa, ja vankeuden ensi päivien syvä, epätoivoinen tuska vaimeni vähitellen sekä tupakansavun täyttämän huoneen raskaan, raukaisevan lämmön että alituisen, uutteran herkuttelun vaikutuksesta.

Ulkomaailma, katu, aurinko olivat häneltä vielä kielletyt, mutta hän oli ne melkein unohtanut, ja ainoastaan uinuva vaisto sai hänen vielä aina herätessään räpäyttämään siipitynkiänsä kuin yrittääkseen luvatta lähteä lentoon ja ilmaistakseen kadotetun vapauden ikävää.

Hän tunsi keittiön rauhaisat sopukat, tunsi turvapaikan uunin takana kivisen tuhkapesän lähettyvillä alempana leivinuunin suuta; hän tunsi ne paikat, mistä saattoi tehdä pilaa Mirristä ja nipistellä Pyryä tarvitsematta peljätä edellisen kynsiä ja jälkimäisen hampaita.

Muuten hänen pilailunsa Pyryn kanssa ei koskaan mennyt yli sen leikillisyyden, mikä on suvaittua hyvien tovereiden kesken. Pyry oli heti heidän ensi kertaa kohdatessaan haistellut häntä kauan, sieraimet värähtelevinä, tuuppaillutkin hiukan kuonollaan, mikä kaikki ilmaisi sangen hienoja tunnevivahduksia ja samalla oli jonkunlaisena varotuksena. Tämän pohjalla oli hän harakasta muodostanut käsityksensä ja tunsi melkein välinpitämätöntä tai pikemmin passiivista sääliä tuota vangittua, surkastunutta villiolentoa kohtaan, joka ei edes kelvannut syötäväksi ja oli kykenemätön häntä vahingoittamaan.

Pyry, ajokoira, harrasti vain karvaisen otuksen metsästämistä; ainoastaan paremman puutteessa, poikkeustapauksissa, hätätilassa, ahdisti hän peltopyitä ja viiriäisiä. Mitä laulu- ja mustarastaisiin, harakoihin ja muihin metsälintuihin tulee, hyi! ne eivät hänelle kelvanneet.

Kun Hölppää nykyään vaivasi ylenpalttinen ikävä tai kun hänen hyvä tuulensa paisui yli äyräittensä, tarttui hän salavihkaa takaapäin nokallaan koiran hännänpäähän, nipisti sitä hiukan, pujahti piiloon ja tuli hetken kuluttua uudelleen näkyviin. Pyry taas, joka oikeastaan ei ollut kovinkaan kyllästyksissään eikä suutuksissaan, vilkaisi häneen syrjästä suurella, pyöreällä silmällä, ärähti tai uhkaili äkkiä hampaillaan hälväisten, tekemättä hänelle milloinkaan vähintäkään pahaa. Näin käyttäytyi hän muutoin lapsiakin kohtaan, joihin oli tottunut.

Hölppä ei näin uskaltanut vehkeillä Mirrin kanssa, ja jos sattumalta syntyi riitaa herkkupalasta, peräytyi hän viisaasti annettuaan viholliselleen itserakkautensa tyydykkeeksi muutaman aimo näpsäyksen, kuten kohtuullista olikin.

Hän pelkäsi suuresti juomareita, joiden isot kädet häntä kauhistuttivat, ja ylipäätään hän ei pitänyt siitä, että hänet otettiin kädelle, sillä isäntä uudisti saksineen ensimäisen leikkauksen, joka Hölpältä lopullisesti oli sulkenut ilmojen tien, alussa joka viikko, myöhemmin joka toinen, peläten harakan salaa pääsevän karkuun.

Kun Hölppä näki miehen tarttuvan tuohon viuhahtavaan, kiiltävään metallinokkaan, alkoikin hän lymyillä missä vain luuli olevansa muilta salassa tai saavuttamattomissa: huonekalujen alla, pimeissä ja ahtaissa loukoissa, ainapa jousipatjain vieterein lomissa, jolloin oli pakko mullistaa kaikki sänkyvaatteet häntä pyydystettäessä. Silloin syntyi huoneessa sanomaton sekasorto, mahdoton mylläkkä. Lopulta oli talossa syntynyt päätön takaa-ajo, sillä kun Hölppä huomasi, että hänet oli löydetty ja että hän oli kiinni joutumaisillaan, etsi hän paossa pelastustaan. Vasta neljännestunnin kuluttua, juostuaan ristiinrastiin, kun jo voimat olivat lopussa ja sydän löi rajusti, antautui hän kiinni pikku tytölle, jonka tiesi vähemmän raa'aksi ja sääliväisemmäksi kuin muut. Mutta pienokaisen täytyi jättää hänet miehelle, ja Hölpän oli pakko alistua kohtaloonsa nyt niinkuin ennenkin, tuohon siipien tuskalliseen ja häpäisevään leikkaukseen.

* * * * *

Sillävälin saapui kevät. Aurinko tunkeutui talon huoneisiin murtautuen läpi höyryharsojen, tanssittaen säteittensä ympärillä pölyhiukkasia, valaisten koreaväristen seinäalmanakkojen vanhoja kehyksiä, leikitellen kiillotetuilla pinnoilla, laskeutuen mielihyvin pullojen kyljille ja liemimaljojen pinnoille, jotka loistivat kuin juopuneen viinistä hehkuvat pöhöttyneet posket.

Tänään oli Hölppä tavallistaan vilkkaampi, kuumeisempi, ja hyppi entistä enemmän. Usein hypähti hän ikkunalle asti, näppäillen nokallaan kovia lasiruutuja mitään ymmärtämättä ja hengitti joka huokosellaan tätä luonnollista lämpöä, josta hän niin pitkän ajan kuluessa oli vieraantunut.

Hän ei ollut koskaan uskaltanut mennä ulos ovesta, sillä joka kerta, kun se äkkiä naristen, humahtaen työntyi auki, pilkisti oviaukosta ovipielien kehyksien välitse erään kotiolion juron näköinen naama. Tätä oliota hän aina epäili ja pelkäsi sen painavaa ja huojuvaa massaa. Sen hyllyillä tärisivät vadit, lasit ja pullot arasti ja pelokkaasti kalisten.

Ehkäpä esineetkin tunsivat pelkoa, koskapa ne natisivat ja vapisivat, kun ihminen niitä lähestyi polkien lattiaa suurilla naulapohjaisilla kengillään.

Hän tahtoi päästä ulos ikkunasta. Se avattiinkin hänelle eräänä kirkkaana toukokuun päivänä puolenpäivän aikaan..

Kun hän ikkunan ulkoreunalla muutti äkkiä toiseen ilmapiiriin, siirtyi keittiön epäterveellisestä ja löyhkäävän raskaasta ilmasta puhtaaseen, raikkaaseen kevätilmaan, tunsi hän melkein samaa kuin ennen huoneeseen hautautuessaan.

Kun hän nyt oli tottumaton valoon, puhtaaseen ilmaan, äärettömään avaruuteen, jossa hän ennen liikuskeli, häikäisi se hänen silmiänsä, ja hän vaistomaisesti pelkäsi unohdetun, etäisen, melkein vieraan maailman jälleennäkemistä.

Mutta tätä tunnelmaa ei kestänyt. Sydämensä syvimmässä oli hänellä elävänä säilynyt rakkaus avaruuksiin ja villieläimen vaisto, nimittäin tarve elää elämänsä vertaistensa parissa eikä muukalaisten keskellä.

Olemuksen syvyyksistä kohoava hämärä muisto pyyhkäisi hyökyaallon tavoin hänen mielestään kaiken tapahtuneen ja hänen vapisevat siipensä avautuivat levälleen kohottautuakseen lentoon metsää kohti.

Raskaasti putosi hän maahan ällistyen putoamistaan, jota ei ollut osannut aavistaa. Nyt muisti hän asemansa, jonka hän innostuksen huumeessa oli unohtanut, ja tunsi pohjatonta epätoivoa, jota vastaan tahtoi taistella. Metsä oli etäällä auringon puolella; varmasti hän sinne kumminkin menee, juoksee jaloillaan, räpyttää siiventyngillään ja on vapaa! Ja hän läksi.