Part 10

Mutta tuskin oli hän ottanut kymmentä hyppäystä, kun kadun rähinä ja liike häntä alkoi kauhistuttaa. Eläimiä, joita hän ei milloinkaan ollut nähnyt läheltä eikä alhaalta päin: hevosia ja härkiä, jotka laahasivat perässään vihlovan rämiseviä rautaesineitä, kulki uhkaavan näköisinä lähettyvillä, hirnuen ja mölisten; miehiä, heiluva ruoska kädessä tuli näiden jälessä kimeästi huutaen; poikasia, jotka viskelivät kiviä, kulki kirkuen häntä kohti: kaikkialla oli vaaraa, ruhjoutumisen ja kuoleman uhkaa. Lakkaamatta vaihtuva läpäisemätön joukko sulki häneltä tien, kuolema vaani häntä täällä, pojat viskelivät häntä kohden kiviä tullen yhä lähemmäs; täytyi mitä kiireimmiten paeta turvaan. Tämä oli hänelle tuskallista; hän tuli takaisin sisälle ja riensi synkkänä ja epätoivoisena piiloutumaan uuninsuun alle lähelle kivistä tuhkasäiliötä, jossa pysyi koko päivän liikkumatonna ja yhtä lohduttomana kuin sinä iltapäivänä, jolloin isäntä oli häneltä siivet katkonut.

Unen mukana vaimeni kumminkin tuska, ja seuraavana päivänä ilmestyi hän näkymättömän voiman vetämänä ikkunalaudalle, epäilevänä ja alistuneena tarkaten huolellisesti tuota rajotettua alaa, jossa hän vasta voisi vaaratta vapaana liikuskella.

Taloon ei päässyt suoraan kadulta. Sinne vei kahden rakennuksen välinen pieni kuja, leveän polun tapainen, kivien reunustama, joiden välitse pisti esiin hyvätuoksuista ja voimakasta tuuheaa ruohoa. Mutta oven edessä, asuinrakennuksen ja vaunuvajan välissä, joka oli avoin muilta sivuilta paitsi kujanpuoleiselta, levisi koko laaja, melkein hiekaton piha, jonka lyhyt nurmi paikotellen kiilteli kuuraisena. Pihaa rajotti pohjoispuolella jättiläismäinen lantatunkio, josta ruskahtavaa nestettä tihkuili mustiin ojiin, jotka ympäröivät sitä kuin vallihaudat entisaikojen läänityslinnaa.

Sen ikkunan alla, minkä laudalla Hölppä oleksi, oli suuri, nelikulmainen, kolmen kömpelön jalan tukema penkki, josta kohosi pyörätahko viikatteitten hiomista varten; hän hyppäsi sinne päästäkseen loukkaantumatta maahan eikä huomannut tässä ensimäisessä seikkailussa suoranaista vaaraa.

Hän liikuskeli silloin varovasti koko pihalla ja vaunuvajassa, tutki kotopaikkoja, käänteli laudanpalasia, pyöritteli kiviä ja kulki yhtäpäätä lyhyin hypyin ajopelien aisalle, voidakseen tarpeeksi korkealta ja eri paikoilta katsella sitä seutua, jossa hän tuli päivänsä viettämään, ja tutustuakseen mahdollisimman nopeaan niihin esineisiin, joiden kanssa joutui tekemisiin.

Mirri istui korvat vaakasuorana kynnyksellä, joka keskeltä oli puukenkien ja nahkasaappaitten suurten pohjanaulojen kuluttama, vaanimassa — vaikkei siltä näyttänyt — sisältä kuuluvaa melua ja katseli välinpitämätönnä Hölppää.

Kukon kiekuna säikäytti Hölppää aluksi siihen määrin, että hän piiloutui liiterin puupinojen taakse; mutta hetken kuluttua tuli hän sieltä esille nähdessään, ettei kukko ollut lähtenyt häntä ajamaan. Ja huomattuaan, mistä tämä tyhjänpäiväinen rähinä lähti, pysyi hän muutaman hetken paikoillaan ihmetellen, kuinka niin pieni lintu saattoi kurkustaan päästää niin monenlaisia ja kauas kantavia ääniä.

Hän tutki kukkoa kauan, luullen tässä olevan huiputusta tai metsästäjän houkutuspilliä tai selvä-äänistä hyypiää muistuttavaa petosta. Hän kierteli Kukkelikuuta, joka harjakoristeen ja helakanpunaisten helttain heiluessa katseli häntä välinpitämätönnä kuten ainakin sellaista, joka ei ensinkään kuulunut hänen haaremiinsa.

Kun Hölppä oli tullut selville siitä, että kukko oli oikea ja elävä, jäi hän hiukan ällistyneenä paikalleen seisomaan, ja vähitellen läheni hän kukkoa arkaillen sitä kuin eriskummallista ja ongelmaista olentoa.

Vasta myöhemmin, kun hän oli tarkoin tutkinut sen liikkeitä ja päässyt ymmärtämään sen elämää, alkoi hän sitäkin kohtaan tuntea samaa halveksivaa vihaa, jota hän tunsi sensukuisia lintuja kohtaan.

Tästä lähtien eli hän puolittain pihalla puolittain sisällä, kävellen, nuuskien joka sopen, tarkaten kaikkea mitä tapahtui ulkona, vilkaisten kadulle, tutkien hartaasti mitä löytyisi pienten puunkappaleiden alta, kiiveten mahdollisimman korkealle ja väijyskelevän varpusia, jotka herättivät hänessä sekavia ja epämääräisiä tunteita: epämääräistä kateutta, milloin hän näki niiden vapaina lentelevän, ja halveksumista, milloin näki niiden tahallaan ihmistä lähentelevän. Hän yritti tappaa niitä näppäillen niitä rivakasti nokallaan, mutta nämäpä eivät ensinkään antautuneet tähän leikkiin, ja vaikk'eivät vähintäkään pelänneet kanoja, välttelivät ne häntä huolellisesti.

Hän ei uskaltanut liian paljoa antautua tekemisiin Kukkelikuun eikä tämän kanojen kanssa, jotka koosta päättäen saattoivat tappelussa vetää hänelle vertoja; sitäpaitsi näki hän niiden olevan ihmisen vankeja, eikä hänellä vielä tähän aikaan ollut tuota rotua, kuten varpusia kohtaan, selviä vihan aiheita.

Mutta mikäli auringonvalo kävi lämpimämmäksi, mikäli ilma täyttyi tuoksuilla ja puut rupesivat viheriöimään, syntyi hänessä epäselvä juopumustila, joka hämmensi häntä ja ilmeni pian käsittämättömänä suuttumuksena kanoihin, joiden hän näki kieppuroivan pölyssä, tonkivan tunkiolla ja pakoilevan kukkoa. Mikähän hänessä saattoi synnyttää tämän kylmän ja kiihtyvän vihan? Kanat eivät olleet vapaita eivätkä Mirrin tavalla riidelleet häneltä isäntäväen pöydältä pudonneita herkkujen jätteitä. Ei!... Hän jätti ne kumminkin rauhaan katsellen niitä vain karsaasti. Mutta eräänä aamuna purkautui tämä viha tuoden selvästi ilmi hänen salaiset ja tiedottomat vaikuttimensa.

Niinkuin kaikilla metsän linnuilla, niinkuin melkein kaikilla eläimillä, sai kevät Hölpänkin suonissa veren kiihkeämmin virtaamaan. Jos hän olisi ollut vapaa, olisi hän harakkasiskojensa tapaan nauttinut korkeissa puiden latvoissa tai lehtiholveissa lemmensyleilyyn alistumisen täyttä iloa; hän olisi kiihottanut koirasten halua, olisi yllyttänyt niitä toisiansa nokkimaan ja onnellisena vaappuvassa asennossa antautunut kukkaisella oksalla voittajan syleilyyn. Hän ei ollut milloinkaan ruumiissaan tuntenut tuota hekuman tunnetta, jonka vallassa etsitään koiraan seuraa ja lemmentäyteisinä piipitetään häntä luokseen. Ja koska hänellä ei ollut tarkkoja muistoja eikä silmäin edessä esimerkkejä ja oli kaukana syntymäpaikoiltaan, tunsi hän ainoastaan hämärästi hääsyleilyn tarvetta, joka olisi ilmieläväksi vironnut, jos hänellä olisi ollut edessään toverien esimerkki tai ympärillään liehakoivia kilpakosijoita.

Senpätähden hän, huomatessaan Kukkelikuun häärivän Tupun ympärillä ja aavistaen outoa iloa, josta hän väärin oli vierotettu, tunsi katkeraa, tiedotonta kateutta, joka vain odotti tilaisuutta puhjetakseen.

Astuen alas lantatunkiota höyhenet pörröllään syöksyi Kukkelikuu pää vaakasuorana, kaula ojona, siivet levällään kulkua jouduttaakseen, kaikin voimin pakenevaa Tupua kohden, ikäänkuin tämä olisi aikonut olla osottamatta alamaisuuttaan, johon kukko tahtoi hänet väkivallalla pakottaa. Juoksu loppui lyhyeen. Kun kana tunsi olevansa kiinni ja kun ei enää ollut epäilemistäkään mikä kohtalo häntä odotti, painui hän maahan jaloilleen, hajottaen keskimäiset pyrstösulkansa pyrstön levittäytyessä vaakasuoraksi viuhkaksi.

Kukkelikuu hyppäsi raskaasti hänen selkäänsä vetäen kokoon jalkojaan, pörristäen kaulaa, nipisti nokallaan kanan kaulahöyheniä kuin olisi niitä purren suudellut ja laski pyrstöpuolen alas. Hetken kuluttua nousi hän pystyyn keikailevana, räpyttäen silmiään, harja pystyssä, taivutti kaulan kaarevaksi ja lähti korskeana tiehensä. Tupu, vieläkin hämmennyksissään seikkailusta, ravistelihe kuin nainen, joka juur'ikään on tyhmästi liannut hameensa teolla, jota on paras pitää salassa, ja kiillotti nokallaan hankaantuneita höyheniään, mikä hänen mielestään oli välttämätön toimenpide.

Hän oli näin pukuaan korjaamassa kun Hölppä, joka uteliaana oli tarkannut kaikkea tätä menoa, syöksyi minkä jaloista läksi hänen kimppuunsa, täynnä vaistomaista suuttumusta ja mustasukkaisuutta. Ankarasti alkoi hän nokallaan löylyttää Tupua, joka ei tästä mitään ymmärtänyt, vaan tyhmyyttään ja arkuuttaan läksi pakoilemaan vihollista. Tämä yltyi pakenevaa takaa-ajaessaan ja näykkiessään yhä kiihkeämmäksi eikä pysähtynyt, ennenkuin itse oli tästä tavattomasta hakkaamisesta lopen uupunut.

Jok'ikinen takapihan Tupu sai vajaan viikon kuluessa kokea Hölpän nokan lujuutta ja hänen kaulalihaksiensa kestävyyttä. Hän oli välinpitämättömän näköisenä kävelevinään tai leikkivinään, ja hetkellä, jolloin kanat vähimmin osasivat hyökkäystä odottaa, hyppäsi hän hurjana heidän kimppuunsa, ponnisti ylenpalttisesti voimiaan heitä takaa-ajaessaan ja löylyyttäessään ja iloitsi siitä, että edes näin sai pakottavan lemmentarpeensa tyydyttää.

Hän alkoi Tupuille antaa ylimääräisiäkin selkäsaunoja, koettaen saada ne ahdistetuksi johonkin nurkkaan, jossa ällistynyt pakolainen otti vastaan löylytyksen pörristäen höyheniänsä, varoen päätään ja heikosti, tukahtuneesti kaakattaen tuskissaan ja peloissaan. Eikä tuo pitkällisen kotiorjuuden lopen masentama eläin typeryydessään yrittänytkään vastustaa näin rohkean päättäväistä hyökkäystä.

Kaikki olisi käynyt hyvin ja Hölppä olisi kauan pysynyt Tupujen tunnustettuna voittajana, jollei hän eräänä päivänä puolenpäivän tienoossa, jolloin kanat olivat koolla nokkimassa emännän heille ripottelemia jyväsiä, olisi halunnut jatkaa urotöitään ja hyökännyt yhden kanan kimppuun. Siitä koitui hänelle pahaa. Koko kanalauma, tuntiessaan näin koolla ollessaan voimansa, hyökkäsi siskon puolesta kaulat lyhyinä Hölpän kimppuun ja rupesi joukolla ja anteliaasti suorittamaan velkaansa, maksaen takaisin ne nokaniskut, joita hän oli heille jakanut. Siinä syntyi mellakka: päät kohosivat, jyvät unohtuivat, höyhenet pörristyivät, siivet pullistuivat, ja hätäiset ja lyhyet vihanpurkaukset, jotka pääsivät ilmoille kaikista noista eteenpäin ojennetuista nokista, saivat aikaan sanoinselittämättömän kaakatuksen. Kun Tuput tiesivät lukumääränsä ja kiitetyn yhteistuntonsa antavan heille voimaa, hyökkäsivät he Hölpän kimppuun löylyttäen häntä kaikin voimin. Hölppä syöksyi tätä uhkaavaa laumaa pakoon. Mutta vihainen joukko riensi hänen kintereillään, toiset yrittivät tarttua Hölppään, toiset iskeä häntä nokallaan, kiskoen häneltä irti höyheniä ja lyöden reikiä hänen ihoonsa.

Talon ovi oli auki. Hölppä painui sisälle ja hänen perässään tulla töytäsi kiukun vimmassa koko vihainen, kostonjanoinen lauma, joka hänet auttamattomasti olisi repinyt kappaleiksi, jolleivät miehet olisi kavahtaneet pystyyn katsomaan tätä äkkiarvaamatonta hyökkäystä ja ajamaan kaakattavaa laumaa pakosalle.

Senjälkeen Hölppä ei enää löylytellyt Tupuja.

* * * * *

Sadepäivinä hän oli ravintolan isäntäväen sulona ilahduttaen heitä vikkelillä liikkeillään, huvittavalla uteliaisuudellaan ja naurunsäkätyksellään. Hän otti vastaan kaikki mitä hänelle heitettiin, olipa se syötäväksi kelpaavaa eli ei, ja, kuten kulloinkin päähän pisti, söi sen tai kätki johonkin nurkkaan lankun tai kevyen kiven alle. Pihalla ei enää ollut puunkappaletta, jonka suojasta ei löytynyt leivän-, sokurin- tai perunanpalaa, vieläpä kuparirahojakin, joiden löytö oli talon nulikoille sangen mieluinen yllätys. Ihmeteltiin, miten nämä kätköt, joita kanat käyttivät hyväkseen, olivat syntyneet, sillä harvoin kävi niitä Hölppä tarkastamassa, jolla ei milloinkaan ollut nälkä ja jota nuo pienet kiillottomat kuparirahat eivät erikoisesti hurmanneet.

Mutta hopeiset pöytäkalut, terässakset, miehen kello häntä viehättivät. Ihmeteltävästi arvasi hän, että isäntäväki olisi kurittanut häntä, jos hän niitä anasti heidän nähtensä. Kun hänelle sattui vastustamaton anastamispuuska ja oikein erikoinen itaruuden tuuli, odotteli hän hetkeä jolloin olisi yksin, varastaakseen ja kätkeäkseen haluamiansa kiiltäviä esineitä. Näin varasti hän useita hopeisia pöytäkaluja, kuljettaakseen ne puuvajan perälle suureen kuoppaan risuaidan suojaan, jonne hän tästä puoleen vei kaikki hiukankin kiiltävät esineet, joita sai siepatuksi. Näin hän tietämättään eräänä päivänä aiheutti tappelun, joka oli vähällä päättyä surullisesti.

Eräänä sumuisena iltapäivänä kuljeskeli hän joutilaana pöytien alla, etsien esineiden seasta jotakin, joka auttaisi häntä leikin tai vehkeilyn alkuun, kavahtaen joutumasta juopottelijain poljettavaksi, jotka siellä kuluttivat aikaansa kallistellen laseja ja juttuja kertoillen.

Siellä oli heitä neljä tai viisi pyöreän pöydän ympärillä, lynkäpäisillään pöydän vahaliinalla, jolle viiniä oli läikkynyt. He lörpöttelivät ja nauroivat, aikalailla liikutuksissaan, melkein päihtyneinä, kilistellen laseja ja pulloja. Jo parikymmentä kertaa olivat he vähällä tarttua toinen toisensa tukkaan jostakin muka loukkaavasta sanasta tai likaisesta jutusta, jossa — kiihtyneessä tilassaan kun olivat käyneet epäluuloisiksi — olivat huomaavinaan häpäiseviä salaviittauksia.

Kyllästyneenä näihin juomavieraisiin käski isäntä heitä maksamaan juominkinsa ja lähtemään tiehensä, lujasti kieltäytyen enää heille mitään antamasta.

Vähäsen vielä sovintoa hierottuaan ja tyhjennettyään lasinsa, veti heistä muuan, joka oli toisia päihtyneempi, taskustaan esiin suuren, monivärisen nahkakukkaron, jonka hihnoja hän hitaasti aukoili, ja otti sieltä esille kahdenkymmenen markan kultarahan, jonka aikoi laskea kapakan isännän käteen. Hölppä hyppeli yhä lattialla melkein miehen jaloissa. Pahaksi onneksi pääsi kultaraha paksujen, pitkäaikaisesta juopottelusta pöhöttyneiden sormien lomitse liukumaan ja putosi lattialle. Juopunut työnsi tuoliaan taapäin saadakseen riittävästi tilaa kumartumaan ja ottamaan maasta rahan. Hän ei nähnyt mitään. Toiset olivat meluten vieneet säärensä hajalleen ja Hölppä mennä vilisti, kuin olisi tästä rähinästä peloissaan, nokka pystyssä ovea kohden. Ei kukaan häntä huomannut. Juopunut haki, kiroili; toisetkin kumartuivat etsimään; isäntä ja emäntä tulivat myös lähemmäs ja tutkivat terävin katsein lattianrakoja. Ei näkynyt mitään. Raapaistiin tulta, sytytettiin kynttilä. Ei näkynyt mitään. Juopunut kiroili kovemmin, ärjyi, suuttui. Hän oli kyllä ottanut esille kahdenkymmenen markan kultarahan — jonkun oli täytynyt ottaa se. Ei käynyt päinsä tehdä tällaista pilaa juomavieraalle tai ystävälle! Toiset juopuneet vakuuttivat viattomuuttaan, hän myönsi heidän olevan syyttömiä ja syytti isäntää, joka oli käskenyt heidän poistua. Miksikähän hän käskikään heidän mennä ulos? Silloin alkoi sadella kirouksia, uhkauksia, huutoja; kuului korvapuustien läimäyksiä, nyrkkejä heristettiin, lakit lentelivät ilmassa, nenät vuotivat verta; pöytä huojui, läkkituopit ja lasit menivät kumoon pelottavassa sekasorrossa miesten verisesti otellessa, repiessä ja iskiessä toisiaan ja ulvoen vakuuttaessa viattomuuttaan; emäntä kohotti kätensä taivasta kohti ja lähetti hakemaan naapureita erottamaan näitä miehiä, jotka iskivät toisiaan aivan umpimähkään eivätkä oikeastaan tienneet, miksi tappelivat.

Koska kultarahaa ei milloinkaan näkynyt, päätteli ravintolan isäntä, että juopunut ei ollutkaan ottanut kukkarostaan mitään, että hän oli avannut sen vain etsiäkseen tappelun aihetta, ja kaikki yhtyivät häneen.

Hölppä yksin tiesi asian oikean laidan. Hän lähti niin äkisti pihalle sentähden, että hänellä oli nokassaan kultaraha, jonka hän oli siepannut juopuneen kengältä samassa kun se oli siihen ääntä antamatta pudonnut.

* * * * *

Näihin aikoihin eräs juomavieraista sai päähänsä tuon Hölpälle tuhoisan tuuman: jospa sen opettaisi juomaan viiniä!

Tuuma oli hankala toteuttaa, koska Hölppä tunsi voittamatonta epäluuloa sekä viinin hajua että sen väriä kohtaan. Täytyi käyttää petosta ja vedota harakan hyvin tunnettuun herkutteluhaluun. Eräänä päivänä oli Hölppä pöydällä, jonka ääressä eräs juomavieras istui jakaen harakan kanssa sokerileivän, jolle tämä oli ahne. Silloin pudotti mies kuin vahingossa lasiinsa, johon oli kaatanut enimmäkseen valkoista, hyvin sokeripitoista viiniä, palan, jota tarjosi Hölpälle. Tämä lähestyi lasia ja epäluulostaan huolimatta nokki pieninä murusina sokerileivän, sillä se oli mennyt palasiksi, maistaen näin samalla sokeroitua nestettä, joka hänestä tuntui oivalliselta. Kun mies sitten hetkisen perästä tarjosi lasin ilman sokerileipää, tulikin hän sitä hotkien juomaan, palasipa sitten houkuttelemattakin lasin ääreen useita kertoja peräkkäin.

Huomaamatta väritettiin neste ja sokeriannosta vähennettiin, niin että jonkun ajan kuluttua Hölppä joi pelkkää viiniä ja syvästi halveksi raikasta vettä, jonka pinnalla pölyhiukkaset harmaana kuorena uiskentelivat.

Viinin ensimäiset vaikutukset Hölppään olivat omituiset: se lörpötteli päivät päästään hyppien pöydältä toiselle, näykkien juomavieraita, iskien niitä nokallaan, hääri sitten ivanhaluisen näköisenä Mirrin edessä, joka häntä katseli viikset oikosenaan, korvat nurin ja astui heti julkeasti nykimään hännästä Pyryä, joka ärähti hänelle tavallista kovemmin, ilmaisten näin selvästi, että tätä ilveilyä oli tarpeeksi kestänyt.

Ällistyneenä tästä läksytyksestä, asettui hän seisomaan jalat haarallaan kohottaen hiukan siipiänsä niinkuin akka, joka kädet lanteilla valmistuu haukkumaan naapurimuijaa, ja piti Pyrylle neljännestunnin kestävän, pitkäpiimäisen ja vaikeasti tajuttavan esitelmän, jossa samat kerakkeet säännöllisin väliajoin kertautuivat niinkuin vanhoissa kiroussanoissa. Mutta Pyry oli kyllin älykäs, ettei antanut tämän rauhaansa häiritä.

Kuin sekaisin omasta sanatulvastaan, meni Hölppä sitten piiloon tuhkapesän viereen turvapaikkaansa ja vaipui uneen.

Joka päivä joi hän enemmän ja hänen paha tuulensa yltyi. Pyry ärisi jo hänelle vihaisesti, juopot potkivat häntä hieman takapuoleen ja Mirri raapaisi häntä kynsillään joitakin kertoja tosissaan.

Nyt hän ei enää tahtonut juoda muuta kuin viiniä, ja kun joskus joku juopottelija tarjosi hänelle huvikseen vesilasin, kasteli hän siinä nokkansa; näykkäsi sitten hetkellisen mielialansa vallassa suutuksissaan aikalailla tarjoojaa tästä huonosta pilasta tai kaasi päällään ja kaulallaan tämän lasin äkkiä kumoon.

Täysin tahdottomana alistuen himojensa valtaan, joiden varalle eläimillä ei olennossaan ole hillitsevää eikä ohjaavaa voimaa, sieti hän tästälähtien epäluuloitta mitä tyhmintä ja ilkeintä pilantekoa.

Koska hän erotuksetta tarttui kaikkeen mitä hänelle ojennettiin, kätkeäkseen sen sitten, otti hän eräänä päivänä juopuneelta vastaan juuri sytytetyn paperossin tarttuen sen palavaan päähän. Ensin kuuli hän paperossin nokassaan kihahtavan, tunsi sitten palohajua, sitten kuului heikko, vihlova tuskan korahdus ja sill'aikaa kun juopottelijat olivat pakahtua naurusta, pakoili eläinparka nokka auki sanomattomassa tuskassa, mitään näkemättä joka haaralle, syöksyen pahki seiniin ja huonekaluihin, päästäen kurkustaan vaikeroivaa kirkunaa ja epätoivon korahduksia. Kaksi päivää oli hän syömättä ja juomatta pitäen nokkaa auki. Vähitellen opetti häntä kärsimyksensä jälleen tajuamaan eläinelämäänsä, rappiotilaansa, ja hän olla jurotti kaiket päivät synkkänä ja yksinäisenä pimeässä nurkassaan.

Vihdoin rupesi hän jälleen syömään ja juomaan, ensin vettä, sitten uudelleen viiniä, jota särpi vähin siemauksin. Hän kävi jälleen riitaiseksi, leikki yhä vähemmän, janosi yhä enemmän alkohoolia, ja kulutti aikaansa särpien viiniä juopottelijain lasista, nukkuen nurkassaan tai puolivalveillaan hokien päihtyneenä yhtä ainoata, yksitoikkoista ja tyhjäsisältöistä ääntä: puee, puee!

* * * * *

Tänään ei ollut tapahtunut mitään erityistä. Hölppä oli juonut kuten tavallisesti ja tapansa mukaan mennyt maata hämärissä vähän sen jälkeen kun kanat olivat asettuneet yöpuulleen.

Kyyristyneenä turvapaikkaansa höyhenet pörröllään, pää kaulan sisään vajonneena, nokka riipuksissa, paljaat silmäluomet suljettuina, vapisi hän kumman painajaisen vallassa, missä mitä lystillisimmät mielikuvat liittyivät mitä tuskallisimpiin.

Öljylampun varjostin oli syrjään vedetty, niin että valo osui kirkkaana hänen piilopaikkaansa. Silloin hänestä tuntui, että kissat ja kanat laumottain olivat liittyneet häntä vastaan ja piirittivät hänet uhaten sytytetyillä, palavilla paperosseilla. Hän ravisti itseään päästäkseen niiden takaa-ajoa pakoon, nosti vuoroin kumpaakin jalkaansa ja sulki epätoivon voimalla nokkansa, jottei polttaisi sitä.

Äkkiä heräsi hän tästä painostavasta unesta kuullessaan kovalla äänellä lausuttavan kaksitavuista nimeänsä. Hän avasi silmänsä, mutta sulki ne äkisti jälleen tuntiessaan kirkkaan lampunvalon niitä pistävästi sokaisevan. Mutta uudelleen kuului: Hölppä!

Hän ei liikahtanut, koska vielä oli painajaisunen ahdistuksen vallassa. Hänen mieltään kalvoi epäluulo ja tuska hänen tuntiessaan, ettei tässä oudossa, hänelle melkein tuntemattomassa ympäristössä kyennyt pääsemään pakoon, ja hän pelkäsi sekä valoa että pimeää.

Mutta kaksi kättä nosti hänet ylös ja viskasi tylysti pöydälle vastapäätä lamppua, punaiselta välkkyvällä nesteellä täytettyjen pikarien keskelle, joita näkyi pöydän joka reunalla ikäänkuin rajana, jonka yli hän ei saanut astua. Häikäistynä ja hurjana pelosta kääntyi hän valoa pakoon, joka koski kipeästi silmiin, miesten nauraa hohottaessa hänen neuvottomuudelleen ja tuskalleen.

— Otappas kulaus, Hölppä! Hänelle tarjottiin lasi.

Mutta Hölppä piti nokkansa ja silmänsä itsepintaisesti kiinni, tuntien hämärästi tuossa käheässä äänessä vaaran piilevän.

— Hän ei haluakaan enää viiniä, tuo herkkusuu, sanoi eräs juopunut. — Jospa hänelle tarjoisi vähän väkevämpää!

Ja oitis hän tarjosi Hölpälle pienestä lasista paloviinaa. Mutta nokka pysyi suljettuna, koska säikähtynyt eläin ei ymmärtänyt eikä halunnut mitään.

Silloin eräs mies aukaisi väkisin Hölpän nokan toisen kaataessa kurkkuun yhtä päätä vähissä erin kolme lusikallista alkohoolia.

Vaikutus oli eriskummainen.

Heti Hölppä suorihe pystyyn, tuntui kuin pitenevän, repäsi hurjat silmänsä auki, riuhtasi rajusti siipensä levälleen ja syöksyi tarmonsa takaa lamppua kohti, saaden juopot kauhistuksissaan peräytymään. Veristen silmien salamoidessa hyppäsi hän vastustamattomalla voimalla kohti valoa tuon lampun kimppuun, jota hänen hullaantuneet aivonsa pitivät yksinomaisena syyllisenä hänen sisässään riehuvaan polttoon.

Lamppu ei kestänyt tätä hurjaa hyökkäystä, vaan kaatui ja vieri lattialle särkyen sirpaleiksi, öljy syttyi tuleen, joka poltti seinäpapereita, tuoleja, pöytiä, uhaten näin taloa tulipalolla. Hölppä tuleen tukehtuen paloi elävältä, mutta tämän ulkonaisen tuskan rinnalla tuntui ehkä hänen sisäinen, aivoissa ja sisälmyksissä riehuva polttonsa helpommalta.

Ja kun juopuneet olivat saaneet tuon juoppohullun harakan sytyttämän tulen sammuksiin, tulkitsi yksi heistä, katsellen kuolleen tai oikeammin vapautuneen eläimen puoleksi hiiltynyttä ja jäykistynyttä ruumista, yleisen mielipiteen, jossa ilmeni ihmisten äärimmäinen tunnottomuus:

— Äh! kuinka ilkeä tuokin raato sentään on!