Part 8

Hän jatkoi kulkuaan, ja ruudinhaju nousi ilmaan paksumpana ja vastenmielisempänä uuden pamauksen jyrähtäessä. Ei mikään pelottanut häntä pysähtymään; Hänkin saapui perille, vaikka vasta taitavampien siskojensa jälessä, juuri kun uusi salamanleimaus repäisi ilmaa kaameasti valaisten näreikön. Silloin kuului hänen korvissaan kimeää vinkunaa, ja rinnassa tuntui viiltävää kipua, niin että hän parkaisten käännähti lennossaan ja lähti pakenemaan pois.

Ja melkein samassa tämä havainto liittyi hänen tajunnassaan erääseen entiseen: mies pitää pitkää, savuavaa piippua ja kiirehtii nostamaan maasta murhatun toverin liikkumatonta ruumista.

Oma veri, jota hän ei milloinkaan ollut nähnyt, putoeli punaisina pisaroina, näivettyneiden pihlajanmarjain näköisenä kirjavalle höyhenpuvulle, jonka tahratut höyhenet takertuivat toisiinsa kuin luonnon suomaksi siteeksi haavalle. Yksi lyijyrae oli tunkeutunut hänen lihaansa ja oli täten opettanut hänelle, asettamatta alttiiksi hänen henkeänsä, että ihminen oli vaarallinen. Mutta mitähän merkitsi murhaajan vieressä tuo petturisisko, joka heidät viekoitteli ansaan? Kutsumerkki annettiin aina samasta paikasta tyyninä iltapäivinä syksyn lopussa, jolloin ei ilman värähdystäkään tuntunut metsässä, ja heikkojen oksien viimeiset lehdet viittoivat hyvästinsä surullisina kuin rumat kädet; ääni kantautui etäisyyksiin ja aika-ajoin sama kaamea pamaus kuului vihlaisevana ilmassa. Harakoita, närhejä, myöhästyneet laulu- ja viimeiset mustarastaat joutuivat väijymäpaikkaan; ainoastaan vanhat talvilinnut, kokeneet ja varovaiset, viisaat, tarkkakorvaiset korpit eivät sinne hairahtuneet ensinkään, koska osasivat sangen tarkasti erottaa linnun äänen viekkaasta matkijasta, metsästäjän kavalan houkuttelulinnun kutsusta.

* * * * *

Näin alkoi hän oppia elämän ankaroita läksyjä taistellessaan yht'aikaa tuota kolmiliittoa: luonnonvoimia, nälkää ja ihmistä vastaan.

Niin, ihmistä! Hän pelkäsi tätä nyt kovasti, olipa tämä aseissa tai ei. Sillä koska hän ei ollut niin älykäs kuin korpit ja vanhat siivekkäät toverit, ei hän ensinkään erottanut vaarallista, murha-aseilla varustettua metsästäjää rauhallisesta kävelijästä, jolla oli viaton keppi kädessään. Hän pakeni heitä kaikkia, vaikka uteliaisuus, hänen vallitseva intohimonsa, malttamattomuutensa tyydykkeeksi usein asetti hänet alttiiksi vaarallisille kohtauksille.

Oli yksi noita viimeisiä, vielä aurinkoisia jälkisyksyn päiviä, joiden kuulakas kauneus saa talven tulon tuntumaan kolkolta. Hölppä oli noudattanut haluaan nähdä erästä perintövihollistaan, tarhapöllöä, hyypiää tai huuhkajaa, hirveää yölintua, joka oli päivänvalossa eksynyt, hukkunut ja haaksirikkoutunut, ja aikoi ilkamoiden ja nokallaan iskien ruhjoa sen mäsäksi.

Kuinka uljaasti päivälinnut hyökkäsivätkään tuon yhteisen vihollisen kimppuun, jonka kaameaa parkunsa ympäristön kaiku kertasi!

Kaikki syöksyivät katsomaan, kuinka se räpytti siivillään, aukoi hurjia silmiään, jotka eivät mitään nähneet, ja kuinka se oli kykenemätön vastaamaan vihollisten vimmastuneisiin nokaniskuihin. Kuului monenlaista, kiihkeätä, vastakkain iskevien siipien kahinaa. Kuului pesistään puunrungoista lähteneiden kultarintakerttujen siipien keveätä kahinaa, joka säesti niiden monivivahteista "tui-tui" laulua. Ja tämän jatkona kuului suurten, räyhäävien korppien kumeaa siivenpieksäntää. Ahneet korpit ojenneltuine kynsineen näyttivät vapisevan halusta ajatellessaan, että pian saisivat lujalla nokankärjellään viiltää tuoretta lihaa.

Mutta yhtäkkiä mustien lintujen piiri hajaantui. Heidän taistelurintamassaan syntyi epäjärjestystä. Yhden huudosta laskeutui kuriin tottunut joukko, kuuliaisena annetulle merkille tai käskylle, tammipuihin muutamien satojen metrien päähän. Ja juuri kun Hölppäkin saapui paikalle ottamaan osaa yhteisiin saaliinjakajaisiin, putosi yksi lintu metsästäjän murhaavan lyijyn lävistämänä. Samalla kajahti ilmassa hyvin tuttu pamahdus, korpit lähtivät päättävästi pakosalle ja tekolinnun ympärillä kiertelivät enää vain varomattomat, joita ihmisen lyijyrakeet ehtimiseen pudottelivat maahan.

Hän oli välttänyt vaaran.

* * * * *

Rauhallisena, leppeänä talvi-iltana laskeusi lumi kuin kevyt pöly maahan, peittäen sen ohuella verholla, jossa siellä täällä näkyi kosteita paikkoja. Seuraavana aamuna esiintyivät sen valossa oksien vienon sirot piirteet selvinä kuin liidulla piirrettyinä.

Koska Hölpällä ei ollut mitään syötävää, lähti hän kuljeskelemaan ympäri kylää etsimään hedelmäpuutarhoja ja hakamaan aitojen suojista ihmisten hylkäämistä jätteistä itselleen päivän ravintoa. Pensasaitojen suojassa, johon lumi ei ollut päässyt tunkeutumaan, näkyi paljasta maata. Hän hyökkäsi sinne, vilkuen sivulle suojaisiin taloihin, joiden ovet olivat pakkasta vastaan tiiviisti suljetut.

Sieraimiin tunkeusi murenneen mättään turvekokkareiden seasta suloinen lihantuoksu. Olipa hyvä onni! Ja aimo suupala aamiaiseksi! Mutta juuri kun hän oli kajonnut näkymättömästä pyydysraudasta viekkaasti esiinpistävään silavaviipaleeseen, sai hän kummallekin puolen päätä kauhean korvapuustin, pyörtyi ja jäi paikalleen vangiksi.

Kuinka kauan hän lienee ollut siinä tilassa?

Hän heräsi kumeaan ääneen ja maa, jossa hän lepäsi, tömähti. Tuolla näkyi jonkun suuren olennon hahmopiirteet.

Silloin huomasi hän olevansa vankina, ymmärsi näkemänsä satimeksi ja syötiksi, ja ponnistaen hurjasti jaloillaan, pingottaen kaikin voimin lihaksiansa, ojentaen päänsä ja nokkansa kuin kaulan jatkoksi, onnistui hänen irtautua niistä kahdesta metallisilmukasta, jotka häntä pidättivät. Paikalle kiirehtivän ällistyneen miehen nähden lähti hän lentämään, halveksien silavapalaa, joka lopulta oli käynyt viattomaksi, ja painui, kirkuen pelosta, häikäisevää lumista taivaanrantaa kohden, jonne keskipäivän lämmin aurinko vähitellen vaipui.

Tähän saakka oli hän onnellisesti päässyt ihmisten kynsistä, ja hän lupasi itselleen juhlallisesti, että vasta olisi varovaisempi ja antautuisi seikkailuun vain silloin, kun toverien esimerkki olisi hänelle riittävästi vakuuttanut, ettei siitä olisi mitään vaaraa.

* * * * *

Oli talviaamu. Valkoinen huurre kimalteli puissa monenvärisenä nousevan auringon valossa. Tasangon lumipeite välkähteli suurena monisärmäisenä timanttipintana. Ei tuntunut lähellä eikä kaukana olevan pelättävissä sadinta eikä vihollista. Miksipä ei Hölppä olisi siskojensa mukana rientänyt kärsivän toverin luo sen hätähuudon kuultuaan!

Ehkäpä täällä tarjoutui nähtäväksi samallainen tapaus kuin kerta ennen hämärissä lähellä kirottua lampea. Mutta täällä ei ollut vettä eikä yhtään puuta. Etäältä multavallin takaa nousi sinertävä savu tyynenä ja suorana kylmään, kuivaan aamuilmaan.

Niinkuin kerta lammen rannalla, oli täälläkin todella harakka omituisella tavalla joutunut vangiksi. Se makasi selällään leveähköllä lankulla, ikäänkuin tahtoisi suojata itseään maan kosteudelta, tuhkatiheään nostaen ilmaan jalkaparkojansa ja ruikuttaen epätoivoisesti. Vaikea oli arvata, mikä tässä aiheutti tuollaista kärsimistä ja hätää.

Ja joka haaralta yht'aikaa, metsästä ja läheisistä puista, saapui tuota tyhjännaurajaväkeä paikalle kutsun kuultuaan, vähemmän tuodakseen apua vaarassa olevalle toverille kuin katsellakseen huvittavaa näytelmää, joka tyydytti näiden joutilaiden uteliaisuutta.

Siivet parista kohdasta kiinni lankussa, pään oikea puoli sitä vasten painuneena makasi vanki siinä epämukavassa asennossa, julmia tuskia kärsien, jalat ja vatsa ylöspäin. Kuin koko avaruus olisi romahtamassa hänen päälleen, tutki hän tuskan huumaamana ainoalla aukiolevalla, kivun ja kauhun suurentamalla silmällään sinitaivaan ääretöntä syvyyttä, jonka nyt nuo kirkuvat ja kieppunevat siskot häneltä pimittivät.

Vähitellen kävivät he lähemmä vankia lentäen yhä alemmas ja asettuivat vihdoin kaikki uteliaina hänen ympärilleen, kaula ja nokka oikosenaan, supistaen hiljalleen piiriä tuon heidän uteliaisuutensa esineen ympärillä. Pian hääri Hölppä, joka oli toisia kiihtyneempi, unohtaen entisen päätöksensä, pahaa aavistamatta edestakaisin kirkujan yläpuolella, jonka jalkojen kynnet alituiseen koukistuivat, avautuivat ja sulkeutuivat ikäänkuin etsien tukikohtaa mihin tarttua pystyyn päästäkseen.

Toiset harakat kävivät myös lähemmäs. Ei yksikään saanut selville asiaa, ja onnetonta hermostutti toverien loppumaton säkätys. Siinä toiset tunkivat tieltään toisia, siinä näkyi jos jonkinlaisia eleitä, ällistyneitä, urkkivia katseita. Mutta äkkiä tarttui tuo onneton jaloillaan hurjasti Hölppää kaulaan, tämän joutuessa vangin kynsien ulottuviin ja kumartuessa hänen ylitsensä paremmin asiasta selvän saadakseen. Onneton, jonka hermot epätoivo oli ylenpalttisesti kiihottanut, takertui häneen kaikin voimin. Toinen huuto, tukahtunut ja kimeä, Hölpän oma huuto kuului vastauksena vangin kirkunaan ja heidän äänensä yhtyivät oudoksi epäsoinnuksi, joka sai toiset hämmästyksestä pysähtymään liikkumattomiksi ja kauhusta jäämään ääneti.

Hölppä tahtoi kaikin mokomin irtautua, ja koska hän ei huudoillaan saanut toista hellittämään heikkoa ja liikkuvaa tukeaan, syntyi molempien välillä ällistyneen joukon nähden outo ja tuima kaksintaistelu.

Vangin kynnet, tarttuvat kuristaen Hölpän kaulaan, joka vetäytyy kaikin voimin taaksepäin päästäkseen hänestä vapaaksi; turhaan. Hänen kiukun ja pelon jäykistämät jalkansa tepastelevat jäätyneessä maassa, ne luiskahtavat ja hän kaatuu toverin päälle pitkäkseen, mutta nousee heti taas hirmuisesti rynnistäen pystyyn ja koettaa puoleksi hervottomalla nokallaan lävistää vangin rinnan tai puhkaista hänen silmänsä. Hän on taas jaloillaan ja upottaa kynnet toisen vatsaan, tempautuen hurjin nykäyksin taaksepäin. Hän polkee vankia raivokkaasti; tämä taas, ikäänkuin olisi tunnoton toisen iskuille, kouristaa kynsiänsä piintyneen itsepintaisena entistä lujemmin.

Hölppä on tukehtumaisillaan, hänen silmänsä punertaa, hänen nokkansa aukeaa alituiseen vetääkseen tyhjiin keuhkoihin ilmaa, hänen sydämensä lyö rajusti. Lauma hänen ympärillään, huvitettuna tästä raa'asta ottelusta, kikattaa ja säkättää. Noiden taistelevien, vihaa puhkuvien, olemassaoloaan puolustavien ruikuttavat äänet kohoovat ilmaan yhä kimeämpinä, yhä hätäisempinä, yhä tukehtuneempina. Äkkiä pyrähtävät ympärillä-olijat lentoon halkaisten siivillään ilmaa ja molempien taistelevien yllä syntyvä hiljaisuus tuntuu yhtä oudolta kuin virran pauhu erämaassa.

Epäilemättä on näköpiiriin juuri ilmestynyt yhteinen vihollinen. Ja vaikkei Hölppä näe mitään, aavistaa hän, että ihminen on tulossa. Hän ymmärtää, että ihmisvihollista on väistettävä ja senvuoksi oltava ääneti, mutta ei kumminkaan jätä rajua tappeluaan vihollistensa vastaan. Toinen ruikuttaa kumminkin edelleen täyttä kurkkua, ja kohta saa pelätty vaara etäisyydestä huolimatta selvät piirteet ja töykeän muodon. Kaukaa, hiljalleen kasvaen, jättiläiskokoisena, hirviömäisenä lähestyy ihminen. Hän on parikymmentä kertaa Hölppää pitempi, hirveä, eriskummainen, liikkuva massanpaljous. Hänen askeleensa tömisyttävät maata, joka niiden alla lohkeilee, ja painavat pitkän, kaamean hävityksen leiman ruohoiselle töyräälle, missä kaste timanttihelminä kimaltelee niitetyllä nurmella.

Hän tulee pelottavan näköisenä, kähisevänä, puhkuen kuin tulivuori kuumaa hengitystään, joka höyryää aamupakkasessa, ja muistuttaa uuninpiippua tai halkometsän sysihautaa.

Mies onkin pelottavan näköinen, sillä hänet havaitessaan Hölppä unohtaa kuristavan tuskan kaulassaan, ja mieleen muistuvat entiset vaarat, jotka saavat hänen kauhun valtaan. Oi! häntä uhkaa sama vaara kuin tuota tapettua pitkäkorvaa ja lyijyraesateessa hukkuneita siskojaan. Ja vaikkei hän ymmärrä kuolemaa, tuntee hän sen tulevan noiden raskaiden, lähenevien askeleiden mukana.

Hän on epäilemättä merkillisen näköinen pörröisine höyhenineen ja hurjine katseineen, sillä tarkastaessaan häntä kylmin silmin purskahtaa mies äänekkääseen, ilkeään nauruun, joka saa harakan koko ruumiin vapisemaan ja hänen mielensä entistä suuremman kauhun valtaan.

Sitten mies kumartuu ja harakka tuntee jalkainsa olevan miehen känsäisessä kourassa, noissa hirveissä pihdeissä, jotka ovat moninverroin voimakkaammat kuin ne kynnet, jotka häntä pidättävät. Hölppä kadottaa tasapainonsa ja jää riippumaan tappelutoverinsa yläpuolelle, ollen kovassa puristuksessa toisen harakan vihaisien kynsien sekä miehen kuumien ja epämiellyttävien pihtien välissä. Korinan tapainen ääni pääsee hänen kurkustaan. Hän luulee turmion hetken tulleen ja kuolemanpelon huumauksessa antaa hän miehen tarttua hervottomiin siipiinsä, jotka ovat kuin elottomat airot.

Mutta äkkiä tuntee hän miehen lihaksisen peukalon voimakkaana vipusimena painuvan hänen lihaansa vasten ja irrottavan hänet vangitsevien kynsien puristuksesta. Hän hengittää vihdoin, hän ei ole kuollut, hänen päänsä on irti, hänen kaulansa vapaa. Hän on nyt enää vain tuon miehen vankina, joka pitelee häntä jaloista, katsellen häntä vangitsevalla, pyöreällä, terävällä silmällä, hymyillen voittajan julkeaa hymyä, josta hän ei ymmärrä mitään, paitsi että hänen asemansa on kauhea ja että hän ei milloinkaan enää näe metsäänsä.

Silloin yrittää hän hurjassa itsensäsäilyttämispuuskassa taistella vangitsijaansa vastaan ja iskee heti kaikin voimin kartiomaisella nokallaan päästäkseen irti käsistä, jotka häntä pitelevät.

Mutta salametsästäjän kourat ovat kovat kuin vanhat tammipölkyt, joiden kuoren sisäpuolella hyönteisiä kesällä liikkuu, ja mies vastaa hänen vimmattuihin ja voimattomiin hyökkäyksiinsä äänekkäillä naurunhohotuksilla, jotka saavat harakan vielä entistä hurjemmin iskemään häntä nokallaan itsensäsäilytysvaistonsa kuumeisessa kiihkossa.

Ikäänkuin olisi tähän lopen väsynyt, avaa mies suuren häkin, jonka asiaa viisaasti edeltäpäin harkiten on tuonut mukanaan. Häkin hän on laskenut maahan ja heittää sinne Hölpän sulkien heti vankilan rautaristikko-oven.

Hölppä hyökkää ristikkoja vastaan, yrittää nokkansa ja jalkojensa, kynsiensä ja siipiensä avulla murtaa rikki tuon metalliseinän, jonka takana hän on vankina, pistää ulos jalkansa, iskee päänsä ristikkoja vastaan, mutta kaikki hänen ponnistuksensa ovat turhia: häkin seinät eivät liikahda, eivät anna myöten, eivät taivu.

Ja hänen päänsä yläpuolella kuljettaa pilkallinen, raaka ja kauhea käsi, jota hän ei voi haavottaa ja johon hän ei ulotu, koukusta tuota liikkuvaa vankilaa vieden häntä tuntematonta kohtaloa ja kuolemaa kohti.

* * * * *

Mitä erilaisimpia ja aavistamattomimpia ääniä soi Hölpän korvissa, vaan hän ei niistä välittänyt. Hänet oli vallannut yksi ainoa ajatus: pakeneminen; hänellä oli yksi ainoa silmämäärä: rautaristikon murtaminen tai irrottaminen. Ja kun hän näki jättiläismäisen ihmismuurin ympärillään, oli hänen mahdoton arvata, kuinka ja millä ihmeen vauhdilla vihollislauma oli voinut kasvaa noin moninkertaiseksi.

Hän ei kyennyt erottamaan niitä toisistaan; ne olivat kaikki toistensa kaltaisia, huolimatta erilaisesta koostaan, erilaisista kasvoistaan ja erilaisista puvuistaan. Niissä oli kaikissa hänen mielestään sama haju, ne olivat hänen pyövelinsä ystäviä ja yhdessä edustivat yhtä ainoaa käsitettä: vihollista, vaaraa, kuolemaa.

Vihollispiiri liikkui hänen mukanaan. Sieltä kuului hurjia huutoja, naurua, sanoja, jotka kauhistuttivat Hölppää, sillä hän ei ymmärtänyt ihmisten naurunhohotuksesta hituistakaan. Ja kun hänessä edelleen sangen valtavana eli itsensäsäilytysvaisto, luuli hän, sovittaen itseensä näkemänsä tapahtumat, näiden huutojen ilmaisevan vain surmanhalua, jotta sitten hänen lihansa joutuisi nautittavaksi. Niin oli hän ennen nähnyt ahneiden korppien tekevän, oli nähnyt niiden kauheasti rääkyen sikinsokin iskevän puoleksi mädänneen eläimenraadon kimppuun tai piirittävän jäniksen, joka nokaniskuilla haavotettiin, tapettiin ja tuokiossa kilpaa syödä ahmittiin. Näin epäilemättä kävisi hänenkin, ja jokainen huuto, sana tai naurunpurskahdus joka pääsi ihmiskurkusta, sai hänen lämpimän, nuoren, vilkasverisen linnunsydämensä kiivaammin sykkimään mustanvalkoisen, pitkäliepeisen höyhenpuvun alla.

Keskellä tätä sekasortoa ja rähinää, outojen hajujen, raskaan ja kuuman ilman tunkeutuessa Hölpän sieraimiin, kävi hänen ympärillään äkkiä pimeäksi. Tämä yllättävä pimeys koski kipeästi hänen mustiin silmiinsä, joiden silmäterät kauhusta suunnattomasti laajenivat.

Huono ilma ja kolkko pimeys piti Hölpän muutamia hetkiä pelon vallassa; sitten hän vähitellen tottui. Tämä ei ollut yön pimeyttä, se oli likaisen talonpoikaiskeittiön harmaata puolihämärää. Talonisäntä oli palannut kaupungista taskussaan joku vähä rahaa, ja kunnianhimon harhaan johtamana muuttanut talonsa ravintolaksi, missä keittiöstä kylläkin tyhmästi tehtiin anniskeluhuone.

Keskellä huonetta kohosi tukeva kivipylväs kömpelöille kankirautakoukkuineen, joita siihen oli sinne tänne lyöty. Ne olivat yhtä vanhat kuin itse pylväskin, ja niihin oli ripustettu epäiltävän näköisiä käsipyyhkeitä. Kahdessa nurkassa näkyi mataloita pöytiä, joilla oli puolityhjiä sameita laseja, ja toisella puolen kookas, lyhyt-torvinen, punaluukkuinen kaakeliuuni, jonka kirkas takkavalkea levitti koko huoneeseen ummehtunutta lämmintä. Vihdoin, huoneen perällä, oven puolella kohosi tupauunirakennus, suunnattoman suuri maalaisuuni, jonka pohja oli neljää neliömetriä laaja. Se suippeni ylhäältä pyramiidin muotoiseksi, ja avattiin ja suljettiin kahdella liikkuvalla laudalla. Nämä muodostivat katolla liikkuvan laitoksen, jota sisäpuolelta hoidettiin pitkällä, kovettuneella ja mustuneella hamppuköydellä lähellä leipäuunin suuta. Pylvääseen yhtyi suorassa kulmassa kaksi tynnyriholvia, jotka tukivat uunirakennuksen huoneen puoleisia kylkiä; talon seinät muodostivat samalla muurin ulkosyrjät.

Katonrajassa kannattivat paksut, kuivat, mustat ja kovat poikkiorret kuivattuja liikkiöitä ja lihamakkararivejä, ja kahdella vastakkaisella seinällä riippui seinään muuratuissa suurissa rautakoukuissa kaksi mahdottoman suurta sianlihakimpaletta, teurastetun porsaan veriset puolikkaat, joiden alla paloi hiljainen katajavalkea. Ja keskellä kaikkea tätä puuhaili punakkana ja lihavana emäntä pesten kullankiiltäviä kupari- ja kalisevia pöytäastioitansa huuhdelaitteen ääressä, josta vesi johtui pihalle, ja hänen apunaan hyöri isäntä ja kaksi lasta, pieni poika ja tyttönen. Näistä piti nyt lyhyen sopimuksen nojalla tulla Hölpän isäntäväki.

Äkkiä heitettiin häkki pöydälle likaisten lasien keskelle, joissa vieläkin näkyi juopuneiden sormien tahmeat jäljet, ja viisi kuusi ihmistä oli heti Hölpän ympärillä.

Hän näki suurien käsivarsien ja käsien tyrkkivän toisiaan ja seurasi hurjistuneilla, kauhun suurentamilla silmillään näitä liikkeitä kauhistuneempana kuin milloinkaan, ikäänkuin nyt olisi näkemässä surmansa valmistuksia. Näkyi pieniä sormia liikkuvan vankilan ristikoilla; ne ehkä halusivat tutustua Hölppään ja hyväillä häntä, mutta ne olivat hänestä kovin uhkaavia, ja hän heittäytyi kokonaan pahki häkin vastakkaiseen seinään miettien itsekseen, uhkaisiko ja iskisikö nokallaan noita viholliskynsiä, jotka olivat heikommat kuin hänen ja joiden kärjet olivat hyökkäykseen kelpaamattomat.

Mutta Hölpän pelko kiihtyi kiihtymistään. Hänen ympärillään kuului toisiaan vastaan iskevien lasien kilinää, näkyi kumartuvia päitä, turpeita kauloja, liikkuvia käsivarsia, virtaavia nesteitä.

Oli varpuis- ja hiirihaukkoja sata, tuhat kertaa pelottavampia olivat nämä jättiläisviholliset monine vehkeineen. Nämä olisivat yhdellä ainoalla pikarillisella voineet juoda kuiviin kirkkaan vesilätäkön, joka näreikön kosteassa ja liejuisessa maaperässä oli karjalta säilynyt ja yhdellä ainoalla kulauksella olisi se tuollaisen ihmismahan mahdottoman suureen säiliöön hävinnyt.

Entä sitten kaikki nuo oudot esineet, jotka Hölpästä näyttivät vihollisilta: terävät, häikäisevän kirkkaat veitset, joiden ohuen terän, ihmisen rikostoverin, hän näki vaivatta kahtia halkaisevan suuret leipäkimpaleet; kupariastiat, jotka helähtivät vähimmästäkin sysäyksestä; ja eräällä seinällä naulaan ripustettuna hyvin tuttu metalliputki, pyssy, jonka hän ennen oli nähnyt jäniksen ja varomattomien siskojen murhaajan käsissä.

Mutta vielä enemmän kuin kaikki tämä, pelottivat häntä nuo kauheat ihmisjoukot, jotka vetelehtivät huoneessa. Ne näyttivät ilmestyvän salasta ja häviävän avaruuteen. Tuo suuri, joka puolelta umpinainen katto ahdisti häntä koko painollaan, ja epäselvästi pelkäsi hän sen luhistuvan. Kaiken tämän lisäksi sai ruhjoutumisen pelko hänen huumaantuneena lyyhistymään kokoon joka kerta, kun jokin seinällä riippuva esine heilahti, tai peräytymään häkkinsä kaukaisimpaan soppeen ympärillä olevien häärivien miesten vähimmästäkin liikkeestä.

Tässä sanoin kuvaamattomassa ajatusten ja tunteiden hämminkitilassa, johon seikkailu hänet oli saattanut, tunsi hän kaikesta huolimatta jonkunlaista tyydytystä huomatessaan itsensä ja pyöveliensä välillä ohuen rautaristikkoverkon. Häkki oli alussa hänen vihollisensa, mutta kävi sitten liittolaiseksi ja suojelijaksi, sillä Hölppä ei voinut tätä aselepoa selittää muuten kuin siten, että hänen vihollisensa olivat nyt kykenemättömiä halujansa tyydyttämään.

Hänen täytyi pian luopua tästä käsityksestä, mutta niin kauan kun hän ei ollut selvillä siitä, missä määrin ristikot voisivat kestää äkkiarvaamatonta hyökkäystä, tunsi hän niiden takana olevansa suojassa surmalta, jonka hän ilman niitä luuli auttamattomasti uhkaavan.

Koko päivä kului näin ylenmääräisessä levottomuudessa, alituisessa pelossa keskellä loppumatonta vihollisten hyörinää, jotka kaikki uudelleen ja uudelleen tekivät saman liikkeen, kohottivat huulilleen täyden lasin, ikäänkuin ymmärrettävällä merkkikielellä näyttääkseen Hölpälle mikä kohtalo häntä odotti.

Kuitenkaan ei kukaan tehnyt hänelle pahaa. Ilkeimmät ottivat vain pyörittääkseen häkkiä, mikä suunnattomasti kauhistutti harakkaa, hän kun ei voinut arvata syytä asuntonsa tutinaan. Tämä oli epäilemättä hyökkäystä hänen turvapaikkaansa vastaan, mutta minkälaista? — Ja hän luuli, että seinät ne pyörivät, miehet juoksivat, pöydät kääntyivät, kastrullit, huonekalut rupesivat heilumaan nielaistakseen hänet ja vetääkseen hänet tuohon rähisevään ja sekavaan mylläkkään.

Vihdoin tuli pimeä. Väsymyksen, mielenliikutuksien ja nälän uuvuttamana sulki vanki, joka oli tottunut rupeemaan aikaisin levolle, kaikesta huolimatta silmänsä. Viileä leyhäys hänen yläpuolellaan sai hänen ne jälleen avaamaan: hänen yllään liiteli kaameannäköinen käsi koskettaen häntä ja kadoten, samalla kun kuului vieterin lipsahtava ääni. Häkin oven oli vihollinen uudelleen avannut; hän ei ollut turvassa rautaristikkojen takana. Vielä säilyneen tahtonsa viimeisetkin voimat ponnistaen harakka aprikoi ja mietti tätä kauheata ajatusta, kun keinotekoinen valo, ensin punertavana ja savuavana, näkyi puolipimeän läpi, sitten säteili kirkkaasti, suurina, selvinä valojuovina, jotka tekivät salaperäisiksi varjopaikat, missä mellastelevien hahmot epäselvinä häälyivät.

Hölpän silmäluomet, kirkkaaseen lampunvaloon tottumattomina, sulkeutuivat äkisti verhoten riittämättömästi silmiä, sillä tämän ohuen ihokalvon läpi tunkihe tuska, sille kun hänen ensimäinen kauhea näkemänsä avasi tien. Ja koko illanvieton ajan rasitti häntä painajaisena sekava ja kaamea tunto ympärillä liikkuvista häärivistä olennoista, joita vastaan hän oli aivan kykenemätön puolustautumaan.

Lopulta kuitenkin koitti yö ja tuli hiljaisuus ja uni. Tämä uni oli lepoa. Ei se luonnollisestikaan ollut kesäöiden hiljaista autuutta, lepoa kimmoisten vihreiden katosten suojassa toverien läheisessä seurassa. Mutta Hölppä ei kuulunut niihin korkeampiin eläimiin, joiden itsensäsäilytysvaisto on voimakkaampi kuin levon tarve, ja jotka jaksavat valvoa kauan katsoen vaaraa silmästä silmään ja teeskennellä tajuttomuutta, siten saadakseen jälleen kadotetun vapautensa; hän vaipui siis levolliseen uneen.