Part 5

Saaliinsaanti oli vielä huonoa; pitkälliset väijymiset päättyivät usein hyödyttömästi. Mutta voimakas vaisto veti hänet väijymään lintujen lemmenleikkejä metsässä, niiden takaa-ajoja, niiden kinasteluja, niiden tappeluja. Nämäpä ne jouduttivat sitä aikaa, jolloin hän vehreällä nurmella pitäisi yltäkylläisiä verenjuominkeja leppeinä kevätaamuina tai viileinä kevätiltoina.

Silmikot tihenivät ja paisuivat. Pian pistävät niistä voitokkaina esille pienet, vaaleat lehdet, avautuakseen valossa kiiltävän tuoreina lippuina ja sitten asettuakseen näytteille keveinä, loistavina päivänvarjoina.

Silloinpa on pesien aika: melkein kaikissa pensaissa niitä piilee, suurten puiden kätköissä niitä löytyy. Silloin hän voi laatia ruokalistansa milloin pienistä lintusista, joita hän väijyilee metsänrinnassa, milloin metsäkyyhkysten painavista pesäntäyteisistä, joita hän löytää rotkosta, kuinka kulloinkin hetken oikku sallii. Nykyään hän ei voinut ajatellakaan lintujen metsästämistä päivän aikaan; sensijaan otti hän melkein joka ilta hengiltä rastaan.

Heti hämärän tultua alkoivat rastaat, yksitellen kiikkuen ojan varrella kasvavien puiden tyvioksilla, arkoina laulunsa, jonka silloin tällöin keskeyttivät lyhyet paussit. Laulu oli intohimoista, suuriäänistä, itsepintaista, siinä oli vaihteluita loppumattomiin, ja tuntui, kuin laulajat täten olisivat tahtoneet jouduttaa kevään tuloa tai kuin kukin heistä olisi tahtonut voittaa naapurinsa ja pakottaa hänen vaikenemaan.

Silloin Kultarinta liukui hiljaa ja notkeana maata pitkin ja saapui ääneti sen puun juurelle, missä kirkuja huusi äänensä käheäksi. Laulun kestäessä kulki hän eteenpäin, kunnes lintu omaan ääneensä kyllästyi ja vaikeni, jolloin hän pysähtyi ja laski alas säihkyviä rubiinisilmiänsä verhoavat ripsireunaiset luomet, avaten ne vasta kun lintu alkoi uudelleen laulunsa. Hän painautui kiinni oksaan, kuin olisi yhtä sen kanssa, niin että häntä oli ympäristöstään mahdoton erottaa.

Kun hän tunsi olevansa kyllin lähellä, kun oli arvioinut välimatkan ja ottanut vauhtia, syöksyi hän yhdellä hyppäyksellä linnun kimppuun, jonka laulu hänen kynsissään tukahtui kaameaksi parkunaksi. Silloin vaipui äkkiä koko metsä yön raskaaseen hiljaisuuteen.

Mutta tällaisella metsästysretkellä, joka vaati erikoista notkeutta ja harvinaista ketteryyttä, oli hänen arpinen käpälätynkänsä hirveän kiusallinen. Hänen kulkunsa oli sen takia hitaampaa, hänen tasapainonsa epävarmempaa, hänen hyppynsä kömpelömpiä. Olipa hän jo useita kertoja laskenut kynsistään saaliin, joka oli pyrähtänyt lentoon sysimustaan pimeyteen päästäen peloissaan kimeitä, kirkuvia ääniä, joista Kultarinta kyllin ymmärsi, ettei sitä enää saisi kiinni.

Mutta pesimisaikana piti hän alituiseen pitoja, joita keskeyttivät raskaat unet. Silloin oli hän kuin juovuksissa ja selvisi kohmelostaan entistä janoisempana, aina verenhimoisena, aina valmiina ottamaan hengiltä lintuemon, jonka hän yllätti muniaan hautomassa tai poikasiaan vaalimassa.

* * * * *

Auringon säteiden lämmön painamina kehittyivät tammien viimeisetkin myöhästyneet silmikot. Metsän vehreys esiintyi loppumattomissa värivivahduksissa.

Siinä oli värisointua. Metsän vehreä nurmi heijasti kuin kilpaa vehreiden ketojen kanssa auringonvaloa kuvastimensa tuhansista särmistä, ja sen räikeän hehkuva ja kiiltävä vehreys vaihteli tyvioksien monivivahteisten vaaleiden värien kanssa. Näiden oksien hennot, ohuet ja hienopintaiset lehdet eivät vielä olleet saaneet valon täyttä hehkukastetta, eivät vielä olleet tyhjentäneet kuumien säteiden kultamaljaa pohjaan asti. Sillä vinosuuntaiset auringonsäteet eivät vielä olleet ehtineet ylenmäärin vuodattaa valoa muille kuin etuoikeutetuille metsänreunoille ja korkeimmille puunlatvoille.

Mutta tänään kuohui kaikkialla elämä, sekä eläinten että kasvien, monimuotoisen rikkaana. Kuului hyönteisten surinaa ja lintujen laulua, silmikot aukenivat paisuvissa oksissa, jotka väräjävässä ilmassa rauskuivat kuin oikoilevat jäsenet.

Tämä oli ensimäisiä niistä päivistä, jolloin metsä, naisen tavoin, joka kauan on vastustellut rakastettunsa hyväilyjä, lopulta antautuu niille. Silloin kuohuu sen jok'ikisessä pikku jäsenessä elämää, silloin joka puussa neste riemuiten kohoaa, ja auringon kuumat suutelot saartavat metsän vallottavan, voittoisan lemmen voimalla ja tunkevat kokonaan sen läpi. Eikä metsä silloin enää tarjoo eläville olennoille eksyttävissä varjopaikoissaan vilpoisaa, vaikka pettävää suojaa.

Kaikki siinä lauloi, laulun ulospäin kumpuamatta; koko metsä kuohui hehkuvaa, sisäänpäin kääntynyttä, kuin keskitettyä elämää...

Keskellä tätä rikasta, puhkeavaa elämää kävi Kultarinta tuona aamuna ryöstämässä rastaiden pesiä pähkinäpuissa ja pikku tammissa päivän ravinnoksi.

Erään puun oksantyvessä, missä kolme keskikokoista haaraa yhtyi, istua värjötti rastas pesänsä reunalla, höyhenet pörröllään, pää hervotonna, silmät synkeän tuijottavina, kyyristyneenä poikasiensa hentojen ruumiiden yli, joilla tuskin oli vielä untuvapukua yllään.

Jokin näköhäiriö tuntui hänet huumanneen, sanoin selittämätön pelko kuvastui hänen silmissään.

Kaukana korkeuksissa oli hänet huomannut suuri petolintu, joka näytti leijailevan valossa. Räpytellen lakkaamatta siipiään, paikoiltaan hievahtamatta, kaula ojona, pää alhaalla, lumosi se tällä tyhjänpäiväisellä liikkeellään ja terävien rengassilmiensä kiehtovalla katseella lintuparan, joka äidillisen tunteensa pakottamana vaarasta huolimatta jäi pesäänsä.

Kauempana kokoontuivat toiset linnut yhteen, ja niiden siipien kahina ja pelokas viserrys kantautui laajalle. Ne tahtoivat näin, suurella lukumäärällään, rähinällään ja joukkovoimalla välttää turmiollista lumousta ja varmaa kuolemaa, niiden kohtaloa, jotka eivät liity muihin. Korpit rääkyivät ja osottelivat toisilleen vihollista pelon ja taisteluhalun vaiheilla, valmiina torjumaan iskuja, jotka eivät heitä edes uhanneet.

Petolintu, suuri hiirihaukka, jonka siipiväli oli sangen mittava, ei näyttänyt tästä välittävän, vaan oli kokonaan kiinnittänyt huomionsa saaliiseensa.

Ja äkkiä syöksyi se, tuntiessaan rastaan varmasti olevan vallassaan, kuin nuijalla iskien pesän kimppuun.

Mutta juuri kun sen koukistuneet kynnet, jotka jo edeltäpäin olivat iskuasennossa, olivat lintuun tarttumaisillaan, pisti äkkiä saman puun sokkeloista Kultarinnan pää uhkaavana esille.

Siipiään räpytellen pysähtyi verenhimoinen petolintu yhdelle noista kolmesta oksasta, johon se toisella jalallaan tarttui toisen hapuillessa tyhjää, ja ojennetun kaulan yläpuolella latuskainen pää tähysti julmana vastustajaa, joka hänen kanssaan kilpaili saaliista.

Istuen vastakkaisella oksalla, takapuoli ruumista pystyssä, terve käpälä alhaalla, lihavana ja voimakkaana tiheistä juhla-aterioistaan, raajat kissantapaisesti koukistuneena voimakkaaseen kaarrokseen, kaula pingotettuna, tappeluvalmiina, käänsi tuo pieni verenhimoinen eläin petolintuun päin hienon, latuskaisen päänsä liekehtivine timanttisilmineen, ja avasi kitansa paljastaen kaksi hohtavaa ja terävää hammasriviä. Kultarinta pysyi hievahtamatta, kuono pystyssä, sieraimet kokoon vetäytyneinä, viiksenkärjet eteenpäin, ojennettuina, hirmuisena suuttumuksessaan ja vihassaan.

Ja molemmat vastapuolet lävistivät toisensa kiehtovilla ja verenhimoisilla katseillaan kuin terävillä miekoilla. Oli syntymässä taistelu, tulinen, vielä epätietoinen tuloksiltaan, mutta joka tapauksessa tuskallinen ja tuhoisa saalisparalle. Tuo onneton linturaukka oli siinä kahden tulen välissä, sen höyhenet oli kuumeinen kauhunväristys pörristänyt, niin että siitä erotti enää vain mustan, liikkumattoman nokan, hapuilevat ja hurjat silmät. Onnettoman kaula näkyi tahtovan vetäytyä ruumiin sisään välttääkseen kuristavaa kynttä tai viiltävää hammasta. Kärsivän eläinparan sydän löi niin rajusti, että pienet sokeat poikaset, jotka olivat sen hentojen siipien suojassa, alkoivat piipittää tietämättä mitään näytelmästä heidän päänsä yläpuolella.

Molemmat viholliset lävistivät toisensa katseillaan kuin miekoilla. Olisi luullut, että näkymätön, voimakas side oli heidän välillään. Ja tämä side, joka kiristymistään kiristyi, jännitti myös entistä kiihkeämmin heidän lihaksensa taisteluun, tuimaan otteluun, johon he valmistuivat käymään satakertaisin, vihan kiihdyttämin voimin.

Ikäänkuin Kultarinta jo olisi lihaksiinsa koonnut kylliksi voimaa hyökkäystä ja puolustusta varten, lensi hän, takarajoillaan ponnahtaen aimo hyppäykseen, vihan nuolena oksaltaan petolintuun päin.

Hyökkäystä oli mahdoton torjua. Isku osui petolintuun keskelle rintaa ja se horjahti; mutta sen mahdottoman suuret siivet olivat sen tuokiossa kohottaneet jälleen pystyyn, jopa ennenkuin sen koukkunokka ehti nipistimillään repäistä näädän vavahtelevaa lihaa. Sitten tarttuivat sen kynnet ahneesti kaapaisten Kultarintaan ja se kohosi avaruuteen, vieden pienen eläimen mukanaan.

Hiirihaukka kohosi saaliinsa painostamana viistoon. Se säästi kostonsa myöhemmäksi, muutamaa hetkistä tuonnemmaksi, kunnes näätä tämän kulun huumaamana, pyörtyneenä, typertyneenä ilmameressä, ei enää ajattelisikaan vastustella nokaniskuja.

Se erehtyi. Kohotessaan ilmaan mahtavan linnun verisissä kynsissä oli Kultarinta kyllä tuntenut huimausta niinkuin ne, jotka luottavat vain maahan ja jalkoihinsa; hänen kauhun sokaisema katseensa ei ollut voinut arvioida sitä kasvavaa kuilua, joka hänet erotti maailmastaan, mutta raivokas viha oli hänet vallannut. Ja hän painoi syvemmä linnun rintaa vasten kitansa vihaa hehkuen ja verta janoten ja ponnahteli, voimakkaampana ja notkeampana kuin milloinkaan, kinttujänteittensä voimalla lähemmä petolintua, löytämättä jaloillensa tukikohtaa ja syöpyen hiirihaukan kynsiin, jotka häntä pitelivät tulisissa pihdeissään.

Yhdellä iskulla, suonenvedontapaisella, epätoivoisella ponnistuksella, jonka voimasta hiirihaukka veti jalkansa koukkuun, oli Kultarinta takertunut kiinni petolinnun ruumiiseen, ja raivokkaana iskenyt sen sisälmyksiin kylmät, veitsenterävät hampaansa, joita ei mikään mahti olisi niistä saanut irti riuhtaistuksi.

Kuolevan ihmisen elein nykäsi petolintu tuskissaan päätään taaksepäin. Avoimesta haavasta tihkui verta, ensin tulipunaisena ja lämpimänä kasteena, sitten nopeampina ja katkonaisina suihkuina. Ja suuria veripisaroita putoeli alas syvyyteen, aina suurempia sen mukaan kuin purema eteni ja reikä rinnassa laajeni. Hiljentäen silloin lentoansa ja kohoten pystysuoraan, enää mitään näkemättä, tuskien huumaamana nousi lintu nousemistaan, Kultarinta sydämeen syöpyneenä kuin surman nuoli, jota hiirihaukka puristi entistä kiihkeämmin ankaroissa kuolontuskissaan.

Petolinnun kynnet, jotka suonenvedontapaisesti olivat iskeytyneet näädän selkään ja rintaan, olivat syöpyneet läpi nahan, lihaksien, puristaneet rikki keuhkot, sydämen, kaikki vertavuotavat sisälmykset, ja sotkeneet kuin taikinaa elävää ja höyryävää lihaa. Ja samalla Kultarinta leppymättömänä, liikkumattomana, hänkin kostoansa suorittaen, repi hampaillaan punaisen haavan linnun sisälmyksissä yhä suuremmaksi.

He kohosivat hurjina kohti auringonvaloa yhtä huumaantunutta nousua. Äkkiä keikahti mahtava lintu verettömänä nurin syvyyden yläpuolella vaipuen hervottomille siivilleen. Ja kiemurrellen kuolonkamppailun viimeisissä tuskissa, petolinnun yhä puristaessa uhrinsa ruumista jäykissä kynsissään, syöksyivät molemmat ruumiit syvyyteen.

KANIINIEN SALAKAPINA.

Jänö-Jussi, Riihivuoren metsässä oleskeleva punaisenruskea jänis, aikoi vaihtaa Vattuperän vadelmapensaikon, jossa oli pitänyt asuntoa eräästä kesäkuun aamusta lähtien, tummiin kylvömailas- ja tuoksuviin nurmiapilasketoihin ja lähti matkaan hämärän turvissa.

Hän oli nukkunut Vattuperän rotkossa silmät selällään, ikäänkuin olisi pelännyt, etteivät hänen, vanhan metsänkulkijan korvat kykenisi riittävän tarkasti vaarinottamaan ympäristön ääniä. Näreikön väriloisto, joka vaihteli lehdiköissä väreilevän valon mukaan, synnytti alituiseen ilkeitä, mieltä masentavia, lepoa häiritseviä painajaisunia.

Vaikkei mikään ulkonainen seikka ollut Jänö-Jussille antanut pelon aihetta, hankki hän kumminkin itselleen varmuuden ulkonaisesta turvallisuudesta suunnaten vuoroon joka haaralle ruskeat, valkonipukkaiset korvansa niinkuin sotamies, joka tutkii asettansa taistelun edellä, taikkapa vain niinkuin matkustaja, joka ennen matkallelähtöä katsoo, että tukkansa on sileäksi kammattuna.

Sitten kohottivat hänen takakäpälänsä, jotka olivat pitkät ja kestävät kuin teräsjouset, hänen pulskan, valkoisen takaruumiinsa korvien tasalle ja viskasivat hänet kuin pyssyllä lau'aisten muutamien askelten päähän suosiollisesta vadelmapensaikosta. Sen hän vanhan kokemuksen nojalla — ei vain turhasta oikusta — oli valinnut lepopaikakseen yhdeksi päiväksi.

Jänö-Jussi, Vattuperän yksinäinen erakko ja sen nautinto-oikeuden omistaja, oli tämän metsäkulman ainoa hallitsija, joksi hänet kaikki muut jänikset olivat tunnustaneet. Kuukausia sitten oli hän eräänä syysyönä löytänyt aution rotkon, saapunut sinne punaisenruskeat säärystimet savisen loan koristamina ja ottanut sen asuinpaikakseen. Eikä yksikään tuohon pitkäkorvaiseen heimoon kuuluva, kuuliaisia kun olivat ikivanhoille vaistoille, ollut yritellytkään, kuten sadun näätä, riidellä häneltä pois tätä paikkaa, jonka hän ensimäisenä oli löytänyt.

Ehkäpä oli hän unohtanut sen syysillan, jolloin hän uupuneena oli joutunut kauas syntymämetsästään mielettömänä paeten verenhimoista koiraa, ja laskenut ankkurinsa tälle rauhalliselle rannalle. Tehtyään muutamia taitavia, kaksi- tai useampikertaisia kiertoja, oli hän asettunut kahden lokaisen vaon väliin, joista häntä ei voinut erottaa, turpa tuulta vastaan, joka liittolaisena tai ystävänä huolellisesti painoi alas hänen selkäkarvansa paremmin hänet salatakseen. Ja koko yönä ja seuraavana päivänä hän ei ollut hievahtanutkaan paikaltaan.

Vasta hämärässä oli hän lähtenyt taivaltamaan, haluten aluksi kulkea entiselle oleskelupaikalleen viepää tietä. Mutta ajatus, että edellinen rotkoissa oleskellut jänis oli epäilemättä joutunut metsästäjien käsiin jättäessään tämän ihailtavan oleskelupaikan, lisäksi apilas- ja mailasketojen likeisyys ja tämän tuulten suojaaman metsäkulman jylhä rauha olivat pidättäneet hänet siellä. Ja Riihivuoressa oleskelevat jäniksenpoikaset, tultuaan täysikasvuisiksi ja hakiessaan hekin täällä yksinäisyyttä, olivat vastustamatta jättäneet hänelle metsän riidattoman yliherruuden.

Varovaisin loikkauksin, pysähtyen joka hypyn välillä, lähti Jänö-Jussi kesäkuun-illan sametinpehmeässä ja hyväilevässä puolihämärässä tuttuja syntymäseutujansa kohti. Hän tarkasteli ilmaa saadakseen selville metsän värähtämättömästä tyynestä huolimatta tuulen suunnan, jonka heikko henkäys sai puiden kuivat, näännyksissä olevat lehdet painumaan alas. Tuuli kävi etelästä, ja hän suuntasi kulkunsa sitä aituuksen aukkoa kohti, joka oli enimmän etelään päin, ikäänkuin tahtoisi urkkia tietoja niin kaukaa kuin suinkin ja erottaa erehtymättömään korvaansa osuvasta tuhatsorinaisesta huminasta ne melkein huomaamattomat äänet, joita hiljaa keinuva yöilma saattoi salata.

Muutamissa hetkissä oli Jänö-Jussi poissa metsästä, ja kun hän, saavuttuaan aitauksen varjoon, tunsi olevansa turvassa, läksi hän pois alueeltaan, rinnassaan turvallisuudentunteen suoma rauha ja mielihyvä. Silloin tällöin nykäisten palan hyvätuoksuista ruohoa, huvittelihe hän kuin nuori varsa, iloiten yksinäisyydestään. Hän hyppi mättäältä mättäälle, hipaisten pensasaitoja ja aika-ajoin kääntyen kylään päin. Sieltä kantautui vielä joitakin lörpötteleviä ääniä, joista jänön huoleton, luottavainen mieli ei piitannut.

Eräällä puna-apilaskedolla, joka oli täynnänsä makeita kukkia, tapasi hän tavallisesti metsän muut jänikset, öiset toverinsa. Mutta yhteen tai kahteen kuukauteen ei Jänö-Jussi ihmeekseen ollut tavallisella yhtymäpaikalla enää kohdannut noita pitkäkorvia, joiden kanssa hän hieroi turpaa ystävyyden merkiksi keskellä kosteita ja tuoksuvia vihreitä niittyjä.

Hän ei niitä enää nähnyt. Ja Jänö-Jussia ihmetytti joka ilta enemmän, sitä enemmän, kun hän nyt näki suurten pitkäkoipien sijasta laumoittain pienempiä, tummempivärisiä, yltiöpäisen näköisiä heimolaisia, joiden lukumäärä tuntui kasvamistaan kasvavan. Nämä heittivät häneen vihaisia silmäyksiä ja olivat ärein äännähdyksin ja värähtelevin sieraimin vastanneet hänen ystävälliseen tervehdykseensä.

Jänö-Jussi oli salaa levoton näistä naapureista, vaikkei vielä huomannut yhteyttä suurempain pitkäkoipisten katoamisen ja näiden outojen serkkujen ilmestymisen välillä. Kumminkin oli hänestä vastenmielistä, että tuo joukko, joka kaivautui maakoloihin sensijaan että olisi pitänyt asuntoa rotkoissa, yhä lisääntyi ja edelleen pysyi hänen lähellään.

Jänö-Jussi oli Rähivuoren jäniksistä voimakkain ja kookkain, mutta ei ollut milloinkaan väärinkäyttänyt voimiaan ketään vastaan omaksi edukseen. Hän katselikin näitä pieniä heimolaisia, jotka hän helposti olisi voittanut tappelussa tai kilpajuoksussa, hyväntahtoisen leppeydellä ja voimakkaan tyynellä varmuudella.

Hän kulki siis koko yön niityltä niitylle, hyppi ruohomättäältä toiselle, loikkasi pitkin polkuja ja teitä, harppasi syrjään turpa ja takapuoli koholla maistelemaan jotakin hyvätuoksuista rehukasvia, jota hänen satunnaisesta oikusta teki mieli.

Oli alakuun aika. Noin yhden tienoissa aamuyöstä kohosi kuun hopeinen sirppi taivaalle tähtien kimmeltäessä monenvärisinä. Jänis katseli kuun nousua istuen pystyssä takaruumiillaan, yhä ihmeissään ja hiukan levotonna valosta. Äkkiä sai outo näytelmä hänen hämmästyksestä jähmettymään siinä mättäällä istuessaan.

Suuren kiviröykkiön ympärillä, jossa oli laakson kiviä vanhan tavan mukaan kasattuina samaan paikkaan, huomaa hän lukuisan, oudonnäköisen joukon kaniineja olevan vilkkaassa liikkeessä ja neuvotteleman keskenään.

Milloin istuen takapuolellaan, milloin kokonaan seisten takakäpälillään, vaihtaen paikkaa, nousten ja laskeutuen, luimistaen korviaan kuin miettisivät ja kuuntelisivat, viskaten ne taaksepäin kuin tahtoisivat ilmaista vihaa, näyttävät ne tämän nousevan kuun eksyttävässä valossa väliin kuin tanssivan öistä tanssia. Pitkäkorvainen ei tunne sitä, ja kun hänellä — yhtä vähän kuin hänen kaltaisillaan kenelläkään — ei ole seurusteluvaistoa, ei hän voi vähääkään ymmärtää noiden houkkien hillitöntä naamailveilyä.

Pienet, herkkäliikkeiset turvat irvistelevät oudosti, paljastaen näkyviin nakertajien terävät hammasrivit. Etukäpälät lyövät vihaisesti pientä rintaa vasten, kohoavat sitten turvalle saakka. Usein kuuluu myöskin kovempi lyönti, ikäänkuin kehotus väkivallantekoon tai vaitiolokäsky: voimakkaampi takakäpälä iskee maahan, josta kuuluu kumahtava ääni, mikä voimakkaasti antaa käskylle pontta.

Jänö-Jussi katselee kaukaa, pää sivulle kääntyneenä, yhdellä silmällä, suurella, punaisella, mykevällä, ällistyneen näköisellä, tätä outoa näytelmää, ikäänkuin jokainen näkemänsä liike päättäisi hänen vapaudestaan ja hengestään.

Vihdoinkin koittaa aamu, lauma hajaantuu, ja Jänö-Jussikin aikoo lähteä rotkoonsa takaisin. Mutta jokaisen hänen käytävänsä suulla on kaksi kaniinia kuin vahtia pitämässä. Nämä katselevat häntä hänen sivu kulkiessaan virnistäen turvallaan, mikä ei ennusta hänelle hyvää. Etempänä tapaa hän toisia, niitä on vieläkin etempänä, ne näkyvät piirittävän rotkon. Jänö-Jussi painuu arkana ja levottomana syvälle metsikköön suurten vadelmapensastojen suojaan. Niitetylle heinämättäälle, toisiinsa takertuneiden, kasattujen heinien suojaan, tuulensuuntaa tutkien, kääriytyy hän keräksi ja vaipuu tavanmukaiseen lepoonsa.

Siinä hän nukkuu savisella, hyllyvällä maaperällä, keskellä ruosteenvärisiä heinämättäitä, joista häntä on vaikea erottaa, korvat huolellisesti painettuina selkää pitkin, ja on näköjään kuin iso, tumma, ajan ja luonnonvoimien silottama kivi. Hän kuuntelee ja katselee olentonsa täydellä, itsetiedottomalla tarmolla. Korvien mustanvalkeat kärjet vavahtavat, kun outo ääni, jota metsässä ei tavallisesti kuule, epäsointuisasti yhtyy siihen yksitoikkoiseen säveleeseen, joka hänet tuudittaa uneen tai tavallista pitempi hiljaisuus keskeyttää lukemattomat sulosointuiset hänen lepoansa säestävät äänet, tai aurinko tavallista hehkuvampana valaa tähän loukkoon kuumaa valosuihkuaan, kirkastaa vadelmapensaikon hehkuvan vehreäksi ja tunkeutuu hänen pyhättönsä pimentoon huolimatta edessä olevista, tanakoista, tuoreista vesaoksista.

Hänen lepoansa häiritsevät alituiseen mitä masentavimmat unet, mitä ilkeimmät painajaiset, jotka saavat hänen äkisti luimistamaan korviansa tai avaamaan silmäteränsä laajaksi ja säikähtäen havahtumaan hereille.

Koska hän on hämmennyksissään edellisen yön näytelmästä ja kaniinien pirullisesta piirityspuuhasta, paisuu pieninkin epäilyttävä ääni hänen päässään tuhoatuottavaksi ukkosen jylinäksi. Samoin näyttää hänestä auringonvalon kajastus tuoreen lehden loistavalla pinnalla mahtavalta tulipalolta, heijastuessaan hänen munanmuotoiseen, kultakehyksiseen silmäteräänsä. Se on kuin hornan rovio, jossa viattomien jänisraukkojen sielut saavat palaa niinkauan kuin loppumattomia metsästysretkiä kestää...

Iltahämärä havahuttaa hänet vihdoin tästä kiusallisesta horrostilasta. Hän herää. Hän kuuntelee. Hetki on rauhaisa. Metsäpuiden latvoissa liikahtelevat lehdet hiljaa itätuulessa, kuin liehuttaisivat puut hyvästinsä häipyvälle päivälle. Ja Jänö-Jussi hyppää yhdellä harppauksella yli metsän raja-aidan ja sen kostean ojan, joka on ajautunut täyteen sammaltaneita kiviä ja mädänneitä lehtiä.

Mieltä rauhottava tuoksu leviää tuoreilta niityiltä; hetki on hiljainen ja näyttää hymyilevän hänelle, ja pian saa hän takaisin sitä luottavaisuutta, jota synkät, häiritsevät aavistukset ovat järkyttäneet. Hän unohtaa ne. Täällä on hän kaikkialle tervetullut, kaikkialta hän saa lempeätä kohtelua osakseen. Apilaat tuolla etempänä hajahtavat hunajalle. Tuossa hän jo heittää kuperkeikkaa rantamaiteitten ja purppuranväristen nurmiapilain seassa, onnellisena yksinäisyydessään. Silloin alkaa äkkiä ja joka haaralta samalla kertaa kuulua kimeitä, piipittäviä ääniä, jotka ovat kuin sotahuutoja tai liittoutuneiden keskinäisiä merkinantoja.

Ovatko ne vihollisääniä? Ne eivät ole kettujen kimeätä vingahdusta, ei koirien raivoisaa haukuntaa eikä raa'an ihmisäänen käheyttä. Ne ovat tuttuja ääniä. Ja äkkiä hän säpsähtää, mielessään eilisyön muisto. Vaara on tarjona! Täytyy livistää pakoon. Ja hänen silmänsä laajenevat suuren suuriksi, hänen korvansa liikkuvat vastakkain ja ristitysten ikäänkuin toisiinsa iskevät miekat, mutta joka suunnalta kohoaa ääniä, jotka paisumistaan paisuvat.

Ja nyt näkee hän laskevan päivän epäselvässä valossa niiden, jotka hän eilen näki vanhan kiviröykkiön ympärillä, joka haaralta tulevan esille ja hyppivän häntä kohti. Niiden luku on eilisestään lisääntynyt, ja ne kulkevat häntä kohden piirissä, joka sangen nopeaan supistuu.

Ne lähenevät, ne likistävät toisiansa ja tuuppivat toisiansa; ne näyttävät kasvavan, niitä on määrätön luku, ne ovat jättiläisiä. Minne paeta? Ja siinä on Jänö-Jussi tyrmistyneenä, kaula pitkänä. Vaara kasvaa, vaara lähenee, vaara käsittää hänet pian... mutta mikä vaara?

Tuntuu kuin muurinmurtajan isku hänen rinnassaan; turvat puhisevat, käpälät kärsimättöminä tallaavat maata. Jänö-Jussi on kaadettu kumoon, häntä poljetaan, purraan, revitään. Sitten lauma loittonee. Kaikki on ohitse!

Ei, hän on vasta vankina! Kaksi pientä, verenhimoista kaniinia puree rikki hänen korvansa viiltävillä hampaillaan ja pitää häntä, saatuaan hänet kumoon, kuin kiinninaulittuna maassa; toiset kaksi ovat etukäpälien kimpussa, ja kaksi voimakkaampaa, jotka jo ovat kokeneita ja taitavia ammatissaan, jäykistävät hänen takakäpäliänsä estäen niitä liikkumasta, pitäen niitä hajallaan rivossa asennossa.