Part 6

Hillitön lauma hänen ympärillään nousee ja laskee kuin elävä aita; turvat vavahtelevat, ja tiheään räpyttävien silmäluomien sisäpuolella punertavat kuperapintaiset silmät verenhimoisina, ilmaisten hellittämätöntä vihaa. Tyrmistynyt Jänö-Jussi pysyy liikkumatonna, hievahtamatta paikoiltaan. Elävä aita häälyy, sitten pysähtyy edessäpäin liikkumattomaksi; ainoastaan takapuolella olevat kohottavat ilmaan verenhimoisia turpiaan, ja niiden punaiset silmät näyttävät tahtovan hänet lävistää.

Ja nyt uhripappi alkaa työnsä.

Hän painaa hienoturpaisen päänsä Jänö-Jussin mahaa vasten. Hänen hampaansa, jotka ovat terävät kuin terässakset, viipyvät hetken punertavassa karvassa, ja yhdellä iskulla repäisee hän irti kivespussin, jonka hän, samoinkuin veriset lihat, sylkee pois suustansa, katsojain tömistäessä jalkojaan nopeassa tahdissa. Jänö-Jussin vihlova, epätoivoinen valitus, jonka kipu ja pelko paisuttavat kaameaksi voihkinaksi, kaikuu rotkossa vallitsevassa hiljaisuudessa. Lauma ei liikahda, ääneti se nauttii näistä huudoista ja katselee mykkänä näitä kärsimyksiä, tylyyn vihaan jähmettyneenä.

Etemmä ja syvemmä lihaan upottaa säälimätön raatelija aseensa. Kuuluu toisiaan vastaan kalahtavien hampaitten terävää, karskahtavaa ääntä ja punaisessa turvassa heiluu sinne tänne läsnäolijain nähden muodoton ja verinen liharepale, jonka hän virallisin elein jättää apulaiselle, jotta se kulkisi hampaista hampaisiin. Turvat näyttävät irvistelevän ja Jänö-Jussin valitus kohoo yhä yksinäisenä ja entistä kaameampana laskeutuvaan yöhön.

Pyöveli aikoo jatkaa työtään. Mutta siiloin kuuluu läheltä rattaitten jyrinää ja joku koira, jonka nenään tuuli on vienyt viestin kaniinien läsnäolosta, alkaa vimmatusti haukkua. Koiran kulkusen kilahtaessa alkaa silloin vihainen piiri Jänö-Jussin ympärillä särkyä ja hajaantua ja hän, villi kulkurieläin, jää yksin tuon ihanan yön helmaan, joka lupasi nautintoja.

Mutta viimeisestä koiraskilpailijasta ei enää ollut pelkoa, viimeinen salakapina oli onnistunut, kaniinien viha oli tyydytetty.

Ja silvottu Jänö-Jussi, mieletönnä kivusta ja pelosta, livahti tänä hiljaisena onnettomuuden yönä tiehensä Vattuperästä ja kiiruhti täyttä vauhtia kohti pensastoa, jossa hän ensi kertaa oli nähnyt päivänvalon, siihen kaukaiseen seutuun, josta raivostunut jahtikoiraparvi oli hänet eräänä syyspäivänä karkottanut. Ja Jänö-Jussi ymmärsi nyt liiankin selvästi, miksi hänen suuret, ruskeakarvaiset veljensä olivat jättäneet rotkon, nuo veljet, joiden kanssa hän kuuttomina öinä hieroi turpaa ystävyyden merkiksi keskellä tummia kylvömailasia ja tuoksuvia nurmiapilaita.

UTELIAAN PALKKA.

Ollervo hyppeli, tammenterho hampaissa, polkua reunustavien pähkinäpuiden ja leppien oksilla, missä hän oli jo monen monta kertaa tänään käynyt. Pienet korvat olivat luimussa, silmissä oli ilon ilme, häntä oli toisinaan kietaistuna ylös kuin laahustin, toisinaan kohollaan töyhtönä, levittäytyen siron päivänvarjon tapaisesti suoraan hänen päänsä ylitse.

Hänen painostaan kimmoiset oksat nousivat ja laskivat, hipaisten puiden juurella kasvavia sanajalkoja. Ja tuo taitava hyppijä, väsymätön ilonpitäjä jännitti, kohoilevien oksien antamaa vauhtia hyväkseen käyttäen, koipensa yhä korkeampiin ja pitempiin hyppyihin, ikäänkuin pensaat olisivat hänet puhaltaneet ilmaan tai ikäänkuin hän olisi ollut pallo, elävä ja iloinen lelupallo metsän asukkaiden käsissä.

Hän kulki hypellen eteenpäin, joka lihas jännitettynä kimmahti korkealle, ja kupsahti taas maahan asti. Ja missä hän auringonvaloa vasten vilahteli oksien lomitse, oli häntä vaikea keinuvista puunoksista erottaa. Siellä hän uiskenteli vehreässä aallokossa, keikkui siellä kuin vedessä ajelehtiva esine, kauniin ilman houkuttelemana.

Hän oli paluumatkalla metsänrinteeltä, missä kävi pähkinä- ja tammipuista etsimässä talviravinnokseen keltaisia pähkinöitä ja kypsiä tammenterhoja, jotka siellä joutuivat varemmin kuin hänen asuntonsa lähistöllä.

Oli aika koota ruokavaroja talteen. Oli lopussa kisapäivät, jotka oli vietetty kuusien ja tammien oksilla. Ei enää ollut aikaa alituisiin kisailuihin, ei joutanut enää olemaan piilosilla puiden oksilla, ei tekemään huimaavia ilmahyppyjä ja uhkarohkeita viippahyppyjä. Vuotuinen elonkorjuu oli ovella, sillä pianpa putoisivat puiden hedelmät maahan mätänemään, pianpa talvi, pakkaset, sateet ja lumi pakottaisivat hänen sulkeutumaan luolaan tai ilma-asuntoonsa. Sillä talviasunnokseen hän ehkä valitsee kallionkolon, jonka hän puhdistaa hyvin ja pehmittää huolellisesti sammalilla ja kuivilla lehdillä. Sitten hän jakaa sen yhtäsuuriin osastoihin, eri aittoihin, joihin hän tallettaa ruokavaransa, lajitellen ne eri kasoihin. Tai asettuu hän aarniopuuhun tilavaan koloon, tuulen ajamien lehtien tai sammaleen peittoon, ja tukee asuntonsa risuilla. Näin syntyy pieni, hyvin varustettu linnoitus, suuren, luoksepääsemättömän puun, mieluimmin kuusen tukevaan oksantyveen.

Sinne hän palasi joka retkellä, puoliavoimessa kidassaan etuhampaitten välissä keltainen, sileä, paljas pähkinä tai hyvin paisunut, kookas ja painava tammenterho, jonka hän oli valinnut kolmikulmaisesta siemenkopasta kaikella sillä huolellisuudella, jonka hänen eläinvaistonsa ja varma kokemuksensa hänelle olivat neuvoneet.

Heti pesäänsä saavuttuaan laski hän saaliinsa pieneen aittaansa, jonka hän talveksi aikoi tarkoin tilkitä. Täältä aikoi hän tarpeen mukaan ottaa esille ruokavaroja ja heittää pois tarpeettomat ja tilaa vievät jäännökset joko pienestä sivu- tai isommasta pääaukosta. Ja näin haaveillen ryhtyi hän korjaamaan, yhä iloisena, hypellen pitkää ja kapeaa sisäänkäytävää, jonka hän sisäpuolelta saattoi avata ja jälleen tanakasti sulkea kestävällä sammalmuurauksella.

Näin hän oli tehnyt edellisenä vuonna ja näin hän tekee joka vuosi. Lämpimäksi vuodenajaksi jätti hän aina asuntonsa autioksi ja tyhjäksi ikäänkuin tuuleutumaan pitkän talven ummehtuneesta ilmasta, ottaakseen sen täysin puhtaana jälleen huostaansa.

Hän oli viettänyt kauniin vuodenajan huvilassaan, pienessä pyöreässä sammalpesässä, jonka hän joka kevät rakensi uudelleen. Tässä vihreässä kesämajassaan, joka riippui tammen oksantyvessä, soi hän suojan vuosittain vaihdetuille lemmityilleen.

Mutta heti kun poikaset olivat kasvaneet täysikäisiksi, lähteneet pesästä hajotakseen kukin haaralleen, oli hän jäänyt yksin viettämään iloista ja huoletonta elämää auringon alla, syöden huomisesta huolehtimatta sellaisia metsän hedelmiä, jotka säilyvät vain kotvasen. Joskus lähti hän seikkailemaan rajaniityille ahmiakseen mahansa täyteen kirsikoita, joita ei voi säilyttää, ja joskus myöskin, vaikka sangen harvoin, nipisti verenhimoisena kuoliaaksi pikku lintusia niiden pesissä tai oksilla, josta hän ne äkkiarvaamatta sieppasi kynsiinsä.

Useimmiten hyppeli hän oksalta oksalle, tyytyväisenä päiväänsä ja elämäänsä, koko ruskea ruumis ilmassa, ponnahtaen kuin raketti ylös vähimmänkin sysäyksen heilauttaessa puuta, tai kuin loistava leikkisuihku, jonka lyhteenmuotoisissa säteissä näkee monenvärisiä kimalluksia.

Hän söi siellä missä kulloinkin oli, useimmiten kumminkin määrätyssä paikassa korkeiden kuusien juurella, metsämeren helmassa jylhässä saaressa, jossa hän tapasi iloisia tovereita.

He kiipesivät pitkin korkeita, suoria honkapuita, jotka olivat paljaita latvaan saakka ja näyttivät luonnon tekemiltä viiritangoilta. Siellä panivat he joukolla toimeen metsäjuhlat keskuudessaan. Näiden honkien latvoissa, suurissa yläoksissa riippui painavia käpyjä, jotka ikäänkuin tarjoutuivat palkinnoiksi rohkeille vallottajille ja joiden siemenille nämä olivat ahneita. Sinne he kiipesivät milloin vuorotellen, milloin jälekkäin, päästäen kurkustaan kimeitä huudahduksia. Mieluummin liikkuivat he noissa pyörryttävissä latvoissa kuin pehmeätä maata myöten, jossa käpäläin pitkät kynnet hidastuttivat kulkua.

Ja kun linnun tai muun eläimen ääni saapui heidän korviinsa, käänsivät he ilmassa pikku päätään, kuuntelivat tarkkaavina ja syöksyivät nuolena heti äänen suuntaan tapaamaan iloista Närhi-Jaakkoa tai Hölppä-harakkaa, iloitakseen niiden naurun säkätyksestä, niiden kuperkeikoista, niiden lemmittelyistä tai niiden riidoista. Katsellen niitä ylhäältä asettuivat he useimmiten oksien tyveen, pää yksin näkyvissä, leveä, tuuhea häntä joko selkää pitkin painuneena tai ruumiin ympärille viuhkan tapaan levinneenä, eksyttääkseen vihollista, jonka äkkiarvaamatonta hyökkäystä heillä ehkä oli syytä peljätä.

Tänään oli Ollervo lähtenyt metsästä. Hän oli kulkenut metsänrintaan suurelle, sammaltuneelle, polttavan helteiselle kiviaidalle ja säikytellyt sisiliskoja, jotka siellä olivat päivää paistattamassa, mutta äkkiä lähtivät pakoon turvapaikkoihinsa nähdessään hänen kiitävän häntä vaakasuorana, takaruumis korkealla, pää alhaalla, ikäänkuin rangaistusta pakenemassa.

Hän oli oleillut pähkinä- ja pyökkipuissa, valinnut terhon ja kulkenut takaisin metsänrintaan oksia myöten, joka hänestä oli tutuin ja mukavin tie.

* * * * *

Polku aukeni pimeänä katettuna käytävänä, jonka ristikaarinen holvi välkkyi auringon valossa, ja jonka laki, leväten kuin sillankansi kahdella tummalla reunuksella, ylhäällä aivan väreili valomeressä. Lukemattomat juuret pistivät esiin maaperästä, joka oli tallattu sileäksi kuin permanto, ja virkeä tuuli puhalsi lähettäen maininkinsa kasveihin polun reunoille. Ihmisten tallaamat pahkuraiset juuret risteilivät poikkipuolin polulla muistuttaen paloteltuja jättiläiskäärmeitä, joiden pää ja pyrstö olivat peittyneet vadelmapensaiden, mädänneiden oksien ja lakastuneiden lehtien sekaan. Katkenneista oksista kuuluva rotan arka rapina ja vähäinen liikahdus keskellä tuota epäterveellistä ja myrkyllistä ryteikköä rotan pään pistäessä näkyviin ja hännän heilahtaessa, saattoi usein antaa näille kyhmyisille juurikasoille todellakin sellaisen näön, kuin ne olisivat olleet eläviä.

Tällä karunlaisella paikalla olivat muutamat pähkinäpuut ja lepät päässeet kasvamaan ja muodostivat jonkinlaisen harvan, läpinäkyvän aidan. Tämä aita jatkui pitkin polun syrjää pehmeänä, ohuena, huojuvana ketjuna, jonka renkaihin siellä täällä puutarhurin veitsi oli käynyt aukkoja tekemässä ja joka paikka paikoin ehkäisi tai tukahdutti saarnipuun tai pyökin tyvioksat kasvussaan.

Aurinko, joka hyväili latvoja, yrittäen ajattelemattoman ystävän tavoin tunkeutua korkean metsän perhesalaisuuksiin, lennätti paikka paikoin sinne joitakin säteitään urkkimaan. Nämä sattuivat maahan tai kimmahtivat siitä takaisin viekkaasti pujottauduttuaan läheisten harvempilehtisten oksien lomitse.

Mutta siellä täällä ojentui laaja, tuuhea tammenoksa ylöspäin kuin siveä käsi, joka toisaalle päin piti vahtia ikäänkuin kätkeäkseen jokaiselta tunkeilevalta katseelta metsän arat elimet. Näin pitivät metsän suuret, kokeneet vanhukset, vastuunalaisina tehtävistään, huolta siitä, ettei asiaton tungeskelija saanut mitään ihmettelemisen aihetta.

Tarkaten eri ääniä, iloiten auringon valosta, linnun laulusta, kärpäsen surinasta, pysähtyi Ollervo välistä keinuvan oksan päähän tervehtimään avaruutta, uhmaillen tyhjyyttä allaan. Ja hän lähti uudelleen matkaan entistä uljaampana, pingotti äärimmilleen lihaksensa ja hermonsa, lensi näin korkeammalle määräpaikkaansa, johon hän sirosti laskeusi kimmoisten oksien antaessa hiukan myöten, käpälät eteenpäin ojennettuina, häntä suorana, kynnet koukistettuina tukeviksi ja varmoiksi pihdeiksi.

Polulta, jonka varrella hänen lähtiessään oli vallinnut hiljaisuus, kuului parhaallaan suuren tammen juurella rastaan mieltä ilahduttava kutsulaulu.

Mitähän tuo juhlallisen jäykkä kapellimestari, joka kävi aina virheettömään hännystakkiin puettuna, mahtoi tarkottaa kevätkonsertilla tähän aikaan päivästä? Tavallisesti kuului aamunkoitteessa tai hämärissä sen säännöllinen "tsa-tsa" varotuksena toisille linnuille tai yön tunnussanana. Outoa oli tämä! Täytyy mennä katsomaan. Ja Ollervo rientää, pieni pää kaulaan uponneena, kuin neuvoton juoksupoika, kumartuu nopein liikkein oikealle, vasemmalle, eteenpäin ja sivulle, nähdäkseen puunoksien monenkertaisen lehtiverhon takaa keltasaappaisen viheltäjän veljiään kutsumassa.

Laskeuduttuaan tarpeeksi alas notkealle oksalle, kumartui hän hermostuneesti eteenpäin, ja hänen vilkas katseensa tunkihe läpi tyhjyyden. Mutta ihmeekseen ei hän nähnyt eikä kuullut mitään. Silloin ilmestyi puun juurelle suuri, punaisenruskea koira, joka haukkui vimmatusti, puhisi äkäisesti kuono pystyssä, säikäyttäen rähisevällä esiintymisellään ja haukunnallaan Ollervon, joka kauhuissaan hyppäsi syrjään. Samalla kuului kova ihmisääni, ja ankara pamahdus sai aamutuulen hivelemät puiden lehdet säikähdyksestä lepattamaan.

Ja samassa huomasi Ollervo ympärillään korvia vihlovaa surinaa, kuin olisi koiran kintereillä ärtyneitä ampiaisia ollut lentämässä, jotka tuulenpuuskan nopeudella kulkivat ohi häipyen äkkiä kuulumattomiin.

Korvien karvatupsut pörrössä, häntä kilpenä selällä, hampaat vihasta ja pelosta kalisevina, kiiti hän nuolena eteenpäin, asettuen oksille kaikkiin mahdollisiin asentoihin, kieri pallona puiden ympärillä, hyppi eteenpäin, ylös, alas ja sivuille. Näin pakeni hän hillittömän hurjaa vauhtia jälillään haukkuvaa vihollista, joka oli häntä säikäyttänyt rähinällään ja uhannut noilla vinkuvilla rakeillaan. Sillä Ollervo, joka oli nähnyt vain koiran eleet, luki tietysti, aivan johdonmukaisesti, hänen syykseen sekä pyssynpaukkeen että vinkuvat lyijyrakeet.

Hän saapui taitavia mutkia tehden sammalpesäänsä, johon hän laski huolellisesti säilyttämänsä tammenterhon, ja kiipesi piiloon viereisen puun latvaan, tutkien syvyyttä allaan ja kuunnellen poistuvan koiran etenevää haukuntaa. Koiran poistuttua vaimeni hiljalleen hänen peljästyksensä ja hänen vihansa lauhtui.

Kuinka olikaan tuo kömpelö eläin, joka uhkasi häntä maasta, voinut sinkahuttaa hänen jälkeensä nuo vinkuvat rakeet, jotka saivat pakenijan karvat nousemaan pystyyn ja hänen raajansa herpautumaan! Mutta metsässä ei enää ollut mitään häiritsevää ja Ollervo lähti uudelleen keräämään ruokavaroja, kulkien pitkin tuttua polkua, aukoen nopeilla ja rajuilla hypyillään sen reunalla olevia vihreitä uutimia ja siten auttaen urkkivaa aurinkoa, joka heti pujahti rikostoverinsa tekemistä verkonsilmistä.

Näin kului useita päiviä rauhallisessa, iloisessa keräystyössä.

Ollervo kulki jälleen polkuansa alaspäin, tällä kertaa hampaissaan pähkinä. Sen hän aikoi kantaa siihen aittansa komeroon, joka tälle muonalle oli varattu. Äkkiä säpsähti hän maiskahtavaa ääntä, jonka jälkeen kuului useita kurkkuääniä. Peljästyksissään kiipesi hän suoraapäätä siihen korkeaan puuhun, jonka alitse hän kulki.

Kun hän oli tullut ensimäisille oksille ja tunsi olevansa tavalliselta hyökkäykseltä turvassa, pysähtyi hän äkkiä ja katsahti maahan. Hän näki siellä oudon, kaksijalkaisen olennon, joka häntä tarkkaavaisena katseli. Ollervo kääntyi heti päin miestä, kätkeytyen pyökkipuun rungon suojaan, ja katseli hänkin vuorostaan tuota outoa, moniväristä olentoa, valmiina ensimäisen uhkaavan liikkeen huomatessaan hyppäämään syrjään ja eksyttämään vihollisensa, kuten edellisellä kerralla oli rähisevän koiran jätiltään haihduttanut.

Mutta mies ei haukkunut kuin koira eikä tehnyt uhkaavia liikkeitä, ei siis voinut olla vaarallinen, olihan vain hiukan hullunkurinen, sitäkin hullunkurisempi kun näkyi ikäänkuin pienenevän ja vajoovan kokoon.

Se kävi yhä vähemmän uhkaavaksi, näyttipä olevan aivan peloissaan tästä kohtauksesta. Aivan ihmeissään katseli Ollervo sitä.

Silloin tuo toinen nosti olkapäälleen pitkän putken, johon sen pää näytti kuin hengetönnä nojaavan, ja kohotti sen tarkkaan siihen suuntaan, missä Ollervo oli. Tämä ei käynyt vähääkään levottomaksi, katseli vain toista hievahtamatta.

Pian putki pysähtyi liikkumattomaksi. Upottaessaan katseensa tähän mustaan reikään, joka Ollervoa tarkasti tähysteli ja miehen pyöreään silmään, joka tähtäsi piipun päällitse ja samoin häntä tarkasti, tunsi orava äkkiä kaamean hädän vahaavan koko olentonsa.

Hän olisi tahtonut paeta, vaikkei voinut huomata vaaraa. Hän tunsi kuitenkin selittämätöntä ahdistusta tuon oudon nähtävän edessä, josta hänen katseensa ei enää voinut irtaantua, sen kun oli tuo liikkumaton ja ammottava putkenreikä vanginnut.

Hänen päänsä painuu pitemmälle eteenpäin, tuska ahdistaa mieltä yhä enemmän, ja katse kiintyy entistä tarkemmin tuohon ammottavaan, tyhjään kuiluun ja siihen leimaavaan silmään, joka näkyi piipun yläpuolelta.

Voi vilja-aittaa, kauniita keltaisia pähkinöitä, täyteläisiä tammenterhoja, tyyniä talvipäiviä rauhallisessa, turvallisessa, lämpimässä, korkealla sijaitsevassa asunnossa!

Ollervo tuntee, että päässä ei enää ole yhtään ajatusta. Täytyy paeta, paeta! Äkkiä hän aikoo riuhtautua irti tästä lumouksesta, yrittää päästä liikkeelle, ottaa vauhtia. Liian myöhään! Kauhea, punainen salama leimahtaa tyhjästä aukosta, entistä ahdistavampi ja mielettömämpi kauhu valtaa pienen pääpakuran lyijyrakeiden iskeytyessä eläinparan rinnan alle lämpimään sydämeen. Ja Ollervo pudota kupsahti alas maahan, hampaissaan vieläkin suuri, keltainen pähkinä, jota hän entistä lujemmin likisti kuolemassa jäykistyvien leukapieliensä väliin.

KUOLEMAA PAKOON.

Lammikossa oli vesi ummehtunutta, kesäkuun helteisen keskipäivänauringon paahtamaa. Läpinäkyvä, melkein huomaamaton höyryharso, joka näytti olevan reunoiltaan kiinniharsittu rannan korkeihin ruokokasveihin, peitti sen kirkkaan peilipinnan hienolla hunnullaan. Vesikasvien suuret, leveät lehdet, tyynessä vedessä kasvavat tahmeat ajokkaat, putkilevien toisiinsa kietoutuneet vihertävät varret lepäsivät sen välkehtivällä peilipinnalla, joka väreili päivänaikana voimakkaiden auringonsäteiden kosketuksesta ja öisin maidonvalkean kuunvalon hyväilystä.

Pajut lammen länsipuolella kietoivat varjonsa runkonsa suojaksi kuin naiset, jotka kokoovat hameensa jalkojensa ympärille suojellakseen niitä lätäköiltä ja polttavalta katupölyltä.

Keveät, haihtuvat kaasukuplat särkyivät aika-ajoin raskaaksi huokaukseksi kulkiessaan pitkin ulpukan paksuja varsia kuin henkitorvea myöten. Nämä reunustivat leveät lehtensä alituiseen vaihtuvalla vesivärepitsillä, ikäänkuin tahtoen salaa ottaa mahdollisimman laajan tilan tällä taivasta kuvastavalla ikuisella peilipinnalla.

Mutta melkein tuokiossa vaipui kaikki painostavaan horrostilaan, jota ei tuulen henkäyskään häirinnyt, ei linnunlaulu ilahuttanut, ja jota säesti tuutulaulullaan ainoastaan niitetyillä kedoilla surisevain heinäsirkkain yksitoikkoinen ääni.

Vihreä sammakkoparvi oli aamunkoitosta saakka ollut melkein ääneti. Ainoastaan jotkut harvat, muutamat innostuneet solistit, joilla oli valkoinen kaulakupu leuan alla, olivat aamulla, pullistaen rumpukalvonsa ihon tasalle, vetäneet yksitoikkoista nuottiansa: kurnuu, kurnuu.

Mutta nyt ei näkynyt liikettäkään. Koko parvi oli kuin jähmettyneenä lehdillä, uupumuksen yllättämänä. Siellä ne lepäsivät, kultareunaiset silmät selkiselällään, vetäen keuhkoihinsa avaraa ilmaa mitään miettimättä, ääneti, eivätkä edes huolineet silmätäkään varomattomia heinäsirkkoja, jotka julkeina äkkiarvaamatta olivat hypänneet heidän joukkoonsa, tai monivärisiä kärpäsiä, jotka melkein kuin hukkuneina vesihöyryyn lentelivät heidän tyyssijojensa ympärillä.

Sammakoilla oli nyt suuren rauhan ja syvän levon hetki. Hekin vaipuivat yleiseen horrostilaan, he olivat osallisia yhteisestä levosta, joka vaivutti heidät uneen samoinkuin kaiken elämän, ja yhdisti heidät muuhun luomakuntaan itsetiedottoman luottamuksen siteellä, niin ettei vaaraa tuntunut olevan tarjona eikä vihollista pelättävänä.

Muutamat olivat lähteneet seikkailumatkoille rannan korkeihin ruohostoihin, ja hekin antautuivat täysin nauttimaan tästä hyväätekevästä horrostilasta, johon elämä iloineen oli vaipunut, levätessään kosteassa maassa, joka tällä hetkellä ei kumahdellut askeleista.

* * * * *

Auringon paahtamassa lammikossa oli vesi ummehtunutta. Pää pystyssä, raajat koukussa, selkä tylsänä kulmana, maha turvoksissa, lepäsi Rana siinä pyhässä asennossa, johon hänet keskipäivän aurinko oli vaivuttanut, lepäsi keinuvalla lumpeenlehdellä, jonka väriin hänen vihreä, kultakuituinen pukunsa hyvin sulautui.

* * * * *

Rana oli jo viisi tai kuusi kertaa nähnyt sen vuodenajan palaavan, jolloin veri vähitellen jähmettyy samoin kuin näinä helteisinä puolipäivähetkinä. Silloin kuljetti salainen mahti hänet tylsistyneiden ja mykkien tovereinsa kera tuohon vihreään, ajokkaiden reunustamaan vesikasvimetsään etsimään talvisuojaa savipohjaisista syvänteistä.

Viisi tai kuusi kertaa oli hän nähnyt lammikon syksysateiden aikana täynnänsä vallattomia parvia: oli ruskahtavia, tummaohimoisia sammakoita, ja oli muuttolintuja, jotka keväisin, lemmenajan loputtua, jättivät lammen ja läksivät kedoille ja niityille pyydystämään heinäsirkkoja ja matoja.

Lammikolla vallitseva hiljaisuus oli entistä painostavampaa ja uuvuttavampaa kuin käänteen edellä. Melkein huomaamattomat merkit näkyivät ilmaisevan, että elämä vähitellen, asteittain oli uudelleen tarttuva kaikkeen ja viepä kaikki virtansa mukana.

Rana lehdellään vilkaisi ympärilleen. Antoiko hän täten elämälle merkin, että se saisi alkaa uudelleen — tai tuliko tuo merkki muuten taivaasta vai maasta? — Lämmin ja kevyt tuulenhenkäys sai lammikon pinnan melkein huomaamatta karehtimaan; joku lintu vihelsi; etäällä kumahti maa painavista askeleista, jota Ranan rannan ruokokasveissa piileksivät toverit vapisivat. Elämä alkoi uudelleen vaaroineen ja taisteluineen, eikä kukaan kyennyt arvaamaan, mikä näkymätön, salassa vaikuttava mahti sen oli havahuttanut siitä unen tilasta, johon se vähitellen oli vaipunut.

Suuri, vihreä, lihavaraajainen heinäsirkka, jonka pitkät tuntosarvet olivat kuin hevosen tupsukoristeet keikailevasti heitetyt taaksepäin, hyppäsi Ranan eteen. Sen koukkujalat olivat kuin kaksi yhdensuuntaista sauvaa ruumiin kummallakin puolen. Heinäsirkan hentoja kasvinlehtiä muistuttavat ohutsuoniset siivet eivät olleet vielä ehtineet sulkeutua kun Rana, ojentaen takaraajojansa, avasi kitansa ja nielaisi sen, pudoten itse veteen, jonka pinta tuntui kimmoisena painuvan hänen allaan.

Metsästeleminen alkoi uudelleen.

Värillisiä hyönteisiä ja kärpäsiä kierteli lähellä lammikon pintaa, ja niiden hiljainen surina säesti veden pinnalla lämmenneiden ilmakerroksien alituista väreilyä.

Alituiset molskahtavat äänet ruovostossa ilmaisivat, että lammella oli elämää. Lentävät lintuparvet näkyivät juovina sinitaivaalla, heinämiesten huutoja, hevosten hirnuntaa kuului kedoilta, härkien raskaat askeleet tömisyttivät maata.

Rana oli jälleen heräämässä tajuunsa. Äkkiä havahuttivat hänet täysin valveille toverinsa, jotka hätäisin, kiihkein hypyin syöksyivät peräkkäin veteen ilmaisten, että vaara oli tarjona.

Mikä vaara? Oliko ihminen vai härkä täällä astumassa?

Mutta sihinä saraheinissä juuri hänen edessään sai hänen äkkiä tyrmistymään.

Ruokokasvien pylväikköjen keskellä mateli suuri kyykäärme, jättäen vihreään virvilään, joka tällä kohtaa peitti lammikon, kolkon jäljen, jota vesikin vieroi. Käärme käänsi latuskaista päätään Ranaan päin, tähdäten häneen tiukasti terävät silmänsä.

Säikähdys esti sammakkoa vaistomaisesti seuraamasta tovereitaan ja kasvoi herpauttavaksi hädäksi. Hän jäi voimattomana veden pinnalle, airoiksi ojennettujen, liikkumattomain takaraajojen tukiessa häntä haaraisilla räpylöillään hänen tahtomattaan. Kyykäärme tähysteli häntä pyöreillä, terävillä silmillään, varmana saaliistaan, jota se ei jättänyt näkyvistä. Sen kirkkaanvärinen kaulajuova vaihteli vaaleankeltaisen ja oranssinvärin välillä sen kiihkon mukaisesti, joka käärmeen oli vallannut; sen selkä ja vihertävän väriset sivut tuskin huomattavasti erosivat siitä suokasvullisuuden väristä, jota sen mustansinervä vatsa hipaisi.

Kita oli vielä kiinni. Eläin näytti olevan hievahtamatta paikoiltaan, mutta huomaamatta kohosi sen pyrstö, joka oli levännyt ruohossa, päätä ylemmä, ja leveästä kidasta, joka hitaasti aukeni venyvien leukapielien välistä, työntyi esiin hieno, kaksiteräinen, läpättävä kieli.