Part 4

Lämmin hyväili hänen ihoansa, savinen maa oli pehmoista, ja hermoissa väreilevä ilontunne sai hänen laihtuneen ruumiinsa virkoamaan puolihorroksista antaen hänen aavistaa, että säännöllinen elämä, joka oli pitkät ajat ollut keskeytyneenä, oli tämän lämmön kera alkava uudelleen.

Siitä oli kauan, kun hän turhaan oli tutkinut metsästysalueensa pitkiä käytäviä. Ainoastaan sangen harvoin oli hän löytänyt vähäpätöisen saaliin, hyönteisen tai madon, jonka hän heti ahmasi kitaansa, milloin ei kohdannut voimakasta vastustajaa, jonka kanssa oli taisteltava ennenkuin sai rauhassa saalistaan nauttia.

Hänen viimeinen suuri ottelunsa oli muistista häipymäisillään: pitkä, pitkä käärme pakeni sihisten hänen käytäviinsä, ja hän oli tällä ahtaalla alalla helposti saanut kiinni matelijan, joka ei kovinkaan nopeasti päässyt eteenpäin. Hän oli tarttunut sitä pyrstöstä kiinni ja kiipesi sen kylmälle ja pitkän pitkälle selälle. Ennenkuin tuo toinen oli edes ehtinyt kääntyä, oli hän voimakkailla etukäpälillään palotellut sen kahdeksi eripitkäksi kappaleeksi, huolimatta elävän hurjista, ruoskantapaisista kiemurteluista.

Tämän voittosaaliin hienonmakuinen ja rasvainen liha ravitsi hänet pitkäksi aikaa. Sitten seurasi pitkiä unia; sitten oli hänen ravintonaan pienet pakkasta pakoilevat hyönteiset, sammakot ja rotat; sitten ei mitään.

Siitä lähtien alkoivat unet kestää kauemmin, saaliinhaku ei ottanut päättyäkseen, ja kun pikku myyrä vihdoin huomasi käytävissään syntyneen vieremiä, ei hän enää siekaillut, tuntiessaan ponnistukset turhiksi, vaan läksi kulettamaan keskikäytävään multaa tiensä tukkeeksi.

Mutta nyt, kun veres lämpö sai hänen karvansa kiiltämään, tunsi Umpisilmä ympärillään kemiallisten ainevaihdosten ihmetöiden, juurien hengityksen ja liikkeessä olevien nesteiden värisyttävästi itseensä vaikuttavan.

Käytävien korjaustyö piti vireillä hänen elpynyttä toimintahaluansa. Yläpuolella riippui pitkiä, valkoisia juuria kuin pystysuoraan pingotettuja köysiä, toisia pisti alhaalta esiin, joka päivä työntyi uusia näkyviin. Ja hän kulki alati kuin ahkera työmies, kuin metsänvartija, joka kevään tullen karsii metsänrajat selviksi, katkomassa etukäpälillään, noilla tuhoisilla pikku sahoilla, tätä paisuvaa, vaaleaa juuriverkkoa.

Hänen asuntonsa lämpö lisääntyi asteittain, ja yhä voimakkaampana tunsi Umpisilmä elämän ympärillään virtaavan. Päihdyttävien nesteiden tuoksu huumasi hänet kuin nuori viini, synnyttäen painostavan juopumustilan, sata kertaa valtavamman sitä, joka kevätpäivinä, hentojen silmikkojen puihin puhjetessa, saa kiimaiset hirvet lemmenkuumeessa kiljumaan.

Hyönteisiä ilmestyi uudelleen; madot, jotka olivat kulkeneet syvimmä kasvikerroksiin ja nyt jälleen matelivat tuoresta vehreyttä kohti, eksyivät hänen käytäviinsä, ja Umpisilmä ahmi suuhunsa kaikki mitä retkeilyllään sattui löytämään, siten korvatakseen talven pitkät paastot.

Nyt oli yltäkylläisten juhla-ateriain, alituisten pitojen aikaa. Nyt hänen rauenneet voimansa palasivat uudelleen, hänen elimistönsä kehittyi nopeasti. Kuohuvat, päihdyttävät nesteet kiihdyttivät kilpaa yltäkylläisen ravinnon kera koko hänen olentonsa kuumeiseen haltioitumistilaan, joka eläinten elämässä aina käy suurten käänteiden edellä.

Hänen aikansa kului saaliinajoon ja nukkumiseen, ja hänen unensa yltyivät aina edellistään levottomammiksi.

Tänään oli hän saalista hakiessaan huolellisesti karsinut mutkittelevat, holvimaiset käytävänsä puhtaiksi juolaheinien silkeistä juurista. Hän kulki jälleen keskikäytävään, ja siellä hän vaipui kuopitulle mullalle keskelle savisia pylväikköjä kuin valtaistuinkatoksen alle uinumaan sitä eläinten puoliunta, jota vaanii epämääräinen pelko tai jonka rauhaa salaa jäytää aavistus onnettomuudesta tai tyydyttämätön tarve.

* * * * *

Hän nukkuu. Hänen sametinhienot kylkensä vavahtavat äkkiä rajusti. Mikähän painajainen ahdistaa tuota pientä eläintä? Loriseeko tulvavesi käytävissä ja tunkeeko se siihen sokkeloon, jossa hän lepää? Onko hänellä edessä jättiläistaistelu sihisevää käärmettä vastaan, pettääkö hänen tarmonsa ja joutuuko hän vapisten vihollisen haltuun?

Ei, tämä on maanalaista, melkein kuulumatonta raapimista, kuin outoa gong'in [gong on sointuva metallilaatta, johon lyödään rumpukapulan tapaisella puikolla] ääntä. Se täyttää hänen mielensä kauhunmuistoilla ja saa siinä syntymään entisen mielettömän, jo vaimentuneen pelontunteen. Vapisten kääntyy hän ympäri.

Tulvan uhkaamana vuorikaivoksessa hyökkäävät työmiehet, kuullessaan hälyytyshuudon "pelastukoon ken voi" mielettöminä, sekasortoisissa laumoissa pelastusta kohti. Samoin sai pikku myyrän levottomassa, kauhunmuistojen täyttämässä ja itsetiedotonta elinvoimaa uhkuvassa olennossa tuo kamala vaara: koiras tulee! hälyytyshuudon voimalla kaiken tarmon kiteytymään yhdeksi ainoaksi ajatukseksi, puistattaen voimakkaasti pientä olentoa. Koiras!

Koiras, jonka hyväily kirvelee kuin haava, jonka syleily on kidutusta, jonka odotus on tuskaa! Koiras, joka raiskaa niinkuin murhamies tappaa, koiras, jolle hän on jo antautunut ja jota pitää paeta, paeta kuin kuolemaa!

Hän kuuntelee. Se se on, epäilemättä; ääni on varmasti sen käpälien, jotka tonkivat, kaivavat ja lähenevät.

Siellä on koiras tai useampia koiraita, sillä ehkäpä etempänä, joissakin metsän maanalaisissa sokkeloissa, mihin hänen aistimuksensa ei ulotu, on vielä toisia tulossa häntä kohti, ja niiden hirveän tuskalliseen hääsyleilyyn täytyy alistua.

Pakoon! pakoon! Mutta mihin? Valo on kuolemaa. Pikku myyrä muistaa, että hän päätti eräänä iltana viime vuonna lähteä hehkuvan kuumista käytävistään ja kiivetä kasteen kostuttamien, tuoretuoksuisten heinäniitosten sekaan etsimään apua kärsimyksiinsä.

Mutkaisen käytävän suussa, jossa hänen eteensä ilmaantui suuren punaisen auringon valaisema avara iltamaisema, sulkeutuivat hänen heikot, valon sokaisemat silmäparkansa äkkiä, ja hän jäi siihen pitkäksi aikaa puolikuolleena, umpisokeana.

Kun hämärä hyväätekevänä kostutti hänen pimeyteen tottuneita silmiänsä, ja kun hän pääsi takaisin maanalaiseen asuntoonsa, lupasi hän itselleen lujasti, ettei enää koskaan lähtisi seikkailemaan oman maailmansa ulkopuolelle tuohon silmiä häikäisevään ja tuhontuottavaan maailmaan, josta lakkaamatta, ikäänkuin uhmaillen, putkahtaa esiin vaaleita köysiä, jotka uhkaavat pilata hyvän järjestyksen hänen metsästysalueillansa.

Mutta tuolla on vihollinen, joka lähestyy! Ääni käy selvemmäksi! Pakoon! pakoon!

Ja kuumeisella kiireellä kaivaa hänkin uuden käytävän, mutkaisen, salaperäisen, eksyttävän, monikujaisen. Täytyy tehdä sellainen läpipääsemätön sekasokkelo, johon sisäänmurtaja eksyy! Voi, jospa tuon voisi muurata kiinni kivien väliin! Ja hänen etukäpälänsä tonkivat, kaivavat, iskevät; takakäpälät viskovat multaa; pieni herkkäliikkeinen kuono värisee kuumeesta ja pelosta. Käytävä pitenee. Mutta tulija! Missä hän on?

Pikku myyrä palaa keskikäytävään ja kuuntelee. Koiras lähenee. Multaseinä liikahtaa; kuuluu jokin terävä, kalskahtava ääni. Ja äänen vangitsemana jää Umpisilmä paikalleen ällistyneenä kuuntelemaan. Mitä käytävää pitkin pakenisi? Saviseinä liikahtaa enemmän; hän vapisee; pieniä multapaloja irtaantuu kuin lohkoisi muurinmurtaja väliseinää, ja yhtäkkiä ilmestyy vihollinen, viimeisen lohkareen vieriessä, kuono mullassa, karvat liassa, samalla kun Umpisilmä vaistomaisesti syöksyy lähimpään käytävään ja katoo pimeyteen.

* * * * *

Ällistynyt tulokas ei hetkiseen hievahda paikoiltaan, mutta alkaa sitten, jonkunlaisen hääkiemailuhalun vallassa, ravistaa päältään multapalasia, joilla hän on itsensä tahrinut.

Sitten hän rupeaa kuuntelemaan, ja haistelee yhä vielä likaisella ja himosta värisevällä kuonollaan käytävien suuta; syöksyy sitten, päästäen kidastaan voitonhuudon, käheän ja vinkuvan kuin kuristettavan linnun, naaraan jälkeen, joka epätoivoisen vauhdilla kiitää edestakaisin synkissä, sokkeloisissa käytävissä.

Mutta koiras kulkee hänen perässään, onpa usein hipaisemaisillaan pakenevaa, jonka sukupuolinen tuoksu yllyttää hänen tarmoansa ja kiihottaa hänen himoansa.

Jo kymmenen kertaa ovat he käyneet keskimmäisessä komerossa savisen mättäänkuvun alla, joiden tukipylväitä he ohikulkiessaan ovat survaisseet rikki, juostessaan tätä lemmen ja kidutuksen kilpajuoksua.

Umpisilmä ei enää tunne eikä näe mitään; hän kuulee aivan kintereillään pyövelin kutsumahuudot ja huomaa pienten, väsyneiden käpäliensä vapisevan.

Tuossa se on. Se lähestyy. Umpisilmä tuntee sen takaa-ajoon jännitetyn ruumiin kyhäyksen. Se on hänen takanaan; se saa hänet kiinni! Oi! täytyy kääntyä päin ja tehdä vastakynttä! Hän pääsee käytävään ja survaisee äkkiä vihollista teräväkyntisillä käpälillään. Hurja yhteentörmäys! Eräs multatuki sortuu, ja Umpisilmä, joka on sen kääntyessään kaatanut, vierii multamurujen sekaan.

Yhdellä hyppäyksellä on koiras hänen kimpussaan; se tarttuu häneen kiinni; se puristaa pienten hampaittensa väliin hänen hiestä kostean niskansa. Ja hänen päästäessään epätoivon huudahduksia, joita maanalainen kaiku kertaa, tyydyttää koiras sukupuolisen himonsa, jonka uhriksi jokainen hänen kaltaisensa joutuu, kun nesteiden puuhun virtaillessa kiimaisten koirasten kuumeinen veri sitä vaatii, ja jonka kautta tuskallisen äitiyden ylevä luomistyö ijäti jatkuu.

KAAMEA TIE VAPAUTEEN.

Pimeys oli läpäisemätöntä. Ei kuulunut muuta kuin jääkahleista vapautuneen veden solina. Yht'äkkiä metallin kalahdus viilsi kuin viikate hiljaisuutta, ja tuskanhuuto, joka tuntui lähtevän elämän ja kuoleman rajoilta, kohosi ilmaan paisuen kuin kauhua herättävä vesitulva, joka sulut särkee... Eläin oli joutunut pyydykseen...

Kultarinta, pieni harmaanruskea näätä, joka oli syntynyt toissa keväänä hetkellisen lemmenkaupan hedelmänä, oli tänään, kuten tavallisesti, lähtenyt liikkeelle pyökkimetsän rinteeltä. Täällä oli hänellä talviasuntonsa vanhan, sammaltuneen pähkinäpuun oksantyvessä, johon aika oli kovertanut kolon.

Aina lumentulosta asti, jolloin muuttolinnut olivat kolmiomaisissa karavaaneissa paenneet kauas pois, oli hän nähnyt ravintoaineensa nopeasti vähenevän. Tyydyttääkseen sammumatonta verenjanoansa oli hän saaliinhimoisten heimolaistensa tapaan hylännyt autiot metsät ja etsinyt kylän lähettyviltä jokapäiväisen ravintonsa.

Hän kävi siellä joka ilta, vaikka olikin varovaisempi ja pelkurimpi kuin ne vanhat toverinsa, jotka jo pitkät ajat sitten olivat sinne järjestäneet itsellensä pakopaikkoja puiden oksantyvien onteloisiin suojiin.

Ne ajat olivat jo kaukana, jolloin hän kiipeili nuorissa tammipuissa säikyttelemässä rastaanpesien nukkuvia, vastasyntyneitä poikasia, punaisen kuun auttaessa häntä rikoksessaan. Nyt ei ollut metsässä enää muita kuin joitakuita vanhoja talvilintuja, joiden varovaisuus oli siksi pettämätön, ettei heille milloinkaan tapahtunut yllätystä.

Eräänä yönä oli hänen onnistunut pujahuttaa matomainen ruumiinsa sisään rikkinäisestä ikkunanruudusta, joka tökerösti oli paikattu paperilla. Hän pääsi oven tai matalan seinän yläreunassa olevasta kissojen käymäraosta katto-orsien tukikohdalta erään maatalon aittaan, ja hypättyään sieltä rehuluukun läpi lehmien ruuheen, tunkeutui hän lämpimään navettaan, missä kanat asustivat. Sitten oli hän keveästi ponnahtanut orrelle, missä kanat kyyristyneinä, vieri vieressä lepäsivät yölepoansa, ja oli imenyt niistä jok'ikisestä veren kuiviin.

Hän iski hampaallaan auki korvan läheltä kulkevan valtimon, ja himokkaasti imien siitä virtaavaa lämmintä verta piteli hän kynsillään, jotka olivat terävät kuin kissan, tyrmistynyttä uhriaan, jättääkseen sen kamppailemaan viimeistä kuolonkamppailuaan lämpimänä, verettömänä, hervotonna.

Kuin juopuneena, halveksien lihaa veren makuun päästyään, oli hän palannut metsään ilonhuumeessa, rinta veritahroissa, karva ryvettyneenä, ruumis pullollaan, välittämättä siitä, että käpälänsä saattoivat jättää ilmiantavia merkkejä.

Kuinka paljon olikaan tapahtunut lyhyen ajan kuluessa, silloin kun hän oli itseään kohmelostaan selvittänyt!

Nyt olivat kaikki talot suljettuina kuin linnoitukset, ja niiden pihoilla ärisivät äkäiset, vahvahampaiset koirat, olivatpa joskus kuutamoöinä miehetkin valvomassa. He ilmaantuivat jättiläissuurina ikkunan pimennosta pamahuttamaan pyssyänsä, jonka salamannopea, punainen tuli ja ukkosenjylinän kaltainen paukahdus sai laajalti kaikki nälkäiset, kylässä kuleksivat nelijalkaiset lähtemään käpälämäkeen.

Öiset jahdit päättyivät hyödyttömiin ja yksitoikkoisiin harhailuihin pitkin puutarhojen aitovieriä, läpi hedelmätarhojen pensasaitojen tai metsänpuiden huojuvissa latvoissa.

Kuinka monta päivää olikaan tätä kurjaa elämää kestänyt? Mutta tänä yönä oli hän kulkenut houkuttelevasta aidanraosta, erään tähden kalpeassa valossa, joka pujahti esiin kahden pilven välistä kuin olisi astunut jonkun ilma-asunnon ovenraosta näkyville. Hän oli kulkenut sikin sokin heitettyjä kuivettuneita hernekeppejä pitkin, jotka uursivat lumeen harmaan juovan. Ja ikäänkuin nämä puoleksi lahonneet kepit olisivat olleet sallimuksen sormi, oli hän niiden päässä löytänyt suuren, tuoreen, pehmeän munan, jota tuskin erotti valkoisesta lumesta, ja jonka hän oli ahneesti ahminut kitaansa... Seuraavana päivänä löysi hän sieltä samoin munan ja niin useampana iltana peräkkäin, sillä nyt hän kävi joka ilta sieltä hakemassa ainoata ravintoansa. Loppuyö kului hyödyttömiin tutkimusretkiin, ja myöhäinen talvi aamu tapasi hänet virkkuna ja varovaisena metsäasunnossaan, oksantyven kolossa.

* * * * *

Oli tullut ilta, kevätilta, ja taivas oli lyijynväristen, paksujen pilvien peitossa. Suuria, vetisiä lumimöhkäleitä, valkoisia pyykkivaatteita muistuttavia, putoeli korkeiden puiden oksilta alemmas aina maahan saakka, päästäen samallaisen mäiskähtävän äänen kuin pussit jotka pudotessaan halkeavat. Joka haaralla lirisivät purot, ja tuntui, kuin suuret, salaperäiset siivet, lämpöiset ja kahisevat, hautoisivat maata. Ja kaiken tämän yllä vallitsi elämän ja kuoleman tuska.

Oksantyven harmaaseen aukkoon oli pieni Kultarinta ilmaantunut kuin lumiläntti, joka hiljaa putoo korkeammalta oksalta, ja hitain liikkein oli pikku näätä laskeutunut maahan.

Mutta sinne päästyään lähti hän aika vauhtia — sillä päivä on ollut pitkä ja hänen vatsansa on tyhjä — taivaltamaan tuttua tietään, jota hän kulkee joka ilta. Hänen käyrät, voimakkaat, teräväkyntiset käpälänsä tuskin hipaisevat lumen- ja mullansekaista tokaista maata; hänen pitkä, tuuhea häntänsä heiluu kepeästi; hän kulkee poikki hiljaisten polkujen, jotka lumen valaisemassa yössä näyttävät mustilta viivoilta; hän kulkee pitkin hakamaan rosokivistä aitaa ja sivu tummien, vaalealatvaisten, lakastuvien pensasaitojen, jotka jättiläissuurina tuntilaseina osottavat vuodenaikain vaihtumista. Toivo kiihdyttää pienen eläimen veren vilkkaammin virtaamaan ja hänen halunsa kasvaa kasvamistaan hänen lähestyessään saalispaikkaa.

Tässä on se aidanaukko ja ne lahonneet oksat, joita vastaan on asetettu kuin vahingossa suuria hirsiä. Näiden hirsien välitse pääsee kapeata käytävää pitkin munaan käsiksi. Tänä iltana se hohtaa puhtaanvalkoisena maata vastaan, josta edellisten päiväin lumi on sulanut pois. Hän näkee munan, hän on varma ateriastaan, ja sydän lyö nopeammin ja rajummin. Vielä jokunen hyppäys, ja kohta hän saa särkeä rikki hauraan kuoren, hei! — Ja hän kiitää eteenpäin, kun pyydyksen säälimättömät käsivarret äkkiä sulkeutuvat tylyyn syleilyyn ja hurjasti yhteeniskiessään sieppaavat väliinsä seikkailijan pienen käpälän, pitäen sitä kiinni hirmuisessa puristuksessa.

Tyynessä yössä kuuluu vangin sanomatonta tuskaa ilmaiseva, vihlova hätähuuto, ja samalla alkaa joka puolelta kuulua pientä kahinaa, äkillisiä töksähdyksiä, puidenoksien rasahduksia, mikä kaikki ilmaisee, että ympäristössä kuljeksivat metsäneläimet kiirehtivät takaisin pesilleen.

Kauhea tuska, mikä lähtee murtuneesta käpälästä, sen rikkiviilletystä lihasta ja repeytyneestä nahasta, pakottaa Kultarinnan epätoivon voimalla pinnistämään ruumiinsa aivan jäykäksi, siten mahdollisesti päästäkseen tästä likistyksestä. Mutta mitäpä voi lihaksien hurjinkaan pingotus teräsvieterien tuskallista puserrusta vastaan!

Turhaan hän niitä koettaa purra; hänen hampaansa arastelevat jo tuon säälimättömän metallin kylmyyttä, joka vain ne murtaisi, ja niin raukee jokainen tuskan yllyttämä yritys päättyen vaikeroimisiin.

Kaukana kajahtaa pyssynpamaus; silloin hän ymmärtää tämän pyydykseksi. Pian tulee mies hänet tappamaan, eikä hän silloin voi paeta eikä puolustautua. Ja tuskan vihloessa ja vaaran mieltä kiihottaessa ravistelee ja vääntelee hän itseänsä epätoivoisin liikkein.

Siinä seisoo pyydys maassa liikkumatonna. Hän viskelee pientä päätään taaksepäin ja pingottaa tervettä käpäläänsä, joka raivokkaasti polkee maata, samalla kun takakäpälät pinnistävät jäykkinä kuin jouset maata vastaan.

Pingottuneet raajat nykivät taapäin, sivulle, eteenpäin, mutta pyydys ei hievahda, ei liikahda. Satimen hammasrivi, jonka rautahampaat julmasti purevat hänen lihaansa, on suurilla raudoilla kiinni aidassa olevassa renkaassa. Hän nuolee vitkaan käpälästä tippuvia veripisaroita. Sitten näkyy hän, ikäänkuin jättäisi taistelun silleen, jännittävästä ponnistuksesta uupuneena toisinaan talttuvan, unohtavan itsensä, nukahtavan tuskiinsa ja väsymykseensä. Toisinaan taas hän vääntelehtii, ikäänkuin tuhatkertaisten kipujen kiusaamana, vapisten elämän kauheutta, värisee, vikisee, hyppii, murtaakseen rikki tai saadakseen auki pihdit, jotka häntä puristavat.

Mutta kaikki on turhaa, ja aika kuluu, ja mies voi saapua. Lumipeitteisen vuoren takaa päivä pian pilkottaa: sen ilmottaa lähellä oleva kukko metallisointuisella kiekunallaan, herättäen lehmät, joiden kellot kilahtavat yön hiljaisuudessa.

Täytyy paeta, paeta mihin hintaan hyvänsä! Ja vielä rajummin pudistaa hän käpäläänsä, jonka luut ruskivat teräshampaiden pihdissä. Vielä yksi ponnistus: hän viskautuu kokonaan kyljelleen, ja nyt puljahtavat murtuneiden luiden irtonaiset kappaleet esille ihosta, ja jälelläoleva käpäläntynkä on melkein irti. Koko hänen tarmonsa keskittyy tähän yritykseen; hänen silmänsä, joihin on räiskynyt verta, loistavat kuin rubiinit, hänen kitansa vaahtoaa, karvat ovat pystyssä ja tahriintuneet; mutta liharepaleet ja nahka, jotka vielä ovat kiinni tuossa surmanansassa, pidättävät häntä. Vaara kasvaa, kukot kiekuvat toisilleen, ja mies voi ilmaantua.

Silloin hyökkää hän äkillisessä tuskansekaisessa pelonpuuskassa, vapisten pyydyksen hirvittävän puristuksen alaisena, rikkirevityn käpälänsä kimppuun, ja nopein ottein silpoo, viiltää, ruhjoo, leikkaa hampaillaan veristä ja vavahtelevaa lihaa. Nyt on työ lopussa! Yksi lihassyy pidättää vielä: ponnahdus raajoissa, kouristus lihaksissa, ja hän Suhtautuu irti katkaisten vertavuotavan langanpätkän.

Eipä mies saa häntä käsiinsä.

Ja Kultarinta katosi sumuun tuskan huumaamana, mutta joka tapauksessa vapaana, eikä luonut edes jäähyväissilmäystä rikkirevittyyn ja punaiseen käpälätynkäänsä, joka jäi sinne todistamaan hänen voittamatonta vapaudenrakkauttaan ja elämänhaluaan.

KULTARINNAN KUOLEMA.

Laahaten kellahtavaa ja kuluneen näköistä hikiliinaansa harmaan, kuihtuneen maalaismaiseman yllä oli päivä valjennut, kostavan haamun näköisenä. Tänä talvipäivänä oli Kultarinta jättänyt ihmisen virittämän pyydyksen teräskouriin käpälänsä, joka oli siihen jäänyt äärimmilleen kehittyneen hädän merkiksi.

Hän oli kävellyt, oli juossut, näkemättä mitään, tietämättä mistään, oli kulkenut pitkän taipaleen kunnes tyyten uupui, oli astunut kyynelehtivien, harmaiden pensasaitojen vieritse. Nämä olivat lukemattomien perhoskotelojen tahraamat, joista hyönteiset aikoinaan tulevat esille.

Vihdoin tunsi Kultarinta rohkeutensa pettävän ja käpäläinsä herpautuvan. Samassa äkillinen kuolemanpelko kylmän ryöpyn tavoin valahti tylynä hänen lamaantuneeseen tajuntaansa saaden hänen selviämään tuskanhuumauksesta. Ja ajatus, järkähtämätön ja ankara, astui käskevänä hänen eteensä: Jollet lepää, kuolet!

Hän oli pysähtynyt huokoiselle, mädänneelle lehtikasalle, josta enää oli vain lehtiruodit jälellä, keskelle lehtensä varistaneita, harventuneita orjantappurapensaikkoja. Nuoltuaan kotvan aikaa veristä käpäläntynkää, joka surkeana riippui hänen lavastaan kuin repaleinen hiha, oli hän hätäisesti ottanut selkoa ilmansuunnista päästäkseen eksymättä metsäasunnolleen.

Hän huomasi olevansa sitä aivan lähellä. Sillä sattukoonpa metsäeläinten elämässä mitä suorin, säännöllisiä oloja mullistava häiriö, melkein aina on tylsistyneen tajunnan yllä jonkinlainen sallimuksen johto, joka heitä kuljettaa, jonkinlainen olemukseen kätketty, tiedoton varjeleva voima, joka valvoo heidän elämäänsä.

Kun hän nyt väliaikaisessa turvapaikassaan voi miettiä, ryhtyi hän suunnittelemaan matkaansa, odottaen suotuisaa hetkeä pyrkiäkseen vierasvaraisen pähkinäpuunsa turviin. Tuolla metsänrinnassa se ojenteli pitkiä, sammaltuneita käsivarsiansa saksantammien ja pyökkipuiden ohuiden, paljaiden oksien lomitse.

Ikäänkuin olisi tahtonut hiljalleen hankkia takaisin välttämättömän määrän tarmoa, koota riittävän varaston voimaa, kyyristyi hän kokoon, kääriytyi keräksi, hankkiakseen tyyten uupuneille lihaksilleen nuoren, rohkean verensä lämmön avulla sitä voimaa, joka oli hänen paranemisekseen välttämätöntä.

Pian kohosi ratisevien puunoksien lomista hänen päänsä, hieno kuin käärmeen pää, varovaisena, oksia hipaisten, ja yhdellä silmäyksellä, yhdellä korvan humauksella tutkittuaan koko näköpiirin, juoksi hän pensasaitojen suojassa metsää kohti, jossa hänen asuntonsa oli.

Hän pääsi pian sinne, ja niin suuri oli hänen tarmonsa, että huolimatta rikkirevitystä käpälästään huolimatta suuresta verenhukasta ja pyörryttävästä tuskasta, hän vaivatta kiipesi ilmaluolaansa, jonne hän tuntui vaipuvan kuin emon syliin tai äkkisyvänteen avoimeen kitaan...

Kuusi päivää vietti hän siellä nuollen haavaansa, tuskasta raukeana, kuumeisena. Sitten tuli hän eräänä kauniina iltana esille laihtuneena, surkean näköisenä, silmät palavina ja tuskaisina, hartiat painuksissa, kulkien kuin raajarikko, joka näyttää rampaa jäsentänsä herättääkseen sääliä ja rukoillakseen almua henkensä pitimeksi.

Ei mikään houkutellut häntä enää kylään päin, mihin hänen toverinsa jälleen kulkivat. Ei mikään saanut häntä lähestymään ihmisasuntoja, ei mikään, ei edes verenhimo ja -jano vetänyt häntä aukealle. Siellä kuljeskelivat nyt kanat vapaina lumettomilla niityillä ja sänkisillä pelloilla keskellä tähdenmuotoisia ja viheriöiviä sikurijuuria, noukkien pieniä matosia ja kalkkikiven muruja, joista muodostui kuorta munan ympärille.

Metsä jäi hänen oleskelupaikaksensa ja riitti hänelle. Sieltä hän etsi jokapäiväisen ravintonsa, jonka avulla luuli jotenkuten tulevansa toimeen kevätpäiviin saakka, jolloin lehti puhkee puuhun ja linnut, jotka lupasivat hänelle parasta ravintoa, palaavat takaisin.

Nämä ajat koittivat.

Kiikkuessaan tähystyspaikassaan kuin vahti uutta urkkimassa, kuuli hän nyt muuttolaisten palaavan, kuuli metsän yläpuolelta niiden siipien äänekkään kahinan, joka oli kuin nousuveden pitkällinen pauhu, kuuli niiden meluisat kutsuhuudot, lemmenlaulut ja ilonpurkaukset. Ei hän käynyt levottomaksi, vaikka näki niiden kauas häviävän. Sillä hän tiesi kyllä, että näiden ensimmäisten, pohjoiseen pakenevien jälessä tulee pitkä jälkijoukko, joka leviää metsän yli ikäänkuin suuren, siipihameen laahustin ja täyttää sen syksyyn saakka lemmenleikeillään ja riemulauluillaan.

Hänen pieni sydämensä löi kiihkeästi ilosta hänen ajatellessaan, että läheisessä tulevaisuudessa saisi lehtien turvissa väijyä rastaita, saisi pyökkipuiden latvasta hyökätä niiden pesien kimppuun ja taistella ankarasti korppien pesillä, nämä kun puolustivat tukevalla nokallaan tarmokkaasti poikasiaan.