Ketun seikkailusta harakan vankeuteen

Part 3

Chapter 32,914 wordsPublic domain

Ja kumminkin tunsi hän alinomaa sen läsnäolon ympärillään. Hän tunsi sen jäljistä, joita toiset ketut jättivät kosteille näreikköpoluille, ruohoisille metsäaukeille tai pensaiden alaoksille. Ja varsinkin hän sen huomasi erityisistä äänistä, jotka olivat merkkinä kahden osakumppanin öisestä jahdista: toinen oli koira, joka päästi heikon, kimeän, hieman käheän vingahduksen, sillävälin kun toinen asettui sille paikalle, mistä haukunnan mukaan saattoi otaksua jäniksen kulkevan, ja missä sitten otusta ajamatta sieppaisi sen suuhunsa.

Nuo retket tunsi hän kaikki ja erehtyi harvoin niiden suunnasta. Olipa hän itse, kerran kun nälkä häntä vähän hätyytti, uskaltanut asettua väijyksiin ja nipistää kuoliaaksi erään pitkäkorvaisen otuksen, jota Pyry ajoi. Mutta hän ei ollut sitä milloinkaan tehnyt uudelleen, sillä tuo hurtta, joka oli yhtä viekas kuin hän, oli, aavistaen varkaan kepposen, hetkeäkään hukkaamatta uudella innolla lähtenyt häntä takaa ajamaan. Koska painava saalis hidastutti hänen kulkuansa, olisi hän auttamatta joutunut kiinni, jollei olisi ollut kyllin viisas jättääkseen viholliselleen tämän ryöstösaaliin, josta hänelle olisi tullut sangen runsas ateria. Epäilemättä oli Pyry löytänyt jäniksen jyrkästä rotkosta, johon hän oli sen jättänyt, ja karvajätteet ja veritahrat kivillä puhuivat kylliksi siitä runsaasta suupalasta, jolla tämä oli mielihyvin itsensä ravinnut.

Mikko Repolainen aikoi luonnollisesti käyttää hyväkseen heimolaistensa metsästystä, mutta onnistui siinä vain harvoin, sillä joskin kulkunen jätti aina takaa-ajajan pitkän matkan päähän väijyksiin, sattui myöskin sangen usein, että Mikko karkotti jäniksen, jonka korva oli herkkä kaikille metsän äänille. Mutta tällaisten tilaisuuksien tarjoutuessa koetti hän hartaasti tavata toisia kettuja saadakseen heidät ymmärtämään, että hän ei ollut heidän vihollisensa, — turha vaiva, erakko ei saanut luokseen vauhkoja veljiään eikä päässyt heidän pariinsa; hänen kutsuihinsa vastasi vain kaiku, joka ikäänkuin pilkaten kertasi hänen valittelevan ulvahduksensa.

Eräänä iltana hän kuuli entisen metsästystoverinsa äänen. Toveri oli nyt liittynyt toiseen, epäilemättä kilpailijaan, ja hän tuli siitä surulliseksi, sillä hän tunsi joutuneensa ulkopuolelle rotuaan ja olevansa kuin kuollut muilta ketuilta.

Kuinka monta kertaa hän olikaan yrittänyt, vieläpä ilman saaliinhimoa, lähestyä niitä, jotka olivat saaliinajossa! Mutta heti kun hän lähestyi, tuntui jahtijoukko häipyvän pois, kaikki kävi jälleen hiljaiseksi: kulkunen teki kaikki hänen ympärillään salamyhkäiseksi ja autioksi.

VII.

Tuli sitten kiiman aika.

Kiimaisten naaraskettujen jäljillä vainusi Mikko Repolainen hekumallisia tuoksuja, jotka saivat hänen leukapielensä vavahtelemaan ja verensä kiehumaan. Koko hänen olentonsa värisi silloin sitä suurta rohkeutta, jota tarvittiin häätaisteluihin, jotka olivatkin vain häiden korkein muoto. Ja hän oli näkevinään haavoitettujen, häpeillään olevien ja voitettujen kilpakosijain edessä hennon naaraan alttiina voittajan haluille.

Voi noita tappeluita metsien pimennossa, noita hurjia otteluita, jolloin hampaat iskettiin toisen turkkiin ja veri sai vuotaa, noita meluisia kaksintaisteluita, joiden päätyttyä voittaja, hänkin haavoitettuna ja verta vuotavana, nautti voitostaan, sillävälin kun voitetut, vieläkin uhmailevina, etäämpää näyttivät hampaitaan tai kiertelivät levottomina ja nurpeilla mielin yhteenliittynyttä paria!

Mikko Repolainen oli noita voimakkaita. Hän oli usein jäänyt voittajaksi näissä öisissä turnajaisissa ja saavuttamattoman päämäärän raivostuttamana seurasi hän nyt noita moninkertaisia jälkiä, joissa kilpakosijain askeleet peittyivät lemmittyjen jalan jälkiin. Mutta päämäärä häipyi saavuttamattomiin, sillä kirottu kulkunen, joka ilmotti asiaankuulumattoman olevan lähellä, sai kilpailijat vaaran uhatessa sopimaan ja rakastavaiset ryhmät pötkimään pakoon.

Ja hän juoksi kaiket yöt, hylkäsi yhdet jäljet lähteäkseen seuraamaan toisia, mielessään aina se pettävä toivo, että hänen kutsu-ulvahtelunsa, joita hän lakkaamatta lähetti naaraalle, riittäisivät estämään tätä pakenemasta lähestyvää kulkusen kilinää.

Hän joutui epätoivoon. Hän ei muistanut enää käydä varastamassa kanoja eikä juomassa lähteestä. Rakkauskuume uuvutti häntä ja mielettömän raivon vallassa heittäytyi hän, kuten ensimäisinä vapaina päivinään, maahan selälleen yrittäen rajuin tempauksin katkaista rautaa, joka hänen elämässään oli häviämättömänä merkkinä ihmisten julmuudesta.

Turha vaiva.

Eräänä iltana hän kumminkin muutti menettelytapaansa. Hän oli juuri astunut yli kiimaisen naaraan ihka vereksien jälkien ja päätti, maksoi mitä maksoi, saada sen kiinni, keskittäen tähän päämäärään kiihkoisen koiraan täyden tarmon.

Mutta kulkunen oli saatava vaikenemaan. Onnistuakseen siinä päätti hän kulkea hitaasti ja notkeasti läpi oksien sekasortoisten sokkelojen, niin että pää ja kaula pysyisivät niin täsmällisen jäykkinä kuin suinkin. Hän läksi siis naaraan jälille, koko ruumis äärimmäisen jännittyneenä, jalat koukussa, pää puolittain alasvaipuneena.

Mahdollisimman varovaisesti kulki hän eteenpäin, alistaen vaistomaiset mielenliikutukset halunsa ja tahtonsa alaisiksi. Kun hänen tielleen sattui polku tai oja, pakottautui hän kulkemaan hitaasti sen poikki, vaikkakin jokin hänen olentonsa sisimmässä hänen tietämättään jo koukisti säärilihaksia, jotta hän yhdellä harppauksella pääsisi sen poikki tai saisi vaivatta siepatuksi saaliin, jonka nopeata pakoa hänen silmänsä tahtomattaan seurasivat.

Hän milloin kulki oksien päällitse, milloin mateli pensasryhmien tyvioksien alitse, toisinaan kynsien kärjille kohoten, väliin taas painautuen notkeiden polvitaipeiden nojaan. Hän kulki hitaasti, tuskaisessa jännityksessä, hänen päätään pyörrytti ja sydän löi rajusti; ja mikäli hän läheni päämäärää, sitä selvemmin tunsi hän hekumallisen hajun huumaavan aistinsa, ja silloin piti hän silmällä pienintäkin kaulan liikettä, vähäisintäkin kulkusen värähdystä.

Hän pääsi perille.

Keskellä häikäisevää kuunvaloa tappeli jo kaksi koirasta naaraasta, joka katseli heitä. Hampaat iskeytyivät vastustajan nahkaan, samalla kun kuului hillittyä murinaa, kangistuneet käpälät ojentuivat suonenvedontapaisesti toisen selkää ja raajoja vastaan, veripisaroita putoeli ja silmät kiiluivat verenhimoisina.

Kiertäen kaaressa kilpakosijoita kuun valaisemalla, ahtaalla, turvepeitteisellä sysihaudalla, katseli naaras heitä rauhallisena, silmät puoleksi ummessa, häntä edestakaisin häälyen kuin naisen puvun laahustin.

Hän osui Mikko Repolaisen eteen, sai hänestä vihiä ja läheni häntä, ja tämä, rohkaistuna, kiihottuneena, muistamatta että kaula oli pidettävä jäykkänä, välittämättä noista tappelevista, mitään kuulematta ja mitään näkemättä, yritteli lemmenkohtauksen alkuhyväilyjä.

Mutta juuri kun hän yritti naaraan päälle kohottaen eturuumista nopein liikkein, kuului yön hiljaisuudessa kulkusen kilahdus, ja kaikki, sekä tappelijat että naaras, syöksyivät ikäänkuin näkymättömien jousien ponnahuttamina pakoon niin tuimaa ja rajua vauhtia, että ennenkuin Mikko Repolainen ehti nähdäkään heidän katoavan, seisoi hän yksin tyrmistyneenä kuun valaisemalla autiolla paikalla.

Silloin erakkoparka alkoi purra kuin hillittömän raivon vallassa kuun valaisemaa nurmea, ja ulvoa, ulvoa epätoivoisesti, antaen ilkeän kulkusen soida hurjasti, kilistä kylläkseen. Ja sillävälin kuu irvistellen tanssitti puiden varjoja hänen ympärillään, ja yölinnut, joiden huomiota tämä outo kohtaus herätti, lentelivät salamyhkäisinä ja kolkon äänettöminä milloin yhteen, milloin erilleen hänen yllään.

Valkeneva päivä yllätti hänet siinä tilassa, ja vaaroineen, joita se mukanaan toi, vetosi se ketun itsensäsäilyttämisvaistoon. Nyt, kun elämänhalu oli uudelleen herännyt hänessä kuten toipuvassa sairaassa ankaran taudinkäänteen jälkeen, tunsi hän olemassaolon kaikkien ongelmoiden painavan itseään, ja selvittääkseen ne oikealla ajallaan kätkeytyi hän aluksi tiheään viidakkoon keskelle metsää, missä hän vaipui sellaiseen unenhorrokseen, joka on vainotulle ja levottomalle olennolle ominainen.

Ja näin kului pitkiä päiviä. Metsäelämä, joka niin täydellisesti vastasi hänen vaistojansa, hymyili hänelle uudelleen. Pitäessään huolta jokapäiväisestä ravinnostaan hän melkein sai takaisin entisen halunsa risteillä metsissä ja tyytyi siihen tuskansekaiseen nautintoon, siihen katkeraan hekumaan, että kuunteli etäältä kuin kadotetun paratiisin juhlavirttä heimolaistensa elämää, josta öiset jahdit hänelle useita kertoja muistuttivat.

Elokuun painostava helle pakotti hänen hämärissä kulkemaan teiden varsilla oleville niityille, missä hän uskoi varmasti tapaavansa umpisilmäisiä myyriä, jotka maanpinnalta hakivat apua tukahduttavaa kuumuutta vastaan ja harhailivat keskellä vereksiä ävärniitoksia, joutuen kuoleman uhriksi ainoastaan sentähden, että olivat lähteneet liikkeelle alkuperäisiltä olinpaikoiltaan kuivuneen myyränmättään alta.

Siinä oli ketulla taattu avunlähde, sillä vaikkapa hän ei olisi löytänytkään enää elävinä myyriä, jotka viheliäisinä harhailivat kaksinkertaisen taakan, turvattomuutensa sekä sen hädän painamana, joka heidät ajoi pakoon sulatusuunin kuumuutta hehkuvasta maa-asunnostaan, tiesi hän ne varmasti löytävänsä kuolleina pitkin teiden varsia. Sillä kun myyrä kerta lähtee sokkeloisesta asunnostaan, ei se sinne palaa enää milloinkaan, vaan hukkuu ensimäisen ja viimeisen erehdyksensä uhrina.

Saapuipa sitten hiljalleen hedelmärikkauksineen syksy, joka olisi tehnyt hänen elämänsä erittäin rauhalliseksi, jolleivät jahtikoiraparvet, jotka rajua melua pitäen risteilivät joka puolella hänen asuntoaan, olisi liian paljon hänelle muistuttaneet sekä Simppaa että Pyryä, sekä hänen vankeuttaan että yksinäisyyttään.

Koska hän oli käynyt tavallistaankin varovaisemmaksi, uskalsi hän nyt hautaantua kaksikäytäväiseen maakoloon vasta sitten, kun oli taitavia mutkia tehden haihduttanut jäliltään epäiltävimmätkin vainuavat hurtat.

Kaikesta huolimatta tuntui elämä hänestä huokealta, eikä tuo hetkenlapsi ajatellut vähintäkään lähestyvää talvea, jonka pikaista ja tuimaa tuloa ilmaisivat sekä sepelkyyhkyjen ennenaikainen muutto että hänen turkkinsa äkillinen karvanlähtö.

VIII.

Talvi tuli äkkiä, niinkuin usein sattuu vuoristossa, heti lokakuun loppu- ja marraskuun alkupäivien kylmien vihmasateiden jälkeen. Joitakin punaisia marjoja näkyi vielä kiiltävän pensasaitojen marjapensaissa, joitakin sinipunervia oratuomen marjoja, joiden kuoren ensimäinen halla oli käpertänyt kokoon, riippui vielä varsissa, sittenkun pakkanen oli karistanut pois kolme neljäsosaa. Sitten putosi eräänä kauniina aamuna, jolloin tuuli tuntui rauenneen, ensimäinen lumi kuin varkain, pehmeänä, leppeänä, ääneti, tuulen tuntumatta, kestävän rauhallisena kuin kunnon työmies, jota ei mikään pidätä, ei mikään hoputa, ja joka tietää, että hänellä on hyvää aikaa.

Kaksi päivää ja kaksi yötä satoi herkeämättä lunta, joka pyyhkäisi kukkulat sileiksi, täytti laaksot, tasotti kaikki möyheän peitteensä alle, jota ei mikään voinut nostaa pois. Ja koko aikana, minkä lunta satoi, ei metsän eläimistä eikä talvilinnuista yksikään hievahtanut huolellisesti valitsemaltaan tyyssijalta.

Mikko Repolainen (hän vältti nykyään luolia) oli kuten muutkin, kyyristyneenä tiheän pähkinäpuuryhmän alimpien oksien suojaan, hautautunut käärinliinaan, joka itsestään laskostui hänen ympärilleen ja muodosti hänen kokoonkyyristyneen ruumiinsa mukaisen ahtaan asunnon, sievän ja ohutseinäisen vankikopin, jonka hauraat seinät hän kyllä hetken tullen osaisi särkeä. Tässä vankilassa oli hänen lämmin, sillä hänen turkkinsa oli tiheä, ja holvinmuotoinen lumikerros, joka peitti hänen köyryisen selkänsä, suojeli häntä kerrassaan kylmältä ulkoilmalta.

Kun hän arveli lumisateen tauonneen, raivasi hän itselleen keskipäivän aikaan kapean uloskäytävän ja lähti etsimään jokapäiväistä ravintoa huolellisesti välttäen sen lumiluolan särkemistä, jonka luonto oli hänen ruumiinsa mukaiseksi muovaillut.

Oli taas käsissä huonot ajat. Mikko Repolainen tunsi sen hyvin ja sitä selvemmin, kun tuo riivattu kulkunen, jota hänen pakosta täytyi joka askeleella heläyttää, saattoi hänet metsästysretkillä, etenkin jänisjahdissa, auttamattomasti alakynteen.

Hän tiesi kyllä, että jos jänis loikkasi hänen edellään, joutui se auttamattomasti hänen kynsiinsä, sillä pehmeän lumen aikana eivät nuo onnettomat pitkäkorvat kykene nopeudessa kilpailemaan kettujen ja koirien kanssa. Mutta ne eivät ole lainkaan tästä huonommuudestaan tietämättömiä, ja heti kun kuuluu kulkusen täi askeleen outo ääni, ovat ne kyllin varovaisia pysytelläkseen liikkeellä tarpeellisen välimatkan päässä. Kettu on siis niiden mielestä enemmän kuin epäluuloa herättävä.

Silloin alkoi hän uudelleen retkeillä metsissä loppumattomiin, kuopi pitkät ajat metsäomenapuiden juurella, kokoili kärsivällisesti lumitaakkansa varistaneista pensaista jälellejääneitä tähteitä, jotka vain puoleksi ravitsivat hänen liiankin usein tyhjän vatsansa.

Hän vietti jälleen päiviä ilman ravintoa, piti jänisten kulkupaikoilla vahtia ja väijyi varovaisena kylän ja talojen lähistöillä, mielessään se epämääräinen toive, että saisi siepatuksi jonkun siipiotuksen tai kuristetuksi kuoliaaksi jonkun kissan.

Ja tällaista kesti aina joulukuun alkupäiville saakka.

Mutta siitälähtien lisääntyi kylmyys kaksinverroin. Purevat pohjatuulet alkoivat puhaltaa ja lumi, joka pakkasen käsissä oli muodostunut hienon hienoiksi kristallihelyiksi, tunkihe kaikkialle, täyttäen syvimmätkin laaksot, imeytyen tiheimpiinkin sokkeloihin ja muodostaen oikeita valkoisia särkkiä, nietoksia, jotka tuulen ajamina herkästi siirtyivät paikoiltaan.

Hänen pesänsä pysyi kuitenkin vahingoittumatonna; olipa se lujettunutkin, ja hän viihtyi siellä entistä paremmin, sillä hänen ruumiinsa lämpö oli ylt'ympäri sulattanut hänelle lumesta leppoisen vuoteen, joka sitten pakkasen jäädyttämänä muodosti jonkinlaisen kovemman pinnan, jääholvin, joka helposti kannatti muutoin vaihtelevaa lumenpainoa hänen yläpuolellaan.

Kaikki pensaat olivat tyyten paljaat, linnut liikuskelivat kylien lähistöillä, jänikset olivat näkymättömissä. Ei ollut enää mitään, ei mitään, ja miettiväisenä, epäröiden, mielessä vielä entinen seikkailunsa, alkoi kettu uudelleen kulkuesensa turvin käyttää hyväkseen kotieläinten luottamusta.

Mutta siinä hänellä oli huono onni. Joka yö hiipi hän huomiota herättämättä asuntojen lähelle, karkottaen pois toiset nälkäiset ketut, jotka siellä jo maleksivat eivätkä olleet hänen laillaan odottaneet, kunnes äärimmäinen nälkä heidät pakotti haeskelemaan satunnaista syötävää.

Mutta ei yksikään eläin aikonutkaan lähteä navetan lämpimiltä pahnoilta eikä lieden ääreltä, missä kissat viluisina istua kyyröttivät kivikiukaalla tai lämpimällä pankolla, milloin eivät olleet vilja-aitoissa tai asuinhuoneiden sillanra'oista väijymässä laihoja hiiriä, jotka, nälissään nekin, uudelleen olivat tulleet asustamaan taloihin.

Aika-ajoin jahtikoiran vihainen haukunta muistutti hänelle, että hän oli joutunut liian lähelle, että hänestä oli saatu vihiä ja että hänen piti kiireimmiten luikkia tiehensä. Ei hän koskaan tuonut näiltä öisiltä retkiltään mitään mukanaan. Ei ollut näkynyt edes raatoja, joita ennen oli usein löytänyt ja niillä tyydyttänyt nälkäistä vatsaa; pahimmassakin tapauksessa niistä saattoi, pitkiä väliaikoja pitäen, käydä sieppaamassa palan ja heti pötkiä pakoon; kylän eläimet välttivät itsepäisesti tuhoaan. Mikko Repolainen kuleksi kaikesta huolimatta talojen lähistöllä. Kumminkin vältti hän huolellisesti Simpan asuntoa, ja vaikka ajatukset olivat sekaisin ja vatsa tyhjänä, livisti hän nopeammin tiehensä sinä yönä, jolloin kuuli Pyryn äänen vastaavan jonkun metsästystoverin nalkutukseen — merkki siitä, että metsän asukas oli lähellä.

Mutta ketulla ei vieläkään ollut mitään syötävää, ja päivät kuluivat eikä pakkanen hellittänyt, ja entistä ankarampi nälkä uuvutti ja kalvoi metsän eläjiä.

Ja Mikko Repolainen oli nyt laihtunut pelkäksi luurangoksi, oli käynyt surkeamman näköiseksi kuin taannoisen vankeutensa jälkeen. Hän oli enää vain varjo entisestään, kuumeen kuluttama, ja vaappui kuoleman ja hulluudenhan välillä. Hän oli saanut tavakseen kuljeksia kylän ympäristöllä, jonne hän huomaamatta hiipi aina määrätyllä hetkellä, tietämättä miksi. Ei hän väitellyt enää koiria, eipä edes Simpan asuntoa, ei toivonut mitään löytävänsä, eipä edes hakenutkaan mitään syötävää. Kaulassa kilisevä kulkunen oli hänet vähitellen tappanut. Hän oli nyt valmis viimeiseen ja äärimmäiseen koetukseen.

IX.

Joulukuun kahdeskymmenesneljäs päivä oli yhtä pitkää hämärää. Aurinkoa ei näkynyt; ainoastaan puolipäivän tienoossa olivat pitkät, lyijynharmaat pilvenkaistat osottaneet sen kulkua taivaanrannalla mustien pilvien takana, jotka levittivät synkän katoksensa aution ja kolkon seudun ylitse.

Tuontuostakin kuului hätäilevä korpin rääyntä tai harakan nauru pihlajasta, jonka viimeiset punaiset marjat olivat loppumaisillaan. Nämä äänet häiritsivät tuokioittain hiljaisuutta ja siinä kaikki.

Ainoastaan uinuksissa oleva kylä, jonka yläpuolella liikkumattomat savupilvet riippuivat kolkon peitteen tavoin, ikäänkuin näiden olkikattoisten asuntojen kuumeisena hengityksenä, oli yksinään näyttänyt muita elonmerkkejä aamunkoitteessa ja hämärän tullen. Silloin syöksyi likaantunut karja navettain ovista iloisessa innossa määräajoin ammuen ja juottopaikkaa kohti rynnistäen.

Ja kumminkin oli koko kylänväki valveilla ja liikkeessä: olihan juhla-aatto. Vanhoissa romaanilaiskeittiöissä, missä lieden karkeatekoinen tukipylväs ja savustanut, puoliympyrän muotoinen kaareva katos tukivat kahta laajaa lavaa, jossa palvattiin silavaviipaleita ja kinkkuja suloisessa katajantuoksussa, siellä oli tavallista vilkkaampaa liikettä.

Jouluaaton viettoa ja huomispäivän juhlaa varten olivat emännät leiponeet ja paistaneet kaksi uunillista leipiä ja vehnäsiä, joiden lämmin tuoksu täytti koko talon. Unohtaen leikkinsä ja riitansa olivat lapset riemuhuudahduksin katselleet kaikkia valmistuksia ja meluten lukeneet näitä herkkuja, odottaen kärsimättömästi sitä ikävöityä hetkeä, jolloin niistä saisivat nauttia. Ja paljon oli uunista tullut esille hyvää: oli luumuja, joita siellä oli kuivattu ristikoilla leipien paistuttua, oli marenkeja, joille oli ripoteltu monenvärisiä pikkumakeisia, ja kellarissa säilytettyjä omenia, jotka levittivät hienoa, eetterimäistä tuoksua.

Illallinen oli ollut yltäkylläinen, hilpeä mieliala oli vallinnut aterialla, ja tavanmukaisesti oli koko iloinen talonväki mennyt kirkkoon jumalanpalvelukseen, keltaisten lyhtyjen liehuessa yön pimeydessä, ja tullut sieltä takaisin kotia, missä kokoontuivat lämpimään kakluunihuoneeseen viettämään jouluaattojuhlaa.

Oli syöty ja juotu, oli laulettu ja naurettu, ja isoäiti oli alkanut, kuten ainakin, vapisevalla, hiukan salaperäisellä ja ikäänkuin kaukaa kajaavalla äänellään perinnäistarinan:

"Se mitä kerron, tapahtui pitkiä, pitkiä aikoja sitten, kerran keskiyöllä jumalanpalveluksen jälkeen, jolloin maa, jota nyt viljelemme, kuului kokonaan ylhäisille herroille ja meidän isovanhempaimme isovanhemmat olivat heidän palvelijoinaan.

"Ennen jumalanpalvelusta tuli eräs mies, jota ei kukaan ollut milloinkaan nähnyt, tapaamaan sen linnan kreiviä, jonka rauniot te tunnette. Hän kertoi, että sudenluolan perällä oli nähty metsäsikoja ja että nyt, kun oli kirkas kuunvalo, voitaisiin niitä helposti pyydystää. Intohimoinen metsästäjä kun oli, käski kreivi, unohtaen velvollisuutensa, heti valjastaa hevoset itselleen ja palvelijoilleen ja ottaa koirat mukaan. Mutta hänen hurskas vaimonsa itki ja rukoili häntä niin kauan, kunnes hän vihdoin suostui kirkonkellojen kaikuessa lähtemään kirkkoon, missä hän istuutui punaiseen, kullatulla valtaistuinkatoksella varustettuun nojatuoliin, joka siellä oli heille varattu.

"Virrenveisuu oli jo alkanut, mutta katumusta ilmaiseva ryppy näkyi kreivin otsalla, kun tuo outo, salaperäinen vieras astui kirkkoon ristinmerkkiä tekemättä, tuli uudelleen tapaamaan kreiviä ja puhui hiljaa hänen korvaansa.

"Miesparka ei enää kyennyt vastustamaan mielitekoaan, vaan lähti, huolimatta vaimonsa rukoilevista katseista, palvelijat mukanaan. Pian kuului etäältä jahtikoiraparven haukuntaa ja koko jumalanpalveluksen ajan kuului kuin herjauksena ulvonnan säestämä otuksenjahti. Ja kaikilla oli kyyneleet silmissä, ja kaikki rukoilivat hartaasti.

"Tätä kesti koko yön, sitten äkkiä kävi kaikki hiljaiseksi. Mutta armollista herraa ei enää näkynyt linnassa; hän katosi jäljettömiin kirottuine koiraparvineen ja palvelijoineen, ja hän saa helvetissä kalliisti maksaa tuon kirkonhäväistyksen. Siksi Jumala on tuominnut hänen joka sadas vuosi jouluyönä metsästämään koirineen läpi yön. Onneton kreivitär kuoli luostarissa; ja tuota tuntematonta miestä, joka oli vietellyt hänen puolisonsa mukaansa, häntä ei kukaan enää milloinkaan nähnyt, ja jokainen tietysti ajatteli, että se oli itse paholainen.

"Meidän äitimme ei kuullut tuota metsästystä, mutta hänen isoäitinsä kuuli sen. Silloin oli ilta, kuten nytkin, kolkko keskiyön hetki, ja..."

Samassa kuului kaamea ulvonta, surullisen pitkä kuolon-ulvonta, joka kulki kuin kauhunhuuto läpi kylän, ja tähän vastasivat heti kaikki kylän ja ympäristön talojen koirat kuin johonkin taikamerkkiin kolkolla ja pitkällä ulvonnalla. Tuo melu paisui uhkaavaksi ja häipyi kuin nyyhkytys. Juuri kun se oli loppunut, alkoi se uudelleen — tai oikeammin: se ei loppunutkaan, se hiljeni tuskallisissa sävelvaihteluissa ja jatkui pöyristyttävänä, epätoivoisen yksitoikkoisessa tahdissa.

"Rukoilkaamme, lapseni", sanoi vanhus, "rukoilkaamme kreivin sielun puolesta!"

Kaikki kylän asukkaat olivat valveilla. Miehet olivat ottaneet seinältä naulasta vanhan pyssyn, jonka piippua he huolellisesti tarkastelivat, ja heidän hämmästyneissä kasvonilmeissään, joihin järkeilevä ajanhenki ehkä jo oli leimansa painanut, näkyi merkkiä entisen taikauskon kauhuista.

Naiset ja lapset kokoontuivat ääneti lieden ympärille, etsien sen valossa ja lämpimässä turvaa tuntematonta vaaraa vastaan, jonka he luulivat olevan uhkaamassa. Mutta enemmän kuin kukaan muu, koki Simppa tänä yönä pelon kauhua.

Tuon vanhan salametsästäjän oven edessä, miehen, joka ei pelännyt Jumalaa eikä perkelettä, oli ensimäinen ulvonta alkanut. Sieltäpitäen tämän suuren, kolkon näytelmän pääosan esittäjä johti näkymätöntä jahtikoiraparvea. Simppa oli työntänyt oven kohdalle suuren tammisen astiakaapin, jonka takana Pyry, häntä koipien välissä, karvat pystyssä, ulvoi epätoivoisena. Koko yön valvoi Simppa, ladattu pyssy kädessä, valmiina laukaisemaan. Tuntia ennen aamunkoittoa kolkko ulvonta vaikeni.

Päivänvalon ja hiljaisuuden rauhottamana nosti salametsästäjä paikoilleen raskaan huonekalun, joka sulki hänen asuntonsa sisäänkäytävän, ja avasi varovaisesti oven ra'olleen.

Katse tylsänä, raajat kuolon jäykistäminä ja pakkasen palelluttamina, iho puoleksi paljaana, makasi siinä hänen edessään Mikko Repolainen kuolleena, hyppyyn kyyristyneen kissan asennossa, luurangoksi laihtuneena, kohtalokas kulkunen kaulassaan.

Pyry meni sitä pelokkaana haistelemaan ja vetäytyi puhisten sen luota takaisin.

Ajatukset sekavina, polvet herpautuneina, palasi Simppa huoneeseensa, otti lapion ja säkin, johon pisti onnettoman uhrinsa ruumiin ja lähti metsään, koira mukanaan.

Hän kaivoi siellä lumeen syvän kuopan, laski siihen ketun ruumiin, ja loi sen huolellisesti umpeen.

Ja hän palasi sieltä kotiinsa selkä kumarassa, katse arkana ja pelokkaana. Vaan Pyry, jolla ei kuten isännällään ollut aihetta vakaviin mietteihin, laski ennen lähtöä käpälänsä ylenkatseellisen ja järkevän tyynen näköisenä sille harmaalle lumen- ja mullansekaiselle kummulle, jonka alla Mikko Repolainen nukkui viimeistä untansa.

MAAN ALLA.

Myyränmättään monikupuisen, multaisen katoksen kattamassa keskisuojassa heräsi Umpisilmä pitkästä talviunestaan, johon hän oli vaipunut harhailtuaan pitkät ajat yksin kylmissä käytävissään.