Part 2

Voittajan ilkeämielinen ja halveksiva hymyily ilmaisi, että hänen ilonsa voitetusta oli sangen mitätön. Nahka ei enää ollut minkään arvoinen, ja kukapa köyhä raukka lie ollut niin nälkäinen, että olisi viitsinyt käydä käsiksi noin viheliäiseen turkkiin, annettuaan ensin ruumiin vähän jäähtyä saadakseen otuksesta pois metsäeläinhajua edes osaksi.

Yht'äkkiä näki salametsästäjä, joka piti uhriaan tarkoin silmällä, Mikko Repolaisen kylkien vavahtelevan. Tämä oli todellakin vain tajuttomassa tilassa.

Äkkiä sai Simppa päähänsä tuuman, miten kostaa uhrillensa ja tehdä siitä pilaa.

Hiljaa irrotti hän kaulanauhan koiraltaan ja kiinnitti sen suoraapäätä ketun kaulaan, käänsi nurin vanhojen, puolivillaisten housujen taskut, joista sieltä täältä näkyivät sinertävät pumpuliset kudelangat. Niistä purjelanganpätkistä, jotka hän taskuistaan veti esiin, laittoi hän sukkelaan lujan kuonokopan, jolla sulki vanhan kuleksijan kuonon, sitoi nenäliinallaan yhteen hänen takakäpälänsä, nosti pois pyydyksen, jonka kätki viereiseen pensaikkoon, ja tarttuen molemmin käsin ketun käpäliin, heitti tämän yli olkainsa kuin kaulanauhan ja lähti taas nopein ja raskain askelin tallustelemaan kylätietä takaisin.

Pyry kulki jälessä, katse kuin kiinninaulattuna tuohon suippokuonoon, joka hytki edestakaisin miehen olalla.

Tahdikas astunta, auringon lämpö ja kauniin kevätaamun tuoksuva, puhdas ilma herättivät Mikko Repolaisen vähitellen tajuunsa.

Aluksi tunsi hän sangen suloista huojennusta ja kevennystä, aivan vastaista sille vihlovan tuskan ja kaamean hädän tunteelle, joka hänet valtasi silloin kun pyydyslauta häneen iski. Sitten heräsi hänen mielessään, raittiin ja hyvätuoksuisen ilman hiljalleen virratessa laajeneviin keuhkoihin, muistot ajoista, jolloin hän vapaana kuljeskeli metsissä. Sanalla sanoen, hän itsetiedottomasti iloitsi raittiista valosta ja nautti ihanasta auringonnoususta, jonka hän jo puolihorroksissa tajusi.

Mutta mikäli hänen tajunsa palasi, sikäli tunnekuvat muuttuivat; aluksi tuntui käpälissä ja kaulassa hankausta ja päässä painoa; sitten outo haju, ihmisen ja koiran haju, joka välittömästi tunkihe hänen tajuntaansa, pakotti hänen tylysti, äkkiä kokonaan palaamaan todellisuuteen. Hän avasi kuumeiset silmänsä selkiselälleen ja näki kaikki: miehen kantamassa häntä, koiran kulkemassa jälessä, käpälänsä puristettuina salametsästäjän koviin kouriin, ja etäisen kylän laavakattoineen, tuon salamyhkäisen kylän, joka oli täynnä pyydyksiä ja vihollisia.

Hän tunsi koko olentonsa vaistomaisesti, epätoivon pakosta jäykistyvän; hän jännitti lihakset äärimmilleen yrittääkseen vapautua Simpan käsistä ja paetakseen metsään. Mutta mies oli varuillaan; hän puristi lujempaan mukuraiset nyrkkinsä, jotka entistä tiukemmin hankasivat onnettoman käpäliä, ja Pyry puolestaan osotti merkitsevällä murinalla leppymätöntä valppauttaan.

Entistä kaameampi hätä, joka sai Mikko Repolaisen unhottamaan kaiken, unhottamaan nälän, janon ja kivut, valtasi hänen mielensä. Vaara oli muuttanut muotoaan, mutta se oli entistä suoranaisempi, varmempi, kauheampi. Hän melkein kaipasi niitä kidutuksen hetkiä jolloin oli nääntyä nälkään luolassaan ja mietti itsekseen, mitä vaivoja hän mahtoi saada ennen kuolemaansa kärsiä.

Hän oli jo näkevinään itsensä käpälistään sidottuna, jätettynä koirain revittäväksi tai Simpan lyijyrakeiden maalitauluksi. Hän kuvaili olevansa jo puoleksi nyletty, oli tuntevinaan ihon vavahtelevan, luiden murtuvan ja lihaksiin tunkeutuvan vihlovia lyljyrakeita, joista ei tiedä mistä ne tulevat, jotka tarttuvat kiinni kuin okaat ja joiden tekemistä reijistä pulppuaa veri, jonka loppumatonta vuotoa vastaan ei saa apua.

Pyry näytti jo teräviä hampaitaan, ja vastatakseen tähän härnäämiseen paljasti Mikko Repolainenkin turpaa hankaavan kuonokopan silmukkojen takaa vaalentuneet ikeneensä, joista pistivät esiin teräväkärkiset kulmahampaat. Voi, kuinka mielellään hän olisi purrut pyöveliä joka häntä kantoi, mutta tämä, aivan varmana siitä ettei uhrinsa kyennyt hänelle kostamaan, jatkoi matkaansa hiljaa hymyillen, säälimättömästi tehden pilaa vangistaan.

Kettu kuuli kylästä tulevat äänet, jotka hän melkein osasi erottaa, koska oli ennenmuinoin melua kaikoten niitä etäältä tutkinut. Muutamat olivat hänelle yhdentekeviä, toiset erikoisesti liikuttivat häntä kissojen metsästäjänä ja takapihojen nuuskijana, muutamat taas, kaikkein kauheimmat, muistuttivat hänelle, että ihminen ja hänen uskottunsa, koira, olivat vihollisia, joiden lempeyteen ei koskaan ollut luottamista. Sieltä kuului lehmien ammuntaa, ajopelien räminää, siipikarjan kaakotusta, koirain haukuntaa ja asumusten kynnyksillä leikkivien ja kinastelevien poikasien kimeitä ääniä. Voitettu oli jo näkevinään itsensä verenhimoisen joukon, läpäisemättömän vihollisrivin ympäröimänä ja tunsi yhä selvemmin tuhonsa lähenevän.

Onneksi hänelle oli Simpan pieni asunto hiukan syrjässä. Hän kääntyi syrjätielle, jonka molemmin puolin kasvoi orapihlajarivi. Orvokkeja poimivat poikaset näkivät ihmeekseen oudon ja ilkeännäköisen eläimen metsästäjän hartioilla hytkivän, ja seurasivat kuin vartijajoukko tätä aina hänen asunnolleen saakka.

Simppa sitoi tuvassaan Mikko Repolaisen köydellä sängynjalkaan kiinni ja söi aamiaisekseen savivadista höyryävää lientä, jota hänen vaimonsa hänelle tarjosi. Sitten lähti hän jokapäiväisiin askareihinsa, jättäen Pyryn huomaan vanhan, kuonokoppaisen metsänelävän, joka joka hetki luuli koiran hyppäävän kimppuunsa ja repivän hänet kuoliaaksi.

Kuitenkaan ei tapahtunut mitään sellaista; Pyry ainoastaan laskeusi pitkälleen hurstisäkille uunin viereen heittäen aika-ajoin kettuun vihaisia silmäyksiä, tietoisena siitä edesvastuusta, johon oli joutunut.

Lasten meluavat huudot, heidän kinastelunsa ja naurunsa pitivät vangin tuskallisen mielialan vallassa. Kaikki kylän poikaset, jotka olivat saaneet ketusta kuulla niiltä jotka sen olivat nähneet, pitivät vahtia talon ympärillä toivoen, että hekin sen näkisivät.

Väliin kiipesi joku uskaliaampi ikkunalle ja sai tuokiossa vilaistuksi salaperäiseen huoneeseen; kun häneltä sitten muut tiedustelivat mitä hän oli nähnyt, turvautui hän — koska ei ollut mitään nähnyt — vaitioloon, joka aina saattoi jotakin merkitä.

Tämä melu tuntui Mikko Repolaisesta uhkaavalta. Uupumuksen tunne valtasi hänen mielensä entistä enemmän; niin moni yllättävä tapaus teki hänet tunnottomaksi ja tylsäksi. Hän ei huomannut, että päivä laski mailleen, mutta hän vavahti nähdessään salametsästäjän palaavan mukanaan useita vihollisia, samanhajuisia kuin hänkin, jotka puhalsivat piipuistaan pitkiä, sinerviä savupilviä. He nauroivat.

Mikko Repolainen ei tuntenut tupakan hajua; se takertui hänen sieramiinsa ja kurkkuunsa ahdistavana kuoleman esimakuna. Hän ei ymmärtänyt naurua. Pyry, jonka havaintokyky oli terävä, oli oppinut ymmärtämään, että tämä ulkonainen merkki merkitsi hänelle hänen herransa hyväilyjä ja maukkaita suupaloja; hänkin, niinkuin monet hänen sukuunsa kuuluvat, koetti, nostamalla kuonoansa enemmän tai vähemmän siroin liikkein, saada ihmiselle ymmärrettäväksi hyvän tuulensa ja alamaisuudentunteensa. Mutta niin ei ollut vanhan metsänelävän, joka tässä mielenilmaisussa näki vain tupakan kellastuttamia lohjenneita hampaita, jotka irvistivät verenhimoisista ikenistä, ja hytkyviä vatsoja, jotka ikäänkuin itse tahtoivat ahmia sisäänsä himotun saaliin.

Mikko Repolainen kykeni ainoastaan huomaamaan nämä silmiinpistävät hampaat ja hyppelehtivät vatsat, ja se oli hänen mielestään kauhea, uhkaava vaaran merkki.

Simppa puhui viittoen käsillään, ja suut suurenivat ja hampaat pitenivät ja vatsat hytkivät hurjemmin ja kasvot kävivät kauheamman näköisiksi. Ratkaisu oli lähellä.

Rauhallisina istuutuivat miehet ikäänkuin määräämään viimeisiä valmistuksia ratkaisua varten, sill'aikaa kun Simppa valmisti vehkeitä, joita varmaankin piti käytettämän kiduttamaan kuolemaan tuomittua. Tämä pujahti peloissaan piiloon sängyn nurkkaan, jonne hän turhaan koetti kätkeytyä. Voi, kuinka mielellään hän olisi tahtonut häipyä olemattomiin, hävitä tykkänään pois!

Vihdoinkin salametsästäjä näkyi saaneen työnsä suoritetuksi. Hän piti toisessa kädessään jonkunlaisia mustia metallipihtejä, toisessa pientä onteloista metallipalloa, jonka läpi oli pistetty kaksi pyöreää reikää, raadon silmiä muistuttavaa, ja toiselle puolelle uurrettu leveä rako, joka oli kuin ilkeään nauruun vääntynyt suu.

Yht'äkkiä kävi salametsästäjä Mikko Repolaisen kimppuun, jonka rinnan ja kaulan hän puristi polviensa väliin. Tämä tunsi olevansa hukassa ja alistui kohtaloonsa, yritettyään laimeasti vastustella ja huomattuaan vähäisimmänkin toiveen turhaksi. Hän tunsi kylmän rautalangan kaulansa ympärillä, huomasi teräspihtien äkkiä painautuvan kiinni tähän lankaan ja yhä tiukemmin, kiusallisesti kiristävän hänen kaulaansa... Hänet aijottiin kuristaa!...

Mutta Simppa lykkäsi tuon kuolemanrangaistuksen toistaiseksi, pisti sormen kaulan ja raudan väliin, pani uudelleen kiinni Pyryn kaulaan nahkaisen hihnan, jonka oli päästänyt auki, tarttui sitten metallipalloon ja laahasi tyrmistyneen ketun ovea kohden hurja ja säälimätön miesjoukko perässään.

Kohti lätäkköä, josta kuului sammakkojen kurnutusta, kuljetti salametsästäjä Mikko Repolaisen, ja ennenkuin tämä oli oikein ehtinyt käsittää mitä tapahtui, jätti Simppa hänet, antaen aika potkun takapuoleen, yön avaraan syliin.

V.

Kettu ei yrittänytkään käsittää asiaintilaa, ja vaistoansa seuraten kiiti hän täyttä vauhtia synnyinmetsäänsä kohti, niinkuin vedestä nostettu kala hyppelehtii omille vesilleen päin. Mutta hänen kauhukseen seurasi häntä juostessaan Pyryn kulkunen, tuo onnettomuutta tuottava, sama kulkunen joka hänet oli herättänyt vadelmapensaikossa jäniksenlihan jäännösten ääreltä.

Tämä ei ollut kuulohäiriö, vaan todellakin oli jossain lähettyvillä kulkunen. Sen kimeät ja katkonaiset äänet erotti selvästi metsän hiljaisesta hyminästä, johon sekaantui hyönteisten surinaa. Pyry ei päästänyt ääntäkään, ei laskenut kidastaan tuota pitkää ja säännöllistä vinguntaa, joka aina kuului metsässä kaiun monistamana hänen seuratessaan otuksen jälkiä. Tämä äänetön takaa-ajo olikin salaperäisyytensä tähden vain kauheampaa, kiihottavampaa. Epäilemättä koira oli hänen kintereillään, oli ehkä häneen tarttumaisillaan, ja kettu luuli joka hetki terävän hampaan iskevän nahkaansa; jo luuli hän tuntevansa kiinnitavottelevan hurtan jalkojen hipaisun ja kuulevansa sen hengästyneitten keuhkojen hätäisen läähätyksen.

Tämä oli kilpajuoksua, se oli epätoivon taistelua, jossa paremmilla lihaksilla varustettu, kestävämpi, voittaisi toisen.

Sen kestäessä pysyi kulkunen itsepintaisesti hänen kintereillään, tasaväkisenä, voittamatta tai häviämättä kilpailussa. Urhoollista, mutta epätasaista taistelua: toisella puolella tarmokas, kostonhimoinen koira, toisella kettu, joka oli yksitoista vuorokautta nähnyt nälkää, jonka kuume oli uuvuttanut ja jota ylläpiti ainoastaan itsensäsäilyttämisvaisto, saaden hänen kuluttamaan loppuun viimeiset voimansa ennenkuin alistuisi kohtaloonsa.

Lisäten vauhtinsa kaksinkertaiseksi painui hän yön pimeyteen. Hän ei katsellut mitään, ei tuntenut mitään, ei nähnyt mitään; hän kuuli vain kulkusen äänen, jonka jokainen kilahdus ruoskaniskun tavoin yllytti hänen horjuvaa rohkeuttansa, jälleen ojensi hänen kompastelevat käpälänsä ja tuntui hänen uupuneisiin lihaksiinsa vuodattavan voimanvoidetta.

Metsänreuna mataloine sammaltuneine kiviaitoineen, josta kivet paikotellen olivat vierineet alas, sekä puoleksi tukkeutunut oja oli lähellä. Hän harppasi yhdellä hyppäyksellä ojan yli eräälle aitakivelle lähelle sen rajalinjan aukkoa, josta jänikset tavallisesti kulkivat saalismatkoilleen. Hän pujahti sinne aprikoimatta, voimakkaan vaiston vetämänä, joka ehkä hänelle uskotteli, että koira kenties lähtee hänen jäliltään ajamaan jänistä, joka käytävän suusta voi ilmestyä heidän eteensä. Mutta Pyry oli itsepäinen ja kulkunen yhä kilisi sen mukana.

Suoraviivainen metsälinja, jota metsänvartijat eivät olleet tarkoin karsineet, näytti ylempää äärettömän pitkältä vehreältä holvilaelta, josta puiden alimmat oksat riippuivat kuin köynnöskasvit alas. Niiden verkon lävitse syttyivät tähdet vähitellen, rastaat alkoivat monivaihteluisen hämylaulunsa, ja lukemattomat hyönteisparvet nousivat kedoilta ja lensivät nuortean vihreään metsään päin synnyttäen kauas kantavan, voimakkaan surinan, joka aallon tavoin nousi ja laski.

Kettu pakeni, pakeni vimmastuneena, kulki ohi metsäpalstain rajakivien niihin edes vilkaisematta, yhden sivuuttaneena ja toisen saavuttaen, kulki läpi näreikön halkometsään, ja halki halkometsän kedolle, epämiellyttävä kulkunen yhä kintereillään.

Kuu kohosi taivaalle. Mikko Repolainen syöksyi jälleen halkometsiin sitten tiheisiin näreikköihin, joiden läpi hän vanhan metsänelävän taitavuudella pääsi kiitämään kuin varjo seinää pitkin ja jossa hän toivoi vadelma- ja elämänlankapensaihin jälkensä häviävän vauhkolta takaa-ajavalta hurtalta.

Hän kierteli tammipuita, pujahti läpi toisiinsa takertuneiden vadelmapensaiden, jotka häntä ohikulkiessaan pistivät, eikä hänen kuumeinen kiihkonsa tyyntynyt eikä tau'onnut. Hän hävisi umpipoluille, joiden varrella oli outoa kasvullisuutta, ja viiden tai kuuden askeleen päässä sukelsi esille sädehtivään kuunvaloon, ja yhäti, yhäti kuului hänen takanaan kulkusen kilinä kuin hautajaiskellojen ääni, yksitoikkoisesti ja herkeämättä.

Missä hän kulki, siellä nousivat metsänelävät makuultaan, yllätetyt linnut lähtivät äkkiä lentoon, näyttäen mustilta pilkuilta metsän kolkkoa puolipimeää vastaan; huuhkajat ja tarhapöllöt, joiden huomiota kulkusen ääni herätti, seurasivat ääneti tätä outoa kulkua, ja pehmeästi lentäen yhdyttivät toisensa pakenijan yläpuolella.

Kettu painautui päättäväisenä tiheimpiin metsikköihin. Kerta pysähdytti hänet elämänlanka; äkkinäisellä hyppäyksellä hän katkaisi sen, lähti uudelleen juoksemaan, ja — kulkunen lakkasi soimasta. Toivo paisutti pakolaisen rintaa ja jännitti uudella voimalla hänen lihaksiansa; Pyry oli epäilemättä kadottanut hänet näkyvistään, ja hän kiiti nuolena suoraan eteenpäin. Hän juoksi ehkä pari-kolmesataa askelta tämän toivoa herättävän hiljaisuuden vallitessa, pysähtyi sitten äkkiä, vakuuttautuakseen siitä että oli yksin, ja heitti silmäyksen taakseen. Tuskin oli hän kääntänyt päätään, kun kulkusen kimeä ja katkonainen ääni uudelleen vihiäsi hänen korviansa ja pakotti hänen taas lähtemään metsien halki, kaikki epätoivon kauhut rinnassaan.

Hän juoksi koko yön levähtämättä, kunnes hänen ajettuneet ja jäykistyneet raajansa eivät enää kannattaneet ja hän kaatui hervotonna kuin riepu muutaman askeleen päähän lähteestä maahan, johon hän suistui tiedotonna, puolikuolleena, heittämättä katsetta ympärilleen ja päästämättä valitusta rinnastaan.

Ja samassa vaikeni kulkunenkin, ikäänkuin sen tehtävä olisi päättynyt.

VI.

Ei kukaan osaisi sanoa, kuinka kauan Mikko Repolainen oli tässä täydellisen uupumuksen tilassa, joka ei ollut enää elämää, mutta ei vielä kuolemaakaan. Vanhan metsäneläjän elinvoiman täytyi olla sangen voimakas, kun se vielä niin pitkän paaston ja niin monien mielenliikutuksien, niin suuren uupumuksen ja niin kovien tuskien jälkeen herätti hänet horrostilastaan elämään.

Hänen sekaiset mielikuvansa vaihtelivat alinomaa. Syvän, suojelevan hiljaisuuden häntä ympäröidessä, ja ennenkuin vatsa ehti häntä liian selvästi muistuttaa tuskallisesta todellisuudesta, herätti hänet kiusallinen tunne kaulassa: tuo Simpan rautalanka, johon hänen ajatuksensa kiihkeästi kiintyi ja johon hänen uusi elämänsä tuntui keskittyvän. — Saattoiko muuten kaksi mielikuvaa mahtua hänen heikontuneeseen tajuntaansa? Oliko hän hereillään? Nukkuiko hän? Näkikö hän unta? Hän ei tiennyt sitä. Hänen silmänsä olivat ummessa, hän avasi ne. Hän avasi ne vitkaan, ruumista liikauttamatta, ja antoi katseensa kiitää ympärillä olevan rauhallisen maiseman yli; sitten käänsi hän päätään harkitun hitaasti, yhtä hitaasti kuin hän ennen iltaisin kyyristyi, tarkan hajuaistinsa ohjaamana, peltopyyparveja vaanimaan. — Ei mitään epäiltävää; hän veti henkeään. — Minnekkähän koira oli kadonnut? — Häipynyt kuin paha uni. Ehkäpä hänellä lopulta olikin ollut vain pitkällinen painajainen? — Eipä kuitenkaan: tämä kiusallinen rautalanka oli jälellä vakuuttamassa hänelle, että hänen kauhistavan kolkko vankeutensa oli ollut todellista.

Vaistomaisesti kosketti Mikko Repolainen käpälällään sitä, toivoen siitä mahdollisesti pääsevänsä. Mutta tuskin oli hän ehtinyt siihen kajota, kun kulkunen kilahti uudelleen, ja hän tunsi pitkän kauhunväristyksen karmivan selkäpiitään. Hän ei voinut enää paeta, hänellä ei ollut enää voimia. Hän heitti pikaisen silmäyksen yli koko näköalan. — Ei mitään! Kumminkin oli kulkunen aivan lähellä! — Ja yhtäkkiä Mikko Repolaiselle selvisi kaikki.

Tuo metallipallo ilkkuvine suineen ja raadonsilmineen, jonka Simppa oli pujottanut siihen rautalankaan minkä hän ripusti Mikko Repolaisen kaulaan, se oli Pyryn kulkunen. Tämä tuhoisa kulkunen kaulassaan hän oli juossut koko yön luullen koiran olevan kintereillään. Tämä oli Simpan kostoa; tämän tähden hän siis oli yöllä juossut kahdeksan tuntia ja tyhjentänyt tuskien maljan viimeiseen pisaraan saakka, ja nyt, kun hän jälleen virkosi toivoon ja eloon, oli tuo kosto häntä säälimättömänä seuraava, oli myrkyttävä hänen päivänsä ja kaikesta huolimatta täyttävä turmiollisen tehtävänsä.

Vaivaloisesti hän kohousi laihojen käpäliensä varaan, ensin etu- sitten takarajoilleen ja kulki lähteelle, jonka herkeämätön ja yksitoikkoinen lirinä oli kuin hiljaisuuden hyminää, jonka sävellajiin metsän asukasten eri äänet rauhallisesti sopeutuivat.

Hän latki vitkalleen kirkasta vettä, kuin olisi kastanjetteja [Kastanjetit ovat pieniä, onteloista, kastanjan puolikkaan muotoisia, puusta tai norsunluusta tehtyjä esineitä, joita isketään vastakkain, kun tahdotaan osottaa tanssisäveleen tahtia.] iskenyt vastakkain, hämmentäen veden kalvossa kuvansa, laihtuneen Mikon kuvan, joka ei muualla tarjoutunut hänen nähtäväkseen. Suippokuono yksin eli kuvassa, ja kaksi lyhyttä, pystyä ja ikäänkuin irtirepäistyä korvaa törrötti päässä kuin kaksoistorni, joka tähystää seudulta kuuluvia ääniä lakkaamatta peljäten erottavansa hiljaisessa ympäristössä vihollisääniä.

Sitten aikoi hän syödä, ja koska metsä ei tarjonnut hänelle riittävästi ravintoaineita, lähti hän ruohottuneelle aukealle, josta leivoset tuontuostakin riemuiten pyrähtivät lentoon, kohosivat edestakaisin leijuen ylemmä taivasta kohti, täyttäen ilman viserryksillään, ja laskeusivat ilonhuumeessa alas sinikorkeuksista.

Sieltä hän varmaankin löytäisi yrttejä, jotka hän vanhastaan oli tuntenut tai myöhemmin oppinut tuntemaan: suolaheiniä, ehkäpä joitakin herkkusieniä, vatsaa puhdistavia juolavehniä, ehkäpä lisäksi joitakin myyränmättäitä, joiden kimppuun hän tarmokkaasti kävisi, vieläpä mahdollisesti talven aikana kuolleiden eläinten tai lintujen puoleksi mädäntyneitä raatoja, joita ei vielä kukaan ollut löytänyt.

Mutta kuinka kiusallinen tuo kulkunen olikaan! Epäilemättä hän tottuisi jokseenkin pian siihen, että rautalanka kuristi kaulaa, mutta tuo ääni, joka oli tarrautunut häneen kuin takkiainen, muistuttaen hänelle liian selvästi sekä vältettyjä että edessäolevia vaaroja, turmeli salaa sitä iloa, jota hän olisi tuntenut nauttiessaan täydellisesti elämästä. Siinä hänen vapautensa lunnaat, joita hänen oli tuomittu kuolemaan saakka kantamaan mukanaan! Ja häntä kidutti hillitön halu päästä niistä vapaaksi.

Lukemattomia kertoja oli hän, maaten selällään takakäpälät ilmassa, tahallaan ja vihoissaan ne jäykistäen, etukäpälillään hangannut kaulaa säännöllisin ja hermostunein nykäyksin irrottaakseen tai katkaistakseen Simpan kuristavan rautalangan. Hän ei saanut aikaan muuta, kuin että nyki irti karvat kaulasta joka puolelta päätä ja litisti käpäliensä kynnet, mutta rautalanka ei lakannut vähääkään kuristamasta, ja jokaisella käpälän kosketuksella tuntui kulkunen päästävän röyhkeän naurun tai ivallisesti yllyttävän otteluun. Ja kettu koetti siihen tottua, mutta turhaan, ja mieletön raivo, jota ei mikään voinut hillitä, kuristi hänen kurkkuansa ja pingotti hänen lihaksiansa. Hänen täytyi sittenkin elää.

Hän jäi elämään.

Hän sai jokapäiväisen ravintonsa vuoroin kedon ruohoista, vuoroin heinäsirkoista, joita hän ravisteli pensaista. Sitten tuli pikkulintujen pesien vuoro, joita hän osui löytämään turvallisten, vehreiden pensasaitojen suojasta ja okaisten metsäviinimarjapensaiden alta. Toisinaan hän hotki niistä suuhunsa munat, toisinaan ahmi kitaansa pienet linnunpoikaset, pienet punaihoiset olennot, joiden silmät olivat ummessa ja jotka avasivat nokkansa selkiselälleen, kuullessaan yläpuolellaan oksien kahisten jakaantuvan. Hän saattoi ylettyä aina rastaiden pesille asti, jotka olivat rakennetut pähkinäpuiden alioksille, hän hävitti orasvainioilla koko pesälliset peltokanan ja peltopyyn poikasia, saattoipa kulkusensa turvissa lähestyä talojakin huomiota herättämättä.

Hän vihasi erikoisesti muuatta Vanhan-Hallan kukkoa, vanhaa kimeä-äänistä Kukkelikuuta, jolla oli raskaat, höyhenpeitteiset koivet ja oli yhtä viekas kuin hänkin. Kukkelikuu oli kaikkivoipa ja mustasukkainen pasha laajassa kanahaaremissaan, jossa sen tuloa aavistettiin joka kerta sen lähestyessä. Kaulaansa ojentaen ja siipiään räpäyttäen laski se ilmoille kutsuvan kieuntansa, hätäisen merkinannon, joka varotti kanoja vaarasta ja sai ne sikinsokin rientämään koirankoppia kohti, missä tiesivät olevansa turvassa.

Jo aikoja sitten oli Mikko Repolainen päättänyt tappaa sen. Useampana päivänä peräkkäin hän vakoili sitä, tuli sitten eräänä kauniina aamuna, kun jo riittävästi tunsi kukon tavat, pensasaidan taa odottamaan.

Harja pystyssä, silmä verenkarvaisena, höyhenet taisteluvalmiina asteli Kukkelikuu lähemmä kaakattavan lauman etunenässä. Mutta sen käytöksessä ei ollut sitä kevyttä siroutta eikä sitä pöyhkeilevää rohkeutta, jota siinä näki, kun se tunsi olonsa turvalliseksi; silminnähtävästi se vainusi vaaraa. Mikko Repolainen kilahutti kulkustansa, ja tämä kotoinen ääni rauhotti vihollista; sitten antoi kettu, kuten vanha, kärsivällinen metsästäjä ainakin, saaliinsa hiljalleen lähestyä, ja kun se oli hyvin lähellä eikä enää voinut pujahtaa häneltä pakoon, teki hän sitä kohti aimo hyppäyksen, ajoi sitä, sai sen kiinni, likisti sen rinnan leukapielensä väliin, ja ylpeänä voitostaan, pää pystyssä, kanojen hätääntymisestä välittämättä, vei tuo vanha veitikka saaliinsa metsään, missä hän sen kyni ja söi.

Hän pienensi sitten helposti naapurin ällistynyttä kanalaumaa. Hän kävi siellä niin vaihtelevin väliajoin, niin eri hetkinä päivästä, että tämä ei yllättänyt häntä milloinkaan työssä. Ja koska hän ei ollut Mikkoa lainkaan nähnyt eikä saanut vihiä varkaasta muuten kuin minkä oli kuullut kulkusen kilinää eikä myöskään tiennyt Mikko Repolaisen seikkailusta mitään, syytti hän tiukasti Pyryä kanojensa tappajaksi, jopa uhkasi haastaa Simpan oikeuteen tai hävittää tämän kelvottoman koiran.

Sillä välillä Mikko Repolainen lihoi, ja vaikka hänen oli pitänyt jättää jänikset melkein kokonaan rauhaan, sai hän, Vanhan-Hallan siipikarjan tarjotessa hänelle riittävää korvausta, uudelleen uskoa elämään.

Yksi seikka kumminkin painosti häntä hirveästi: hänen yksinäisyytensä.

Aina siitä illasta lähtien, jolloin hän joutui kiinni, ei hän kertaakaan ollut tavannut ketään heimolaistaan. Hän ei voinut olla tuntematta syvää liikutusta muistellessaan topakkaa kinastelua ja pientä näykkimistä suurten yhteisten retkien edellä, sekä vaikean saaliinjaon aiheuttamia ankaroita riitoja, jolloin taisteluhaluiset paljastivat voimakkaat hammasrivinsä mustien kuonojensa takaa.

Ei mitään, ei mitään muuta kuin metsää! Näytti siltä, kuin hänen heimonsa olisi hävinnyt hänen joutuessaan vangiksi.