Part 1

KETUN SEIKKAILUSTA HARAKAN VANKEUTEEN

Eläintarinoita

Kirj.

LOUIS PERGAUD

Ranskankielisen alkuteoksen yhdeksännestä painoksesta suomensi

—i —a

Concourt-Akademlan v. 1910 palkitsema

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1911.

SISÄLTÖ:

Alkusana. Mikko Repolaisen surullinen seikkailu. Maan alla. Kaamea tie vapauteen. Kultarinnan kuolema. Kaniinien salakapina. Uteliaan palkka. Kuolemaa pakoon. Hölpän vankeus.

ALKUSANA.

Tämän kirjan tekijä, Louis Pergaud, on kasvanut keskellä luontoa, jota hän pienestä pitäen on oppinut rakastamaan. Hän syntyi tammikuun 22 päivänä 1882 kaakkois-Ranskassa lähellä Besanfonin kaupunkia, joka sijaitsee Juravuorten rinteellä. Jo poikasesta hän, kuten isänsä ja isoisänsä, on ollut kätevä pyssyn käyttäjä. Risteillessään metsissä ja kedoilla pyssyinänsä oppi hän tuntemaan eläinten elämää. Mutta mikäli hän näihin metsän asukkaisiin tutustui, sikäli oppi hän niitä rakastamaan, eikä sitten enää tahtonut murha-asetta niitä vastaan tähdätä. Vähitellen syntyi hänessä halu sanoa sana niiden puolesta, jotka itse ovat kykenemättömiä ihmiselle tajuttavin keinoin ilmaisemaan tarpeensa ja taivaaseen huutavan hätänsä. Näin syntyi m.m. se teos, joka nyt suomenkielisessäkin asussa pyrkii vetoomaan ihmisen jaloimpiin tunteisiin.

Elättääkseen henkensä rupesi Louis Pergaud opettajaksi. Iltahetkensä käytti hän vanhojen ranskalaisten mestariteosten lukemiseen, ammentaen niistä kirjallista inspiratsionia. Hän sepitti myös runoja, joita hän aluksi lähetti maaseudulla ilmestyviin kirjallisiin aikakauslehtiin; sittemmin julkaisi hän ne kahtena kokoelmana, jotka ranskalainen yleisö suopeasti otti vastaan.

Kerran jätti hän kotonsa, metsänsä ja kyläkoulunsa ja lähti Pariisiin. Siellä hän sai kokea, kuten moni muu vähävarainen, paljon vaikeuksia, kunnes sai vaatimattoman toimen, jolla kykeni henkeänsä elättämään. Pariisissa tutustui hän toisiin nuoriin kirjailijoihin, joiden kanssa yhdessä toimitti virkeää aikakauslehteä.

Mutta Louis Pergaud ei viihtynyt Pariisissa; hän olisi tahtonut viettää ainakin joitakin kuukausia vuodesta syntymäseudullaan, missä tunsi kirjallisen inspiratsioninsa lähteiden löytyvän. Mutta kun hän toimeltaan ei voinut saada pitempiaikaista lomaa, pyrki hän jälleen opetusalalle ja sai paikan Pariisin lähellä. Samalla seudulla on eläinlääkäriopisto ja sairaala eläimiä varten. Eläinraukat, joita hän täällä näki, saivat hänen entistä enemmän kaipaamaan kotiseutunsa voimakkaita, villejä metsänasukkaita. Uudessa toimessaan oli hänellä lomaa kaksi kuukautta, jonka ajan hän käytti tutkien eläinten elämää kedoilla ja metsissä. Ja lukukauden aikana kävi hän joka päivä, päätettyään työnsä koulussa, missä hän 65 oppilaalle opetti luku- ja kirjotustaitoa, Pariisissa, missä kirjoitteli eläinkuvauksiansa, joista osa muodostaa teoksen De Goupil à Margot.

Tällaisissa oloissa on siis syntynyt se kirja, joka nyt suomalaisellekin yleisölle tarjotaan. Kaikkiaan on tämä nuori kirjailija julaissut neljä eläinkuvauksia sisältävää teosta, m.m. romaanin jahtikoirasta ja kissan elämäkerran.

Louis Pergaud'n eläinkuvaukset ovat kotimaassaan saavuttaneet suosiota sekä suuren yleisön että korkeimpain kirjallisten piirien puolelta. Edellistä suosiota todistaa nyt suomennetun teoksen laaja leveneminen — sitä on kotimaassaan ilmestynyt yhdeksän painosta — jälkimmäistä Goncourt-akatemian palkinto, mikä on tunnustus teoksen taiteellisesta kypsyydestä.

Saakoon tämä kirja suomalaisellekin lukijalle puhua sydämen kieltä, saakoon se hänenkin nähtäväkseen avata maailman, joka iloineen ja kärsimyksineen on kyllin mieltäkiinnittävä luomisen herrankin katseltavaksi ja joka on lähellä meitä jokaista, vaikka ihmissilmämme ovat liiaksi itsekkyyden sokaisemat sitä näkemään.

Suomentaja.

MIKKO REPOLAISEN SURULLINEN SEIKKAILU.

I.

Oli leppeä maaliskuun ilta, aivan tavallinen kevätilta. Kuu paistoi täydeltä terältään, ja virkeä tuuli sai arat silmikot säilymään pihkaisessa piilossaan mahdollisen hallan pelosta.

Tämä ilta ei ollut Mikko Repolaiselle muiden iltojen kaltainen. Jo aamuhämärissä, jolloin hämyharso oli vielä seudun peittänyt, korottaen kukkuloita ja syventäen laaksoja, olivat metsän eläimet lähteneet liikkeelle asunnoistaan. Mutta hän, jota ei vähääkään näyttänyt liikuttavan se salaperäinen elämä mikä kuohui tuossa tutunomaisessa hämärässä, hän joka oli haudattuna Kiimäen kallion koloon, mistä aamulla oli salametsästäjä Simpan koiran ahdistamana hakenut turvapaikan itselleen, hän ei vähääkään valmistunut ottamaan siihen osaa, niinkuin tapansa oli joka ilta ollut. Ei siihen kumminkaan ollut syynä aavistus siitä, että oli hyödytöntä lähteä kiertelemään läheisessä metsässä pitkin lehdistöjä, sillä kettu kyllä tietää, että kirkkaina ja tuulisina kuutamoiltoina lähtevät arat jänikset, joita kuunvalo pettää ja oksien kahina pelottaa, lymypaikoistaan vasta sangen myöhään yöllä. Eikä siihen myöskään ollut syynä tuulen kohina puissa, sillä vanha, tarkkakorvainen metsäneläjä osaa kyllä hyvin erottaa ihmismelun metsänäänistä. Ei ollut myöskään väsymys antanut aihetta tähän pitkälliseen mietiskelemiseen, tähän outoon toimettomuuteen, koskapa hän oli levännyt koko päivän, ensin pitkällään kuin kuollut, perin väsyneenä raivokkaasta takaa-ajosta jonka esineenä oli ollut, sitten kokoonkääriytyneenä, hieno musta turpa takakäpälien varassa, suojassa kaikelta kiusalliselta, pistävältä.

Nyt hän pysyttelihe kuin kivettyneenä samassa asennossa, jalat taivuksissa mahan alla, silmät puoleksi ummessa, korvat pystyssä, ja antoi aivojensa läpi kulkea tunnelma- ja kuvasarjan, vaistomaisen, salaperäisen ja sangen johdonmukaisen, joka piti hänet virkeänä. Eikä mikään häirinnyt hänen ajatustyötänsä siellä kallionkolossa, minne hän oli kapeasta halkeamasta tunkeutunut.

Tämä Kiimäen luola ei ollut Mikko Repolaisen tavallinen asunto: se oli kuin linnantorni, josta piiritetty etsii viimeistä turvapaikkaa äärimmäisen vaaran uhatessa.

Vielä tänään oli hän aamunkoitteessa vaipunut uneen vadelmapensaikossa, samalla paikalla, missä hän voimakkailla hampaillaan oli purrut poikki selkärangan jäniksenpojalta, joka oli lymypaikkaan tullut, ravitakseen itsensä sen lihalla. Hän torkkui siellä, kun Simpan koiran Pyryn kulkunen herätti hänet säälittä siitä unenhorroksesta, johon hänet leppeä keväinen aurinko ja tyydytetyn ruokahalun rauha olivat vaivuttaneet.

Kaikkien seudun koirien joukossa, jotka vuorotellen syysaamujen hämärässä ja syyssateiden turvin olivat häntä ajaneet, ei Mikko Repolainen tuntenut itsepäisempää vihollista kuin Pyry. Hän tiesi kalliiden ja kovien kokemuksiensa nojalla, että tuohon viholliseen viekkaus ei tehonnut. Heti kun Pyryn haukunta tai sen kulkusen ääni ilmaisi vihollisen lähestymistä, lähtikin kettu kiitämään suoraan eteenpäin sellaista vauhtia minkä hermostuneet käpälänsä sallivat. Eksyttääkseen Simppaa kulki hän vastoin kaikkien kettujen vaistoa ja vastoin tapojaan kauas, tehden äärettömän pitkän kierroksen; kulki pitkin teitä kuin jänis; riensi sitten, käännyttyään Kiimäkeen päin, täyttä vauhtia alas kiviröykkiötä pitkin, joka päätyi hänen pesälleen, varmana siitä, etteivät hänen käpälänsä olleet jättäneet viholliselle riittäviä tienmerkkejä perille asti.

Tämä se oli hänen viimeinen temppunsa, jota ei vielä mikään ikävä tapahtuma ollut saanut häntä muuttamaan, ja tänään se oli onnistunut kuten tavallisesti. Mutta Mikko Repolainen ei kuitenkaan ollut rauhallisella mielellä, sillä hän oli näkevinään noin kymmenkunnan harppauksen päässä polulta, pyökkipuun rungon taakse piiloutuneena Pyryn omistajan, salametsästäjä Simpan muodon.

Mikko Repolainen tunsi hänet hyvin. Mutta tällä kertaa hän ei ollut vavahtanut pyssynpamausta, joka aina ilmaisi näiden kahden vihollisen yhteenjoutumista; hän ei ollut kuullut korvissaan tuulennopeiden ja vihlovien lyijyrakeiden vinkunaa, joiden puremat, talvisesta turkista huolimatta, ovat polttavampia ja syvempiä kuin orjantappuranokaiden pistokset. Hän oli epäluuloinen, ja hänen asemansa epävarmuus synnytti mielessä salaista levottomuutta, herättäen pahoja aavistuksia, jotka pakottivat hänen pysymään luolassa lähellä aavistamaansa vaaraa, ennenkuin kova välttämättömyys häntä vaatikaan sinne jäämään.

Hautautuneena mahdollisimman syvälle kallionpohjaan, oli hän huomannut epäiltäviä ääniä, jotka kylläkin saattoivat syntyä vain niiden kivien vierimisestä, joihin hänen käpälänsä olivat koskeneet. Mutta outo rakennus, jota hän ei milloinkaan ollut huomannut, tuntui kumoovan tämän järkeenkäyvän selityksen.

Mikko Repolainen vainusi pyydystä. Mikko oli Simpan vanki.

II.

Näytti siltä, kuin hän olisi lopen tylsänä unohtunut kivettyneeseen asentoonsa, mutta nytkähtelevät etukäpälät, pystyt korvat, jotka sävähtivät jokaista meluisampaa ääntä mikä yön pimeydessä kuului, silmien tuokioittain salamoiva tuli, joka välähteli pitkänsoikeassa silmäterässä puoliavoimen silmäluomiverhon takana, ilmaisivat, että koko hänen olentonsa valvoi jännitettynä.

Vanhan kulkurin syvää mietiskelyä kesti koko yön. Eipä hänellä muutoin ollutkaan pakko lähteä liikkeelle. Hänen vatsansa, tottuneena usein sattuviin pitkiin paastoihin, yllytti häntä päinvastoin, riittävästi ravittu kun oli aamullisella jäniksenliha-aterialla, jäämään oivalliseen turvapaikkaan, joka niin usein oli hänelle elämänsä vaaranhetkinä suonut suojan.

Vaikka yö tarjosi hänelle apuansa, oli hän liiaksi epäluuloinen käyttääkseen hyväkseen sen hiljaisuuden ja pimeyden pettävää suojelusta. Hän odotteli koittavaa aamuhämärää, uskoen sen mukana ilmaantuvan jotakin uutta, joka varmentamalla hänen epäluulojaan tai vahvistamalla hänen toiveitaan saisi hänen ratkaisemaan, mihin menettelytapaan oli ryhdyttävä.

Tunnit kuluivat. Kuun valo kävi yhä kirkkaammaksi, ja tässä valossa esiintyivät puunoksien hahmot mustina tummaa taivasta vasten, ja paisuneet silmikot oksanhaarojen hienonhienossa päässä muodostivat ikäänkuin metsää peittävän kevyen harson.

Pitkät rivit lakastuvia lehviä, jotka halonhakkaajat olivat nesteen noustua hakanneet puista ja latoneet vierekkäin, jatkuivat silmänkantamattomiin.

Rastaat, jotka hämärissä kilpaa riemuitsivat ja pitivät lauluharjotuksiaan joka ilmansuunnalla, olivat aikoja sitten vaienneet. Ainoastaan tuuli pärisytti rumpuansa puissa, ja sen pärinän yli kuului sieltä täältä hiiriäispöllön ääni tai huuhkajan huuto, ja neitseellisestä maasta nousi epämääräinen, hieno ja läpitunkeva tuoksu, joka tuntui ikäänkuin siemeneen kätkevän kaikki metsän tuoksut.

Aamun koittaessa ilmestyi mies, Pyry edellään. Mikko Repolainen kuuli koiran, joka oli hänestä saanut vihiä, nuuskivan luolan suulla ja salametsästäjän kiroovan synkeästi tehdessään arviota siitä, miten paljon ketunnahka, jonka hän kyllä uskoi vielä lopultakin vangitulta uhriltaan nylkevänsä, ehtisi raha-arvolleen laskea — ketut näet ovat hyvin tunnetut kärsivällisyydestään ja itsepintaisuudestaan.

Mutta työntäen punaisen kielensä pienelle ja laihalle kuonollensa, onnitteli kettuveitikka itseään siitä, että tavallaan oli välttänyt suoranaisen vaaran, ja ryhtyi miettimään keinoja, millä pääsisi pujahtamaan vihollistaan pakoon.

Ainoastaan kaksi keinoa ilmaantui: oli joko paettava tai nälän uhallakin koetettava loppuun vanginvartijan kärsivällisyys, kunnes tämä ehkä uskoisi vankinsa todellakin paenneen ja nostaisi pyydyksen pois. Tämä toinen temppu oli vain hätäkeino ja ensimäistä piti kettu aluksi parempana.

Koska pyydys esti Mikko Repolaista pääsemästä ulos kolostaan, ryhtyi hän käpälillään ja turvallaan pelonsekaisena tutkimaan vankilansa ympäristöjä. Tämä tarkastus loppui lyhyeen: kalliota takana, kalliota yläpuolella, oikealla ja vasemmalla kalliota; mahdotonta ensinkään yrittää. Alapuolella, mustahkolla maaperällä, jättivät käpäläin kynnet vähäiset jäljet: ehkäpä pelastus olikin siellä? Ja heti ryhtyi hän epätoivoisen rohkeudella ja sitkeydellä kaivamaan tätä pehmeätä maata.

Päivän päättyessä oli hän kaivanut runsaan jalan syvyisen reiän, jonka hänen ruumiinsa täytti, kun väsyneiden käpälien kynnet karskahtivat jotakin kovaa vastaan... siellä oli kivi. Mikko Repolainen kaivoi etemmäs... aina vain kiveä; hän kuopi yhä, kuopi koko yön, toivoen kalliosta löytävänsä pääsyn vapauteen... Vitkaan, huomaamatta nousi kalliopohja, heltiämättä ja säälimättä kaartuen, päättyäkseen luolan suulle; mutta innostuksen kuumeessa ei kettu sitä huomannut: hän kaivoi, kaivoi vimmastuneena... Hän kaivoi kolme päivää ja kolme yötä, purren multaa raivoissaan, valuttaen turvastaan mustaa sylkeä; hän kulutti pilalle kyntensä, hän ruhjoi rikki hampaansa, hän loukkasi turpansa, hän käänsi ylösalaisin luolan koko maapohjan. Säälimättömänä levitteli kallio läpitunkematonta pintaansa, ja onneton vanki, nälkiintyneenä, kuumeisena, taisteltuaan kunnes voimat tyyten uupuivat, vaipui viheliäiselle luolanpohjalle ja nukkui kaksitoista pitkää tuntia lyijynraskasta unta, joka seuraa suuria voimainmenetyksiä.

III.

Mikko Repolainen heräsi aikoja sitten tyhjentyneen vatsansa vihloviin puremiin synkässä maakolossa, jossa vallitsi täydellinen sekasorto. Häikäisevä päivänvalo hymyili hänen kalliokolonsa takaa; silmikot aukenivat; metsän vehreys eri värivivahduksissaan lisäsi elämän iloa auringon alla ja kultarintakerttujen ja rastaiden laulut täyttivät ilman vapauden ylistyksellä, joka oli omansa suuresti ärsyttämään vangin kuulohermoja. Todellisuudentunto iski hänen aivoihinsa kuin raateleva hammas jäniksen vatsaan, ja kohtaloonsa alistuen hän asettui, jalat taivuksissa mahan alla, mahdollisimman mukavaan asentoon miettimään, paastoomaan ja odottamaan. Ja hänen edessään kohosi pyydys, houkutellen tekemään tuttavuutta, pilkallisena uhmaillen hänen kärsivällisyyttään.

Se oli hyvin yksinkertainen pyydys, jonka Simppa oli pystyttänyt: kaksi pystyyn lyötyä puuta, jotka muistuttivat mestauslavan tukipuita, kannattivat vaakasuoraa tammilautaa, joka näkyi ulottuvan niitä pitemmälle. Mutta jos otus tunkihe tähän turmiolliseen katettuun käytävään, liukui tammilauta, joka oli molemmilta sivuiltaan teräväksi veistetty, sukkelan vehkeen avulla kavalasti kuin puukko pitkin tukipuissa olevaa uurretta ja taittoi selän sisäänmurtajalta.

Nälän kiihdyttämänä palautti Mikko silloin muistoonsa entiset hekumalliset ateriat, herätti mielikuvituksessaan eloon herkuttelut lihan ja veren ääressä, siirtyi sitten muistoissaan talvipäivien niukkaan ravintoon, jolloin tien varrella ahmaistiin joku kuollut myyrä tai lehtensä varistaneissa pensaikoissa tähteeksi jääneitä punaisia marjoja, tai löydettiin kosteista, mädänneistä lehtikasoista metsäomenia. Kuinka monta jänistä olikaan nipistetty hengiltä niitynojissa ja maanteiden risteyksissä retkeiltäessä, kuinka monta jäniksenpoikaa tapettu apila- tai mailaskedoilla, kuinka monta peltopyytä säikäytetty pois pesistään, kuinka monta kanaa siepattu, jotka uskaliaina olivat lentäneet kauas taloista koiria ja pyssyjen pamauksia pakoon!

Hetket kuluivat hirvittävän yksitoikkoisina ja hänen kärsimyksensä lisääntyivät uusilla vatsanvaivoilla.

Paikoiltaan hievahtamatta, nojaten mahaansa maahan kuin tahtoisi hän sen likistää kokoon, ryhtyi Mikko Repolainen muistelemaan, kuinka hän oli entiset vaarat välttänyt: kuinka oli livistänyt lyijysateita pakoon, kuinka oli juossut, monia mutkia tehden, vainuamaan koirain jälkiä, kuinka oli jättänyt maistamatta myrkylliset lihakappaleet, jotka kiihottivat hänen nälkäänsä. Mutta pahojen päivien joukosta palasi hänen mieleensä selvimpänä eräs talviyö, jonka kaikki yksityispiirteet olivat hänen muistoonsa syöpyneet; hän eli sen uskollisessa muistissaan kokonaan uudelleen kohta kohdaltaan.

"Maa on ihan valkoinen, puut ihan valkoiset, ja kirkkaalla taivaalla tähdet tylyinä luovat siihen himmeän, kylmän ja ikäänkuin ilkkuvan valon. Jänikset eivät ole vielä lähteneet pesästään, peltopyyt ovat siirtyneet lähemmä kyliä, myyrät nukkuvat maanalaisten käytäviensä kaukaisimmassa sopukassa; ei ole enää jäätyneitä marjoja laaksojen paatsamapensaissa, ei enää omenia metsäomenapuissa. Ei ole enää mitään, ei mitään muuta kuin tuo sädehtivä ja pehmeä, kristallisin koristuksin helmeilevä valkopeite, jonka pakkanen kaunistaa vielä hienommaksi ja joka ikäänkuin tunkee ihoon asti, talvisesta turkista huolimatta.

"Etäinen kylä nukkuu rautapeltikattoisen kellotapulinsa turvissa. Hän suuntaa sinne kulkunsa ja kiertää sitä varovaisena, sitten, supistaen kierroksiansa, saaliinhimon kiehtomana lähenee sitä vähitellen.

"Ei vähintäkään melua, jollei ota lukuun neljännestunnittain uudistuvaa kimeätä ääntä, joka kepeänä liitelee hiljaisuuteen kellotapulista, tai unissaan liikahtelevain härkäin kellojen metallista sointia. Voimakas lihanhaju tunkee hänen sieraimiinsa: joku eläimen raato, jonka alkava mädäntyminen suloisesti kutkuttaa nälkiintyneen hajuaistia, on epäilemättä lähettyvillä. Varovasti hän kulkee hiipien aitoviertä, käyttäen hyväkseen puiden varjoja, aina muutamien harppauksien päähän siitä paikasta, missä hän aavistaa sen löytyvän, tuon ruskean kasan puhtaan valkoisella lumella.

"Vastapäätä oleva talo on vaipunut syvään uneen; suuresta, tyhjästä ikkunasta voi nähdä, että se joko on asumaton tai että siellä nukutaan. Mutta Mikko Repolainen on epäluuloinen. Pettämätön vaistonsa ohjaa hänet ikkunan eteen, jonne hän urheasti täyttä vauhtia kiitää. Hän luo silmänsä, raadon eteen pysähtymättä, epäluulonalaiseen ikkunaan. Joku toinen ei olisi mitään huomannut, mutta vanhan metsäeläimen läpitunkeva katse on nähnyt erään ikkunaruudun yläkulmasta kajastavan heikon punerruksen, ja siinä on tarpeeksi, hän on asian oivaltanut.

"Mies joka tuolla asuu, lataa ehkä pyssyänsä ja on valmiina paukahuttamaan, mutta lyijykuulat eivät vaan ole Mikko Repolaista varten. Sillä Mikko on varma siitä, että tuon hiljaisen ikkunan takana pitää vahtia mies, yksi hänen vihollisiaan, hänen rotunsa tuhooja; hän on sammuttanut lamppunsa uskotellakseen nukkuvansa, mutta uuninluukut, jotka hän on jättänyt sulkematta, ilmiantavat hänet, ja Mikko, joka on jo kuullut pyssynpamauksia tänä yönä, tietää nyt minkätähden mies valvoo. Kuka tietää, kuinka moni vähemmän epäluuloisista on saanut hengellään maksaa varomattomuutensa asettuessaan pyssynkantaman piiriin! Ja Mikko kuvaili mielessään nuo näytelmät: mies istuu rauhallisena salamyhkäisessä asunnossaan ja tähystelee onnettomia eläimiä tarjoten heille, millä nälkänsä tyydyttävät, ja hetken tullen, pimeän turvissa ampuu uhrinsa raollaan olevasta ikkunasta. Täälläpä ovat saaneet surmansa ne hänen toverinsa, jotka, kyeten vähemmän vastustamaan halujansa kuin hän, läksivät seikkailemaan kylää kohti ja katosivat ainaiseksi hänen näköpiiristään.

"Ja kettu, jonka varovaisuus on pettämätön, lähtee sipsuttamaan takaisin metsätielleen, kun eräällä aidalla näkyy valoa vasten kissan hahmo. Ketun suuret, sumeat silmät ovat yön pimeydessä nähneet kotieläimen fosforinkiiltävät silmäterät, ja aimo loikkauksin kiitää hän tämän jälkeen.

"Kissa tietää kyllä, ettei hän kynsiään näyttämällä, mikä riittää lannistamaan koirien rohkeuden, saa lamautetuksi vanhan metsäelävän kiihkoa ja ettei häntä pakeneminen myöskään turvaisi Mikko Repolaisen hyökkäykseltä. Mutta omenapuu on lähellä. Hän pääsee sen juurelle, rupee jo kiipeemään sitä pitkin, kun vihlaiseva hampaanisku pysäyttää hänet, ja hän jää vihollisensa haltuun, joka lopettaa hänet. Ja hiljaisessa yössä kuuluu surkea ja pitkä nau'unta, kuolonhuuto, joka saa kaikki kylän ja lähitalojen koirat haukkumaan kauan koppiensa kynnyksellä tai piharakennusten perällä.

"Ja muitakin muistoja tuli hänen mieleensä, milloin ilahduttavia, milloin värisyttäviä, sill'aikaa kun hetket yksitoikkoisina vierivät ja päivät kuluivat.

"Sitten Mikko Repolaisen ajatukset sekaantuivat, hämmentyivät; nautinnonmuistot yhtyivät kauhunkuvien kanssa hirveiksi painajaisiksi: mahdottoman suuret jänikset pyörivät piiriä hänen ympärillään, pamahuttivat pyssyjänsä, joilla he pehmittivät hänen nahkaansa ja kiskoivat siitä pitkiä karvajuovia saamatta häntä hengiltä. Hänet valtasi kova kuume; musta, kylmä turpa huokui kuumuutta, silmät kävivät punaisiksi, kyljet huohottivat, pitkä, hieno kieli riippui ulkona kidasta kuin kostea ja risainen riepu, ja sen keskiuurteesta helmeili aika ajoin hikipisara, jonka hän kuumeisin liikkein vei kitaansa sitä viileyttämään.

"Aika kului. Hän oli saanut vihiä pyydyksestä ja koettanut sitä karttaakseen saada käsityksen uhkaavasta vaarasta, mutta hänen metsäeläin-aivonsa eivät tajunneet mitään ihmisten koneistoista, ja hän näki mieluummin nälkää varmassa turvapaikassa kuin yritti käyttää hyväkseen turmantuottavaa, salaperäistä pyydystä.

"Eräänä aamuna hän ilostui ja luuli pääsevänsä vapaaksi. Mies tuli. Hän viipyi siellä joitakin hetkiä, liikutti jotakin ja lähti pois; mutta julma kirous, jonka hän lähtiessään laski suustaan, jätti ainoastaan hyvin heikon toivon ketun sydämeen. Simppa oli vain koetellut pyydystä, ja nyt tuli hän joka päivä aamunkoitteessa, tuntien loppuratkaisun lähenevän.

"Tähän aikaan vaivasi kuume Mikko Repolaista entistä enemmän. Väliin hän jäi pitkälleen moneksi minuutiksi, epätoivoisesti huohottaen, nousi toisinaan jaloilleen ja kulki piirissä ympäri vankilaansa etsien ulospääsypaikkaa, jonka hän yhä kaikesta huolimatta toivoi löytävänsä.

"Kuu oli viimeisellä neljänneksellä. Punainen kuunsyrjä näytti veriseltä lihapalaselta, jota joku julma mahti kuletti pilvilaatalla. Nopeasti kurotti kettu sitä kohti ohuen kaulansa, laihan kuononsa, oudon suuret silmänsä. Niinkuin vankeuden ensimäisenä iltana, kajahtelivat nytkin voimakkain henkäyksin tuulen kuorosäveleet metsän vehreissä käytävissä, ja kettu oli kuulevinaan suuren jahtikoiraparven haukunnan, joka vuoksen ja luoteen tavoin nousi ja laski vähitellen läheten. Väliin taas hänen humisevassa päässään syntyi mielikuva lähteestä, ja sammuttaakseen siinä polttavaa janoansa kääntyi hän lakkaamatta ympäriinsä, etsien joka puolelta vettä, kirkasta vettä, jota hän pitkin hörppäyksin latkisi.

"Yhdennentoista päivän aamunkoitto kajasti maidonvalkeana honkametsän latvassa. Nyt oli loppu tehtävä vankeudesta. Äkkiä teki Mikko Repolainen päätöksen ja ympärilleen katsomatta, kooten kaiken tarmonsa laihtuneisiin käpäläparkoihinsa, teki hän hyppäyksen ja syöksyi epätoivon rohkeudella tuntemattoman kohtalon syliin!..."

IV.

Teeskentelevän raskain askelin — siten peittääkseen astuntansa nopeutta — kulki Simppa tuona päivänä, niinkuin edellisinäkin päivinä, kapeata solaa. Hänen suurten, raskaitten saappaittansa naulat olivat maahan painaneet epäselvän polun, joka päätyi Mikko Repolaisen vankilaan.

Hyvin kasvatettuna koirana kulki uskollinen Pyry muutamia harppauksia hänen edellään. Otusta ajaessaan koira ei milloinkaan etääntynyt hänestä vissiä välimatkaa kauvemmaksi, jonka pitkäaikainen tottumus ja molemminpuolinen sopimus oli määrännyt. Mutta tänään täytyi Simpan lyhyin vihellyksin alinomaa muistuttaa vanhaa toveriansa entisistä sopimuksista.

Kuono pystyssä, häntäänsä huiskien vainusi Pyry saalista, ja Simppa, joka arvasi Mikko Repolaisen tulleen ulos luolastaan, hykersi iloisena känsäisiä kämmeniään. Mutta hän ei kiirehtinyt käyntiänsä, jatkoihan vain tyyneesti kulkuansa maakoloa kohti, minkä edustalla koira, joka hänen edellään oli kulkenut, jännitetyssä asennossa, kuono ojona, katse kuin yhteen kohtaan kiinninaulattuna, vartalo maahan taivutettuna, odotti ainoastaan isäntänsä saapumista ja hänen merkkiänsä hypähtääkseen pystyyn. Lauenneen, raskaan tammilaudan alla makasi uupunut, puoleksi paljasihoinen kettu oikealla kyljellään, takaruumis tarttuneena pyydykseen, johon hän oli jäänyt reisitaipeita myöten. Pakolainen oli painautunut hiukan kyljelleen, ja näin hänen selkärankansa säilyi surman iskulta. Vaaleahko lima pursui sieramista ja suuret, punaiset ja rääppäiset silmät olivat sulkeutuneet tainnuttavan iskun kohdatessa. Hän oli nähtävästi ollut siinä tilassa neljännestunnin, kun Simppa saapui.