Part 7

Anna kuunteli taas. Peurajoen mutkikas uoma kulki tuolla alhaalla jyrkän Perurajupukan juuritse kuin hopeinen vyö. Kavantojärven tyven pinta läikkyi kuin kirkas silmä hiljaisesta kiveliöstä.

Nythän oli pian juhannus; Pohjolan ihanin yö, valoisin hetki oli käsissä!

Annasta tuntui niinkuin se nyt juuri heti livahtaisi hänen käsistään ja niinkuin hän sen mentyä kadottaisi jotakin, jota ei koskaan enää saisi takaisin.

Hän lähti kiireesti laskeumaan Airijyppyrän rinnettä alas kesäkartanoa kohden.

Oliko Martti todellakin tahallaan Elliä paennut? Ellikö olikin ollut syynä hänen alakuloisuuteensa? Eikö Elli häntä rakastanutkaan vai hänkö ei Elliä?

Sekavina kiertelivät Annan ajatukset.

»Ei hän minua rakasta eikä minun maailmaani ymmärrä.»

Sen vuoksi pakeni pois. Ei kenellekään sanonut. Yksin tuskansa kanssa, yksin... Tiesikö, aavistiko, kuka häntä rakasti... kuka uhraisi kaikkensa hänen onnensa vuoksi!

Silloin Anna muisti hetken Haltiain kivellä. Muisti miten Martti piteli hänen kättään... ja kuinka hänen valtimonsa rajusti löi...

Aavistiko Martti silloin, että hän sinä hetkenä oli unohtanut kaiken muun? Miksi ei ollut Martti hänellekään virkkanut paostaan?

Anna ei saanut kysymyksiinsä vastausta, ja levottomana hän saapui kesäkartanolle.

Karja oli jo kotiintunut, ja Anna tapasi Kaisan lypsämässä.

Ei ollut Kaisa kuullut Annan huutoja.

»Vaarat vetävät äänen näin poutailtana, ei se kuulu laaksoihin», sanoi hän.

Martti oli käynyt kesäkartanolla. Oli kirjoitellut ja piirustellut, mutta sitten äkkiä lähtenyt metsään päin aamulla.

»Mihin päin?» kysyi Anna, levottomuuden taas yltyessä.

»Jos oikein ymmärsin, niin ei muualle mennyt kuin Kavantojärvelle ahvenia onkimaan», selitteli Kaisa tietojaan. »Laitteli tässä ongenvapaa ja siimaa kuntoon ja haki lieroja tunkiosta... Mihinkäpä muualle olisi mennyt? — Mikä hätä siellä sitten on, kun vasiten on pitänyt hakemaan lähteä... onhan Martti ennenkin täällä ollut viikkomääriä...»

»Kun katosi sanaa puhumatta», virkkoi Anna nyt iloisempana ja kummasteli omaa tyhmyyttään, kun ei ollut muistanut Kavantojärveä eikä sen mustia ahvenia, vaikka ennen aina kesäisin kävivät siellä ongella.

»Oliko hän niinkuin ennenkin?» tiedusteli Anna vielä.

»Oli minusta nyt niinkuin vähäpuheisempi ja vakavampi», arveli Kaisa.

Juotuaan vähän rieskamaitoa lähti Anna Kavantojärvelle päin. Polku, joka Annalle oli vanhastaan tuttu, lähti kauramaan päästä, notkon pohjasta, ja nousi heti kuivalle jäkäläharjulle, jonka selkää pitkin lähti viemään Peurajupukkaa kohti.

Anna oli tullut iloisemmaksi, olihan Martti nyt melkein käsissä, eikä hän enää ollut surman suussa niinkuin Annakin oli peloissaan ajatellut. Iloisesti keikkuivat metsät Annan ohi, ja iloisesti lauloivat linnut. Nuori nurmi tuoksui, metsä lemusi, ja koko mittaamaton salo hänen ympärillään iloitsi tänä vuoden kauneimpana yönä, jona valon valta on herrana Pohjolassa.

Polku vei Peurajupukan pohjukalle, josta vanhaan aikaan kulovalkea oli komean jouhimännikön polttanut, niin että se nyt törrötti kuostoiksi kuivuneena.

Korkeimman kiven päälle sopi palanen Kavantojärven kirkasta pintaa pilkistämään puiden välistä.

»Martti Hoi!»

Kaiku vastasi nyt Airijyppyrän laesta ja läksi sitten hypellen kiirimään kukkulalta kukkulalle.

Silloin kuuli Anna Kavantojärveltä päin tutun äänen vastaan:

»Anna hoi!»

Silmänräpäyksessä hän hyppäsi kiveltä ja lähti viillättämään paljukkaa pitkin järvelle.

Eikä suuri erämaa eikä kolkko kiveliö koskaan hiisku siitä onnesta, joka kaksi rakastavaa sydäntä toisiinsa sitoi. Sillä molemmat nuoret olivat erämaan parhaita ystäviä, eikä kiveliö koskaan unohda ystäviänsä silloin, kun sen oma suuri sydän sykkii ilosta vuoden valoisimpana yönä.

12.

Juhannusyönä istuivat Niemikallion rovasti ja ruustinna kuistilla. Kaikki palvelijat olivat menneet tanssiaisiin, jotka oli tapana pitää juhannusyönä Alakylän ja kirkonkylän välisellä vaaran paljukalla.

Kahden vanhat istuivat lempeänä, kirkkaana yönä. Kuistin molemmat ovat olivat auki, ja ihana ilma kesäisine tuoksuineen virtasi sisälle.

He olivat puhelleet äskeisestä tapauksesta, joka oli ollut sangen omituinen ja ainoa laatuaan, mitä koskaan olivat kuulleet. Martin suhteen he eivät enää olleet levottomia, sillä kesäkartanolta olivat kyläläiset tuoneet illalla tietoja, että Martti oli ollut siellä.

Mutta Martin pako, Ellin kummallinen käytös ja poislähtö sanaa puhumatta olivat asioita, joista ei näyttänyt selvää tulevan. Ruustinna oli kyllä aavistanut, etteivät Martin ja Ellin suhteet olleet semmoiset, joiksi Martti ne kotiintulonsa jälkeen oli selittänyt. Monta seikkaa oli sellaista, joista äidin tarkka silmä teki huomioita ja päätelmiä. Ensin Ellin kuva katosi Martin pöydältä, eikä Martti ottanut mitään keskustellakseen morsiamensa tännetulosta. Oli ja eli niinkuin ei morsiantansa vartoisikaan. Hänessä olivat heti alussa, kun kuuli Ellin olleen näyttelijättärenä, heränneet omat epäluulonsa, vaikkei hän niistä ollut rovastillekaan mitään puhunut. Ja sen hän oli myöskin huomannut, että Annan ja Martin välit eivät enää olleet samat kuin ennen.

Elli oli kuitenkin tehnyt alussa hyvän vaikutuksen ruustinnaan, mutta kun saatiin tietää, ettei Marttia kuulunut mistään, oli ruustinna nähnyt Ellissä tapahtuvan muutoksen, joka hänelle taas tuotti aivan vastakkaisen käsityksen Ellistä. Ja nyt, kun hän oli mennyt, tuntui hänestä, että niin oli parempi...

Rovasti ei ollut sekaantunut Martin kihlausasiaan, mutta sydämessään oli hän varma, että Martti rakasti Annaa. Martin kihlaus Ellin kanssa oli kai vain semmoista ajattelematonta lystiä, jota nykyaikaiset nuoret keskenään pitivät, sen tarkemmin tai painavammin asiaa ajattelematta.

Ruustinna oli keittänyt teetä ja toi nyt tarjottimen kuistin pöydälle.

»Kuta enemmän minä tätä asiaa mietin, sitä selvemmäksi se tulee», sanoi rovasti, ja hän alkoi saada takaisin entisen hyvän mielensä, joka näinä päivinä oli hänet jättänyt.

»Martinkin suhteenko?» kysyi ruustinna, joka ei vieläkään tahtonut uskoa, että Martti tahallaan oli Elliä paennut.

»Juuri Martin suhteen. Asia on nyt minusta aivan selvä. Martti on tullut täällä kotona ollessaan katumapäälle, mutta ei ole voinut kihlaustaan purkaa, kun Elli ei ole sitä tahtonut. Elli siis saapui hyvässä uskossa. Martti ei tahtonut häntä tavarakaan, — mistä syistä, en minä tiedä. Sen vuoksi hän pakeni, ja siitä piti Ellin ymmärtää, että heidän suhteensa olivat loppuneet. Ja sen olisi Elli kyllä ymmärtänyt muutenkin...»

»Mistä niin?»

»Olethan sokea, jollet näe, että Martti ja Anna...»

»Niin... niin, kyllä minä olen nähnyt... Parempi niinkin... En tiedä, miksi en saata ajatella hyvää näyttelijättärestä... Väärin on niin tuomita kuin minä tuomitsen... ja kyllä kai tulin Martillekin sanoneeksi...»

Ruustinna alkoi itkeä.

»Emmehän nyt tiedä sanoa hänestä hyvää emmekä pahaa, mutta jotakin merkillisempää Ellin ja Martin kesken on täytynyt tapahtua...»

»Niin... ehkä on Martti itse niin ajatellut...»

Ruustinna yhä pyyhki kyyneleitänsä.

»Itse kai hän niin on parhaaksi nähnyt...»

»On muuten ihmeellistä, kuinka tässä maailmassa käy. En ymmärrä, kuinka niin lienee, mutta minä olen aina tullut ajatelleeksi Marttia ja Annaa... Luulin kuitenkin, että Martti nyt pitkällä ulkomaanmatkalla oli siksi hienostunut ja muuttunut... ja kun kuulin hänen kihlauksestaan, niin oikein ilostuin... Mutta taas se, että Elli oli ollut näyttelijätär, täytti sydämeni pelolla, vaikken siitä tahtonut puhua... Näin sitten, että Martti päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän kiintyi Annaan, mutta enhän voinut siitä Annaakaan syyttää. Anna parka! hän pitää niin paljon Martista. Ja minua alkoi taas vaivata se sama usko, joka aina on mieleen tullut, vaikken ole sitä ajatellutkaan... siitä asti kun Annan meille otimme ja nyt varsinkin, kun hänestä kasvoi niin kaunis tyttö... Niin, olen suoraan sanoen pelännyt että heistä tulee pari...»

»Niin pitkälle en minä ole ajatellut ennen... Kuinka sanoit — pelännyt... Niin... Sillä... sillä...»

Ruustinnan oli vaikea sanoa sitä, joka hänen sydämensä pohjalla painoi ja joka oli siellä painanut jo pitkiä vuosia...

»Onhan Anna kuitenkin vain torpan tyttö, vailla korkeampaa sivistystä», sai ruustinna vihdoin sanotuksi.

Rovasti ymmärsi hyvin, mihin toinen tähtäsi, ja hänen tuli melkein sääli...

»Mutta, rakas Irene», hän sanoi äänessään leppeä nuhtelun sävy. »Onhan Anna kai sinullekin toki hyvin rakas...»

»On, on. Anna on aina ollut nöyrä ja notkea, enkä ymmärrä kuinka olisin toimeen tullutkaan ilman häntä...»

Rovasti tyhjensi teelasinsa ja virkkoi:

»Jätämme Jumalan huolenpidoksi sellaiset asiat:... Mutta minä puolestani kyllä uskon, ettei Marttia kukaan voi enempää rakastaa kuin juuri Anna...»

»Niin uskon minäkin, mutta kuitenkin...»

Rovasti pani piippuunsa ja sanoi:

»Muista kuitenkin, että ihmissydän on yhtä lämmin, sykkipä se oppineen tai oppimattoman rinnassa...»

Ruustinna pyyhki kyyneleensä.

»Niin. Eikä käy tässä elämässä mikään niin kuin ihminen toivoo ja ihmisen mielestä parasta olisi...»

»Aina on parasta niinkuin käy, sillä Jumala näyttää lopulta, että niinkuin on käynyt, on parasta ollut.... Senvuoksi älkäämme murehtiko... Ehkä oli siinäkin joku tarkoitus Jumalalla, että Martti Elliin tutustui...»

»Sinä, rakas Paulus, ymmärrät Martin luonteen paremmin kuin minä ja osaat pahankin asian hyvin päin kääntää... Minä usein napisenkin Herraa Jumalaani vastaan.»

Oli ollut aina tapana tämän rovastin aikana, että juhannusyönä valvottiin pappilassakin. Nuorempana ei rovasti ollut koko yönä maata käynyt, mutta nyt viime vuosina olivat vanhukset aamupuoleen käyneet nukkumaan, jolloin talon muu väki vielä parhaillaan iloitsi kylävaaralla. Mutta nyt istuivat he vielä kuistilla vartoen Martin ja Annan tuloa. Aamuaurinko oli jo noussut korkealle, ja koko kirkonkylä ja joen läikkyvä suvanto kylpi kuin ihmeellisessä valomeressä. Rovasti nautti sanomattomasti yön ja aamun sulosta, eikä hän vielä tuntenut minkäänlaista väsymystä.

»Kauan he viipyvät», virkkoi ruustinna. »Marttihan oli ollut kesäkartanolla, ja minä sanoin Annalle, että heidän oli kiirehdittävä kotia.»

»Eihän ole varmaa, tapasiko Anna Martin heti — ja toiseksi saattaa käydä hyvinkin niin, ettei Martti tulekaan...»

»Kuinka niin?»

»Eihän Anna tiennyt Ellin poislähdöstä Martille kertoa.»

Nyt ruustinnakin sen muisti, mutta huomautti kuitenkin:

»Ainakin pitäisi jo Annan palata.»

Pääskyset olivat jo pesistään liikkeellä, viilettäen kirkkaassa päiväpaisteessa pitkin pihaa. Niiden lentoa katseli rovasti pitkän aikaa, mitään muuta ajattelematta.

Silloin äkkiä ilmestyivät Martti ja Anna kujalle. Heidän tuloaan eivät rovasti ja ruustinna havainneet, sillä he eivät tulleetkaan Jäkälärovasta johtavaa polkua pitkin riihentakaiselle kummulle, joka sopi näkymään kuistille, vaan olivat laskeutuneet Haltiain kiveltä suoraan maantielle. Käsi kädessä tulivat niinkuin ennen lapsina ollessa, kun palasivat marjasta tai Jäkälärovan torpalta.

Molempien kasvot loistivat ilosta, ja semmoinen onni säteili silmistä, että oli kuin aamun kirkkaus olisi himmennyt.

He riensivät melkein juoksua poikki pihan, kun näkivät kuistin ovien olevan avoinna ja rovastin ja ruustinnan siellä istuvan.

»Nyt on juhannusyö!» huudahti Martti ja nosti Annan matkassaan kuistille.

»Nyt on kesän kirkkain yö, ja kirkkain ja onnellisin yö elämässäni», hän sitten lisäsi ilon ja onnen hurmaamana.

»Niin, olkoon kesäyö kaikkien meidän sydämissämme», sanoivat vanhat ja sulkivat lapsensa syliinsä.

Ja poikki pihan kiitivät pääskyset, visertelivät ikäänkuin iloiten siitä onnen ilmasta, joka virtasi avonaisista kuistin ovista pihalle asti.

13.

Aamukaste kimalteli suvannon luhdikkosaarissa ja hopeoitsi puiden lehtiä varhaisena heinäkuun aamuna. Joelta oli yön usva vasta hälvennyt pitkin nukkuvia rantoja ja asettunut kuin levähtämään suurten vaarain kyljille, aamun kultia katsomaan.

Kastehelmissä kimalteli nurmikin Jäkälärovan pienen pirtin edustalla, kun vanha Erkki ilmestyi portaille. Pirtti oli vielä varjossa kyläharjun kupeessa, mutta alas kylälle ja joelle paistoi kirkas aurinko.

Vanha mies otti monipattisen leppäsauvansa porstuan loukosta ja läksi astumaan polkua pitkin pappilaan.

Myöhään illalla oli hän palannut takalistolta, jossa oli kerännyt heiniä jänkkien rannoilta talven varalta molemmille lampailleen. Silloin oli hänelle Priita kertonut, mitä pappilassa oli tapahtunut.

Sitä kuulemaansa nyt vanha mies mietti kävellessään ja ääneensä ajatteli: Sillä syvästi oli häntä järkyttänyt se kova kohtalo, jonka alaiseksi nuori taidemaalaaja oli joutunut.

Näin oli Priita Erkille itkusilmin kertonut.

Olivat Martti ja Anna taaskin, niinkuin monasti ennenkin, lähteneet suvannolle soutelemaan ja Martti pyssyineen ampumaan vesilintuja. Niin olivat soudelleet saaren rannasta toiseen, luhdikosta luhdikkoon, korteikosta korteikkoon. Muutamia vesilintujakin oli Martti jo osunut ampumaan. Niin olivat soudelleet kosken alle, jonka rannoilla kasvoi hyvänhajuisia kukkia. Siihen laskivat veneen maihin, ja Anna nousi rannalle kukkia poimimaan, Martti jäi veneeseen... Anna poimi, poimi... Kaikki pappilassa rakastivat näitä koskenrannan kukkia... Martti varsinkin...

Silloin pamahti pyssy, ja Anna kuuli Martin huutavan apua... Anna riensi veneen luo...

Martti oli noussut teljolta ja aikonut lähteä hänkin kukkia keräämään... mutta hänen liikkuessaan oli panostettu pyssy jotenkin kolahtanut, lauennut, ja koko panos oli sattunut Martin rintaan...

Yö oli. Ihmiset olivat jo ehtineet käydä levolle, ja vasta pitkän ajan perästä oli pappilaan kuultu Annan hätähuuto suvannolta...

»Eikä taida enää eläjää tulla», oli Priita selittänyt.

Ei ollut vanha Erkki kyennyt silmää ummistamaan, niin oli häneen koskenut raskas sallimus. Oli mielessään miettinyt, mikä oli Jumalan tarkoitus Martin suhteen. Tahtoiko pois omansa ennenkuin maailma sydämen paadutti? Tahtoiko ottaa nyt, kun elämä vasta aamussa oli, kun tulevan taipaleen tiesi? Vai tahtoiko vain tällä lailla luoksensa kutsua, omaksi lapsekseen saada ennenkuin maailma puhtaan mielen pimitti?

Siten vanha, Jumalaa pelkääväinen mies mietti ja Herralta vastausta odotti...

— Herran työt ovat monenlaisia ja usein raskaita meidän ihmisten mielestä — eikä niitä koskaan ihminen ymmärrä, tuumi hän. — Väkevät ovat ne voimat, joilla ihmissydämiä pehmittää ja sallimusten kautta johdattaa valkeuden tielle. Herra näki hänen sydämensä, että se valkeutta tahtoi, mutta hän etsi sitä maailman kunniasta eikä omasta sydämestään...

Sinne tänne harhaili vanhan miehen ajatus ja kummia kysymyksiä juolahti hänen mieleensä. Mutta saavuttuaan Haltiain kiven luo seisahtui katselemaan sammalpeitteistä kuviota kiven kyljessä.

— Tässä hän maalasi »Kesäyötä» ja taivaan valoja siihen aikoi kuvata... Muistiko rukoilla Valkeuden Herralta voimaa ja taitoa... Eivät hyvät haltiat hänelle vihastuneet, vaikka heidän kivelleen tuli... hyvä on hänen mielensä ja rakastava sydämensä... liian hyvä pahan maailman raiskattavaksi... Siksi on Herra hänet nyt omakseen kutsunut... nyt, kun mieli vielä oli herkkä ja sydän pehmeä...

Hän lähti edespäin kävelemään, kepillä auttaen horjuvia askeleitaan.

— Minua oli ikävöinyt... sanonut: Vanha Erkki on Herran palvelija, valon ja kesäyön ystävä... Herra ole hänen sielulleen armollinen! Herra ota hänet luoksesi siihen valoon, siihen iankaikkiseen kesäyöhön, jota hän rakastaa...»

Hän saapui kummulle riihen taakse, ja nyt vasta selkenivät hänen ajatuksensa ja nyt vasta hän selvään ymmärsi, mitä oli tapahtunut.

Hän sai uusia voimia, ja mielenpirteys vilkastui. Jalka alkoi nousta keveämmin, ja silmiin ilmausi entinen loiste. Kevein askelin hän tepasteli mennä pappilan pihaan.

Ja hänestä tuntui, että koko talon oli raskas suru valloittanut ja että aamukirkkaassa ilmassa leijaili murheen musta viitta.

Pihalla ei näkynyt ketään liikkeellä. Piennarheinät, joita oli kannettu kekkosiin pihalle, tuoksuivat aamuilmaan hyvältä. Pääskyset lentelivät ihan maan pintaa lähellä, mutta eivät viserrelleet. Ja Erkistä näytti, että kuoleman käsi kosketteli koko taloa.

* * * * *

Hän nousi vanhan rovastin kanssa ullakon nurkkakamariin, jossa Martti makasi.

Anna ja ruustinna istuivat hänen vuoteensa vieressä. Anna oli kalpea kuin palttina, mutta kyyneleet eivät enää suoneet lohtua.

Sairas tunsi Erkin, ja hänen kalvenneille poskilleen nousi heikko puna.

»Anna rakkaani, siirrä verhot syrjään, että tulisi valoisampaa», pyysi hän, mutta silloin taas kuume pääsi valtaansa, ja hän vaipui horroksiin.

Lääkäri, joka oli saapunut pitkän matkan takaa, oli kaiken voitavansa tehnyt, nuoren taiteilijan hengen pelastaakseen, ja nyt siirtynyt alas vielä uusia keinoja miettimään.

»Elkää surko, elkää murehtiko», puhui vanha Erkki. Kuolema on kaunista silloin kun sielu janoaa Herran valkeutta! Jumala rakastaa häntä... pois pahasta maailmasta kutsuu... luokseen tahtoo Marttimme... Valoa ja kesäyötä rakasti... Valoon ja kesäyöhön, iankaikkiseen ja ihanaan hän pääsee... Meille ovat käsittämättömät Herran työt ja tuntuvat raskailta, mutta jos me arvaisimme sen kesäyön kirkkauden, johon hän on menossa, niin emme me hänen poislähtöään surisi... Niin ihana on se kirkkaus, joka on Jumala itse...»

Rovasti seisoi ikkunan luona ja katseli kesäiseen luontoon. Hän ei saanut vastauksia kysymyksiin, joita syntyi hänen sydämessään. Mutta vihdoin nousi kuin lohdutuksena se, että oli aina parasta ja onnellisinta, minkä uskoi Kaikkivaltiaan työksi.

Eikä hän kuullut itkevien naisten valituksia, katseli vain sammunut piippu riippuvassa kädessään etelän taivaanrannalle, missä poutainen auer vilisti pitkin avaruutta.

14.

Annan päiväkirjasta.

Minun kesäyöni on loppunut, syksy tulee, talvi saapuu...

Hänen »Kesäyönsä» jäi keskeneräiseksi samoinkuin elämänsäkin, joka sammui kirkkaan aamun syleilyyn...

Jaksanko ajatella? Jaksanko muistaa ollutta onnen aikaa? Jaksanko uskoa todeksi, että olen elänyt ihanana kesäyönä?

Voi minua orpoa, isätöntä, äiditöntä! Voi minua, jolle kesäyö kaikki antoi ja kaikki otti! Murheen, tuskan ja kuoleman kesäyö!

Ilon, onnen ja valon kesäyö!

* * * * *

Kuinka hiljaista ja yksinäistä!

Kaikki on ohi. Hänen hautansa on tänään luotu umpeen, ja koko pitäjä on ollut saattamassa häntä kalmistoon.

Olen valinnut hänelle oman erikoisen hautakumpunsa. Minä tiedän, että hän rakastaa sitä kumpua, minä tiedän, että hänen on hyvä nyt. Siksi voinkin kirjoittaa.

Voi, se helpottaa niin, kuin voin näin istua ja kirjoittaa — kirjoittaa koko yön, päiviä, viikkoja — koko elinaikani. Aina riittäisi, ei koskaan tyhjene sydämeni surujen ja tuskien pulppuava kaivo. Vaikka tunnenkin, että elämäni on loppunut silloin kuin hänenkin, täytyy minun täällä vielä odottaa ennenkuin pääsen hänen luokseen. Elänkö vanhaksi? Jumalani! armahda minua — minulla ei ole enää mitään tekemistä.

Ah, kuinka tunnen tuskien vihlovan, mutta on kuin pakahtuva sydämeni kevenisi, kun saan näin yksin hiljaisuudessa onnestani kirjoitella. Onnestaniko? Onnestani, sillä olenhan onnellinen. Hän rakastaa minua haudan takaa niinkuin ennenkin. Ja minä rakastan. Minä rakastan häntä sittenkin, kun ovat sammuneet tähdet ja kuu, ja kirkkautensa kadottanut aurinko, aina ja iäti niinkuin ikuinen on se elämä, jossa hänet kohtaan.

Kun nyt ajattelen kaikkea sitä, jota olen kokenut sitten keväthankien, kun hän kotia saapui, niin tuntuu se aika toisena hetkenä pitkältä, toisena taas lyhyeltä kuin suloinen uni, jonka näkee aamulla ennen valveutumistaan. Onneni on ollut niin suuri... niin suuri... Kesäyöt, te, jotka valon ja lämmön Pohjolaani tuotte, te minulle näytitte elämän suuren onnen, joka on sukua iankaikkisuudelle. Minä rakastan ja olin rakastettu! Erämaa ja kiveliö, te tiedätte suuresta onnestani, te näitte syvälle sydämeeni... etten omaa onnea ajatellut — hänen onnensa vuoksi olin onnellinen. Erämaa, ystäväni ja kotoni! Minä riennän helmaasi surujani itkemään, sinun suuri sydämesi tuntee tuskani ja ymmärtää orvon valituksen....

* * * * *

Suomi kaipaa sinua, Pohjola vielä enemmän, sukusi, ystäväsi... Voi, kaivanneeko kukaan niinkuin minä...

»Anna rakastettuni... Luuletko minun elävän ja uskotko voimieni riittävän 'Kesäyötäni' valmiiksi saamaan»...

Niin sanoit, kun tyynenä iltana suvannolle soudimme. Kuinka sinun katseesi oli kirkas, otsasi niin valkoinen ja olentosi elämää uhkuva, kun etuteljolta minulle puhuit.

Ihana yö tuli. Eikä kummankaan mieleen juolahtanut, että tämä oli viimeinen onnemme yö.

Minkätähden?

Kukaan ei osaa siihen vastata. Olen siihen hakenut vastauksia, mutta en mistään löydä. Olen syyttänyt sallimusta, napissut Jumalalleni — kaikki turhaa! Ei vastausta tule.

* * * * *

Minä kerron tässä itselleni vielä kesäyön, jona palasimme Kavantojärveltä. Kerron senvuoksi, että tiedän siitä olevan lääkettä sydämelleni. Se lieventää tuskia rinnassani, ja sydämessäni soi lempeni ihana aamulaulu...

Kuinka lämmin sinun kädenpuserruksesi oli! Kuinka lämmin rintasi!

»Anna, Anna, suo minulle anteeksi... minä tiedän sinun minua rakastavan.»

Kaikki unhotin. Unhotin asutun maailman, joka oli tämän erämaan järven ympärillä, unhotin kaiken muun — sinua en. Päämme päällä oli korkea ja valoisa taivas, ympärillämme erämaan kesäinen yö, jota molemmin rakastimme...

Silloin sinä puhkesit puhumaan elämäsi tehtävästä — siitä samasta, josta minäkin olin haaveksinut ja unta nähnyt. Kaikki, koko rikkaan sydämesi aarteet minulle avasit, ja minä vannoin sinun omasi olevani...

Se oli kesäyö.

... Se oli niinkuin iankaikkinen ilo keskellä maan katoavaa kevättä...

Mutta me emme muistaneet sitä emmekä ajatelleet silloin, että kesäyö on lyhyt, — lyhyt niinkuin onnemmekin. Riemua oli täynnä sydämemme, riemusta raikui kiveliö, ja kesäyö ammensi parhaat aarteensa meille.

Saavuimme kesäkartanolle.

»Tänne me ensi kesäksi tulemme... täällä suven oleskelemme lintujen kanssa... ja syksyn tullen muutamme pois... etelään. Minä vien sinut eteläisiin maihin, mutta taas kesän tullen palaamme onnemme salaiseen lymypaikkaan...»

»Sinun 'Kesäyösi' on silloin valmis, ja Pohjolan kesäöitä tahtovat kaikki tulla ihailemaan — kaikki, jotka taulusi ovat nähneet.»

»Meidän onnemme on silloin suuri.»

Ja me kuljimme kiveliön halki ja nousimme vaarojen huipuille. Ihana oli yö, mutta onnemme vielä ihanampi.

Miksei tullut kummankaan mieleen, että sinun elämäsi loppu oli niin lähellä? Aavistitko itse, mutta et aavistuksiasi minulle kertonut? Näinhän jonakin hetkenä kuin kirkkaan silmäsi loiste olisi himmennyt. Olisiko se ollut enne siitä, että armoton kohtalo vaani henkeäsi? Emme ymmärtäneet siitäkään, että onnemme oli niin suuri, ilomme niin rajaton. Se oli taivaan riemua maan katoavassa keväässä, emmekä tienneet, että se pian loppuu niinkuin kesäyökin...

* * * * *

Kuinka olenkaan voinut elää nämät viimeiset päivät? En tiedä. Olen liikkunut niinkuin ennenkin, olen nähnyt, puhunut, vastannut kysymyksiin — ja kuitenkin olen elänyt sinun ikuisessa kesäyössäsi...

Nyt kun hautasi on peitetty ja seppeleet kattavat kellertävän mullan, olen kuin ylösnoussut — tänne takaisin. Ja on kuin nyt vasta oikein tietäisin kaikki todeksi...

Miksen saanut minä kuolla kanssasi niinkuin Salla uljaan Juho-metsästäjän syliin? Olisi osunut minuunkin saman kovan kohtalon rautakoura... olisi pusertanut meidät molemmat...

»Anna, rakas lapseni, ylpeyteni vuoksi minua näin rangaistaan.»

Niin sanoi ruustinna, äitini, kun seisoimme kuolleen vieressä. Hän sulki minut syliinsä, hellästi sydämelleen painoi ja vielä valitti:

»Minun vuokseni erotettiin teidätkin, ja Jumala on tämän koettelemuksen minun syntisyyteni tähden lähettänyt... Anna lapseni! ainoiseni, hoivaa minua, voimatonta...»

Minä olen nyt paljon likempänä häntä. Hän on äiti, olen hänen lapsensa, molempien vanhojen lapsi, sanovat he kumpainenkin.

* * * * *