Part 6
Ruustinna on hänelle monta kertaa puvusta muistuttanut, mutta ei hän näy siitä välittävän. Nauraa vain ja sanoo, että hän tahtoo kaikin puolin nauttia vapaudestaan.
Tänä aamuna oli viimeksi puhe.
»Sinun pitää ruveta hiukan siistimään itseäsi sekä pukusi että muunkin puolesta», sanoi hänelle ruustinna aamiaista syödessä. »Ethän ole ajanut partaasikaan pitkään aikaan... Morsiamesi on pian täällä...»
Minä toin juuri ruokaa pöytään ja kuulin Martin naurusuin vastaavan:
»Morsiamelleni kelpaan kyllä näin kuin olen.»
Rovasti hymähti, ja minä näin, että hän hyväksyi Martin mielipiteen.
»Ole sinä vain niinkuin itse somimmaksi tunnet», sanoi hän.
Mutta ruustinna arveli:
»Kummallisia ihmisiä ovat taiteilijat, sen sanon vieläkin. Olisinpa minä morsiamesi ja sinä tuolla lailla tulisit eteeni, niin paikalla käskisin mennä...»
Mutta Martti hymyili vain. Jospa hän olisi aavistanut, kuinka hänen puoltaan pidin! Noin hän oli, valkoisine paidanhihoineen, ihmeen kodikas ja mieluinen.
Olen kuitenkin utelias näkemään, eikö hän muuta pukuaan nyt pian, sillä juhannus on aivan ovella ja morsian saattaa tulla millä hetkellä hyvänsä.
Hänen huoneensa on nyt kunnossa, saapi tulla milloin hyvänsä. Hän on laulajatar, joka on ollut oppimassa ulkomailla. Tavattoman hieno ja sivistynyt nainen, kertoi ruustinna. Mutta sittenkin näyttää, ettei hän oikein sydämestään iloitse morsiamen tulosta. Niin minusta näyttää. Ja muutenkin on kuin olisi painajainen koko talossa. Hajamielinen ja kärtyinen on ruustinna, rovasti on kadottanut herttaista iloisuuttaan, ja kaikki tuntuu niin jännitetyltä ja pingoitetulta.
Ja Martti itse?
Minä en tiedä, mitä ajatella, enkä uskalla kaikkia ajatuksiani kirjoittaa, mutta minulla on kummallinen aavistus siitä, ettei hän ole iloinen morsiamensa tulosta. Eikö hän sitten rakasta? Martti-parka! Ehkä hän kärsii hirveästi!
Jospa nyt juhannus tulisi ja morsian, että tämä pingoitettu elämä pääsisi entiseen luontevuuteensa! Olen varma, että Marttikin tulisi iloisemmaksi. Ehkä hänen Ellinsä on hyvinkin rakastettava, vaikka minäkin toisin luulen. Mutta varmaa kuitenkin on, että _joku_ syy on olemassa juuri hänessä, sillä Martti ei olisi minulle niin sanonut, kun kesäkartanolta palasimme.
Minun tekisi mieleni juuri nyt, kun muut pappilassa nukkuvat, lähteä Haltiain kivelle. Martti maalaa paraikaa. Nyt on sydänyön hetki, juhlallinen ja loistava! Sydämeni kuiskaa: mene Martin luo Haltiain kivelle, hän muistaa sinua... odottaa sinua! Tyynny, sydänraukkani! Ei Martti minua kaipaa. Minä näen hänet kivellä seisomassa telineen vieressä... ja hän katselee ikävöiden pitkin pappilasta tulevaa polkua...
Ei. Ei. Minä hourin ja haaveksin. Sydämeni on sairas, sairas, mutta rakkauttani en voi kuolettaa. Yhden ihanan yön jo olen viettänyt — siinä onkin kylliksi, ja siinä on minulle muistoja elämäni ajaksi.
Kuinka hirveän paha on ihmissydän! Nyt juuri ajattelen: Jospa hänen Ellinsä sairastuisi tai joku muu este sattuisi, ettei hän tänne asti tulisikaan.
Mikä hirveä, syntinen ajatus! Jumala, anna minulle anteeksi pahuuteni ja anna minulle voimia Martin onnen ja menestyksen hyväksi toimia.
Lintujen laulaessa käyn nukkumaan. Kesäyö, kesäyö!
* * * * *
Martti ei ole käynyt kotona laisinkaan.
Hän on nukkunut torpassa, äijävaarin pienessä, pimeässä porstuan kamarissa, ja öisin on hän maalannut. Tänään olen käynyt siellä ja Haltiain kivellä hänen »Kesäyötään» katsomassa. Kävin viemässä ruokaa hänelle.
Vasta juuri olen palannut.
Martti on nyt iloisempi, ja hauskaa oli kuulla, mitä hän siellä kahden vanhan kanssa hommaa. Hän näyttää unohtaneen koko morsiamensa. Hän juttuilee ja tarinoipi äijävaarin kanssa, joka on pian sadan vuoden vanha. Ukko alkaa vähitellen uskoa, että maalaustaide sittenkin on jotakin erinomaisempaa. Ei syntiä eikä vastoin Jumalan sanaa. Nyt käydessäni täytyi minun nauraa. Martti on hämmästyttänyt molempia vanhoja erinomaisen hauskalla taululla, johon hänellä jo ennen oli aihe ullakkokamarin seinällä:
Vanha Erkki poroineen.
Mutta nyt on taulussa pirtti, lampaita pirtin edessä jyrsimässä männyn mäihää; Erkki metsästä palaamassa poroineen ja honkakelkkoineen. Siitä on ukko mielistynyt ja nyt on niin hyvillään, että häntä on ilo katsella.
Nyt ei hän enää epäile Martin kykyä, eikä pidä hänen tointansa joutavana.
Martti on syönyt heidän kanssaan piimää ja leipää ja pitänyt ukon sikaareissa.
»Minulla ei ole koskaan ulkomaanmatkallani ollut niin hauskaa kuin täällä Jäkälärovassa näinä päivinä. Tämä on ihan kuin satua, kun lisäksi on näin äärettömän kirkkaat ilmat», sanoi hän minulle.
Minä toin hänelle terveiset pappilasta, mutta hän sanoi, ettei hän vielä malttanut tulla.
»Kesäyöt ovat lyhyet kuin ihanat unet. Niitä ei saa nukkumalla kuluttaa, sillä ihmiselämä on lyhyt», sanoi hän.
Sitten kävimme Haltiain kivellä. Mikä ihana taulu siitä tuleekaan, suuresta kesäisestä luonnosta suoraan jäljennetty!
Hän puhui koko ajan »Kesäyöstään», ja minä näin hänestä, ettei hän muuta muistanut eikä muuta ajatellut. Ei sanaakaan morsiamesta. Ei edes kysynyt, joko olimme huoneen kuntoon laittaneet.
* * * * *
Toin hänen terveisensä, ettei hän vielä malttanut tulla, hän tahtoi nauttia ja imeä kaikki, mitä kesäyö tarjosi.
»Hän ei enää liene oikeillaan koko poika», pahoitteli ruustinna. »Onko nyt enää suunnillakaan, että puuhaa siellä nälinkuoliaana eikä välitä mistään!»
Mutta rovasti myhäili herttaista hymyään.
»Niin tuleekin! Ei hän muutoin tosi taiteilija olisikaan, ellei kaikesta sielustaan antautuisi taiteellensa. Niin unohtaa taiteilija muun maailman, sillä taide tahtoo miehensä kokonaan.»
»Olkoon sitten», virkkoi ruustinna, mutta kun hän näki, että rovasti hyväksyi Martin hommat, tuli hänkin paremmalle tuulelle ja sanoi:
»Minkävuoksi hänestä nyt on tullut semmoinen kummallinen, härkäpäinen olento... ja lapsena oli niin herttainen ja kuuliainen...»
Rovasti sanoi:
»Se johtuu siitä, että hän nyt vasta on selvillä tehtävästään.»
Nyt vasta alan minäkin Marttia oikein ymmärtää, hänen taidettaan. Kuinka suuri onkaan hänen rakkautensa tähän luontoon! Kuinka syvät ja voimakkaat hänen tunteensa. Minä voin vain aavistaa...
Kuinka onnellinen hän nyt olisikaan, jos hänen morsiamensa nyt pian tulisi ja innostaisi häntä hänen työssään.
Osanneeko Elli ymmärtää hänen taideteostaan?
En tiedä. Minusta on kuitenkin kovin hauskaa, että Martti noin tekee. Tuntuu hyvältä minusta. Minkävuoksi? En tiedä sitäkään.
Kahden päivän perästä jo on juhannus-aatto.
Taas sama ikävä Haltiain kivelle. Olenko lumottu?
Voi että näkisin eteenpäin! Ei. Parempi on, etten mitään tiedä.
10.
Ellin kirje Martille.
Istun täällä ullakolla huoneessasi, jossa suurta tauluasi valmistelet.
Minä näet olen tullut. En kuitenkaan kovin suurin toivein, samoin kuin en erikoisen pettyneenä lähde takaisin. Kyllä tiesin, ettei suhteemme eivätkä tunteemmekaan totta olleet.
Sinä olit kuitenkin aika veitikka! Jätät kirjeen, kuvani ja sormukseni tänne pöydällesi ja itse pakenit — niin, ties mihin erämaahan. Ehdit ennen minua! Hyvä niinkin.
Haluan kuitenkin nämä rivit luettaviksesi jättää ennenkun lähden takaisin, vaikka vasta tänä aamuna tänne tulin. Matka on pitkä, mutta minä kyllä jaksan.
En ole sinulle suutuksissa, sillä minä ymmärrän tekosi vallan hyvin. Olen sen nähnyt kirjeistäsi, ja samaa kai olet sinäkin huomannut minun kirjeistäni, jos olet niitä joutanut lukea. Avioliittoon tietysti ei olisi puhetta ollutkaan, mutta olisin minä mielelläni tahtonut täällä viikon pari viipyä, viettääkseni kanssasi Pohjolan kirkkaan kesän idyllin. Minä näet tunnustan, että tämä kaukainen seutu miellyttää minua kirkkaine öineen ja alastomine tuntureineen.
Pian olin selvillä, miten asiat ovat.
Ei ollut enää varhainen aamu, kun ajoin tänne pappilan kuistin eteen. Luulin, että oltaisiin jo valveilla, mutta niin ei ollutkaan. (Täällä näkyykin olevan tapana valvoa öisin ja vasta auringon noustessa korkeammalle käydä nukkumaan.) Mutta juuri kun olin noussut kärryistä, tuli nuori tyttö, — Anna kuuluu hänen nimensä olevan — kuistille. Hän oli hirveän pelästyksissään ja kertoi, että rovasti ja ruustinna vielä olivat yösijalla. Kertoi, että minua oli varrottu, odotettu kuin kuuta nousevaa...
Hän selkisi pian aamu-unestaan, ja nyt minä vasta tulin häntä tarkemmin katsoneeksi. Hän on todella ihana kaunotar. Mutta samalla kun sen havainnon tein, ymmärsin minä heti, että olin tullut liian myöhään. Tunsin raatelevaa tuskaa ja pettymyksen kipuja, mutta nielaisin kaikki menemään.
Mutta hetken perästä jo uskoin, että olinkin erehtynyt. Annan käytös ja koko olemus oli niin vilpittömän ystävällistä ja suoraa, että jo uskoin erehtyneeni. En ole kenenkään ihmisen katseessa nähnyt niin lempeää, niin suoraa ja sydämeen asti avonaista katsetta.
Minä en vielä kysynyt sinusta mitään. Hän vei minut minua varten kuntoon laitettuun huoneeseen, ja minä aloin jo tulla iloiseksi. Kaikki näytti niin somalta. Hän pyyteli anteeksi ja vakuutti, että kaikki tulee hyväksi, jahka ehditään.
Silloin aloitin keskustelun Annan kanssa ja sain tietää, kuka hän oli. Ensin uskoin, että hän oli joku sukulaisesi; en ymmärtänyt, oliko palvelija vai eikö. Hänen käytöksensä oli teeskentelemätöntä ja suoraa. Mutta lopuksi käsitin, että Anna kuitenkin, kasvattina, oli enemmän kuin tavallinen palvelija.
Kysyin sitten sinua.
Anna selitti, missä olet, että maalaat jotakin uutta taulua lähellä olevassa torpassa. Katoamisestasi erämaahan ei täällä silloin kukaan tiennyt — ei Annakaan.
-Missä hän täällä kotona maalaa? Hän on kertonut suuresta taulusta, jonka aihe on keväisestä kiveliöstä?»
Annan kasvot ihastuivat.
»Täällä ullakkokerroksessa. Pohjoispäässä. Hän rakastaa olla pohjoispäässä sen vuoksi, että näköala on kauniimpi sieltä.»
Hän läksi minua opastamaan, ja me nousimme ullakolle.
»Se on ihana taulu, mutta se ei ole vielä valmis», kuulin Annan sanovan, kun nousimme rappusia ylös.
Sitä sanoessaan soi hänen äänensä niin pehmeällä ja hellältä, että äskeinen epäilykseni taas heräsi. Kun katsoin Annaan, näyttivät hänen kasvonsa vaaleammalta.
Hän avasi oven, ja me astuimme tähän huoneeseen, jossa nyt tätä kirjettä kirjoitan.
»Neiti on hyvä ja tulee alas sitten... Minä laitan siellä kuntoon kaikki... uni, väsymys ja nälkä tulee taipaleella», kuulin Annan sanovan, ja samalla hän poistui alas.
Hyvä olikin, että meni. Nyt sain rauhassa katsella tauluasi... Ilo ja riemu ja ylpeys täytti sydämeni, sillä minä näen nyt vasta, että olet todellinen taiteilija. Pitkään aikaan en voinut irroittaa katsettani siitä, niin huikaisevan kaunis se oli suurine valkopäisine kukkuloineen, jotka kuvastuivat tummansinervää taivasta vastaan...
Huoneessa oli siistiä, ja selvään näkyi, ettei siinä ollut moneen päivään asuttu. Mutta minä havaitsin myöskin muuta, josta epäluuloni taas virkistyi ja muuttui vihdoin varmuudeksi. Kukkia, aivan vereksiä, oli maljakoissa sekä pöydällä että lipastolla. Kuka niitä muu laittoi kuin Anna?
Katselin ulos ja avasin ikkunan.
Todellakin suurenmoinen on näköala.
Silloin huomasin kirjeen, jossa oli osoitteeni.
Ennenkuin sen avasinkaan ymmärsin kaikki.
Jos sinä hetkenä olisin voinut kostaa, olisi kostoni ollut kamalaakin kamalampi.
Mutta minä olen näyttelijä pohjaltani, ja pusersin tuskani syvälle. Mutta ajatuksissani riehui koston kuuma poltto — en omaani enkä sinun onneasi ajatellut — kostoa, veristä ja julmaa...
En ole kuitenkaan niin huono kuin ehkä luulet. Ajattelin menettelyäsi ja koetin sinua ja tekoasi ymmärtää. Ja uskon löytäneeni syyt. Senvuoksi lauhtui vihani, ja koston henki laimeni. Sillä minä uskon sallimukseen. Ajattelin omaa elämääni, joka on takanani, ja tunsin, ettei se ollut semmoista elämää kuin sinun Annasi elämä. Minun on helppo ymmärtää, että olet meitä molempia toisiimme verrannut, ja että voitto kallistui Annan puoleen, on selvä — siksi hyvin sinut tunnen. Minä tunnen, että et rakasta aistillisuutta, joka on minun elämäni. Siksi kadotin arvoni silmissäsi Annan rinnalla — ja olenhan jo Annaa vanhempikin.
Niinikään ymmärrän syyn, jonka vuoksi olet piiloutunut. Sinun olisi ollut vaikeaa sanoa minulle suora totuus, etkä tietystikään halunnut Annan läheisyydessä ruveta minua »rakastelemaan», jota kuitenkin olisin tahtonut. Tekosi on haaveksijan, uneksijan teko, ja minä käsitän sen ihmeen hyvin. Se on samalla alkuperäisen romantillinen, vaikka se osoittaakin heikkoutta ja arkuutta.
Isäsi on herttainen vanha rovasti ja luulen, että olet isäsi luontoinen. Äitisi on viisas, elämää kokenut nainen. Huomasin ensi silmäyksestä, jonka hän minuun iski, että hän tahtoi katsoa pohjaan asti. Minä luulen, että semmoisia vanhoja ruustinnoja on mahdoton pettää — niin tutkiva on heidän katseensa. Riippuuko se siitä, että heidän sielunelämänsä on niin kovin puhdasta, vai ainoastaan toisen, tutkittavan, paha omatuntoko säpsähtelee tutkijan kirkkaan silmän edessä?
En sitä tiedä. Mutta minä näin heti, että olin vastenmielinen hänelle, vaikka hän koettikin, raukka, teeskennellä ystävällisyyttä. Uskon, ettei ainakaan hän sure poislähtöäni.
Isäsi on toista maata, lämmin ukko, jonka nainen voisi taluttaa minne hyvänsä. Me puhuimme paljon taiteesta ja taiteilijoista. Hän on vanhaksi mieheksi seurannut merkillisen tarkkaan kaikkia taideharrastuksia maassamme.
* * * * *
Niin. Sinua on etsitty koko päivä. Ei jälkeäkään ole näkynyt. Huomaan ruustinnan pelkäävän pahinta. Ja äsken, kun nousin tänne ullakolle kirjoittamaan, näin ukko rovastinkin kävelevän levottomana edestakaisin huoneessaan. He eivät tiedä kirjeestäsi mitään, enkä siitä aio heille mitään mainitakaan. Annaa en ole nähnyt sitten aamun, ja koko talo näyttää olevan levoton katoamisesi vuoksi.
Mutta vaikka näin nyt levollisena palaankin tältä matkalta, joka on pitkä ja vaivalloinen ja josta toivoin hauskaa vaihtelua, ei se ajatus, että tarvitset kostoa, päästä minua. Jonkun rangaistuksen sinä tarvitset, — sillä minä todella pidin sinusta, — enemmän kuin kenestäkään muista kosijoistani, ja juuri sen vuoksi sinun tarvitsee saada muistutus, että olet Ellin kanssa ollut kihloissa. Olen miettinyt monenlaista kostoa, semmoista, joka olisi hyvin lähellä sydäntäsi. Jos minulla olisi enemmän aikaa, niin tietäisin kyllä keinon, — jonka jälkeen tapaisit vaaleakutrisen Annasi vähemmän häikäisevän kauniina. Se olisi sinulle hyvä isku ja muistuttaisi joka hetki, että minäkin olen ollut olemassa...
Mutta on toinenkin keino. Ihana taulusi, — se on todella ihana, — on myöskin likellä sydäntäsi — ja se murenee pieniksi murusiksi. Minä tiedän keinon, jonka avulla taulusi häviää, ja minä olen keinoani jo käyttänyt.
Kun palaat, näet valkohankien ja sinertävän taivaan hävinneen, ja itse kangaskin haihtuu...
Ja vielä viimeinen sanani ennenkuin suljen kirjeen. Minulla alkaa olla jo kiire. Tilasin hevosen, joka odottaa minua ensimmäisessä talossa. Täältä lähden hyvästittä, salaa ja huomaamatta, sillä kapineeni jätin Alakylään.
Kohtaisinpa sinut taipaleella! Ah! Sinä katala! Vereni huutaa kostoa. Sillä minä rakastan nyt sinua todella, — sillä sinä olet taiteilija, joksi en ennen sinua uskonut. Voit nousta hyvin korkealle, jos saat elää...
Nyt juuri muistan, että taulu, jota torpassa maalaat, on »Kesäyö». Minun tekisi mieleni vielä sekin hävittää, mutta en enää uskalla viipyä enkä osaa torpalle. Hirveää on ajatella, että sinä siitä kerran niität kultaa ja kunniaa.
Uskon, että olisi hyvä meille molemmille, ettemme enää kohtaisi toisiamme. Huomaa se — _meille molemmille_!
Suljen kirjeen. Hyvästi!
11.
Anna käveli nopeasti pappilasta vievää polkua Jäkälärovaan päin.
Hän oli tavallista kalpeampi, ja hänen sydämensä sykki niin että lyönnit kuuluivat. Mieli paloi kuin tulen liekeissä, ja ajatuksissa kiertelivät päivän tapahtumat.
Hän oli käynyt jo aamulla Jäkälärovassa Marttia hakemassa, mutta kun hän ei siellä ollut ja oli taulunkin telineilleen tuonut torpan kamariin, luultiin hänen menneen kylälle johonkin taloon, joissa tapasi silloin tällöin käydä. Hän oli juossut kylälläkin, ja renkipoika toisaalla päin. Mutta ei ollut Marttia kukaan nähnyt.
Ruustinna muisti sitten koskea, jonka kivikkorannalla Martti mielellään istui. Anna riensi sinne, kysyi kulkijoilta, olivatko nähneet, mutta ei tiennyt kukaan Martista mitään. Anna kävi kuitenkin koskella asti, jyrkän partaalla, jossa Martilla oli vakituinen istumakivensä. Mutta mitään merkkiä ei näkynyt, että kivellä olisi niihin aikoihin ketään käynyt.
Siinä touhussa oli päivä kulunut, ja rauhallisessa Niemikallion pappilassa ei muistettu niin levotonta päivää koskaan olleen.
Silloin Annalle juolahti mieleen kesäkartano Airijyppyrässä. Ja hän päätti lähteä sinne.
Vaikka Anna syvällä sydämessään aavistikin Martin katoamisen syyn, tahtoivat pelko ja kaikenlaiset otaksumiset kuitenkin viedä voiton. Hän tuli kuitenkin rauhallisemmaksi, kun hän oli ruustinnan puheista ymmärtämässä, että Martti todennäköisesti oli mennyt kesäkartanolle. Hänellähän oli aina ollut kummallisia päähänpistoja.
Anna ei ollut tavannut neiti Elliä muuta kuin aamulla, jolloin saattoi hänet ullakkokamariin. Siinä olikin ollut kylliksi. Kauheaa, miten nuoren tytön silmät saattoivat niin salamoida! Annalle teki vieläkin pahaa Ellin katsanto. Hänen silmänsä olivat ensinnä näyttäneet sinisiltä, mutta kun Elli kääntyi Annaa katsomaan heidän noustessaan ullakolle, välähti niissä vihreää, joka säihkyi kuin tuli... ja suupielet vetäytyivät kahteen käyrään, vihaiseen ryppyyn...
Annaa oli melkein pelottanut, ja kun hän nyt niiden silmien välkettä muisti, vapisi mieli...
— Oliko katsonut Marttiakin niin? ajatteli hän, sekavien tunteiden mellastaessa sydämessään.
Hän päätti ensin käydä Jäkälärovassa, äijävaarin mielipidettä kuulemassa.
»Ei suinkaan täysi mies kesän aikana surman suuhun syöksy», lohdutteli vanha Erkki. »Kun ei kylältä kuulu, niin mihinkäpä muualle olisi mennyt kuin Airijyppyrään. Ja tulee sieltä hakemattakin, jahka joutuu. — Kumma se kuitenkin oli, että niin lähti, ettei meillekään mitään maininnut», sanoi hän lopuksi miettiväisenä.
»Eihän vain liene sairastunut!» huolehti Anna. »Ruustinna ja rovasti ovat niin kovin levottomia.»
»Ei ole mitään hätää. Huvikseen lähtenyt on, sen hyvin arvaan», puheli vanha Erkki. Jumala hänestä pitää huolen. Hän näkee kirkkautta ja näkee Jumalan valkeuden ja ihmetyöt luonnossa, kesäyössä, mutta kyllä hän vielä löytää iäisen valkeuden omasta sydämestään — Herran valkeuden, joka on kaikkia muita kirkkaampi ja johdattaa meitä iankaikkisuuden kesäyöhön.»
Vanhus huokasi.
Anna nousi lähteäkseen, ja kun hän pirtin eteen tultuaan silmäsi alas kylän raitille, näki hän leveälierisen valkoisen hatun Alakylään menevän kyytihevosen kärryistä.
Hän tunsi sen Ellin hatuksi ja arvasi, että Elli oli pitkästynyt vartomaan Marttia — ja ehkä oli jo paluumatkalla.
Hän ei tiennyt, tuliko hän hyvilleen vaiko pahoilleen, mutta rientämällä hän lähti painumaan metsään päin. Hän seurasi ensin polkua, joka lähti torpasta ja vei Haltiain kivelle. Hän nousi kivelle, siellä näkyi risujen jäännöksiä sääskensavusta, jota Martti oli öisin maalatessaan kyhisemässä pitänyt. Kiven päällä oleva sammal oli polkeentunut, mutta mitään muuta merkkiä ei näkynyt. Kerran silmäsi Anna alas joen suvannolle ja pappilaan, joka niemeltään kauniina pohotti iltapäivän lempeässä paisteessa. Mutta ennenkuin hän laskeusi alas kiveltä, osuivat hänen silmänsä etelään päin. Kylän alapäästä, jossa tie kulki korkeaa mäkeä ylös, näkyi suuri, leveälierinen hattu kyytikärryistä niinkuin valkoinen sieni mäen rinnasta...
Hän tunsi kuin tuskat ja levottomuus kevenisivät, mutta mitään ei hän selvästi joutanut ajatella. Hän hyppäsi kiveltä ja läksi nuolena nousemaan kyläharjun kuvetta pitkin lakea kohden. Päästyään yli laen ja ehdittyään karjapoluille hän lähti niitä noudattaen menemään Airijyppyrään päin. Hän saavutti ne polut, joita myöten hän ja Martti Urpona menivät kesäkartanolle, ja seurasi niitä.
Hänen poskensa paloivat kuumina ja silmät loistivat. Mieli oli täynnä ja jännittyneenä, ihana, loistava iltakin unohtui, eikä hän käsittänyt sitä riemullista rauhaa, joka vallitsi hänen ympärillään. Mutta päästyään loittonemaan Kyläharjustakin metsään päin, alkoi hän osata selvemmin ajatella. Hän havaitsi jo illan sulon ja tunsi, kuinka lempeä metsäilma jäähdytteli hänen polttavia poskiaan. Hän näki korkean Kontiovaaran harmajan laen sädehtivän ilta-auringon valossa, ja hänen korvansa erotti moniäänistä karjankellojen kalinaa, joka kuului ahteiden notkoista ja jostakin suurten jänkkien lepikkoisilta rannoilta.
Oliko Elli niine hyvineen palannut? Oliko Martti tahallaan häntä paennut? Hän riensi eteenpäin kuin vihuri, notkeana pujahtaen ryppevien kuusten oksain alatse ja virkkuna loikaten pienten metsäpurojen yli.
Kun hän joutui siihen paikkaan, jossa taannoin oli Martin kanssa levähtänyt, pysähtyi hän ikäänkuin uusia voimia kootakseen. Ei hän vieläkään ollut mistään varma eikä osannut uskoa sitä eikä tätä. Yksi asia vain oli selvänä ja kuumana hänen mielessään: löytää Martti... elävänä tai kuolleena.
Silloin hän huomasi aivan selkänsä takana juuresta oksattoman männyn kyljessä vasta piirretyn nimen ANNA. Sen oli Martti tehnyt, kuten näkyi kirjaimien taiteellisesta muodosta. Martti oli siis tätä tietä mennyt, häntä muistanut ja levätessä hänen nimensä mäntyyn piirtänyt!
Martti! Martti!
Riemullinen ilo pulpahti Annan sydämessä, ja hänestä tuntui kuin maailma yhtäkkiä olisi muuttunut hänen ympärillään. Ihana, kirkas ja valoisa taivas, siintävän kaukainen kiveliö, joka ikäänkuin ujona seisoi nuoressa lehdessään, — kaikki näki hän nyt nauravin, leppein kasvoin. Kuuli käkien kukkuvan, lintujen laulavan ja karjankellojen kuin ilon seasta soivan...
Hän silmäsi vielä kerran nimeä, kosketti sitä varmuuden vuoksi kädellään ja tarkasti hietaiselta polulta Martin jälkiä. Niitä ei kuitenkaan näkynyt kuin parin askeleen jäljet, jotka katosivat heti kun polku joutui kanervikkoon.
Oliko Elli niine hyvineen palannut? Oliko Martti tahallaan häntä paennut?
Tuntui kuin olisi illan lempeä ilma vastannut myöntävästi, kuin kaukaisten vaarojen laet olisivat totisin huulin todistaneet hänen palavat aavistuksensa tosiksi.
Hänen teki mieli jo huutaa Marttia. Ilta oli tyven, ääni kantaisi kauas korpien ja jänkkien poikki. Mutta hän oli vielä alhaalla laaksossa, eikä ääni sieltä koskaan kuuluisi niinkuin vaaran laelta. Silloin hän muutti matkansa suuntaa ja läksi nousemaan suoraan poikki pounikon Airijyppyrän lakea kohden. Ei hän malttanut kiertää kaasikoita, vaan oikaisi menemään sieltä, mistä tiesi matkan lyhimmäksi.
Kun hän ehti vaaran laelle, kätkeysi aurinko Peurajupukan taakse, joka oli paljon korkeampi kuin Airijyppyrä. Mutta avara oli näköala Airijyppyrältäkin. Hetkeksi Anna seisahtui laen korkeimmalle huipulle. Alhaalta vaaran juurelta häämöitti kesäkartano männikkökummultaan, pienten, vihertävien peltotilkkujensa keskeltä, ja etempää siinsi saloa ja kukkuloita kuin keveän, kuultavan harson läpi. Peurajupukan juuritse virtasi jyrkkärantainen Peurajoki, joka Kavantojärven kautta kulki rantamaille...
Siellä olivat ne hilloiset jänkät, joilta hän oli Martin kanssa käynyt hilloja poimimassa. Sieltä oli Martti sukunimenkin ottanut.
»Martti hooi!»
Annan ääni kierteli vuorenhuipulta toiselle pitkin avaraa kiveliötä, ja vasta pitkän ajan perästä kuului kuin kaukaisten ilmojen takaa hänen huutonsa takaisin.
Anna kuunteli.
Alhaalta jänkkien laidoilta ei enää jaksanut karjankellojenkaan ääni kohota tänne korkealle, ja hiljaista tuntui olevan iloitsevassa erämaassa. Kesäkartanolta nousi suorana vaaleana viiruna savu, joka puiden latvojen tasalla haihtui näkymättömäksi.
»Martti hooi!»
Taas kierteli kaiku, hyppien huipulta toiselle, kierteli kaikille ilmoille päin, vasta hetken kuluttua kuin kukkuloiden takaa kerraten Annan huudon.