Part 5
»Istumme hetkisen vielä!» pyysi Martti.
»Menemme Haltiain kivelle ja sytytämme sääskensavun entiseen kuoppaan!» ehdotti Anna.
He riensivät juosten alas rinnettä Haltiain kivelle päin ja kokosivat risuja syliinsä. Yhtäkkiä tuli heille molemmille niin hauska, että he nauroivat kuivia oksia kerätessään.
* * * * *
He sytyttivät sääskentulen samaan paikkaan, jossa ennen lapsina leikkiessään tulta pitivät, ja se alkoi tupruta paksua savua, joka hitaasti eteni pohjoiseen päin.
»Aurinko nousee jo... katso, kuinka kotisuvanto jo välkkyy sen paisteessa...»
»Kerro nyt se tarina tästä kivestä», pyysi Martti. »Koko kylä nukkuu, Jäkälärovassa nukutaan, pappilassa ja joka talossa... Mikä ihmeellinen yö!»
He istuivat vierekkäin kivelle.
»Minä kerron nyt», lupasi Anna.
Annan käsi oli polvella, melkein Martin käden vieressä.
»Saanko pitää kättäsi omassani niin kauan kuin kerrot?» pyysi Martti.
Anna laski kätensä Martin käteen, mutta kun Martin sormet koskivat ranteeseen, tunsi hän, kuinka valtimo löi rajusti.
»Kerro nyt... minun on nyt niin äärettömän hyvä olla», sanoi hän, mutta nyt hän tunsi Annan käden vapisevan.
Kumpikaan ei katsonut toistaan silmiin, ja Anna aloitti:
Maailman alussa oli kaksi veljestä, Pakkanen ja Halla. Pakkanen joutui pohjoisille maille ja Jäämerelle asti, mutta Halla siirtyi vähitellen pohjoiseen sen mukaan kuin ihmisetkin ympäri maailmaa hajaantuivat. Pakkasella oli töitä joka talvi, mutta Halla näki nälkää etelässä ja siirtyi vähitellen pohjoiseen, sen mukaan kuin viljan viljelyskin. Halla kokosi rikkauksia tullessaan ja siirtyi vihdoin tänne Lapin perukoille. Halla ja hänen väkensä asuivat silloin niinkuin nytkin asuvat — suurten puuttomien jänkkien ja soiden kylmissä kaltioissa.
Ennen vanhaan, silloin kun tälle perälle ensimmäiset asukkaat vakinaisesti asettuivat asumaan ja ensimmäiset kylvöt kylvettiin, ei Halla tänne rantamaille asti uskaltautunut, eikä ollut silloin vielä viljelyksiäkään, joita vainusteli. Vanhat metsänkävijät, jotka yksiin aikoihin täällä elivät lappalaisten kanssa, tiesivät kertoa paljon Hallasta ja hänen väestään. Syys-iltoina, kun tuulenhenki oli pohjoisessa ja taivas ensi kerran kävi tähteen, olivat he nähneet itse Halla-ukon kantaisän, Kontiovaaran alla, jänkän laidassa mättäällä istumassa. Siinä oli kolkon näköisenä istunut hirveän paksu harteva ukko, jäinen, kiiltävä kauhtana yllään ja pitkä, jääpuikkoinen parta valkoisessa huurteessa. Rohkeimmat olivat nähneet hänet hyvin likeltä, kun olivat metsän peitossa jänkän laitaa lähestyneet. Kummaa oli ollut katsella maanalaisen ruhtinaan toimia ja liikkeitä. Pohjoiseen, josta kävi kylmä tuulen henki, oli katsellut ja partajouhiaan tuulta vasten pitänyt, ja taivaalle, jossa tähdet vilkkuivat, oli näyttänyt hyvillään silmäilevän. Tuon tuostakin oli noussut seisomaan mättäältään ja kaikille suunnille katsellut ikäänkuin nuuskien ilmaa. Mutta heti kun tuulten palkeet kääntyivät pois pohjoisesta, lauha henkäys kävi etelästä ja tähdet yön verhoon peittyivät, silloin kylmä ruhtinas äkkiä katosi jääpartoineen maanalaiseen kaltioonsa.
Nuoret metsänkävijät olivat nähneet Hallan ihmeen kauniin tyttären Sallan, joka joskus kylminä aamuina nousi metsän rantaan maailmaa katselemaan. Mutta Sallaa likelle ei kukaan ollut päässyt.
Siinä, jossa nyt on pappila, oli ensimmäinen talo näillä mailla. Siihen olivat asukkaat tulleet koskista jokea pitkin etelästä päin, ja toiset olivat maisin kulkeneet joen rantoja noudattaen ja asettuneet pitkin joen viettäviä rantoja asumaan. Pappilan nientä nimitettiin silloin Noidanniemeksi. Uudet tulokkaat olivat nimen antaneet, sillä siinä oli heidän tullessaan asunut Lapin noita, mustassa kodassaan. Kota poltettiin, ja noita pakeni Taka-Lappiin. Ja siihen paikkaan, jossa kota oli ollut, kylvettiin ensimmäinen ohra näillä mailla.
Isännän nimi kuului olleen Lassi, ja hänellä oli kaksi poikaa, joista Juho-niminen oli kaunis ja uljas ja rakasti metsästystä. Pian teki Lassi poikineen Noidanniemestä elettävän talon, jossa oli ensimmäinen karja tällä perällä ja suurimmat kylvöt. Mutta kun viljelykset talossa laajenivat, arvasi Hallakin aikansa tulleen, sillä Halla tuntee syys-iltoina sieraimiinsa kypsyvän viljan hajun penikulmien päähän. Mutta tämä kyläharju teki haittaa Hallan matkalle, kun ei ollut taloon asti ulottuvaa jänkkää, jota pitkin olisi päässyt lähemmäksi vainioita. Ja taas toiselta puolelta pelotti joen suvanto, josta levisi lämmintä usvaa pitkin rantoja, aina tämän harjun alle saakka...
Ja monta vuotta sai vilja Noidanniemessä rauhassa tuleentua eikä Halla uskaltanut sitä lähestyä, sillä se pelkää kuivia metsäisiä vaaroja ja vesien lämmintä usvaa. Silloin turvautui Halla viekkauteen, sillä hän tiesi, mikä hyvä saalis hänellä Noidanniemen vainioilla olisi. Salla, hänen tyttärensä, joka taisi muotoansa muuttaa, rupesi apulaiseksi. Ukko neuvoi tytärtään. Ei saanut Salla lintuna lentää, ei sutena ulvoa, ei karhuna karjua, vaikka olisi niin muotonsa voinut muuttaa. Nuorena valkoisena impenä oli hänen vainiolle päästävä, maattava yönsä kiven takana ja aamulla auringon noustessa avattava jäinen pussi, jonka ukko Halla hänen povelleen kätki. Siitä pussista leviäisi kylmä pitkin peltoja, ja silloin he saisivat parhaat viljojen mehut. Mutta ylen arveluttava oli Sallan retki, sillä monenlaiset vaarat olivat väijymässä. Ei saanut Sallaan kukaan ihminen koskea, salaa kuin varjo oli hänen kuljettava yli Kyläharjun ja hämyn tullen vasta vainion laitaan kiven taakse asetuttava. Varoitteli Halla tytärtään, neuvoi ja opasteli eikä kenenkään kanssa luvannut tarinoimaan käydä. Jos joku hänet huomaisi ja haastattelemaan tulisi, pitäisi Sallan pysytellä loitolla, nimensä metsänneidoksi sanoa, Tapion nuorimmaksi tyttäreksi, joka vartioi riistaa ketuilta syys-yönä. Sillä samalla hetkellä, jona ihminen häneen koskisi, kadottaisi hän voimansa eikä enää voisi muotoaan muuttaa, vaan ikipäiviksi jäisi ihmiseksi eikä koskaan enää pääsisi palaamaan takaisin jäiseen linnaansa syvälle soiden kaltioihin. Ja moneksi vuodeksi menettäisi vanha Hallakin hyistä voimaansa, jos tyttärelle huonosti kävisi.
Isänsä neuvoja seuraten läksi Salla, ihmeen kauniiksi neitoseksi laittautuneena, syys-iltana liikkeelle. Kylmä oli ja taivas jo tähdessä. Vanha Halla oli oikean hetken valinnut. Kontiovaaran alta kaltiosta nousi Salla ja läksi astumaan rantaan päin, povellaan jäistä pussiaan säilyttäen niinkuin silmäteräänsä. Uteliaana Salla asteli, sillä hän ei ollut koskaan vielä viljelyksiä nähnyt eikä rantamailla käynyt. Nuoria metsästäjiä oli hän syys-iltoina vilahdukselta metsänrannasta nähnyt, mutta silloin oli hänen aina täytynyt paeta takaisin kaltioonsa.
Onnellisesti Salla pääsi tämän harjun yli, ja illan hämyssä hän hiipi pellon laitaan kiven taakse niinkuin isä oli neuvonut. Häntä ei ollut kukaan ihminen nähnyt, ja Salla asettui aamua odottamaan. Hän kuuli ihmisten ääniä kartanolta, ja niiden joukossa hän tunsi sen nuoren metsästäjän äänen, joka retkillään lauleli, kun salojen halki kulki. Hän tuli uteliaaksi. Olisi tehnyt mieli nähdä sitä, joka niin kauniisti lauloi. Hän nousi kiven takaa ja meni ojan pohjaa likemmäksi. Silloin tunsi hän, että hänen povellaan oleva pussi alkoi lämmetä, ja pelästyneenä hän palasi kiven taakse, auringon nousua vartomaan. Mutta hänen oli ikävä ja paha olla koko yö. Sillä aina oli hänen mielessään se nuori metsästäjä, joka niin kauniisti lauloi metsäretkillään saloja kulkiessaan. Ja ikävissään hän nousi kiven päälle istumaan.
Mutta jo ennen auringon nousua läksi nuori metsästäjä, Juho nimeltään, riistan pyyntiin. Ja Juhon metsäpolku johti kivelle, jolla Salla ikävissään istui. Silloin havaitsi hänet Juho ja ihastui ensi näkemällä. Hän riensi luokse, eikä Salla huomannut hänen tuloaan ennenkuin hän jo oli aivan vieressä...
Kerran vain ehtivät nuoret toisiansa silmiin vilkaista, ja molempien lempi syttyi yhtaikaa. Mutta muistaen isänsä ankarat varoitukset Salla läksi kaikin voimin pakenemaan metsään päin. Nopea metsästäjä seurasi kuitenkin perässä ihastuksen rakkauden valtaamana ja pyyteli ihanaa impeä viipymään. Salla tunsi, kuinka taikapussi, joka hänen povellaan riippui, alkoi taas lämmetä ja hänen voimansa vähetä. Hän kuuli jälessään nuoren metsämiehen sointuvan äänen ja lempeän rukouksen, ja hän unohti isänsä varoitukset...
Tälle paikalle, tähän harjun laitaan, jossa tämä kivi nyt on, Salla ehti, mutta silloin uljas metsästäjä hänet saavutti ja lämpimään syliinsä sulki valkoisen immen...
Samalla hetkellä hän muuttui oikeaksi ihmiseksi ja taikapussi katosi. Mutta samalla hetkellä tiesi myös vanha Halla, kuinka hänen tyttärelleen oli käynyt. Mutta voimaton oli hän auttamaan tytärtään. Sillä lämmin eteläinen alkoi puhallella auringon noustessa, ja lännen taivas lienteli. Ja silloin ei Halla uskalla kylmästä kaltiostaan nousta, peläten lämmön vähentävän hänen voimansa ja kykynsä. Hirmuisessa vihassaan hän näki, että hänen tyttärensä istui nuoren metsästäjän sylissä... että taikapussi oli hävinnyt ja Salla muuttunut oikeaksi ihmiseksi...
Viimeiset voimansa ponnistaen hän nousi kaltiostaan Kontiovaaran alta. Vaaran kyljestä hän tempasi jättiläisvoimallaan suurimman kalliokappaleen, minkä jaksoi irti kiskoa, ja heitti sen armottomalla vauhdilla sitä suuntaa kohden, jossa rakastavien tiesi syleilevän toisiaan leudon aamuauringon paisteessa. Hirveällä voimalla viskattu kallio viilsi ilmaa viheltäen ja lensi kaaressa yli jänkän ja kyläharjun ja pudota jyskähti rakastavien nuorten päälle, likistäen heidät kauhean painonsa alle...
Vanhan Hallan kosto oli julma, mutta rakastavien nuorten sielut muuttuivat hyviksi haltioiksi, jotka vainioita kylminä aamuina varjelevat.
»Se on tarina tästä kivestä, jonka päällä istumme ja jonka äijävaarini on minulle kertonut. Tässä kivessä asuvat vieläkin ne hyvät haltiat, jotka viljapeltoja hallalta varjelevat, ja sen vuoksi ei ole pappilan niemessä koskaan halla viljaa vienyt, vaan aina on se täyteen kypsynyt.»
»Tämä on hyvien haltiain kivi», sanoi Martti, pidellen Annan kättä omassaan. »Kummallinen tarina! Tämä on merkillinen kivi...»
»Äijävaari uskoo vieläkin, että haltiat syys-iltoina, kun hallaa pelätään, tulevat tästä kivestä — tuosta rannanpuolisesta sivusta, jossa on sammalpeite oven päällä, — ja varjelevat vainioita...»
Hetken istuivat, molemmin mietteissään. Sääskensavu oli sammunut, aurinko oli jo noussut korkeammalle, ja koko jokisuvanto välkkyi sen kirkkaassa valossa, mutta he itse ja Haltiain kivi olivat vielä varjossa harjun kupeella. Kylältä ei vielä kuulunut minkäänlaisia ääniä, mutta kosken pauhu kuului hauskana kohinana tyynen aamun hiljaa heräävästä povesta.
Silloin uskalsivat he katsoa toisiaan silmiin. Lintujen laulu eneni, nuoren lehden ja pihkaisen mahlan haju täytti ilman, ja taivaan sini kirkastui. Koko muu maailma unohtui heidän ympärillään, he näkivät ja tunsivat vain toisensa, ja kummankin sydän täyttyi suloisilla tunteilla.
Martti kietoi kätensä Annan hennon varren ympäri ja kallisti päänsä Annan puoleen. Anna tunsi voimiensa pettävän, ja hän sai väräjävällä äänellä sanotuksi:
»Lähdemme kotia nyt!»
He laskeusivat alas kiveltä, katselivat vielä kiven kyljessä olevaa ovenmuotoista, sammalpeittoista kuviota ja tulivat polulle, joka johti pappilaan. Molemmin puolin polkua kasvaviin mäntyihin olivat ohikulkijat piirtäneet nimikirjaimia. He katsoivat niitä, joita lapsena olivat piirtäneet yhdessä.
»Nyt minä tiedän, mikä kesäyössä on selittämätöntä», virkkoi Martti, ja hänen katseensa kiiti pitkin aamuauringon valaisemia vaihtelevia maisemia.
»Joko tiedät... joko tunnet», haastoi Anna, innossaan tullen Martin viereen. »Niin, se on kesäyön kirkkaus. Se ei ole auringon valoa, eikä kuun valoa, ei tähden valoa eikä hämärätä; se on yön omituinen hiljainen, kirkastettu hohde, lempeä ja juhlallinen, niinkuin iankaikkinen ilo keskellä maan katoavaa kevättä...»
Annan silmät säteilivät, ja Martti katsoi häneen kuin kirkastettuun olentoon, joka oli taivaasta lähetetty hänen omia ajatuksiaan sanoiksi ja teoiksi saattamaan.
»Anna, Anna... kuule...! Minulla on uusi ajatus, suuri ja ihana! Voi jospa kerran voisin sen kankaalle kiinnittää!»
»Jumala antaa voimia... Jumalan kunniaksi on Hänen suuren luontonsa jäljentäminen. Sinun 'Kesäyösi' kerran vielä tekee kuuluisaksi köyhän perukkamme, sillä henkesi imee voimansa kesäyön kirkkaudesta... Niin usko, ja sinä tulet onnelliseksi... ja minä rukouksissani autan sinua... Se on korkein onneni...»
Polku, jota olivat tulleet, johti korkealle kummulle pappilan riihen taakse. Siihen loppui metsä, ja siihen päättyi polkukin, sillä siitä alkoivat pellot.
Pappilassa oltiin liikkeellä, ja suvannolta kuului lauttamiesten lauluja.
»Minä olen nyt niin onnellinen, ja minun on nyt niin hyvä olla... sillä minä tiedän, että nyt ymmärrät, miksi minä kesäöitä rakastan... Voi, usein viime kesänä ajattelin: Jospa Martti kerran vielä Pohjolaan palajaa... silloin hänelle sanon: Kesäyö on ihanin kaikista... Ja kauas vieraalle maalle rukoilevan rukoukseni lähetin, sinun luoksesi, että Pohjolaasi muistaisit...»
»Ja minä muistin... Minun tuli ääretön ikävä tänne... Kaikki muistin: talviset revontuli-illat, varhaiset hankiaamut ja kesäiset yöt. Siksi takaisin tulin enkä koskaan pois enää halua...»
»Mutta ystäväsi, joka sinua rakastaa...?»
»Ei hän koskaan ole minua rakastanut eikä minun maailmaani ymmärtänyt...»
Silloin juuri he saapuivat pappilan kujalle. Kumpikaan ei tiennyt minkä vuoksi, mutta molempiin tarttui Martin viime puheen jälkeen semmoinen ilo, että tuntui kuin maasta molemmin irtautuisivat. Pääskyset kiitivät nuolena poikki ja pitkin pihaa, vilahtivat avonaisesta ovesta karjalatoon ja suhahtivat pienestä reiästä tallin ullakolle, visertelivät ja lensivät ihan Annan ja Martin päiden päällitse.
Ison kuistin ovet olivat auki. Rovasti oli piippuineen tullut kuistille keinumaan, niinkuin hänen tapansa oli aina ollut. Nouseva aamuaurinko sopi siihen paistamaan, ja siinä oli hauska keinua, kun ilmassa oli alkavan kesän lemua, joka kuistinkin täytti, ja huvikseen katsella pääskysten lentoa halki päiväpaisteisen pihamaan.
Hän näki nuorten kujalla tulevan ja hymähti. Molemmat olivat hänelle yhtä rakkaat, sillä Anna oli rovastin mielestä kuin oma lapsi. Hän arvasi, mitä tietä nuoret olivat kesäkartanolta palanneet, ja hänellä oli aavistus siitä, että heidän suhteensa ei enää ollutkaan veljen ja sisaren. Hän oli sen heti huomannut.
Loistavin silmin riensivät Martti ja Anna kertomaan. Molemmat näyttivät olevan yhtä iloisia ja juttelivat yhtaikaa.
Ruustinna kuuli ruokasaliin heidän tulleen ja riensi hänkin kuistiin. Häneenkin tarttui heidän ilonsa, ja hän istahti rovastin viereen.
Martti ei ollut vielä yhtään kertaa sittenkun kotia saapui ollut niin pirteällä tuulella, eikä Annasta ollut semmoinen ilo koskaan loistanut kuin nyt.
»Juuri tämä aika on kaikkein ihanin täällä Pohjolassa», sanoi Martti. »Mikä ihmeellinen yö oli! Niitä värivivahduksia! Niitä taivaan selittämättömiä valoja... Nyt minä ymmärrän, miksi isä ei koskaan ole täältä etelään ikävöinyt... Tämmöisenä yönä ei saisi kukaan nukkua... eikä yön ihanuutta näkemättä antaa sen livahtaa menemään...»
Rovasti katseli ihastuneena poikaansa. Noin oli hänkin tuntenut nuorena! Noin innostunut kaikesta siitä, mikä oli kaunista!
Ruustinna katsoi rovastiin, ja oli kuin hän olisi miehensä hymyilevistä silmistä lukenut:
— Enkö sitä ole sanonut! Nuo kaksi kuuluvat toisilleen nyt, niinkuin ennenkin.
Ja hänestäkin tuntui nyt, että niin pitikin olla, eikä toisin.
9.
Annan päiväkirjasta.
Valoisa kesäyö!
Parin viikon päästä on juhannus.
Ihmeaikaa on tämä, jota elän. On kuin unta ja todellisuutta.
Olen katsellut tästä päiväkirjastani niitä lehtiä, joita kuluneina vuosina olen kirjoitellut — silloin tällöin — ja enimmäkseen silloin, kun Marttia muistelin. On hauskaa katsella, mitä silloin tunsin ja ajattelin, ja verrata siihen, mitä nyt tunnen ja ajattelen.
Olenko nyt onnellisempi kuin silloin, kun häntä palavissa ajatuksissani muistelin ja rukoilin, että Jumala hänen taiteensa tien tasoittaisi? Ehkä olen, ehkä en.
Ei, onnellisempi olen; olisin vielä onnellisempi, jos tietäisin, että hän on onnellinen.
Mutta en voi sitä uskoa. Siitä asti olen sitä epäillyt, kun kesäkartanolta palasimme. Mikä äärettömän ihana yö se olikaan! Siitä kirjoitan vielä joskus eri luvun tähän päiväkirjaani. Kuinka ihmeellistä se olikaan. Pelkäsin ja vapisin! Voi jos hän olisi aavistanut, kuinka lähellä oli, etten tarttunut hänen kaulaansa...!
Mutta hän ei sitä tiennyt, ja niin onkin hyvä.
Kuulen hänen kävelevän edestakaisin tuolla huoneessaan ullakolla, aivan pääni päällä. Hän avaa ikkunan ja katselee kai pohjoisiin vaaroihin ja koskelle, jonka rantakoivut jo ovat täydessä lehdessä. Tietääkö, että minäkin valvon ja häntä muistelen? Aavistaako, että seuraan hänen työtään aivan kuin se olisi omani ja koskisi omaa iloani ja onneani?
Ehkä ei muista minua. Sitä toista ikävöi — ja pian kai hän on täällä, hänen ystävänsä, morsiamensa...
Mitä nyt oikeastaan ajattelen ja tunnen? Mitä mietin?
Istun tässä, avoimen ikkunan luona, joka antaa joelle ja puutarhaan. Tuomi on täydessä kukassa, pian puhkeaa pihlajaankin. Valoisa, lämmin kesäyö! Täällä pappilassa on hiljaista nyt, siellä kaikki nukkuvat, paitsi Martti ja minä. Kylällä eivät nuku. Aina on tiellä joku kulkija, ja korva ottaa ääniä etempää ja likempää. Ei tänä aikana saakaan nukkua, — niin sanoi Marttikin. — Nyt täytyy imeä kesäyön kirkkaudesta! Tämä on lyhyt, tämän valon ja riemun aika poloisessa Pohjolassa! — Mutta minä olen viettänyt ihanan yön Haltiain kivellä — Martin kanssa.
Jospa näkisin hänen sydämensä syvyyteen! Jospa tietäisin syyn, jonka vuoksi hän usein on alakuloinen ja hajamielinen. Usein olen hänet tavannut puutarhan penkillä istumasta. Hän tuijottaa joelle ja lännen vaaroihin, harmaansinisissä silmissään ikäänkuin pelonsekainen katse. Kaiketi hän miettii taideteostaan, joka syksyksi joutuu valmiiksi...
»Ei hän koskaan ole minua rakastanut eikä minun maailmaani ymmärtänyt.»
Niin hän sanoi, kun palasimme kesäkartanolta. Miksi hän niin sanoi? Mitä tarkoitti?
Usein olen toivonut, että hän ottaisi puheeksi Ellinsä tännetulon. Mutta hän ei virka siitä mitään. Ehkä hän kuitenkin puhuu paljonkin asiasta isälleen ja äidilleen. Mitäpä minulle puhuisikaan...
* * * * *
Mutta... mutta! Jumala, anna minulle anteeksi, että ajattelen niin ja tunnen näin! Olenko niin pohjalta paha ja itsekäs? Raukka, orpo, köyhä tyttö olen, Jumala yksin turvanani. Onko väärin, että häntä rakastan? Onko väärin, että rakastan häntä ja hänen taidettaan ja tahtoisin hänen vierellään aina olla?
Miksi sydämeni ja sieluni toista kuiskaavat? Ja miksi olen nähnyt hänen silmistään, että hänkin rakastaa minua! Olenko erehtynyt ja pettynyt? En. Sillä hän ei voisi pettää, ei valheverholla peittää syvien silmiensä ilmettä. Ei ole Martti luotu tänne pettämään eikä valheen palvelijaksi. Suurta, valoisaa totuutta on hän tullut luomaan, ja Jumala kyllä auttaa häntä.
Voi, voi, kun saattaisin häntä lohduttaa! Kun rohkenisin häneltä kysyä. Mutta en voi. Nämä päivät ovat olleet ikäviä, vaikka on kesän kaunein aika. Kuinka onnellinen olisin, kun olisin varma siitä, että hän vartoo, odotettua morsiantansa, häntä ikävöi ja rakastaa. Mutta sitäpä juuri epäilenkin. Minä uskon niin, että hänen Ellinsä on kova ja keikaileva maailmannainen, joka kyllä voi Marttia rakastaa, mutta ei niinkuin Martti tahtoisi. Miksi hän muutoin olisi alakuloinen nyt, kun otaksuisin hänen elonsa aamun kirkkaimmillaan olevan! Edessään on hänellä loistava taiteen tie ja vieressään morsian, ystävä ja hoivaaja!
Mutta ehkä hän ei Elliään ajattelekaan, ei minua eikä ketään. Ehkä hän vain miettii taideteostaan, keväthankien kuultava kirkkaus mielessään...
Nyt kuulen hänen kävelevän edestakaisin, väliin yhteen kohti seisahtuen. Ehkä katselee hän tauluaan, uudistaen, muovaellen... Rakas, rakas Martti! Hyvä Jumala sinulle parastansa antakoon!
Nyt taukoavat askeleet, hän varmaan koettaa nyt nukkua. Nukkua pitäisi minunkin. Huomenna on raskas työpäivä. Juhannussiistimiset alkavat pihasalla ja huoneissa. Kaikki pitää olla puhtoisen puhdasta, suuren valonjuhlan tullessa. Salin kamari laitetaan kuntoon Martin morsianta varten...
Nythän on jo aamupuoli. Aurinko paistaa jo joelle, suvannon luhtasaariin ja lännen vaaroihin. Kesäyö! Kesäyö!
Miksi minä maata pannessani aina muistan Ellin muotokuvaa? Aina siihen katson, kun Martin huonetta siistiän. On kuin silmäni siihen väkisin kiintyisivät. Mitä on niin kovalta näyttävää niissä silmissä ja suupielissä, jotka ovat minusta niinkuin tahtoisivat purra! Minä varmaan erehdyn. Mutta yksi asia vielä. Ruustinna ei puhu paljon mitään Martin morsiamesta. Eilen hän kuitenkin sanoi:
»Nyt me, Anna, panemme parastamme, toivottua vierastamme varten.»
Martti on varmaan nyt unessa, koska ullakolta ei kuulu mitään liikettä.
Nuku, rakastettuni, unelmieni ja nuoruuteni sulho! Minä rakastan sinua sittenkin, vaikka täältä siirtynet lämpöisempiin maihin. Lähetän terveiseni ja palavat rukoukseni sinun luoksesi, — lähetän näin valoisina kesäöinä ja revontulten hulmutessa talviöinä! Aina, aina. Sillä sinun onnesi on minunkin onneni.
Isätön, äiditön, koditon ja turvaton! Uskallanko minä näin ajatella ja näin kirjoittaa? Mutta ei minua tunto soimaa. Minusta tuntuu niinkuin hyvä Jumala katsoisi olkani yli jokaista sanaa ja jokaista kirjainta eikä käske panna pistettä. Miksen siis kirjoittaisi!
* * * * *
Pari päivää on kulunut.
Työtä ja kiirettä on ollut aamusta iltaan. Ilma on edelleen kirkas ja kuulakka, yö ja päivä ovat yhtä valoisat. Valoisat yöt, joita rakastan! Ihmeyöt, joina lintujen laulu ei koko yönä lakkaa! Minä olen nuori ja nautin, enkä tunne väsymystä. Koko viime yönkin olin valveilla. Koko kirkonkylä valvoi. Kuka tämmöisinä öinä hennoisikaan nukkua! Iloinnevatko muut nuoret tytöt näin tästä valon ajasta kuin minä! On niin kummaa olla. On ihanaa ja surullista samalla. Laulaa tekisi mieleni. Minulla onkin laulu kesäyöstä, jonka jo kansanopistossa tein. Mutta minulla on nyt siihen paljon lisäämistä, paljon... paljon. Siitä tulee kaunis laulu — kauniimpi kuin nuoren Sallan ja uljaan Juho metsästäjän...
Minulla olisi niin kovin paljon kirjoittamista, menisi päiviä, viikkoja, enkä sittenkään ehtisi sanoa puoltakaan kaikesta siitä, mitä tänä kesänä olen tuntenut. Säilytät ne vastaisen varalta ja ilokseni niistä lauluja laadin. Sillä sydämeni on täysi, täysi.
Tänään on Martti siirtynyt pois ullakolla ja jättänyt kevättaulunsa kesken. Hän on maalausvehkeineen siirtynyt Haltiain kivelle ja aloittanut suurta tauluaan »Kesäyötä». Kuinka siitä iloitsen! Siitä taulusta tulee se taikakalu, joka Pohjolan loiston näyttää etelän ihmisille. Nyt minä ymmärrän, miksi Martti on niin miettiväinen ollut. »Kesäyötään» on miettinyt. Kesäyön ihmevaloja.
Hänen katseensa oli kirkas, kun hän aamulla minulle virkkoi:
»Nyt minä siirryn Haltiain kivelle... Luuletko, että hyvät haltiat minua työssäni auttavat?»
»Auttavat ne... Ne rakastavat sinua, joka olet erämaan ystävä ja kiveliön veli, metsän poika, jonka hyväksi kaikkensa antavat...»
Niin hänelle vastasin, ja hänen katseensa oli niin kovin lämmin ja koko hänen olentonsa kuin kirkastettu.
Minä seurasin mukana, ja me kävimme torpassakin, — niinkuin ennenkin. Martti ja äijävaari ovat hyvät ystävät, vaikkei äijävaari jaksa ymmärtää Martin yrityksiä. Mutta hauskaa oli.
Nyt on hän varmaan kivellä ja on aloittanut työtänsä, sillä öisin aikoi hän työskennellä. Rakastettuni, unimaailmani sulho! Onnessa työskentele, ja antakoon valkeuden Herra siveltimellesi voimaa ja vauhtia!
Yksi asia on varma. Hän ei näytä isosti huolehtivan morsiamensa tulosta. Lipposet jalassa hän kulkee paitahihasillaan niinkuin ennen poikasenakin. Siten onkin hän kaikkein kaunein. Ei minkäänlaisia herrasvehkeitä. En ole yhtään kertaa nähnyt hänellä tuota kankeaa, korkeaa kaulusta, joka tekee hänet niin kovin juhlallisen näköiseksi.