Part 4
Tuli yö, valoisa ja hauska. Martti katseli yli tulvivan joen pohjoiselle taivaanrannalle, jossa yö alkoi vaihtua päivään. Hänen ajatuksensa eivät pysyneet koossa, vaan harhailivat ympäri avaraa maailmaa, mutta lopulta hän näki Annan edessään, vaaleine, kauniine hiuksineen...
Ja vaikka hän ei niin aikonut, alkoi hän kuitenkin verrata Annaa morsiameensa Elli Merikariin...
Anna ei ollut enää sisar hänelle, sen oli hän jo heti tuntenut, kun kotia palasi, mutta tänä päivänä vielä tarkemmin. Se katse, jonka Anna häneen loi, ei ollut sisaren eikä hyvän ystävänkään, se oli suoraan rakastavan naisen, niin lämmin se oli ja niin syvälle tunki... Ja kummasti alkoi hän mielessään verrata Annaa Elliin.
Tunsiko hän Elliä ensinkään? Lahjakas, iloinen maailmannainen, joka haki kunniaa ja kuuluisuutta... Elli oli kyllä kaunis ja miellyttävä ja saattoi olla hyväsydäminenkin, mutta sittenkin... Ei Ellin kasvoissa eikä silmissä ollut sitä sielun hienoa väreilyä, jonka hän oli Annassa havainnut...
Rakastiko ehkä Anna häntä! Niin hän nyt uskoi, vaikka hänellä ei siitä ollut mitään todistusta... Oli ehkä rakastanut kauan...
Hän otti morsiamensa kuvan käteensä ja vertaili... Eikä hän huomannutkaan, kuinka hän löysi vikoja nyt noissa silmissä, joihin oli ihastunut, ja kuinka morsiamen kuva ikäänkuin himmeni ja pieneni... Suun ympärilläkin hän nyt huomasi jyrkän, kovan piirteen ja muisti, että Ellin etuhampaat olivat paikatut...
Mutta silloin hän suuttui haaveilleen ja alkoi riisuutua levolle mennäkseen. Aurinko paistoi punaisena suoraan pohjoisesta ja näytti kuin levähtävän... Harmaalakisten vuorten huippujen päällitse näyttivät liitelevän kevään hengettäret ja ilma olevan täynnä omituista, pehmeää valoa...
Miksi olikin hän mennyt kihloihin?
Vaikka hän olikin ollut onnellinen ensi lemmessään, oli häntä kuitenkin alkanut painostaa tunne, ettei hän ollut oikein vapaa. Eihän hän kuitenkaan ajatellut eikä aikonut avioliittoon vielä pitkään aikaan... Hänen suuret unelmansa olivat vielä kaukana...
Näillä keväisillä hankiretkillään oli hän unohtanut koko kihlauksensa, oli tuntenut itsensä vapaaksi ja poikamaiseksi. Mutta heti kun hän sen muisti, tuli hän alakuloisemmaksi...
Ei pitäisi sitoa nuorta elämäänsä mihinkään maailmassa hänen, joka elää ja kuolla tahtoi taiteelleen. Taide tarvitsee miehensä kokonaan, kaiken sydämen lämmön ja kaiken innon — koko elämän...
Hän koetti panna maata. Kaikki äänet olivat lakanneet. Ei hisahdusta kuulunut. Hän yksin valvoi valoisana yönä...
Kesäyö!
Anna oli sen sanonut! Ja hänen ajatuksensa siirtyivät polttavina uuteen ihmeelliseen tauluun »Kesäyö». Hänelle tuli ikäänkuin kuume, ja hänen täytyi nousta pois peitteen alta.
Kesäyö!
Mikä ihana, suuri ajatus! Isäkin oli kerran siitä puhunut.
Voi että hänen elämänsä riittäisi!
Hän nousi kävelemään, avasi ikkunan, josta lempeää yöilmaa tulvasi huone täyteen. Oliko hänellä kykyä ja voimaa? Liian rohkeasti hän taisi ajatella!
Silloin hänelle kesken tuskallisen tunteen muistui mieleen, mitä vanha Erkki oli sanonut:
— Jumalansa kanssa on hyvä yksinkin olla!
Niin on totta. Suuri, ihmeellinen Jumala, joka on valkeus itse!
Onnettomina, kovina kiusausten hetkinä oli hän aina Jumalaansa muistanut ja mielessään päättänyt, että ihmeellinen Jumala oli hänen askeleitaan johtanut. Samaan Jumalaan täytyi nytkin luottaa. Hän opastaa, antaa voimaa ja rohkeutta... Ihmiselle iloksi antoi hän valkeutensa ja suuren, ihanan maailmansa...
Mitä tiesi Anna kesäyöstä! Ehkä oli nähnyt siinä paljon enemmän kuin hän. Anna oli luonnon ihailija, runoilija, jonka herkkä sielu imi kaiken näkemänsä... Anna oli nähnyt kaunista kesäyössä, jota ei kukaan vielä ollut kyennyt kuvaamaan...
Hän värisi sisäisestä liikutuksesta niinkuin tekee se, joka tuntee ja näkee sielussaan täydellisen taideteokset, mutta ei voi sitä kuvata...
Mutta sitten hän rauhoittui. Tuntui kuin jostakin syvältä sielun pohjalta nousisi hiljaa loiskiva laine, joka tyynnytti ja lämmitti niin, että sydän alkoi sykkiä rauhallisesti...
Hän sulki ikkunan, loi kerran vielä katseensa pohjoiselle taivaanrannalle, jossa nousevan päivän säteet jo terävinä, kirkkaina nuolina kuvastuivat vaaleaa taivasta vasten. Mutta kun hän sulki silmänsä, ilmestyi Anna hänen eteensä, lempeissä silmissä kaihoisa, melkein kärsivä katse...
Hän näki unta, että Elli jo oli tullut. He soutivat veneellä suvannolla. Elli nauroi ja oli iloinen. Mutta hän ei saattanut iloita. Ellin silmät kiiluivat, ja kun hän nauroi, näkyivät hampaiden paikat aivan selvään, vaikka hän istui perässä ja Martti soututeljolla. Elli koetti laulaa, mutta hänen äänensä oli käheä.
Martin tuli yhä pahempi olla, ja hän päätti jo kääntää veneen kotirantaan takaisin. Silloin alkoi kuulua käkien kukuntaa joka haaralta. Elli koetti matkia ja nauroi väliin. Hänen huulensa olivat vaaleat ja hiuskiharat oienneet, pieninä nauhoina piipattaen pitkin otsaa.
»Miksi sinun kiharasi ovat oienneet ja miksi ovat huulesi niin vaaleat?» kysyi Martti.
»Täällä on kylmää sinun Pohjolassasi... sen vuoksi oikenevat kiharani... Ja etkö tiedä, että huulien puna vaalenee suudellessa...»
Marttia alkoi ilettää.
»Kuka sinua on suudellut?» hän uskalsi kysyä.
Oo... etkö tiedä, että olen ollut kihloissa jo monta kertaa ennenkun sinut näinkään... Nuorena pitää nauttia, näet... Oikeastaan minä vain rakastuinkin sinuun sen vuoksi, että olit niin kaukaa pohjoisesta, ja sen vuoksi, että olit niin alkuperäinen rakastaja... originelli... ymmärrätkös...»
Siihen Martti heräsi ja oli niin kumman pelon vallassa, että hiki otsalle nousi...
— Mikä kauhea uni! Mikä minun on, kun aina uneksin... Sairas olen...!
Hän nousi äkkiä vuoteeltaan ja koetti karkoittaa unen mielestään.
Mutta se vaivasi häntä koko päivän, niin ettei hän kyennyt työhönsäkään.
7.
Kesä tuli niin varhain, että Urpona jo lehmät päästettiin kesälaitumille. Näin varhaista kesää ei ollut tämän miespolven aikana sattunut kuin kaksi ennen, ja viimeisestäkin varhaisesta kesästä oli jo aikaa toistakymmentä vuotta.
Pappilan kesäkartano oli Kyläharjun takana, louhikkoisen Airijyppyrän päivänpuolisella rinteellä. Siellä oli kylän muidenkin talojen kesämajoja mikä loitompana mikä likempänä korkeaa, laaja-alustaista Kontiovaaraa, jonka ympärillä verrattomat jänkät ja ruohoiset ahteet olivat karjan mieluisia kesälaitumia. Sinne vietiin karja kaikista kirkonkylän taloista kultaisen kesän ajaksi, jota ei kestänyt kuin vajaat kolme kuukautta, mutta se olikin sitä ihanampaa valon ja riemun aikaa.
Kevätkylvöt oli jo toimitettu, ja jyrkimpäin päiväpaisteisten peltojen sileäksi pölkytyltä pinnalta pilkisti jo hentona ujo ohran oras. Kevättulva oli laskenut, valtaväylä virtaili entisessä uomassaan, kaukaisen Lapin kirkkaita kirsivesiä meren suulle kuljetellen.
Erkin päivänä oli ollut kylmä. Paksun pilven takana pysyi aurinko, ja pohjoinen puhalsi purevasti. Tuntui kuin Lapin taivas vielä viimeisiä talven vihoja karistelisi pois kylmiltä kulmiltaan ja kuin erämaa huokuisi viimeisiä routia kevenevästä rinnastaan. Mutta Urpo tulikin »paita päällä», ja yhteen sanaan loppuivat Lapilta voimat ja kiveliön povi sykki lämpimästi.
Urvon aamuna helisivät lehmäin kellot jokaisen kirkonkylän talon pihalla.
Karjaa laskettiin laitumelle.
* * * * *
Martti ja Anna olivat varustautuneet saattamaan lehmiä kesäkartanolle. Sinne vei kärrytie keskikylältä yli kyläharjun, jänkkien rantoja pitkin ja vaarojen häntäin yli, kierrellen leviä, maisia maita hakien. Mutta lehmät laskettiin suoraan vainioaidan takaa metsään, josta vanhat karjan polut johtivat Airijyppyrän rinteelle.
Karjakko kulki edellä, lehmiä nimeltään huutaen, Martti ja Anna seurasivat perässä, Martilla kontti selässä ja keppi kädessä, Annalla nyytti ja keppi kädessä. Hyppien ja teutaroiden juoksi karja tuttavan äänen perässä. Kellot kalkkuivat, että metsä raikui, ja suuri, juureva sonni mylvi vapautensa kunniaksi.
Pian loittoni karja kyläharjun kuusikkoon, ja kellojen kalkatukset haihtuivat vaaroille ja metsiin. Pitkin hietaisia polkuja, jotka nousivat loivimpia rinteitä kyläharjulle, seurasi karja kutsujaansa, ja Martti ja Anna menivät juoksujalkaa perässä. Karjapolut johtivat yli harjun loitompaa Haltiain kiveä ja Jäkälärovan torppaa. Mutta kun harjun laelle nousivat, näkyi kivestä hitunen nurkkaa ja pirtistä vähän harmajaa malkokattoa.
»Milloin kerrot sen tarinan Haltiain kivestä?» kysyi Martti.
»Nyt kun palaamme», lupasi Anna.
He olivat puolijuoksua seuranneet lehmiä, ja molemmat olivat hengästyksissään, kun harjun laelle pääsivät. Annan posket punoittivat, ja silmistä loisti lapsellinen ilo. Hän oli niin kovin sievä keveässä kesäpuvussaan ja valkoisessa huivissaan, joka vähä väliä pyrki niskaan valumaan. Martti katseli häntä ihastuneesti, kun he hetkeksi seisahtuivat huoahtamaan. Karjan kellot kuuluivat jo toiselta puolen harjun, ja Kontiovaaran suuri puuton laki välkkyi päiväpaisteessa.
Nyt tuntuu niin hauskalta kuin ennenkin, kun veimme lehmiä tänne», sanoi Anna, ja koko hänen olennostaan säteili ilo ja valui kuin kirkas virta suoraan Martin sydämeen.
»Onko sinusta niin hauskaa kuin ennen?» kysyi Anna sitten, kävellen edellä harjun takaa rinnettä alas.
Mutta kun Martti ei heti vastannut, kääntyi hän katsomaan...
»On kyllä niin hauskaa kuin ennenkin», ehätti Martti sitten vastaamaan.
Hän näki Annan sievän varren notkeana pujahtelevan mutkaista polkua pitkin ja puiden oksain alla kumartuvan. Jalka nousi keveästi, nilkka sujui kauniisti, ja vaalea, vankka palmikko heilahteli virkusti.
Kun ehtivät harjun alle, josta polut maanrantaa pitkin lähtivät kiertämään Airijyppyrään päin, sanoi Anna, kävelyään hidastuttamatta:
Kun sinun ystäväsi saapuu Pohjolaan, niin tänne hänetkin viemme... ehkä hänkin rakastaa kiveliötä ja kesäisiä öitä...»
Martti säpsähti. Anna ei ollut siihen asiaan kertaakaan viitannut. Ja nyt suoraan puhui niinkuin olisi jo monesti ennen samasta asiasta puhe ollut! Hän ei ehtinyt mitään vastaamaan ennenkun Anna taas sanoi:
»Sinä ikävöit ystävääsi nyt... Mutta kun hän tulee, onkin ilosi sitä suurempi...»
Anna riensi edellä niin nopeaan, että Martin oli kiire pysytellä perässä.
Mutta Annan puheisiin ei hän vastannut mitään ja jäi tahallaan vähän jälkeen.
Anna jäi häntä odottamaan kivelle polun viereen.
»Väsyttääkö?» kysyi hän naurusuin. Hänen hampaansa välkkyivät kuin helmet, punaisten huulten alta.
»Ei toki, vaikka sinähän riennät kuin varjo», sanoi Martti hikeä pyyhkien ja kontin kannikkeita nostellen.
Mutta nyt hän taas muisti, että Ellin hampaat olivat paikatut ja huulet vaaleammat.
He jatkoivat matkaa.
»Miten onkaan runosi laita? Lupasit minulle sen lukea!» huomautti Martti, kun he lähtivät liikkeelle.
»Se on huono», virkkoi Anna. »Mutta ihanaa olisi osata runoilla... Jospa saattaisi kertoa kaikki, mitä sydän tuntee kesäyönä... tai hitusenkaan niin, että sen muutkin ymmärtäisivät... Kuinka onnellinen olet sinä, joka voit kankaalle kiinnittää niin ihanan maiseman...»
»Oletko nähnyt tauluani?»
»Olen. Kun sitä katselee, tuntuu aivan kuin seisoisi Kontiovaaran laella kevätaamuna, kun valkoiset hanget vielä peittävät erämaan... Mutta vielä ihanampi olisi kesäyö, joka valaisisi jyrkkätörmäistä maisemaa... Viime kesänä jo sellaista ajattelin... Oletko sinä koskaan sitä ajatellut...»
Anna kääntyi nyt katsomaan Marttia suoraan silmiin.
»Olen paljonkin ajatellut... nyt viime aikoina varsinkin... Ja kerran vielä koetankin...»
He saapuivat jyrkälle hietaiselle ahteelle, josta näki kauas Kontiovaaralle ja sen eteläiselle rinteelle; sieltä jo kesämajoilta nousi savu. Lehmäin kellot kalkkasivat notkossa ahteen ja Airijyppyrän välillä. Pappilan kesäkartanosta näkyi jo pienen pirtin eteläinen seinä ja maitokellarin pääty.
Annallekin oli tullut väri. Huivi oli valunut kokonaan niskaan, ja hiukset olivat käpristyneet ohimoilta ja otsalta.
»Jopahan tulit palaviisi sinäkin», sanoi Martti.
Hänelle tuli ääretön halu koskettaa kädellään Annan hiuksia ja silittää niitä.
»Muistatko, kun kerran eksyimme tänne, palatessamme kesäkartanolta?» kysyi Anna. »Itkimme molemmin, mutta lopulta osasimme kärrytielle.»
Martti muisti sen vallan hyvin.
»Sinä olit silloin noin pieni!» sanoi hän ja samalla laski kätensä Annan hiuksille. Ne tuntuivat pehmeiltä kuin silkki.
»Joko lähdemme?» kysyi Anna, mutta hän ei katsonut Marttia silmiin.
»Kohtahan olemmekin perillä», vastasi Martti, sydämen sykkiessä rajusti.
Anna riensi edellä niin nopeaan, ettei Martti nähnyt häntä kuin vilahdukselta puiden välitse. Hänen ajatuksensa olivat kuin sekaisin, ja sydän sykki rajusti. Ellin viime kirje poltti hänen povitaskussaan kuin tuli, ja samalla muistui mieleen unikin...
Anna oli jo ehtinyt kesäkartanolle. Lehmät laskettiin vainiolle nyt ensi päivänä, sillä niin oli ollut ikivanha tapa, ja karjakko kävi niille evästä valmistamaan navettaan, joka oli melkein pirtin vieressä. Anna oli avannut pirtin oven sepposen selälleen ja oli tulta takkaan sytyttämässä, kun Martti saapui konttia kantaen.
Hauskalta ja kodikkaalta tuntui tämä pienoinen maja täällä kiveliön keskellä. Yksin oli täällä talo ollut paksun lumen peitossa, mutta nyt yhtäkkiä ilmestyi elämää ja liikettä. Päivä paistoi kirkkaasti, karjan kellot kilkattivat, käet kukkuivat, ja pienet laululinnut ilmestyivät pihan puihin...
»Kuinka täällä on suloista ja rauhallista», sanoi Martti, ottaen kontin hartioiltaan ja avonaisesta ovesta katsellen ulos. Siihen näkyi korkean Kontiovaaran laki ja muita kesäkartanoita laajojen harjujen metsiköistä.
»Niin... täällä on niin hauskaa... olisin koko kesän täällä, jos joutaisin... Viime kesänä olin täällä kokonaisen viikon enkä nukkunut yhtenäkään yönä... päivillä vähäisen... Sattuivatkin niin äärettömän kauniit yöt... valoisat ja lämpimät... niinkuin nytkin... Mutta silloin oli jo kesäkuu alussa... nyt on vasta Urvon päivä...»
Anna puhui iloisella äänellä, ja minkä vuoksi olikin häneen nyt tällä retkellä tullut entinen iloisuus, jota ei pitkään aikaan ollut tuntenut!
Hän toimitti kahvipannun tulelle, siistisi pöydän, aukoi ikkunat ja hommaili minkä mitäkin.
Rengit olivat tulleet kärrytietä hevosilla, matkassaan tuoden kaikenlaisia tarpeita kesää varten, ja ryhtyivät töihinsä: kauran kylvöön vihantarehuksi karjalle kesäksi.
Martti läksi ulos ympäristöä katselemaan.
Kolmeen kesään ei hän ollut täällä käynyt, mutta usein oli muistanut tätä rauhallista paikkaa, kun kulki suurkaupungin vilinässä. Täällä oli kuin linnoituksen sisällä, suurien vaarojen ympäröimänä. Tänne eivät mitkään viestit maailmalta tunkeutuneet eikä muu maailma täältä mitään kuullut.
Hän istahti vanhan petäjän alle, joka oli keskelle pihaa jätetty käelle kukkumapuuksi. Suuri, siintävä kiveliö oli siinä hänen edessään rannattoman laajana, vasta puhjenneessa tehdessään riemuiten. Käet kukkuivat, linnut lauloivat. Karjakko asteli kiuluineen navetan ja lähteen väliä, muutamat lehmistä olivat panneet maata märehtimään, toiset puskivat leikillään toisiaan, mutta vasikat ynisivät juomaansa karjakon luo pyrkien. Alempana notkossa, jossa oli muutamia peltosarkoja, olivat rengit sytyttäneet nuotion, siinä polttaen syksyllä kuokitusta sarasta risuja ja kantoja.
Martin silmä, joka aina haki kaunista ja alkuperäistä, havaitsi edessään viehättävän idyllisen kuvan. Ja hänen mieleensä tuli uusi ajatus ja salainen toivo. Hänen mielensä lämpeni, ja näin hän haaveksi:
Tänne hän kultaisen kesän ajaksi muuttaa, erämaan hiljaisessa huminassa taidettaan jatkamaan... Anna on kumppanina... Syksyllä vasta, kun lehdet kellastuvat, he muuttavat Kirkonkylään... Kun hän lankeaa epätoivoon työn menestymisestä, silloin Anna laskee pehmeän käsivartensa hänen kaulaansa, puhuu toiveista ja innostaa ja terästää lannistunutta mieltä...
Kesäyö!
Siitä tulee hienon hieno taulu, jossa yön kirkkaus valaisee joen ja metsät ja kaukaisten vaarojen harmaat huiput...
Eikä hän enää koskaan halua pois Pohjolasta, ei takaisin riettaaseen maailmaan, jonka jo tuntee. Täällä elämänsä elää, loihtii maailman nähtäväksi unhoitetun, kylmän maan kauneuksia... yhdessä Annan kanssa...
Mutta kesken onnellisia haaveitaan hän muisti Elliä ja untaan, ja hänen tuli niin paha olla, että täytyi nousta ylös. Ja nyt hän tunsi itsensä onnettomaksi. Sillä hän oli aivan varma, ettei hän Elliä rakastanut. Ei ollut koskaan rakastanutkaan. Eivät hänen tunteensa Elliä kohtaan olleet koskaan olleetkaan niin puhtaita ja niin hyviä kuin...
Rakastiko hän Annaa?
Hän tunsi sen niin selvästi, ettei siitä voinut olla epäilemistä. Joka päivä oli hän tullut likemmäksi Annaa, joka päivä saanut yhä syvemmälle kurkistaa Annan sydämeen...
Kuta enemmän hän Annassa hyvää löysi, sitä etemmäksi hän loittoni Ellistä ja sitä enemmän hän kärsi. Hän kyllä tunsi, että hänen olisi pitänyt jotakin tehdä päästäkseen taas rauhaan ja vapauteen, mutta ei hän ollut mitään yrittänyt...
Onnettomana heikkona hetkenä oli hän Ellille rakkautensa tunnustanut!
Ellin kirje poltti taskussa, ja hän näki Annan virkkuna, notkeana ja avopäin lakaisevan pirtin edustalta puista varisseita syyslehtiä.
Kuinka ihmeen suloiselta Anna näytti!
Martti pani nyt merkille, ettei hän ollut koskaan nähnyt niin siroa, niin hentoa ja notkeaa vartta... ei noin kauniita, tuuheita, kullankellertäviä hiuksia...
Hän läksi kävelemään renkien luo saroille, josta miellyttävän savun haju risuläjistä hitaasti ja melkein maata myöten hajaantui pitkin vainiota.
»Elä mene kauas, Martti! Kahvi on pian valmis! Saatte pian kaikki tulla kahvin juontiin», huusi Anna Martille.
Martti kääntyi katsomaan ja näki Annan seisovan luuta kädessä pirtin ovella.
— Siitä tulisi kaunis taulu! — ajatteli hän.
Mutta päästessään nuotion viereen hän paiskasi Ellin kirjeen hiiltyvien risujen sekaan ja tunsi helpotusta rinnassaan.
Silloin he kuulivat Annan huutavan ja näkivät huiskivan huivillaan, ja he läksivät kolmisin nousemaan loivaa vastaletta pirtille. Navetasta tuli karjakkokin miehiin liittyen, ja niin kävivät pirttiin.
Anna oli jo ehtinyt pirttiäkin siistitä, kattanut kahvipöydän ja matkassaan tuomansa vehnäset asettanut kasaan. Oli ripotellut katajahavuja lattialle ja tuonut nurkkiin pienet koivut, joiden nuorista lehdistä tuoksui varhaisen kesän lemu.
Niin oli ollut aina pappilan kesäkartanolle karjaa tuotaessa tapana, että ensi päivänä kaikille vehnäkahvit annettiin, olipa väkeä enemmän tai vähemmän.
Rengit, ikäihmisiä kumpainenkin samoin kuin karjakko, alkoivat siinä entisiä aikoja muistella. Mutta eivät muistaneet kuin kaksi kertaa ennen Urpona lehmiä Airijyppyrään tuoduksi.
»Vaan muistaa välisti Jumala tätä Pohjan perääkin», jutteli vanhempi mies. »Lähettää joskus kesänsä varkainkin, niinkuin nytkin; vaan muistan minä kesiä, jolloin vasta juhannusviikolla päästiin kylvön tekoon ja hädin saivat elukat ravintonsa metsiltä... Ne ovat raskaita rangaistuksia sellaiset kesät tämän perän ihmisille, eivätkä sinä kesänä muualla viljat hallalta säilyneetkään kuin pappilan niemessä ja muutamissa kirkonkylän taloissa...»
»Pappilan niemellä ja kirkonkylällä ovatkin omat haltiansa, joita ajavat hallan ha'an taakse», tiesi karjakko.
Anna ja Martti vaihtoivat silmäyksiä.
»Mutta eipä tiedä Kaisa, missä ne hyvät haltiat vieläkin asuvat!» sanoi Anna.
»En tuota muista, ja lienenkö sen enempää kuullutkaan, vaan Jäkälärovan Erkki, äijävaarisi, kuuluu muistavan ja tietävän.»
»Tiedän minäkin nyt», ilmoitti Anna.
»Tiennet hyvinkin. — Vaan laskehan nyt lisää kahvia... Minun pitää lähteä lehmät kytkemään», arveli Kaisa, kävellen kuppineen takan luokse.
Ja kun oli kahvit juotu, poistuivat kukin toimiinsa. Martti aikoi mennä katselemaan mäenlakiharjulle entisiä linnunpyyntipaikkoja, ja Anna jäi hommaamaan pirttiin.
8.
Loistava ilta tuli, valoisa ja lämmin.
Siintävänä, nuoren lehden peitossa, uinahti kiveliö, välkkyvien valojen sitä suudellessa. Kaiku kierteli salojen halki, ja vaarojen huiput kimaltelivat. Aukeat jänkätkin paistoivat vihannilta, ja erämaassa sykki nuori elämä.
Samoja polkuja, joita olivat tulleetkin, menivät Martti ja Anna takaisin. Anna kulki taas edellä, Martti perässä. Metsässä vallitsi suuri rauha, sanaton ilo, joka kuiski jokaisesta puusta, välkkyi jokaisen vaaran huipulta ja sykki erämaan riemuitsevasta sydämestä.
Ilta kului ja alkoi yö, vaikka kumpikaan ei sitä huomannut. Eikä kukaan tiedäkään, koska yö alkaa, sillä päivä ei käy mailleen, linnun laulu ei lakkaa. Ainoastaan taivaan valot muuttuvat pehmeämmiksi ja ikäänkuin uneksi, joka hienoudellaan peittää taivaan ja maan ja kietoo läpinäkyvään harsoon.
He seisahtuivat siihen, josta sopi kesäkartano näkymään. Sieltä nousi paksu savu, kohoten puiden latvoja korkeammalle. Rengit siellä polttivat rankoja.
He katsoivat ääneti sinne päin, josta olivat tulleet. Martti katsahti Annaan, ja heistä tuntui kuin olisivat molemmin ajatelleet samaa asiaa: Sinne jäit, onnen ja lemmen salainen lymypaikka!
Annan kasvot olivat kuin hienostuneet. Posket eivät punoittaneet, — mutta silmissä väreili sielun sisin ajatus, ja koko hänen olemuksensa oli kuin kietoutunut yön pehmeään varjoon, niinkuin maa ja taivas heidän ympärillään. Martin tapasi villi riemu. Hän aikoi tarttua Annaan, sanoa kaikki, tunnustaa rakkautensa, joka kasvoi ja paisui joka hetki. Mutta Annasta virtasi jotakin pyhää, kirkastettua surua, joka kaunisti, mutta ei kärsinyt käsin koskea.
»Joko lähdemme?» sanoi Martti melkein soinnuttomalla äänellä. Hänestä tuntui kuin häntä pyörryttäisi, ja tuska vihloi rinnassa.
Rakastiko Anna häntä, mutta tuon toisen takia ei uskaltanut sitä ilmaista? ajatteli hän, eikä hän huomannut, että hän taas jäi jälkeen Annasta.
Anna mietti:
— Hän muistaa morsiantaan, toivoo, että hän olisi nyt täällä... tänä ihmeellisenä yönä... Minä olen nyt onnellinen... tämä on elämäni onnellisin yö... Hän ei aavista, että häntä aina olen rakastanut ja rakastan aina ja iäti ja hänen onnensa vuoksi kärsin kaikki... kaikki!... Anna, Jumala, hänen tulla onnelliseksi!
Anna sai kuin uusia voimia, ja vaikka hän äsken tunsi, kuinka likellä hänen sydämensä sykki toisen sydäntä ja että hänen voimansa loppuisivat, sai hän vielä viime hetkellä voimia, ettei tarttunut Marttia kaulaan. Nyt hän tunsi tyyntyneensä ja jäi Marttia vartomaan.
»Menemmekö Haltiain kiven kautta?» kysyi hän, kun Martti hänet saavutti.
»Niin menemme! — — — Katsos, minkälainen yö! Voi kiveliötä, voi taivaan kirkkautta!»
Anna oli taas iloinen. Äskeinen kalpeus oli kadonnut poskilta, ja hänestä virtasi iloa Marttiinkin.
Kun ehtivät kyläharjun laelle, saattoi olla jo puolessa yö. He nousivat korkeimman huipun nokkaan, josta näköala oli avarin.
Sieltä näki joen ja pappilan kirkon ja tapulin mustat katot ja siellä täällä viiruja kylän taloista.
Siihen istahtivat ja ympärilleen katselivat.
Näkivät koskea alas tulla vilistävän tukkilauttoja ja suvannolla hitaasti kulkevan. Koko lännenpuolinen kukkulainen kiveliö oli kuin hienon usvan peittämä, mutta pohjoinen taivaankansi oli kirkas, tietäen auringon nousua. Muu ympäristö oli yön ihmeverhoon kietoutunut ja taikavaloon uponnut.
He istuivat vierekkäin. Joen rannalta välkkyi kapea viiru, kirkkaan päivän nouseva säde, joka oli päässyt pujahtamaan jostakin vuorien välitse ennenkuin päivä kerkisi korkeammalle. Alempaa harjun rinteeltä häämöitti Haltiain kivestä palanen sammalpintaa, mutta Jäkälärovan pirtistä ei näkynyt mitään. Viiritanko, jonka latvassa oli pienoinen hauenpään muotoinen rautainen lippa, piipatti harmaana kuusien latvain yli.
»Tässä istuin viime kesänäkin, kun palasin kesäkartanolta», sanoi Anna.
»Muistitko silloin minua?»
Martin ääni pyrki väräjämään.
»Muistin minä ja ajattelin, että kun kerran vielä tänne saapuisi, niin sanoisin: kuvaa kesäyötä... Pohjolan kirkasta kesäyötä, jonka vertaa ei luonnossa ole... se on iankaikkinen ilo keskellä maan katoavaa kevättä... Nyt sen sanoin...»
Annan kasvot loistivat.
»Kuka sinut opetti rakastamaan tätä kummallista luontoa, tätä selittämätöntä valoa... Minä luulin, ettei kukaan tätä luontoa ymmärtäisi...»
»Luonto itse ja oman mieleni ikävä...»
Anna nousi ylös lähteäkseen.