Part 3
Jäkälärovan vanhukset olivat Martin parhaita ystäviä, ja monet ja monenlaiset olivat ne lapsuudenmuistot, jotka Marttia heihin kiinnittivät. Lapsena oli hän Annan kanssa täällä kesäpäivinä leikkinyt kaiket päivät, suuren, kirkkaan lähteen partaalla, joka oli saunan takana kellertävässä hiekkatöyräässä. Sinne oli kokoontunut kylän muitakin lapsia, ja silloin oli aina joukolla lähdetty Haltiain kivelle, jossa oli poltettu nuotiota. Jäkälärova oli Annan syntymäkoti, sillä hän oli vanhusten ainoan pojan Juhanin lapsi. Mutta Annan äiti kuoli hänen ollessaan viikon vanhana, ja isä hukkui seuraavana keväänä tukkijoelle. Siitä asti oli Anna ollut pappilassa, kasvatiksi oli orpo lapsi otettu ja omana lapsena hoidettu.
Jutellessaan vanhusten kanssa ehti Martti muistella kuluneita hauskoja vuosia, joiden muisto nyt vereksenä pulppusi mielessä. Ja häneen tuli siinä kahden vanhan kanssa puhellessa semmoinen kummallinen, raukaiseva onnen tunne, ettei hän koskaan muistanut semmoista tunteneensa. Pienen pirtin sisustus, jossa kaikki kupuset olivat paikoillaan, iloisen hilpeät vanhukset ja päiväpaisteinen pihamaa, josta kuului lampaan määkimistä, — kaikki tuo vaikutti niin kumman rauhoittavasti ja suloisen uuvuttavasti. Hän tuli ajatelleeksi, että näin tämmöisenä oli ihmiselämä onnellisinta! Ei hukkuvia unelmia! Ei repiviä tuskia kärsivässä sydämessä! Usko elämään, usko kuolemaan ja Jumalaan...
Ja kun tuli puhe hänen maalauksestaan, puhkesi vanha Erkki puhumaan:
»Jumalan valkeutta sinä et osaa maalata, mutta rukoile voimia Herralta, niin hän ohjaa sinua. Jumalasi kanssa on sinun aina hyvä olla, vaikka yksin maailmassa olisit, se aina muista ja siihen luota... Sillä Jumala on valkeus, mutta me vaellamme pimeydessä...»
Vanhan Erkin ja Priitan usko oli luja, ja senvuoksi kai heidän elämänsä näyttikin niin tyynen tasaiselta ja samalla iloisen onnelliselta.
Ei laskenut Priita vierastaan pois ennenkuin oli pienellä pannullaan kahvin keittänyt, ja Martin täytyi nyt, niinkuin ennen lapsenakin, istua pöydän päähän sitä juomaan, Erkin aterioidessa toisessa päätä pöytää.
»Aivan pappansa näköiseksi on tullut nyt näinä vuosina», puheli ketterä Priita Marttia katsellen. »Mutta ei ole papan pituinen eikä paksuinen...»
»En ole kuin olkapäähän...»
»Hyvä, että tuli semmoinenkaan...»
»Muistan päivän, kun synnyit, ja kun sitten minä pappilaan menin. Viikon vanha olit ja pieni ja laiha kuin kissanpoika. 'Tulleeko eläjää ollenkaan!' sanoin. 'Tästä juuri tuleekin papan oma poika!' vakuutti rovasti, ja ruustinna nauroi. Vaan eipä tullutkaan pappia niinkuin rovasti uskoi...»
Niin Martti vanhoja muistellen vanhusten kera jutteli, kunnes muisti, että häntä odotettiin kotona.
Martti läksi.
Päivä oli jo noussut korkealle, lämmitti hankea ja veti lumen pinnan pehmeämmäksi, mutta jalkamiehen kantoi vielä rennosti. Martti ei seurannut talvipolkua, joka yhdisti Jäkälärovan ja pappilan, vaan nousi korkeammalle harjun laitaan, palatakseen Haltiain kiven kautta kotiin.
Haltiain kivi oli kymmenen sylen pituinen ja levyinen kalliokappale, joka oli kuin heitetty etempää Takaharjun kylkeen; siinä ei muita kallioita ollut lähelläkään. Se oli parin sylen korkuinen muilta kulmilta ja tasapintainen, mutta harjunpuolinen sivu oli kuin porrastettu, jotta sen päälle pääsi vähillä vaivoilla.
Martti ei malttanut olla nousematta kiven päälle, jossa lapsena niin monta leikkiä oli leikitty. Siitä oli kaunis näköala kesäisin joelle ja pohjoisille ilmoille; koskikin sopi näkymään, ja sen kohina kuului kesäilloin kivelle asti. Siihen näkyi kirkon kattoa ja tapulin ylikerta kokonaan, ja kun kelloja soitettiin, tuntui kivellä seisojasta, että ääni helähti yhtä paljon kivestä kuin kirkolta päinkin.
Mutta nyt oli arkiaamu. Kirkonkellot eivät soineet eikä näköalakaan ollut niin viehättävää kuin kesäöinä. Kosken kohinaa tuskin kuuli, kun se kapeana juopana vaahtosi jäälohkareista uraansa myöten. Tästä kivestä oli olemassa vanha tarina, jonka Jäkälärovan Erkki tiesi, mutta Martti ei koskaan itse ollut tarinaa kuullut. Anna oli heille muille lapsille leikkiessä selittänyt, että kivessä vieläkin elivät haltiat, jotka näyttäytyivät syysiltoina. Kiven laidassa oleva sammalreunainen, oven muotoinen kuvio oli haltiain ovi, josta kiveen kulkivat.
Martti päätti joskus Erkiltä kysyä, minkälainen se tarina Haltiain kivestä oli.
Ja kevein mielin, ajatuksissaan hautoen alkavaa työtänsä hän reippaasti läksi läpi metsän pappilaa kohden. Hän kulki sitä kujaa, josta kesäpolku toi metsän läpi Jäkälärovaan. Puissa polun varrella näkyi kaikenlaisia kirjaimia, joita he lapsena olivat veistäneet, mutta nyt ne olivat pihkoittuneet ja pullistuneet niin, että niitä tuskin tunsi...
Tuossa paksutyvisessä petäjässä olivat kirjaimet säilyneet selkeämpinä. Siinä näkyi karkeasti tehty M ja sen vieressä A. Martti ja Anna!
Martti muisti nyt selvästi päivän, jona hän ja Anna nuo kirjaimet piirsivät mäntyyn. He olivat vieneet jotakin ruustinnan lähettämää herkkua Jäkälärovan vanhuksille ja saaneet sieltä Erkin terävän puukon, jolla sitten palatessa kaiversivat nuo kirjaimet.
Ja Martin mieleen muistui nyt Anna niin kumman selvästi. Ei muistunut semmoisena pienenä tyttönä, silloin kun leikkivät, vaan sellaisena kuin oli Annan nähnyt, kun tämä kuistin edessä ruustinnan takaa häneen katsoi hänen palatessaan kotiin...
Silloin hän näki jo olevansa aivan pappilan peltojen laidassa ja lähti rientämään nopein askelin taloon.
5.
Ruokasalissa oli aamiaispöytä katettu, mutta rovasti ja ruustinna vartoivat Marttia, joka oli aikonut joutua takaisin aamiaiselle.
Ruustinna silmäili vähä väliä mäkikujalle metsänrantaan päin, ja odotellessaan oli hän ottanut sukankudelmansa aikansa kuluksi. Rovasti jutteli jonkun talollisen kanssa kamarissaan, ja Anna oli noussut ullakolle siistimään.
Näinä päivinä oli Anna ollut niin kovin iloinen. Martti ei ollut isosti muuttunut entisestään. Viikset tosin tekivät hänet vanhemman näköiseksi, mutta silmien syvä katse oli sama, ja sama oli äänen sointukin. Annan mielestä hän oli komistunut ja tullut enemmän täyden miehen näköiseksi. Nyt, kun hän ei käyttänyt korkeaa kaulusta, joka tullessa oli tehnyt hänet oudon ja kankean näköiseksi, hän tuntui Annan mielestä olevan aivan sama kuin ennenkin.
Anna oli ollut hereillä, kun Martti yöllä läksi Kontiovaaraan. Keittiön ikkunasta oli hän verhojen takaa salaa katsellut. Martti oli ollut aivan entisensä näköinen, paulakengissä ja vanhassa metsästystakissaan, johon Anna oli neulonut uudet napit.
Huonetta siistiessään Anna katseli kaikenlaisia kummallisia esineitä, joita Martti oli ulkomaanmatkaltaan tuonut kotia, ja maalausvehkeitä, joita oli siellä täällä piikin pöytiä ja lipastollakin.
Mutta kun hän alkoi kirjoituspöydältä pyyhkiä tomua, havaitsi hän koreassa kehyksessä nuoren naisen muotokuvan, jota ei ennen ollut siinä näkynyt. Hän otti kehyksen käteensä ja katseli kuvaa pitkän aikaa ja tarkkaan.
Se oli nuoren, keimailevan näköisen naisen muotokuva. Hiukset olivat kammatut kummallisiksi töyhdöiksi ja näyttivät olevan mustat ja kiharaiset. Suu oli hymyssä, mutta silmissä ja suupielissä oli Annan mielestä jotakin kovaa ja ikäänkuin vierasta muulle osalle kasvoja, jotka olivat pyöreät ja suloisen näköiset.
Kukahan hän saattoi olla?
Annan rinnassa läikähti outo tunne, joka oli hänelle vieras ja tuntui pahalta. Mutta se katosi pian, ja sijaan tuli lämmin laine, joka loiski hiljaa, melkein äänettä, mutta jossa soi hiljainen surun sävel...
Martin morsian se oli!
Kuinka onnellinen täytyikään olla hänen, joka oli voittanut Martin sydämen! Epäilemättä hän oli kaunis, rakastettava ja ylhäinen.
Anna otti uudelleen kuvan käteensä ja katseli...
Silloin hän kuuli ruustinnan häntä huutavan. Hän laski kuvan paikalleen ja riensi juoksujalassa alas ruokasaliin.
Martti oli sillävälin saapunut ja selitti parhaillaan rovastille näkemiään. Rovasti istui tavallisella paikallaan keinutuolissa ja kuunteli kirkkain kasvoin poikansa innostunutta puhetta.
Anna ehti juuri kuulemaan, kun Martti kertoi käynnistään Jäkälärovassa. Martin silmissä loimusi innostuksen tuli, ja kun Anna katsoi häneen, ei hän tohtinut suoraan silmiin katsoa, peläten punastuvansa. Hän oli reippaalla mielellä ja niin tutun näköinen nyt, kun ei kaulaa ahdistanut korkea kaulus ja jalassa olivat paulakengät. Hän oli jo päivettynytkin, niin että valkoinen suora otsa ikäänkuin välkkyi mustan tukan ja punoittavien poskien välissä...
»Sinne maksaisi vaivan kiivetä kaikkien!» puheli Martti. »Mutta ei teistä ole yksikään käynyt?»
»Olen minä viime keväänä näin hangen aikana», virkkoi Anna, tuodessaan keittiöstä ruokia pöytään.
»Todellakin? Oletko käynyt Kontiovaaran laella?»
Martin äänessä oli ystävällinen kaiku, ja hän katsoi Annaan pitkään.
Anna kertoi, että he olivat viime keväänä siellä käyneet. Silloin oli täällä ollut nuori metsäherra, joka oli saanut kaikki kirkonkylän nuoret innostumaan, ja niin oli tehty onnistunut ja hauska hankiretki Kontiovaaralle, eväät matkassa. Anna oli seurannut mukana, kun pappilassa silloin vieraili sukulaisylioppilas, Kristo Öhman.
»Tiedänhän», sanoi Martti, »äitihän kirjoitti siitä. Vai olit sinäkin! No miltä näytti?»
»Kaunista siellä on. Pohjoiseen päin on minusta kaikkein laajin näköala!»
Anna sanoi sen posket hehkuen.
Martti huomasi nyt, että Anna oli hänen poissaolonsa vuosina kaunistunut ja käynyt täyteen kukoistukseen. Poskien puna oli hienostunut ja silmien ilme tullut syvemmäksi, varsi varttunut entisestä hentoudestaan. Ja samalla kun hän sen havainnon teki ja Annaan katsahti, ymmärsi hän, että Annakin jo oli täysi nainen eikä enää sama pikku tyttö, jonka kanssa hän oli lapsena leikkinyt.
Eikä hän tiennyt, tekikö se havainto hänet iloisemmaksi vaiko vakavammaksi. Mutta sen hän tunsi, ettei hänen enää sopinut Annaa kohdella kuin pikkuista, ajattelematonta lasta.
* * * * *
Päivällisen jälkeen oli rovasti vetäytynyt ruokalevolle. Anna jäi siistimään keittiöön, ja ruustinna nousi ullakolle Martin pakinoille.
Nyt tahtoi ruustinna tiedustella Martin morsiamesta, jonka muotokuva oli pöydällä ja josta Martti jo oli kertonutkin.
Martti puuhaili paitahihasillaan, jalassaan pehmeät poronnahkaiset siepakat, joita ei ollut pauloilla kiinnittänyt nilkan ympäri. Hän oli pannut alkuun suuren maalauksensa ja oli iloisella mielellä. Ruustinna istuutui keinutuoliin pöydän luo ja otti kuvan pöydältä.
»Missä sinä sanoit tutustuneesi Elliisi?» hän kysyi, tutkijan silmällä kuvaa katsellen.
Martti kävi äitinsä luo ja katseli hänkin äidin olkapään yli kuvaan, jota äiti piteli vasemmassa kädessään.
»Tunsin hänet jo nimeltä Helsingissä, mutta vasta ulkomaanmatkalla häneen tutustuin, ja siellä syttyi rakkautemmekin... Eikö hänellä ole äärettömän kauniit silmät?»
Ruustinna ei vastannut, joko ei kuullut tai oli niin muissa mietteissä.
»Sanoitko hänen aloittaneen näyttelijättärenä?»
»Kyllä hän pari vuotta on ollut teatterissa, mutta sittemmin harjoittanut lauluopintoja kotimaassa ja ulkomailla... Jospa kuulisitte hänen laulavan, äiti! Väinön kannel ei ole koskaan helkkynyt lumoavammin kuin hänen laulunsa...»
»Ja hän aikoo tulla käymään täällä Pohjolassa?»
»Niin, juhannukseksi saamme häntä odottaa. Varmaan hän ihastuu meidän köyhään Pohjolaamme...»
Ruustinna näytti miettivän muuta.
»Kyllähän hänellä on sievät kasvot, mutta hän näyttää niin keimailevalta. Sanoitko hänen olevan Helsingin syntyä?»
»Helsingissä asuvat nykyään hänen vanhempansa. Isä on rikas porvari... Äiti saa nähdä, että Elli on niin rakastettava, että...»
»Onko hänellä luonnostaan kiharat hiukset, vai koristeleeko hän ne muuten...?»
»Kaikkia äiti kyseleekin! Totta kai hänen hiuksensa ovat luonnostaan kiharat.»
Hetken olivat ääneti, molemmin kuvaa katsellen.
»Hän taitaa olla niin äärettömän hieno ja vaativainen», sanoi ruustinna sitten.
»Eeeih! Päinvastoin. Hän on niin vaatimaton kuin ajatella voi, kiltti ja sydämellinen... Ei hän ole korea puvussaankaan... Olisipa äiti kuullut, mitä hän sanoi, kun minä puhuin hänelle kaukaisesta kodistani, joka oli valoisassa Pohjolassa, Lapin raukoilla rajoilla... ja siitä, että aion koko elämäni uhrata tämän kaukaisen kolkan hyväksi...! Hän on lämminsydäminen taiteilija, joka rakastaa maatansa ja taidettaan niinkuin kaikki rehelliset taiteilijat... Kaksin verroin tunnen voimieni kasvavan, kun häntä muistelen... ja varmasti hän ihastuu saavutuksiin!...»
Ruustinna laski varoen kuvan pöydälle ja sanoi:
»Taiteilijat ovat niin kummallista väkeä, etten heitä ymmärrä, ja nykyaikanahan naiset ovat kaikin puolin miehen veroisia... Oo, tämä uusi aika on niin erilainen entisestä...! Kun olet onnellinen ja tyytyväinen ja rakastat häntä vilpittömästi ja puhtaasti, olen minäkin onnellinen... Sinä arvaat, kuinka rakas olet sekä isällesi että minulle, ja sinun parastasi tahtoisimme...»
Ruustinna peitti kasvonsa nenäliinaan ja pyyhki kyyneliänsä. Hänellä oli sydämellään paljon, jonka oli aikonut sanoa pojalleen, mutta nyt ei voinutkaan. Eikä saattanut sanoa rovastillekaan, joka kuitenkin pitäisi Martin puolta, niinkuin oli aina pitänyt. Niinkuin silloinkin, kun ei vaatinut Marttia lukujansa jatkamaan, vaan antoi pojan valita kiittämättömän taidemaalaajan alan...
»Meille tulee verrattoman hauska juhannus ja kesä», lohdutteli Martti. »Ja kun saan tämän tauluni valmiiksi ja se kaikessa loistossaan on tuhansien ihmisten nähtävänä, silloin... Pohjola ei enää olekkaan karu, susien asuma erämaa, vaan ihana revontulien ja valon maa...»
Ruustinna pyyhki silmänsä ja katseli hymyillen poikaansa. Hänestä tuntui nyt paremmalta kuin äsken, ja hän katseli mielihyvin Martin taulun valmistusta.
»Mikä tuon taulun nimeksi tulee?» kysyi hän.
»Kaiketi 'Kevätaamu Kontiovaaralla' tai joku sellainen...»
»Pappa puhui kerran kesäyöstä... Sellainen taulu olisi äärettömän ihana, sanoi hän, jos kankaalle voisi kesäyön pehmeät värit kiinnittää... Anna on tehnyt runonkin kesäyöstä...»
»Tekeekö Anna runoja?» kysyi Martti kummissaan.
Ruustinna selitti:
»Hän on kummallinen haaveksija, tyttöparka! Oikeastaan oli tarpeetonta päästää häntä kansanopistoon. Kansakoulutiedot olisivat vallan hyvin riittäneet. Nyt hänen päänsä on täynnä kaikenlaisia kummallisia tuumailuja...»
»Minkälaisia esimerkiksi?»
Martti kysyi sen niinkuin ei olisi ajatellut sitä, vaan jotakin aivan muuta.
Ruustinna jatkoi:
»No, senkin on saanut päähänsä, että sittenkun Jäkälärovan vanhukset kuolevat, muuttaa hän torppaan ja elelee siinä yksin... Talvella oli hänellä, kuuleman mukaan, ollut hyvä kosijakin, mutta ei aio koskaan mennä miehelään... Kaikki nuo on hän saanut päähänsä sittenkun kansanopistosta palasi...»
Ja ruustinna kertoi vielä paljon muuta Annasta. Martti näytti kuuntelevan tarkkaan, mutta kun ruustinna oli lopettanut, virkkoi hän:
»Vai sepittää Anna runoja!»
»Ne nyt tietysti ovat semmoisia lapsenhaaveita», arveli ruustinna.
Ja sitten hän yhdessä Martin kanssa meni alas ruokasaliin, jonne Anna oli jo valmiiksi kattanut kahvipöydän.
Martti katsoi nyt Annaan kuin eri ihmiseen ja huomasi Annan syvien silmien loistossa omituisia, lämmintä ilmettä, jota ei ennen ollut havainnut.
6.
Martin toivo oli toteutunut.
Haukisia, kirkkaita aamuja oli riittänyt viikon päivät, ja Martti oli kaikki hyväkseen käyttänyt, joka aamu yksin retkillään kulkien.
Mutta eräänä yönä ei enää kylmännytkään. Aamulla oli taivas pehmeässä pilvessä, ja etelästä puhalteli raskas suvinen tuuli. Äkkiä alkoivat tiet ja hanget upottaa, eikä metsille enää ollut kenelläkään asiaa. Suvilintuja saapui joka päivä, yöt loppuivat, ja kylmän sinervä pohjoisen taivaskin alkoi vaaleta vaalenemistaan.
Silloin tietävät Pohjolan asukkaat, että kesä on lähellä. Sillä kesä tulee Pohjolaan repäisevän rutosti, välisti niin voimakkaan väkevänä, ettei alta ehdi pois. Näyttää olevan vielä täysi talvi, sillä korkeat ovat kinokset vielä vainioillakin ja metsissä liikkumaton lumi. Yöt kyllä ovat jo loppuneet, ja illan tullen laskee päivä saman kukkulan taakse, josta aamulla liikkeelle lähtee. Mutta silloin nousee etelästä musta pilvi, pohjoinen hätäilee, länsi lientää, ja äärettömät kiveliöt huokailevat raskaasti ikäänkuin talvisia kylmiä jäisistä rinnoistaan tyhjentäen, öisin sataa vettä, päivin lämmittää aurinko niin, että paksut nietokset ovat tuossa tuokiossa juoksevana hyhmänä...
Silloin alkaa erämaan suuri sydän sykkiä. Ensin hiljaa ja äänettömästi niinkuin valekuolleen ainakin. Mutta tykintä käy joka hetki nopeammaksi, kiveliön suonet täyttyvät kevätkirkkaista kirsivesistä, valtimo lyö niin että vaaroissa vastaa ja kuolleet haltiat heräävät.
Suuri, ihana elämä on alkanut erämaassa, valoisa unelma lyhyen kesän ajaksi.
Talviset lumet valuvat vaahtoisina, vinkeinä pikkupuroina pitkin vaarojen jyrkkiä kupeita, kuusikkoharjujen ja rinteiden halki laaksonpohjia pitkin. Suureen valtasuoneen, joka halkaisee siintävää, keväisiä voimia uhkuvaa kiveliötä, kokoaa erämaa kaikki talviset vihansa ja puskee voimallisesti sen syvään uomaan. Valtasuoni alkaa paisua, sen tykintä kovenee päivä päivältä. Kosket ulvovat ja pauhaavat, ja vaahtona kiertävät suvantojenkin porevedet. Ei ehdi kovan talven kova jää lahoa ja riutua, vaan halkeilee suurina kirkkaan kiiltävinä ja kalliokovina neliöinä, jotka nousevat tulvan matkassa talvisilta teloiltaan ja uhkaavasti liikuskelevat uomassaan.
Mutta tulva paisuu paisumistaan. Jyrkkien rantatörmien päällitse jo virtaa vesi, alangot ovat järvinä, ja silloin alkaa luonnon raju leikki.
Jääteleillä on sijaa liikkua, ja virran voimat yltyvät joka hetki. Jo iskee jääteli saaren nenään niin, että maanpinta kuorena pakenee sen alta niinkuin puun parkki nilottaessa. Toisia telejä tulee perässä, ne kiipeilevät toistensa hartioille ja latautuvat limittäin pohjasta asti. Silloin on jääpato valmis...
* * * * *
Martti oli maalausvehkeineen muuttanut etelänpuolisesta ullakkokamarista pohjoispäähän, josta näköala oli suurempi ja mahtavampi. Sinne sopi näkymään koski, joka jyrkkänä juopana pauhasi vuorien välistä, mutta sen hyrskyt päättyivät pappilan niemen luo, josta alkoi suvanto. Maisemat olivat pohjoiseen päin vaihtelevammat, vaarojen huiput korkeammat, ja öisin läikehtivät pohjoisella taivaankannella omituiset säkenöivät värit, jotka muuttuivat sitä kirkkaammiksi, kuta pitemmältä valoisa yö kului.
Martti istui joskus öisin ja katseli pohjoiseen ja koetti määritellä taivaan kummallisia värejä, jotka lakkaamatta muuttuivat.
Mutta eräänä päivänä nouseva tulva tasoitti kosken, laajensi suvannon, ja jäävuoria alkoi ilmestyä saarien neniin ja niemien kärkiin. Silloin oli jäänlähtö parhaillaan.
Päivä oli herttaisen lämmin, ja jäänlähtö tapahtui nyt niin varhain, ettei ollut kuin kerran ennen Vapunpäivänä tämän rovastin aikana tapahtunut.
Pappilan puutarhaan oli tänä kesän ensimmäisenä päivänä katettu kahvipöytä. Rovasti rakasti katsella jäänlähtöä, joka nyt oli rajua ja mahtavaa. Puutarhan nuorten puiden välitse oli avara näköala tulvivalle joelle. Siitä näki suurien jäälauttojen tulvan matkassa rientävän alas koskea, joutuvan suvannolle ja keräytyvän jääpatojen kylkiin, joita oli kokoontunut alempana olevien saarien neniin...
Ja jääpatojen laajetessa alkoi vesi nousta kuin laukkahevonen. Rovastin istuessa puutarhan penkillä tyynessä päiväpaisteessa oli Martti mennyt rantaan, likempää nähdäkseen luonnon majesteetillista työtä. Pappilan rantaniitty, joka oli puutarhan ja joen välissä, oli tulvan vallassa, ja suuret jääneliöt soluivat ohi rantalatojen, jotka jo olivat puolikyljestä vedessä.
Martti seisoi ajatuksiinsa vaipuneena. Hän näki suvannon selällä, jäiden keskellä, ajelehtimassa niittylatoja ja särkyneitä veneitä, joita tulva oli ylempää ottanut matkaansa.
Silloin alkoi vesi nousta, ja yhtäkkiä se oli jo Martin jalkain juuressa, kiiveten yhä ylemmäs puutarhaan päin nousevaa vastaletta pitkin. Martti näki suuren jäätelin juhlallisesti lähestyvän uutta niittylatoa, joka oli vuosi sitten salvettu rantatörmälle. Se hipaisi mennessään ladon nurkkaa, ja lato kellahti kulkemaan...
Rovastikin oli saapunut katsomaan, mutta kukaan ei uskaltanut lähteä pelastushommiin, kun jäätelejä samalla alkoi sakeassa vyöryä koko suvannon leveydeltä.
Raju on luonnon voimakas käsi, kun se kevään tullen karkaa talven valtojen kimppuun. Luonto Pohjolassa, ikäänkuin katuu talvellista kovuuttaan ja kokee kevään tullen hyvittää poloisen kansan kärsimää kylmyyttä. Ja pian lämpenevätkin ihmisrinnat, valoisien öiden ja lämpimän tullen unohtuvat pimeän talven pakkaspäivät, ja riemurinnoin sykkii luonnon suuri sydän, ilomielin tervehtii ihminen ensimmäistä pääskyä, ja virtojen vedet läikkyvät öisten valojen vallassa.
* * * * *
Martti ja Anna viipyivät vielä puutarhassa, jonka rantalaitaan tulva oli noussut. Päivä oli ollut tavattoman lämmin, koivun urpa jo oli hiirenkorvalla ja näytti tänäpäivänä auenneen puolet eilisestä.
Annalla oli yllään kesäpuku, ja hän oli avopäin. Vankka, vaalea palmikko riippui rentona ja vapaana ja keikahti somasti vaalean röijyn selällä, kun hän liikutti päätään. Mutta hän oli ollut tänään vakavampi entistään, ja hänen silmissään oli kuin kaihoa.
Martti oli paitahihasillaan, matalat pieksulipposet jalassaan.
He istuivat hetken äänettöminä sen jälkeen kun ruustinna ja rovasti olivat poistuneet.
Anna sanoi:
»Muistatko, kun rippikoulusta päästyämme istutimme tuonne puutarhan nurkkaan koivun kumpainenkin? Oletko nähnyt, kuinka ne jo ovat suuriksi kasvaneet?»
Nyt vasta Martti sen muisti, ja he menivät niitä katsomaan. Pienestä puusta olivat ne jo kohonneet korkeiksi, ja niiden silloin vesanvärinen tumma kuori oli tyven puolelta vaalennut. Annan koivu oli pitempi kuin Martin, mutta Martin oli vähän vahvempi. Urpa oli niissäkin jo hiirenkorvalla, vaikka ne olivatkin toisten puiden varjossa.
He seisoivat aivan vierekkäin, ja kun Anna omasta puustaan taittoi pienen oksan, jossa urpa jo oli lehdeksi tulemassa, tuli Martti katsoneeksi Annan käsiin. Ne olivat sievät, ja sormet niin sirot... Ranteet paljastuivat puoliväliin kyynärvarsia, jotka näyttivät soman pyöreiltä ja pehmeiltä. Martin teki mieli tarttua ranteeseen kiinni, mutta kun hän samassa katsoi Annan silmun, joissa kuvastui kaiho, ei hän sitä tehnytkään.
»Nyt tulee kesä pian», sanoi hän.
»Kesä ja kesäyöt», virkkoi siihen Anna.
»Luulen, että jos näin menee, niin Urpona jo lehmät viedään kesäkartanoille.»
»Niin todellakin!»
Ja Martin mieleen muistuivat monet kesäyöt siellä karjakartanolla Airijyppyrän päiväpaisteisella rinteellä. Usein olivat sinne kahden Annan kanssa menneet ja kahden palanneet.
»Niin todellakin», jatkoi Martti. »Kesäyöt! Kuinka täällä on ihanaa, täällä Pohjolassa... Mutta harva tätä luontoa rakastaa ja ymmärtää...»
Annan silmiin ilmausi iloisempi ilme. Kasvoille levisi kuin kirkastettu hohde, ja niistä sädehti semmoinen sulous, että Martti säpsähti...
»En usko mitään maailmassa olevan niin suloisen kaunista kuin kesäyö», sanoi Anna, ja koko hänen sisäinen sielunsa näytti kuvastuvan silmiin ja kasvoihin. »Jos osaisin runoilla tai maalata... kesäyöstä tekisin laulun ensiksi ja kesäyön kankaalle kiinnittäisin... ja Pohjolaa ylistäisin... Ovatko etelän yöt sellaisia kuin meidän yömme?» hän kysyi sitten, ja nyt hän katsoi Marttia silmiin.
»Ne ovat kauniita, mutta eri lailla kauniita», sanoi Martti, mutta silloin juuri sattuivat heidän katseensa yhteen, ja molempien sydämessä läikähti kumman lämpimästi.
Se pani sanattomaksi kumpaisenkin.
»Me lähdemme karjaa saattamaan kesäkartanolle, niinkuin ennenkin», virkkoi Martti vihdoin.
»Niin teemme, ja tulemme polkuja pitkin takaisin... Kuulehan, Martti... nyt minä tiedän sen tarinan Haltiain kivestä... Olen äijävaarilta kuullut...»
»Se sinun pitää minulle kertoa...»
»Minä kerron sitten kun palaamme kesäkartanolta...»
»Minä odotan...»
He lähtivät pois puutarhasta.
Ilta jo oli. Aurinko oli jo pohjoisessa, vaarojen huippuja lähennellen. Anna kävi toimiinsa, ja Martti nousi ullakolle, jossa hänen suuri erämaanmaisemansa keskentekoisena odotti luojaansa.