Part 2
Martti Kavanto palasi siinä pitkästä aikaa takaisin eteläisistä maista. Nuoren taiteilijan silmät tähtäsivät rävähtämättä eteensä päin, ja sanomaton onnen ja ilon tunne täytti hänen sydämensä. Tuntui omituisen viehkeältä tulla tänne valkoisten hankien keskelle etelän lämpöisen kesän helmasta. Koti ja lapsuudenmuistot palasivat elävinä mieleen, ja kun kukkulan huipulle oli saavuttu ja kirkonkylä ja avara tuttu ₍maisema siinä silmään heijastuivat keväisen iltapäivän loistossa, pulpahti nuoren miehen mielessä riemun ja onnen lämmin laine...
Ja hänestä tuntui nyt siltä, että Pohjola ei ollut koskaan ennen hänen silmäänsä näin suurelta näyttänyt. Hän näki täältä korkealta kotikylän iltapäivän tyynessä päiväpaisteessa, valkoisten hankien keskeltä viettävällä jokitörmällä. Siintävinä, sinervänvalkoisina kukkuloina pohotti taivaanrannan tasalla avara, koskematon kiveliö, molemmin puolin syvää jokiuomaa, joka korkeiden vaarojen välistä luikerteli alas Lapin tuntureilta. Aukean kukkulan laella vastasi leuto länsituuli tulijan kasvoihin. Taiteilijan herkässä mielessä tuntui, että se oli tervehdys, koskettaessaan hipiään kuin silitellen.
»Kyllä tämä kuitenkin on suurenmoista, tämä Pohjola», sanoi hän kyytimiehelleen ja paremmin vielä nähdäkseen nousi seisomaan reessä.
»No, on tämä kesällä, vaan talvi on pitkä...» arveli kyytimies, Alakylän isäntä.
Itäpohjoisesta pohotti laaja, luminen vaaranlaki, aivan metsätön ja kaikkia muita korkeampi.
»Tuohan on Kontiovaaran laki, joka tuolta näkyy?» kysyi hän varmuuden vuoksi.
»Kontiovaara se on. Vaikka en minä ole siellä sattunut koskaan käymään.»
Mutta Martti ei enää kuullut, mitä Alakylän isäntä puheli. Hän vain katseli ympärilleen ja eteensä. Hänen silmänsä sädehtivät, ja sydän sykki riemusta, sillä hänestä näytti, kuin hän näkisi Pohjolan nyt aivan erilaisena kuin ennen. Samahan oli tuttu joki ja kotoinen kirkonkylä kuin ennenkin, samat olivat kaukaiset vaarat ja etäiset kiveliöt! Ja kuitenkin erilaiset! Olivatko hänen silmänsä nyt vasta auenneet näkemään tämän kaukaisen perukan ihanuuksia?
Ja nuoren taitelijan sielussa syttyi ajatus, uusi ja outo. Täällähän olikin se maailma, jota muualta oli hakenut! Täällähän olikin luonnon suuri syli avoimena — suuri maailma, koskematon ja alkuperäinen. Tänne ei kukaan uskaltanut eikä kenenkään rakkaus ulottunut tänne... Mutta hänessä oli nuorta voimaa ja kulumatonta kykyä. Tänne hän uhraisi elämänsä... ja jos voisi palasen tästä luonnosta kankaalle kiinnittää, olisi hän onnellinen...
Kumma ja käskevä oli ollut se halu, joka veti häntä takaisin Pohjolaan. Keskellä Firenzen kukkivaa kesää, tummansinisen taivaan alla, tuli hillitön ikävä, ja ääni rinnassa huusi yötä päivää: Takaisin Pohjolaan!... takaisin Pohjolaan! Valkoisten hankien keskelle... kesäyön kirkkauteen... valon maahan...
Hän oli Pohjolan poika, ja hänen verensä janosi takaisin! Taika oli veriin tarttunut, omakseen oli Pohjola hänet ottanut eikä leikin laskenut poikaansa.
Ja hänestä tuntui, että hän nyt oli herännyt, nyt käsittänyt tehtävänsä! Ja riemu niin suuri täytti hänen sydämensä, ettei hän mitään muuta muistanet.
Valkopäinen Kontiovaaran kukkula paistoi vieläkin itäpohjoisesta, vaikka hevonen jo oli laskeutumassa alas laaksoon päin.
»Uskotteko tulevan kestäviä hankia tänä keväänä?» kysyi hän.
»Semmoiset toiveet kuuluvat olevan kaikilla», vastasi kyytimies, ja hetken perästä, kun tie nousi matalammalle kukkulalle, hän virkkoi:
»Vai maalari! No kumma, kun ette papiksi ruvennut niinkuin pappakin...»
Näin on hauskempaa...»
»Vaan ovatpahan toiset veljet viroissa... Kuka niitä tauluja ostaakaan!»
Alakylän isäntä tuntui pitävän Martin taidetta varsin joutavana.
Mutta Martti mietti mielessään: — Jospa sinä ukon rähjä tietäisit, kuinka minä tätä Pohjolaa rakastan ja kuinka aion tämän tehdä tunnetuksi niillekin, jotka eivät muuta tästä ole kuulleet kuin ehkä nimen!
Hevonen juoksi eteenpäin ja Martti vaipui omiin ajatuksiinsa.
Hänen iloaan häiritsi eräs seikka. Hän oli ulkomaanmatkalla tutustunut laulajatar Elli Merikariin, joka samoin kuin hänkin oli opintomatkoilla. Oli sattunut, että joutuivat pitemmän aikaa olemaan yhdessä, ja niin heidän suhteensa muuttuivat...
He menivät kihloihin.
Martti oli kertonut Ellille kaukaisesta kodistaan Lapin tunturien partaalla, selittänyt ja kuvaillut Pohjolan ihmeellisiä kesäöitä ja paljon outoja asioita puhunut revontulien ja porojen maasta. Elli ei niistä mitään tiennyt, sillä hän oli Helsingin lapsi eikä ollut koskaan pohjoisessa käynyt...
Mutta nyt hän oli aikonut käydä Martin maailmaa katsomassa...
Nyt, kun hän tuota kihlaustaan järkevämmin ajatteli, tuntui hänestä, että se oli ollut lapsellinen teko, jonka oli molemminpuolisesti aiheuttanut koti-ikävä. Hän oli kyllä uskonut tunteittensa lujuuteen ja pysyväisyyteen, mutta erottuaan Ellistä, joka vielä jäi ulkomaille, oli häntä alkanut kaduttaa. Se häiritsi nyt hänen iloaan, varsinkin kun muisti, että Elli oli juhannukseksi tulossa tänne...
Ja vaikka hän nyt, kun näki tutun Pohjolansa edes sään, hetkeksi unohtikin rakkausseikkailunsa, johtui se sittenkin mieleen ja oli kuin painajaisena siinä vapaudessa, jota hän povessaan tunsi.
Mutta kun kylien välinen vaara jäi taaksepäin ja kirkonkylän ensimmäisiä mökkejä alkoi näkyä tiepuolessa, unohti Martti taas »ulkomaisen rakkautensa». Hänestä näytti kuin kaikki mitä hänen silmäänsä sattui hymyilisi hänelle. Korkea kuusikkoharju, joka juoksi kylän taitse, joen mukaan selkärankaansa notkistellen, näytti viittovan ja huutavan hänelle: Tervetuloa takaisin!... tervetuloa takaisin! Jopahan saavuit! Olemme sinua ikävöineet.
Jo näkyi pappila korkean niemen nenästä ja pappilan takaa kirkkomaan kuusien yli tapulin ja kirkon mustat ristit ja palanen jyrkkää kattoa. Tie kulki luikerrellen talojen ohitse ja pihojen poikki, joskus aivan joen korkean törmän kamaraa, joskus poiketen vainioille ja peltojen poikki mutkitellen.
Länsituuli puhalteli lauhasti, mutta pohjoinen taivaanranta kimalteli kirkkaan kylmästi, ja lumiset vaaran laet kuin vaalensivat jo ennestään vaaleaa silkinhienoa taivaankantta. Jo eroitti silmä pitkän viiritangon, joka kohosi tallin eteläpäästä, puutarhan nuoret puut ja ullakkokamarin suuren, valkopuitteisen ikkunan...
Ja nyt ei enää ollut matkasta jälellä kuin lyhyt talonväli...
Martti näki jo pihalle, jossa joku lakaisi roskia karjaladon luona. Tuvan puolelta juoksi joku nuori tyttö hirveää kyytiä pihan poikki isolle kuistille, jonka molemmat ovet olivat auki. Martti näki vilahdukselta vain jonkun siekaleen pukua ja vaaleat hiukset, jotka pitkänä palmikkona hulmusivat hartioilla, kun tyttö vauhdissa vilahti kuistille...
Se oli Anna!
Martti ei ollut koko taipaleella muistanut Annaa, mutta nyt, kun hän tunsi tytön, tulvahti hänen mieleensä kuin padon takaa muistoja lapsuusvuosilta. Ja vaikka pappilan pihaan oli enää vain lyhyt matka, ehti hän muistaa monta hauskaa tapausta kesäisiltä retkiltä karjakartanolle ja monta valoisaa yötä, kun Annan kanssa kävivät harrinongella nivoissa ja rantapatojen korvissa...
Anna oli näinä vuosina varmaan varttunut ja viisastunut!
Nyt kääntyi hevonen pihaan.
Martti näki isänsä tulevan kuistille avopäin ja äidin rientävän hänen jälessään pihalle kuistin eteen... näki isän hymyilevän ja äidin viittovan...
Mutta äidin takaa hän näki Annan suuret siniset silmät, joiden ilme oli ilon ja pelon välillä. Hän irtautui äidin syleilystä ja riensi Annaa vastaan ja riemullisessa onnessaan sulki Annan syliinsä niinkuin veli kauan kaivatun sisarensa...
4.
Keväthuurteen peittämien lehtipuittensa keskellä pappila vielä nukkui varhaisena huhtikuun aamuna. Yökylmä oli hopeaharsoon peittänyt metsät ja maat, ja tyyni, liikkumaton rauha oli luonnossa, kirkkaan päivän nousua odotellen.
Hyhmäinen lumi oli kovettunut heliseväksi hangeksi, joka vastasi jalkaan kuin syysrouta ja karahti joka askeleella.
Lapsellinen, poikamainen ilo täytti nuoren taiteilijan rinnan, kun hän raikasta aamuilmaa hengittäen lähti nousemaan pappilan mäkikujasta Takaharjun kuusikkoa kohden. Tutun äänen päästi kovan hangen routa, ja virkistävän kylmästi kosketteli tuulahdus poskipäitä.
Mikä erinomainen hanki ja kumman valoisa kevätaamu!
Kuin häntä varten! Hänen suurta unelmaansa varten!
Hän käveli melkein hyppien. Kaikki herraslekkeet ja kankeat suuren maailman kahleet oli hän riistänyt yltään ja pukeutunut paulakenkiin ja vanhaan metsästystakkiinsa.
Vapaana kaikin puolin tahtoi hän uudistaa lapsuutensa muistoja ja katsella kaivattua unelmainsa maailmaa.
Hän tunsi jäsenissään jäntevää notkeutta, mielessään niin pirteää iloa, että jalka nousi kuin taikavoimalla ja koko olemuksen läpi virtasi kuin kaikkein kaunein elämänjoki... Vainion päästä alkoi heti vanha kuusikko, ja siitä alkoi harjukin kohota. Kuusikosta tuoksahti vastaan tuttu pihkan haju ja kevätmetsän raitis lemu. Hän sukelsi kuusikkoon, jossa päivän puolella taajaoksaisimpien puiden juurilla jo pilkisti näkyviin kevään ujoa neitseellisyyttä. Hanki oli sakeassa kuusikossakin kova ja kestävä, ja hän viuhtoi mennä mistä milloinkin näytti somimmalta. Kuta korkeammalle hän ehti Takaharjun kuvetta pitkin, sitä harvemmaksi kävi kuusikko ja muuttui vähitellen männiköksi, jossa siellä täällä mäntyjen seassa kasvoi yksinäinen, tuuheaoksainen, valkokylkinen koivu, nyt paksun keväthuurteen peitossa...
Hän oikaisi suoraan harjun huippua kohden, pikemmin nähdäkseen sekä eteensä että taakseen. Vilahdukselta vain sattui hänen silmäänsä jättiläissuuri Haltiain kivi, joka luminen lakki päässä ja tiirakylkisenä näkyi yksinäisenä möhkäleenä männikön keskeltä. Ja siitä palasen matkaa notkoon päin kohosi Jäkälärovan Erkin, pappilan torpparin, pienen pirtin harja ja kallellinen savutorvi.
Mutta Martti nousi nousemistaan korkeammalle, oikaisten yli kalliokielekkeiden ikäänkuin peläten aamun loppuvan kesken.
Vielä oli varhainen aamu, ja sakeassa metsässä tuntui hienoa hämärää. Mutta kuta korkeammalle hän ehti, sitä mukaa metsä harveni ja hämy katosi. Harjun korkein huippu oli laaja kallio, joka oli yksinään jäänyt aivan puuttomaksi. Martti nousi korkeimman huipun nokkaan ja katseli ympärilleen sinne, josta oli tullut, ja sinne, johon oli menossa.
Pappila ja leveä, valkoinen joki näkyivät siihen harjun alta ja muutamia kylän taloja, jotka olivat likellä jokirantaa. Mutta suoraan idästä päin, johon hän oli menossa, kohosi laaja-alustainen Kontiovaara, jonka huippu näytti pilviä piirtävän, ja sen molemmin puolin eroitti matalampia kukkuloita, pieniä järvensilmiä, metsäniittyjä ja suuria soita...
Hänen täytyi ehtiä Kontiovaaralle auringon nousun ajaksi! Hän seisahtui hetkeksi, pyyhki hikeä otsaltaan, ja ääretön onnen tunne laajensi hänen rintaansa.
Jo näkyi muutamista kylän taloista savu nousevan, ja kyläläisten metsätieltä otti korva jo ääniä. Hankiaamua hyväkseen käyttäen olivat kyläläisetkin jo puolelta öin metsilleen menossa. Aivan harjun alta helähteli kulkunen, ja etempänä metsän peitossa kuului joku metsään menijä laulelevan.
Ne olivat niin tuttuja ja kotoisia nuo äänet! Martin herkkä mieli suli yhteen heräävän aamun kanssa, ja entiset, lapsena tehdyt hankiretket muistuivat mieleen...
Ja kun hän taas kiireesti läksi laskeutumaan harjun vastaista kylkeä suurelle suolle päin, nousi hänen sydämestään kiitoksena lämmin tunne siitä, että oli ymmärtänyt kääntyä takaisin, tulla uudestaan tänne, jossa kaikki oli tuttua, mutta nyt kuin suurennettuna, ihannoituna...
Mikä oli se kaipuu, joka tänne houkutteli?
Ei hän kysymykseensä vastausta saanut, mutta sen hän tunsi, että nyt oli hän oikeilla jäljillä. Jalka vastasi siihen pohjaan, joka ei pettänyt...
»Pohjolani, lapsuuteni ja unelmieni koti!» pääsi hänen huuliltaan, kun hän suon laitaan tullen katseli suuren Kontiovaaran lumista lakea kohti.
Ja taas sai hän kuin uusia voimia ja riensi puolijuoksua suon poikki vastaista korpea kohti, josta Kontiovaaran kylki alkoi. Idän taivaalla sarasteli vääräin välistä jo aamun ensimmäinen vinkka, ja eteläinen taivaanranta näytti vaalenemistaan vaalenevan.
Ehtisikö hän Kontiovaaran laelle siksi kun päivä nousee?
Sillä sen hetken tahtoi hän mieleensä painaa, sen hetken nyt nähdä, josta Italian ihanassa maassa oli unta nähnyt ja suurta unelmaa uneksinut... Jättiläiskiveliö valkopääkukkuloineen, syvine varjoisine laaksoineen, joiden pohjalla metsäniittyjä ja koukerojokia, rannalla pieniä, vinoja heinälatoja... poroja kaltevan männikön laidassa ja luppoisan korven reunalla... Kaiken yli keväisen aamuauringon kultaloisto, sinervän kylmää pohjoista taivasta vasten...
Semmoinen -oli se kuva, joka oli hitaasti, mutta varmasti kasvanut sielun syvyydessä, kirkastunut ja suurennut ja tahtonut hänet taikavoimallaan nujertaa...
Mutta nyt tunsi hän voimansa kymmenkertaisesti ₍ kasvaneen ja kuvan kehittyneen piirteissään, ääriviivojen selvenneen ja laaksojen varjojen tummenneen...
Hän oli ehtinyt suon poikki, kulkenut jo korvenkin halki ja nousi nyt kuin Kontiovaaran rappusille, harvaan keltakylkiseen männikköön, joka kaltevana kohosi huipulle päin.
Mutta kun hän oli ehtinyt jyrkän riutan alle, josta korkein kukkula vasta alkoi kohota, silmäsi hän taakseen. Kaukana näkyi jo tummametsäinen kyläharju; täältä se näytti peräti matalalta, mutta suojaavalta selkärangalta, jonka takana kirkko ja kirkonkylä olivat piilossa. Suon poikki kulki kaltaisena nauhana kyläläisten metsätie, kadoten kahden matalamman vaaran välistä kiveliöön. Pieninä pilkkuina liikkuivat metsäänmenijät ja kääntyivät mikä minnekin päin laajaan ympäristöön.
Hänen edessään taasen kohosi valtava jättiläinen louhikkoinen, komerokylkinen Kontiovaara, jonka kupeille sinne tänne jokunen lahopää petäjä oli jäänyt kelottumaan. Mutta huipulle oli vielä huikea vastale, syvärotkoinen vaaran laita taivallettava. Hän kierteli syvimpiä rotkoja, joita koko talven lumi ei ollut jaksanut upottaa. Ja kuta korkeammalle hän nousi, sitä laajemmaksi kävi näköala ja sitä suurempaa riemua hän tunsi. Kotoinen kyläharju näytti nyt vihreältä palteelta, joka oli kuin kehyksenä johonkin pienempään tauluun. Mutta yli harjun näkyi lännen taivaan alta suurta, asumatonta erämaata silmän kantamattomiin ja pohjoisesta lumisia tuntureita ja mustia metsiä.
Korkeammalle! Huippua kohti!
Hän kiipesi nyt käsin ja jaloin jyrkkää rinnettä ylös ja ehti huipulle juuri kun auringon suuri, kellertävä ympyrä alkoi kohota idän ilmojen takaa...
Hän seisahtui, oli kuin lumoissa eikä tiennyt mihin ensiksi katsoisi.
Sillä halki suuren avaruuden levisi yhtäkkiä kultainen hohde, kimallellen ensiksi korkeimpien vaarojen huipuilla, jättäen lännenpuoliset kallioriutat varjoon...
Idän maailmalta päin, jonka helmasta päivä nousemistaan nousi, välkkyi koko ääretön, asumaton erämaa kuin kultamerestä, jonka pohjalta näkyi korkeampia ja matalampia kukkuloita, suuria jänkkiä, korkearantaisia metsäjärviä, hongikkorinteisiä harjunkupeita, metsikkösaajoja suurten soiden keskeltä ja metsäpalojen kuivettumia, repaleisia saloja...
Etelän ilmoilta käsin otti silmä jo asuttuja seutuja vaaleankirkkaan taivaanrannan tasalta. Näkyi leveän joen polvekkeita ja korkeilta rannoilta vankkoja kyliä, kirkkojen torneja naapuripitäjistä ja niiden takaa lientelevän pehmeä etelän taivas kapenevassa kaukaisuudessa...
Lännen puoli välkkyi kukkulaisena kiveliönä, valkopäävuorten huiput kimallellen ja sädehtien auringon kiillossa, syvien rotkomaisten laaksojen vielä varjoisa ollen.
Mutta pohjoisille maailmoille päin oli näköala kaikkein suurenmoisin ja kaunein. Vaarat olivat korkeampia ja tunturimaisempia; lumisine, puuttomine lakineen ne heijastuivat oudoissa väreissä tummansinervää, kylmänkankeaa ja melkein riemutonta Lapin taivasta vasten...
Siellä näkyi suuria järviä ja yksinäisiä taloja järvien niemissä, luikerteli mutkaisia metsäjokia järvestä toiseen, ja suuria, aukeita jänkkiä yhdisti maisiin maihin kiemurtelevana palteena metsäinen saajo...
Kahden korkean vaaran välitse heloitti kimaltelevana kenttänä valtaväylän leveä suvanto ja näkyi kapeneva joen uoma, joka halkoi ja jakoi vaarat molemmin puolin rantojaan, kun se Taka-Lapin tuntureista virtaavana kulki myötälettään alavampiin maailmoihin...
Etualalla oli matalampain vaarojen keskellä laajarantainen metsäniitty, jota halkaisi monipolvinen, pajukkorantainen joki. Molemmilta rannoilta siinsi pieniä, sammalenharmaita, yksi-ikkunaisia heinälatoja, niin joen rannoilta kuin metsän syrjästäkin.
Mutta siitä Kontiovaaraan päin kulki jänkkien ja soiden rantoja pitkin honka- ja männikkösaajoja ja kuusikkoharjuja, joita toisiinsa sitoivat levenevät levät ja heiluvat, pehmeät jänkät. Hongikkojen harmaanpunertaviin pylvästöihin sopi päivä helakasti paistamaan, ja keltakylkisessä, juoksevassa jouhimännikössä ilakoivat kevätmetsien valkoiset hengettäret...
Martti seisoi kauan Lappiin päin katsellen, suuret tummansiniset silmät sädehtien ja sydän oudoista tunteista sykähdellen. Siinä nyt oli hänen edessään se jättiläistaulu, josta oli uneksinut ja jonka aikoi kankaalle kiinnittää...
Ja kuta korkeammalle päivä idästä nousi, sitä loistavammaksi kävi pohjoisessa kiveliö ja väririkkaammin sädehtivät palttinanvalkoiset tunturien huiput...
Ja ikäänkuin täydennykseksi hänen miettimälleen aiheelle porhalsi sarvipäinen porotokka honkasaajon viettävää rinnettä pitkin viistoon niityn poikki kuusikkoharjulle, sen luppopartaisten puiden sekaan hajaantuen. Se näytti juostessaan suurelta harmaansinervältä laineelta, joka läksi liikkeelle honkasaajon rannasta ja yleten ja aleten kulki lumista reittiään vastapäisen maan rantaan.
Yhä korkeammalle kohosi auringon kultainen kerä. Idän alla olevan vuoteensa oli jo jättänyt ja kiikkui yhä ylemmäs vaaleaa taivaan kantta pitkin. Yli Kontiovaaran huipun jo sen kilo levisi, ja vaarojen kupeilta alkoivat varjot vähetä.
Nuoren taiteilijan mieli oli hartaissa unelmissa, ja syvältä sydämen pohjalta nousi rukous ja avun pyyntö siihen työhön, jota oli unelmoinut.
Kierrellen vaaran pohjoispuolista kylkeä läksi Martti verkalleen laskeutumaan huipulta alas. Hänen mielensä oli täynnä omituista riemullista tunnetta, joka uuvutti ihanasti, ja kuului kuin korvaan joku kuiskaisi toiveita töistä, joiden muisto säilyy kauemmin kuin tämän lyhyen elämän.
Mutta kuta alemmas vuoren rinnettä hän tuli, sitä mukaa tunsi hän pienenevänsä ja voimiensa vähenevän.
Pystyisikö hän koskaan kuvaamaan näkemäänsä? Semmoisena kuin se on tämän korkean vaaran päältä katsottuna?
Mutta vaikka hän käsittikin työnsä vaikeuden, pulpahti mielessä rohkea tuuma, ja pitkä elämä oli vielä edessä. Ja hänen intonsa, halunsa ja työkykynsä oli vielä kulumaton!
Hän saapui vaaran alle, laajan jänkän laitaan.
Kyläläiset palasivat jo metsämatkoiltaan, ja hän näki pitkiä honkakuormia toisen toisensa perästä ilmestyvän metsän peitosta aukealle jänkälle ja siitä nauhana juoksevaa metsätietä painuvan kyläharjua kohti. Hänkin oikaisi suoraan jänkän poikki kyläharjulle päin.
Aurinko oli noussut korkealle, ja aukealla jänkällä lämmitti jo niin, että avoimeksi sulaneen suomättään juuressa hanki sosehti. Etelästä tuntui käyvän leuto tuulenhenki, ja lämmin päivä kai tulisi taas.
Saapuessaan kyläharjun laitaan hän kuuli metsästä päin poronkellon kalkkaisevan niinkuin se tahtiinsa kalkkuu poron kävellessä. Ja hetken päästä hän näki puiden välistä poromiehen istuvan pienen honkakuorman päällä ja tasaista kulkua ajelevan hankea pitkin harjun laitaa. Kun poromies ilmestyi aukeammalle paikalle, tunsi Martti Jäkälärovan vanhan Erkin, joka porollaan palasi honkametsästä.
Ukko istui allapäin ja antoi tasaisen elukkansa höllin hihnoin kävellä somaa tien jälkeä, joita näinä hankiaamuina oli metsillä kulkenut. Ei kuullut, vaikka Martti käveli aivan viereen. Poro silmäsi Marttiin, mutta jatkoi matkaansa tasaisesti.
Omituinen ukko ja vanha kuin taivas. Parta oli aivan harmaja, mutta mustissa hiuksissa ei näkynyt ainoatakaan harmaantunutta karvaa. Martti muisti hänet varhaisimmasta lapsuudestaan. Monta leikkiä olivat Annan kanssa leikkineet niin Jäkälärovan pirtillä kuin sen lähellä olevan Haltiain kiven päällä. Ja samanlainen oli ukko vieläkin. Ei näyttänyt näinä viimeisinä vuosinakaan muuttuneen. Samat olivat teräväin silmien katse, ja otsan syvät rypyt, jotka kulkivat kahtena suurena vakona poikki otsan ohimolta toiselle. Noita vakoja oli Martti lapsena pelännytkin...
Martti asteli kuormallisen kelkan vieressä, Erkki istuen harareisin sen päällä.
»Jo minä Annalta kuulin», kertoi Erkki. »Vaan jos sinä aiot taivaan valkeutta maalata, niin sanon, että Herra yksin on valkeus... 'Sinä, Jumala, puetat itses valkeudella niinkuin vaatteella'... sanoo pyhä sana.»
Martti naurahti Erkin puheelle, mutta Erkki katsoi tiukasti häneen terävillä silmillään.
»Niin se on», vakuutti hän.
»Mutta eikö tämmöinen kaunis aamu kuin nytkin herätä teissäkin suloisia tunteita koko maailman Luojaa kohtaan, ja eikö tule Jumalan kunniaksi se, jonka koettaa jäljentää Hänen suuresta luonnostaan?» kysyi Martti.
Mutta nyt ei Erkki enää ymmärtänyt Martin puheita, ja he saapuivatkin juuri kyläharjun laelle, jossa vastale loppui ja myötäle kylään päin alkoi.
»Ei tullut Martistakaan papan pituista miestä, vaikka muoto muuten on niinkuin papalla siihen aikaan kun tänne tuli, josta on neljäkymmentä vuotta», jutteli ukko, pysähdytti poronsa ja nousi kuormalta. »Laske sinä nyt menemään tämä myötäle, minä täällä jälessä köpitän tulla... Näet... tuo 'Mustakoipi' on sellainen mäkimys, että puhaltaa tuliseen laukkaan myötäleessä, enkä minä enää ole niin ketterä kuormalla pysymään», tuumaili hän sitten.
Martti oli ennen ollut tottunut poromies, ja joululupien aikoina oli hänellä aina ollut oma ajokas, jolla viiletti teitä ja metsiä, että paukkui.
Hän tarttui hihnaan ja hyppäsi harareisin kuorman päälle.
»Mustakoipi» puhalsi paikalla tuliseen laukkaan myötälettä alle pirtille päin. Ilma lauloi Martin korvissa, ja viima kiskoi vedet silmiin. Kelkka kuormineen hyppeli perässä, ja Martti oli monta kertaa keikahtaa taaksepäin ja sivulle. Hän ei ollutkaan enää niin varma poromies kuin ennen, ja hänen täytyi molemmin käsin tarttua kiinni köydestä, joka oli sidottu kuorman yli. Eikä tiennyt eikä ehtinyt ajatella paljon mitään ennenkun aivan pirtin luona, missä kelkka siipenä singahti rankaläjää vasten ja poro töksähti yhteen kohti...
Martti riisui poron aisoista ja talutti saunan seinälle, jossa sillä oli vakituinen jäkäläin ja kortteiden peittämä, kovaksi tannerrettu siljo.
Vauhti oli häntä virkistänyt, ja häneen tarttui entinen ilo ja hurja halu vieläkin päästä ajaa kaahottamaan tulisella porolla...
Ja kesken muun ilon johtui äkkiä hänen mieleensä, kun päiväpaisteisen pienen saunan seinämällä katseli poron nopovan jäkälää:
— Tämmöinen elämä sittenkin olisi hauskinta ja terveintä elämää!
Lapsellisen iloisella mielellä hän katseli siinä ympärilleen, pientä matalaa, ruskeaksi paistunutta pirttiä, lammasläävää pirtin päässä ja pientä saunaa, joka oli ihan kuutionmuotoinen musta tönö...
Kaikki näytti pysyneen ennallaan Jäkälärovassa, jossa kaikki oli pienoiskokoa ollut ennenkin, mutta nyt näytti hänestä vielä pienemmältä.
Johtuiko se siitä, että hän oli niin paljon matkoillaan nähnyt suurta maailmaa?
Läävän edustalle oli Priita, Erkin ketterä eukko, laskenut lampaat heleään päiväpaisteeseen. Siinä jyrsivät männynkelleksestä puun pihkaista, makeaa mäihää, että hampaiden jäljet näkyivät...
Priita oli kuullut poron kellon vimmatusti karkaisevan ja kelkan halkoranniolle singahtavan, mutta kun ei Erkkiä alkanut kuulua pirttiin, läksi hän ulos ja sattui porrasten edessä vastakkain Martin kanssa.
* * * * *