Part 1
»KESÄYÖ»
Taiteilijan elämästä
Kirj.
VÄINÖ KATAJA
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1911.
1.
_Kesäyö... se on kuin iankaikkinen ilo keskellä maan katoavaa kevättä_...
Z. TOPELIUS
Niemikallion pappilassa, kaukana Pohjolassa, istuivat rovasti ja ruustinna eräänä kirkkaana huhtikuun aamuna ruokasalissa hiljaisella äänellä keskenään puhellen.
Aamiainen oli vasta syöty, rovasti oli noutanut tupakkavehkeensä omasta kamaristaan ja tullut takaisin juttelemaan. Ruustinna oli ottanut sukankudelmansa, ja rovasti poltteli pitkää piippuaan hiljalleen kiikkuen keinutuolissaan.
Anna korjaili aamiaispöydästä ruuanjätteitä ja astioita ja seisahtui väliin keskustelua kuuntelemaan.
Rovasti oli komea ja pitkä mies vielä, harmaa tukka tuuhea. Ruustinna oli lyhyenläntä, harmaahiuksinen hänkin jo, mutta kasvot punakat, erinomaisen miellyttävät, ja silmät lempeät. Edellisen illan postissa oli heille saapunut kirje nuorimmalta pojaltaan, Martilta, taidemaalarilta. Martti ilmoitti siinä tulevansa vanhaan lapsuudenkotiinsa niin pian kuin suinkin ehtisi.
Kirje oli lähetetty Helsingistä, jonne hän oli samana päivänä palannut ulkomaanmatkaltaan. Kirje uhkui rakkautta vanhuksia ja ikävöimistä kotia kohtaan, intoa ja kaipausta saada nähdä kaukaista Pohjolaa, revontulien ja sydänyön auringon maata. Kolme vuotta olikin jo kulunut siitä, kun Martti lähti kotoa. Kotimaassa ja ulkomailla oli hän siitä saakka taidettaan harjoittanut, ja toisinaan oli kulunut monta kuukautta, etteivät vanhukset kuulleet pojastaan mitään.
Mutta nyt tullut kirje oli kuin lämmin tuulahdus eteläisistä maista, ja pappilassa olivat sen johdosta kaikki hyvällä tuulella.
»Kuinka olikaan kirjeen loppuosa?» kysyi rovasti. »Lueppas minulle se vielä kerran, rakas Irene!»
Kirje oli luettu jo useampaan kertaan, mutta yhtä mieluista kuin rovastille oli ruustinnallekin sen uudelleenlukeminen. Ruustinna haki silmälasinsa esille, nousi ja otti kaapin laatikosta Martin kirjeen. Hän istui äskeiselle paikalleen ja alkoi selailla kirjeen arkkeja. Rovasti pani uutta tupakkaa ja asettui selkäkenoon keinutuolissaan.
»Sitä loppuako sinä haluaisit kuulla?»
»Niin. Sitä kohtaa, jossa hän kirjoittaa syntymäseutunsa muistoista...»
Ruustinna luki:
Oikeastaan ei maksaisi vaivaa liikkua Suomesta pois, ihanampia maita hakeakseen. Mutta vasta sitten kun on katsellut kyllikseen Italian kesää ja etelän auringon alla paistunut melkein mustaksi, alkaa käsittää, mikä Suomi on. Ja mikä on Pohjola, revontulien ja valon ja pimeän ihmemaa! Minä olen usein unissani siellä kotona ja ihmettelen, miksi en ennen ole nähnyt sitä, jota nyt muistelen ja ikävöin. Olen kuin unesta herännyt tai — kuinka sanoisin — uudestaan syntynyt. Muistan varhaisia kevätaamuja, kun hangen aikana kuljin takalistolla, aina Kontiovaaralla asti. Sitä valoa, sitä kirkkautta suuren, siintävän kiveliön keskellä! Kas siinä aihe ihanaan tauluun. Ja kesäöistä! Miksi en ymmärtänyt kesäyön kirkkautta? Miksi ei ole silmäni nähnyt sitä taikavaloa, joka kesäisenä yönä Pohjolaa kaunistaa? Vieraalla maalla kulkiessani on minulle nyt selvinnyt monta ihmeellistä asiaa, enkä nyt mitään toivo niin hartaasti kuin päästä sinne »kauas ja korkealle». Aiheiden rikkaus siellä on ääretön — yksi ihmiselämä on liian lyhyt kaikkea kuvatakseen. Voi Suomeni, voi Pohjolani! Eivät poloiset poikasi ole sinun äidinsilmiisi vielä koskaan lapsenrakkaudella katsoneet! Jospa minä kykenisin kuvaamaan yhden ainoankaan aamuhetken, aamuhetken valon vallassa, suuren, siintävän kiveliön keskeltä!
Tahtoisin syleillä koko Suomeani, syleillä Pohjolaani, syleillä Teitä kaikkia! Mutta pian täältä joudun matkaan, astelenhan nyt jo isänmaani kamaralla. — On ihanaa tulla sinne juuri nyt, keväthankien ja kirkkaan valon aikana! Ja ihanaa on katsella ullakkokamarin ikkunasta kotikylää valkoisten hankien keskellä, jokea, kukkuloita ja sinisensiintävää kaukaisuutta...
Ruustinnan silmät täyttyivät kyynelillä kirjettä lukiessa, rovastin piippu oli sammunut, mutta hän kätki liikutuksensa, joka nousi huokauksena sydämestä.
Vanhat istuivat hetken ääneti, ruustinnalla Martin kirje helmassaan.
»Martti on aivan erilainen kuin meidän muut lapsemme», sanoi vihdoin ruustinna. »Hän rakastaa tätä kaukaista Pohjolaa... niin että on melkein sääli poikaparkaa... Eivätpä ole vanhemmat poikamme tätä liioin ylistäneet...»
»Martti on runoilija, hänen sydämensä on lämmin ja silmänsä avoin näkemään kaunista Jumalan suuressa luonnossa... Ja nyt hän vasta onkin oikein hereillä tehtävästään... Suuri ajatus on kätkettynä siihen, mitä hän kirjoittaa... Minä ymmärrän hänet niin vallan hyvin... Olen monta kertaa ajatellut samaa... Poikaparka! Hän on taiteilija syvimmästä sielustaan asti...»
»Niin, hän on taiteilija. Miksi pitikin hänestä tulla niin erilainen kuin toisista pojistamme... Haaveilija ja uneksija!»
»Hänen kutsumuksensa on pyhä, ja meidän pitää hellävaroen ymmärtää hänen herkkää luonnettaan... Hän on koko sielullaan kiintynyt taiteeseensa, ja pieninkin loukkaus olisi verinen isku... Minä ymmärrän, mitä hän tarkoittaa tuolla, kun hän mainitsee kirkkaasta valosta keväthanki-aamuna suuren, siintävän kiveliön keskellä... Epäilemättä hän aikoo maalata maisemaa, jota kevään valo kirkastaa... Se on suuri ja ihana ajatus... Minä olen monta kertaa ajatellut sitä kesäöinä...»
»Niin, sinähän oletkin tämän Pohjolan ja tämän omituisen luonnon suuri ihailija... ja sinuun on tullut Marttikin... Olethan sinäkin nuorena runoja kirjoittanut...»
Rovastin kasvot kirkastuivat. Hän sai kuin sähköiskun ja puhui innoissaan:
Kirjoitin minä, ja runottareni oli hento ja viehkeä, ja sieluni janosi suurta runouden maailmaa... Näin kaunista kaikkialla, taivaalla, tähtien takana, ja maassa joka puun juurella ja vuorien päällä, järvien suurilla seljillä ja kosken kuohuissa... Mutta minä en hoitanut runotartani rakkaudella enkä hellävaroen... maallinen, jokapäiväinen elämä kulutti pois... ja kynäni väsyi ensimmäisessä vastaleessa... Mutta pitkin elämäni vartta olen tuntenut ja tunnen, että sittenkin olen säilyttänyt runottareni syvällä sydämessäni. Väliin vieläkin riehahtaa minussa ääretön tuska, halu, ikävöiminen laulamaan siitä, mitä pulppuilee sydämessä... Kesäöinä sepitän joskus pitkiä säkeistöjä...»
»Olet vieläkin sama herttainen kuin ennen nuorena... sama lapsellisuus asuu sydämessäsi...»
Ruustinnan katse oli rakastavan naisen, hänen tähdätessään sen rovastiin.
»Sano nyt sitä lapsellisuudeksi tai miksi tahdot... Olen äärettömän onnellinen, kun voin iloita muuttolintujen kanssa ja olla laulullisena silloin kun on kaunista ympärilläni...»
»Niin... tännehän jäimme elämään ja kuolemaan», sanoi ruustinna nousten ylös ja kooten Martin kirjeen. »Sinä tätä Pohjolaa rakastat, vaikkei tämä ole synnyinseutusi», hän jatkoi: »minä en ole koskaan voinut sydänjuuriani tänne kiinnittää niinkuin sinä...»
»Mihinkä nyt enää kaipaisimme!» vastasi rovasti omituisen surumielisellä äänellä. »Onhan paras elämämme täällä kulunut. Nuorina tulimme tänne. Täällä ovat syntyneet lapsemme ja miehiksi varttuneet... Meillä on ollut hyvä olla, ja onnellisia olemme... Mitä olisi parannut, että etelämpää olisimme leipäämme hakeneet...»
Ruustinna heltyi heti.
»Sinä sen osaat parhaiten aina selittää, rakas Paulus», myönsi hän. »Kun minäkin oikein sanon, en enää tahtoisi muuttamaan... Hyvä on meidän ollut täällä olla.»
He olivat hetken vaiti. Anna oli siistinyt aamiaispöydän ja alkoi kattaa kahvipöytää.
»Eikö sinua kuitenkin joskus arveluta Martin tulevaisuus?» kysyi ruustinna hetken perästä.
»Kuinka niin?»
»No, kun hänestä ei tullut virkamiestä niinkuin toisista pojistamme...»
»Martti seuraa sydämensä ääntä ja taipumustaan. Muista, että Martti on taiteilija, runoilija, joka rakastaa taidettaan taiteen itsensä vuoksi. Taiteen taival on raskasta — minä tiedän sen. Mutta tositaiteilija, tosirunoilija ei säiky, vaikka hän näkeekin sydänverensä kuiviin juoksevan... 'Maailma ihmettelee runoilijan teosta, mutta ei tiedä tuskaa, joka repii hänet rikki, kun hän itsessään tuntee täydellisyyden, mutta ei koskaan voi sitä kuvata', muistelen Topeliuksemme sanovan. Marttimme on rohkea ja toivova, ja häntä on kannustanut ensimäinen onnistumisensa ja valtion antama matkaraha ulkomaisia opintoja varten. Minä olen ymmärtävinäni hänen kirjeestään, mitä hän aikoo yrittää... Siellä on hänelle, ulkomailla, vasta muistunut mieleen Pohjola ja kesäöittemme selittämätön kirkkaus, jota hän ei täällä ymmärtänyt niinkuin ei valolle arvoa osaa antaa se, joka valossa työskentelee. Mutta nyt on hän matkoillaan nähnyt etelän öitä, ja etelän taivasta katsellut. Näkyikö siellä kesäyön kirkkautta tai valojen ja varjojen outoja värivivahduksia varhaisina aamuhetkinä valkohankien keskellä? Ei näkynyt. Ja silloin muistuivat mieleen Pohjolan kesäyöt ja kirkkaiden kevätaamujen taikaloisteet, joiden muisto oli säilynyt sielun syvyydessä. Poikaparka! Tietääkö hän aavistaa, ettei kesäyön kirkkautta voi kukaan kuvata? Ei voi edes sanoin selittää sellaisen yön pehmeitä värejä. Eikä niitä ole monta, jotka sellaisessa yössä mitään erinomaista näkevätkään. Heidän silmänsä ottaa vain metsät, maat ja kukkulat, joet, järvet ja ehkä harsopeitteisen taivaanrannan. Mutta näkemättä jääpi yön salaperäinen valo, kiiltävä kuin silkkinen sametti, mutta pehmeä kuin hienoin untuva. Se valo verhoo ja kietoo ympäröivän maailman siihen hohteeseen ja siihen valoon, joka on Jumalasta ja jonka loistossa kaikki esineet ovat kuin pehmeään harsoon kietoutuneet. Taiteilijan, runoilijan silmä sen näkee, ja hän tuntee raatelevaa tuskaa, kun ei voi sitä kankaalle kiinnittää. Topeliuksemme sanoo: 'Se ei ole auringon valoa, eikä kuun valoa, ei tähdenvaloa, eikä hämärää, se on yön omituinen hiljainen, kirkastettu hohde, lempeä, ja juhlallinen, niinkuin iankaikkinen ilo keskellä maan katoavaa kevättä...'»
»Rakas Paulus... sinä puhut kuin... kuinka sanoisin...»
Anna oli keittiön ovella seisoen kuunnellut rovastin puhetta, ja kun nostaessaan katseensa Annaan rovasti näki, että Annan silmissä välkkyi kyyneleet...
Ymmärsikö Anna, mitä hän oli puhunut? Rovastin rinnassa läikähti lämmin laine, ja kun hän toisen kerran loi silmänsä Annaan, näki hän tytön suurten, sinisten silmäin loistavan kuin kesäyön kirkkaudessa...
Anna oli ymmärtänyt.
Rovastin tuli hyvä olla, ja kun Anna poistui keittiöön, sanoi hän ruustinnalle:
»Näitkö sinä?»
»Näin. Annasta on tullut kumma haaveksija», sanoi ruustinna. »Hän kirjoittaa runojakin...»
»Runojakin! Antaa hänen haaveksia. Se, joka rakastaa luontoa, laulaa sydämensä paisuvista tunnelmista, eikä koskaan ole hänen sielunsa epäsoinnussa luonnon kanssa.»
Silloin Anna toi kahvivehkeet pöydälle.
Jos hyvin käy, on meitä parin päivän perästä tässä useampi pöydän ympärillä», virkkoi rovasti Annalle.
Tytön poskille nousi kaunis puna, ja silmäin loiste kirkastui yhä.
»Jos oikein hyvin käy, saattaa Martti olla täällä jo tänä iltana», sanoi ruustinna.
Jaa. Se riippuu siitä, milloin joutuu lähtemään sieltä Helsingistä», arveli rovasti. »Nyt alkavat parhaat hanget, joita hän toivoi! Joutukoonpa nyt ennenkuin hanget loppuvat!»
Rovasti oli erinomaisen hyvällä tuulella. Hän oli lämminnyt omista nuoruudenmuistelmistaan ja oman mielensä runoudesta — niinkuin hän usein lämpeni, kun tuli puhe luonnon kauneudesta ja runouden maailmasta.
»Annan pitää näyttää minullekin runojaan», hän sanoi hymyillen.
Tyttö karahti tulipunaiseksi kasvoiltaan, juoksi keittiöön ja mennessään sanoi:
»Täti on juorunnut!»
»Jaa, jaa... arka on kohta, näemmä», hymähti rovasti. Ja ikäänkuin äskeisiä mietteitään ja tunnelmiaan jatkaen hän virkkoi:
»Mutta eräässä toisessakin suhteessa on Martin kirje minua ilahduttanut. Minä nyt vasta näen, että Martti onkin syntynyt taiteilijaksi... eikä hänestä ilmoisna ikänä virkamiestä tulisikaan...»
»Sinulta hän on perinyt taiteilijalahjansa ja pehmeän luonteensa», virkahti ruustinna.
»Niinpä niin!» Rovastin silmät loistivat ja hänen katseensa tuli kuin kirkastetusta maailmasta, kun hän innostuneena jatkoi:
»Minä näen Martissa oman nuoruuteni ja muistojeni ihanimmat aamut. Runouteni kuoli minussa, mutta heräsi Martissa uudestaan... Usein ajattelin, kun vanhemmat poikamme ylioppilaaksi tultuaan alkoivat heti virkaa ja omaa leipää hakea: heissä ei ole runoutta vähääkään! He ovat hyväpäisiä käytännön miehiä, mutta runollinen ei heistä ole yksikään. Mutta samalla olin iloinenkin havainnoistani, muistaen katkeroita sydämen tuhkia, jotka aina runoilijaa ahdistavat. — He ovat perineet terävän päänsä ja hyvän sydämensä äidiltään — he ovat noita onnellisia ihmisiä. Hyvä olisi etteivät saisi niin kärsiä kuin minä olin kärsinyt...»
Rovasti oli puhuessaan noussut kävelemään, paksuja savuja pitkästä piipustaan vedellen. Noin, tuommoisina innostuksen hetkinä oli hän ruustinnan mielestä kaikkein kaunein ja kuin uljain sankari. Hän ei ollut koskaan jaksanut nousta miehensä rinnalle, mutta tämä oli sittenkin yhtä suuresti häntä rakastanut, ja vaikka se maailma, josta toinen puhui, oli toiselle melkein outo, ei keskinäinen kunnioitus ollut koskaan loppunut. Ja nyt vielä, kun nuorin poika Martti oli mieheksi varttunut, olivat suhteet yhä lämmenneet.
»Mutta sittenkin minä aina salaisesti toivoin», puhui rovasti vielä, »että Martti, jonka saimme toivomatta, olisi _minun poikani_...»
»Minä muistan ilosi... kun Martti kirjoitti runon syntymäpäivänäsi... Me saimme hänet todellakin toivomatta... Hän tuli kahdeksan vuotta myöhemmin...»
»Niin todellakin! Emme häntä enää osanneet odottaakaan...»
Ruustinna kaatoi kahvia rovastille ja virkkoi iloisen hymyn kasvoja kirkastaessa:
»Sinä sait lopultakin _oman poikasi_, ja toiveesi toteutui...»
Rovasti loi häneen katseen täynnä herttaista hyvyyttä ja kuin lapsen iloa.
2.
Rovasti oli poistunut ruokasalista omaan huoneeseensa ja ruustinna ja Anna olivat menneet ullakolle siistimään etelänpuolista kamaria odotetun vieraan varalle.
Ullakkokamarit olivat olleet monta vuotta asukkaatta. Vanhemmat pojat olivat hajaantuneet ympäri Suomea. He olivat jo kaikin hyväpalkkaisissa viroissa ja naineita miehiä. Viimeksi oli Martti, ensimmäisenä ylioppilaskesänään, ullakkokamarissa asunut, ja siitäkin tulisi nyt kun kesään päästäisiin, kolme vuotta. Toiset pojat eivät olleet näinä viime vuosina kuin käväisemällä lapsuudenkodissaan käyneet.
Kaikki oli huoneessa säilytetty, mikä oli muistona Martista. Ruustinna oli koonnut kaikki pienimmätkin piirustukset ja akvarellit yhteen kasaan ja pannut pöytälaatikkoon. Lähtiessään oli Martti seinälle asettanut isonlaisen taulun, joka oli vain lyijykynällä piirustettu, mutta josta selvästi tunsi, ketä se kuvasi. Taustana oli korkea kuusikko, mökki kuusikon vieressä ja ukko poroineen ja puukuormineen metsästä palaamassa ja mökin luo saapumassa. Se oli tuttu kuva ruustinnalle ja Annalle. Siinä oli selvästi Jäkälärovan vanhan vanha Erkki poroineen pienen pirttinsä edustalla!
Tämä olisi pitänyt näyttää äijävaarille», naurahti Anna, kun he yhdessä asettivat kuvaa lujempaan. »Katsokaas vain, täti, kun toinen poskikin on enemmän pullollaan kuin toinen... siinä on mälli...»
Ruustinnakin katseli tarkemmin ja naurahtaen virkkoi:
»Todellakin... siinä on mälli niinkuin Erkillä ainakin...»
Molemmille oli heille hauskaa touhua huoneen siistiäminen, sillä odotettu vieras oli rakas ja kaivattu.
»Silloin kun Martti viimeksi oli kotona, sanoi hän, että pohjoispäässä oleva kamari sopi paremmin kesällä asuttavaksi ja tämä talvella», virkkoi Anna seisoen pöydällä ja pyyhkien isoja ikkunaruutuja.
Hän saa nyt asua kummassa enemmän miellyttää. Me varustamme molemmat kuntoon!»
»Hän sanoi, että näköala on pohjoiseen päin avarampi ja suurenmoisempi...» jatkoi Anna.
»Niinhän pappakin aina sanoo. Ja minusta on tästä niin hauska ja kaunis katsella etelään päin», tuumi ruustinna, tullen ikkunan ääreen.
He katselivat hetken molemmin ulos päiväpaisteiseen kevätluontoon. Täältä ylhäältä oli avara näköala leveän jokiuoman molemmille rannoille. Kirkonkylä muhkeine taloineen oli siinä lähellä pitkin polveilevan joen törmää, kuusikkoa kasvavan Taakavaaran kupeella. Etempää välkkyi joen huikaisevan valkoinen pinta, jyrkkien rantojensa välistä, siinsi taloja ja torppia etempää ja likempää jokirannalta ja niiden takaa valkopää-kukkuloita, jotka madaltuivat etelään päin ja loitolla kaukaisuudessa liittyivät kevätvaaleaan taivaanrantaan. Mutta erään suuren vaaran kyljeltä välkkyivät toisen pitäjän kirkon ikkunat auringon kiillossa, ja alempana kirkkoa, jokitörmää vasten, kirkonkylä. Sopi maantiekin näkymään aina toisen kylän, — Alakylän — rajalle asti. Se kulki hauskoina kaarina ja mukavia mutkia tehden kirkonkylän läpi. Nyt sen suuntaa olikin helppo silmän noutaa, kun sitä oli kevään päivä tummentanut.
»Kas vain, kun tähän näkyy maantie Alakylän rajalta asti», sanoi Anna, kun kurkoitti yläruudun läpi katsomaan.
Ruustinna oli sillä välin järjestänyt pöytälaatikkoa ja virkkoi nyt Annalle:
»Meidän pitää jo tänä iltana tuoda tänne vesilasissa ruusujamme... niitä, jotka juuri ovat puhkeamassa...»
»Minä olen samaa miettinyt.»
Anna laskeusi pois pöydältä. Hänen poskensa hohtivat ja silmänsä sädehtivät. Ruustinna katsahti häneen ja hymähti. Anna oli näinä vuosina varttunut ja kaunistunut. Hänestä ei tiennyt oikein, mikä hänessä oikeastaan oli kaunista. Enimmin ehkä silmät, suu ja valkoiset hampaat. Vai tekikö hänet miellyttäväksi vain se, että hänen hipiänsä oli niin ihmeen hieno ja puhdas ja että koko olemuksesta aina kuin virtasi iloa ja päiväpaistetta?
Ruustinna oli tuntenut tytön äidin, joka heti Annan synnytettyään kuoli. Äitivainajansa näköinen Anna oli, vaikka hiukset olivat kullankellervät ja ohimoilta ja otsalta vähän kiharat. Äiti ei ollut niin sievä kuin Anna.
»Luuleeko täti, että Martti on ulkomaanmatkallaan ylpistynyt?» kysäisi Anna hetken kuluttua.
»Sitähän nyt ei voi tietää, mutta kaikki taiteilijathan ovat niin äärettömän hienoa väkeä», sanoi ruustinna, äänessä jonkunlainen ylpeyden väre. »Kun nyt vain saisimme hänet täällä viihtymään», hän lisäsi hetken päästä, Annan käytyä vähäpuheiseksi.
»Mutta hänhän kirjoitti ikävöivänsä niin kovin lapsuudenkotiinsa... En minä usko hänen ylpistyneen...»
»No, ehkäpä hän on sama herttainen poika kuin lähtiessäänkin.»
»Niin minä uskon. Ei hän olisi nimeään muuttanut, jos hän olisi ylpistynyt», päätti Anna.
»Niin todellakin, Anna!»
Ruustinnalle näytti muistuvan joku asia mieleen.
»Mistä maailmasta on hän saanut semmoisen nimen — Kavanto! Eihän täällä ole yhtään sellaista sukunimeä... Pappa on katsonut kirkonkirjoista...»
»Kyllä minä tiedän, mistä Martti sen on muistanut», virkkoi Anna, ja taas hänen poskilleen nousivat hohtavat ruusut ja suu hymysi.
Ja hän kertoi ruustinnalle, että kesäkartanoiden takana, kaukana kiveliössä, oli Peurajoki, joka juoksi pienen järven läpi suurempaan järveen ja siitä taas valtaväylään. Kun he kerran olivat käyneet siellä Peuranuomalla asti hillassa ja Jäkälärovan vanha Erkki silloin sanonut, että sitä pienempää järveä nimitettiin Kavantojärveksi. Sen oli Martti silloin kirjoittanut muistikirjaansa...
»Ja niin luulen, että sen on Martti muistanut», lopetti Anna muistelmansa.
»No kaikkia kuulee! En ole koskaan semmoista nimeä kuullutkaan.»
»Se on minusta niin äärettömän kaunis nimi», sanoi Anna.
»Pappa myös pitää sitä kauniina, mutta ei se minusta ole kaunis... Mutta niillähän on taiteilijoilla oma makunsa. — Siisti nyt, Anna, niinkuin olen neuvonut. Minä menen vähän alas.»
Ruustinna jätti Annan ullakkokamariin ja poistui alakertaan. Hänelle oli juolahtanut mieleen eräs asia, ja nyt hän päätti rovastillekin puhua.
Rovasti istui keinutuolissaan, selkä kenossa, lukien sanomalehteä.
Ruustinna nosti tuolin rovastin viereen ja virkkoi:
»Erästä asiaa olen tässä miettinyt, rakas Paulus», ja hän laski kätensä keinutuolin käsinojalle. »Olen ajatellut, pitäisikö minun Annalle sanoa, ettei hänen sovi sinutella Marttia... nyt kun jo ovat täysiä ihmisiä... Mitä sinä siihen arvelet?»
Rovasti mietti hetkisen, katsoi sitten ruustinnaan veitikkamaisesti hymyillen ja sanoi:
»Mistä sinä tuommoisia olet saanut päähäsi? Hehän ovat — Martti ja Anna — kuin veli ja sisar, lapsuudesta asti yhdessä kasvaneet ja leikkineet...»
»Se on ollut lapsena se, mutta nyt», keskeytti ruustinna.
»Nyt on asia aivan sama minun mielestäni. Anna on käynyt meille molemmille rakkaaksi kuin oma lapsi. Saattaisimmeko hänet nyt eroittaa? Annamme asiain mennä niinkuin menevät. Martti voi siitä itse Annalle sanoa, jos katsoo itsensä liian hyväksi Annan sinutella, jota minä en vielä usko. Olen varma siitä, että jos Annalle nyt siitä sanomme, ottaa hän sen kovin pahaksi ja on ymmärtävittään, ettei hän enää olekaan meille sama Anna kuin on koko ikänsä ollut...»
Ruustinna oli hetken vaiti ja päätti sitten:
»Kyllä sinä, rakas Paulus, olet oikeassa! Annamme asiain mennä niinkuin menevät!»
Hän nousi ja meni keittiöön. Keinutuolistaan nousi rovastikin, pani piippuunsa ja katseli pihalle. Kevät oli ilmassa ja maassa. Päärakennuksen eteläisestä päästä oli jo lumi sulanut, ja seinänvierustalta pilkisti kuolleitten kukkien varsia ja heinänkorsia. Mutta siinä oli kevään tunnelmaa, kun aurinko heloitti lämpimästi ja räystäältä valui vettä solinana. Kevään ensimmäisiä viestejä on jo saapunut. Navetan katolla kumarteli vasta saapunut varis, ja pihalla tallin luona olivat varpuset valloittaneet pälvipaikat...
Rengit purkivat heinähäkkejä karjataloon, ja navetan eteen päiväpaisteeseen olivat kanatkin uskaltaneet tulla tepastelemaan.
Lämmin oli päivä tänäänkin niinkuin oli ollut koko viikon. Paksut kinokset pihamaalta ja aitojen varsilta olivat alenneet puolta matalammiksi, ja toivo oli, että tänä keväänä tulisivat teräskovat hevoshanget.
Rovastin katse solui yli navetan korkeaan kuusikkoon, joka alkoi harjun laidasta heti pappilan mäkipeltojen takaa ja yhtyi kirkkomaan metsään. Kylläpä nyt näytti kauniin vihreältä tuo kuusikko ja koko kyläntakainen harju, kun se etelätuulessa hiljaa huojui, kirkkaan päiväpaisteen kullassa!
Ja ajatuksissaan vanha rovasti mietiskeli, mitä Martti oli kirjoittanut. Oli hänkin monena kirkkaana kevätaamuna ajatellut sitä, että täällä olisi ääretön aiheiden rikkaus taiteilijalle. Joskus muisti hän kinkerimatkoilla ollessaan, kun auringon noustessa osui semmoiseen korkeaan paikkaan, josta oli avara näköala, miettineensä, että tässä oli kuvaamataiteilijalle näkemistä... Kerrankin, kun palasi metsäkylästä ja sattui ihmeen kaunis aamu... Se oli hurmaava näköala suureen, siintävään kiveliöön, jossa valkopäisiä kukkuloita kohosi toinen toisensa vierestä... Niiden huipuille osuivat nousevan päivän ensimmäiset kullat...
Semmoiset aamuhetket olivat varmaan Martinkin mieleen johtuneet siellä, kun vieraan maan ihanuuksia katseli!
Hän tunsi sanomatonta iloa siitä, että hänen poikansa nyt oli ymmärtänyt ja käsittänyt sen, joka hänen omassa rinnassaan oli pysynyt vain unelmana. Ehkä olivat hänen unelmansa Martissa monistuneet ja kirkastuneet!
Ja täynnä hyvää mieltä hän alkoi kävellä edestakaisin lattialla.
3.
Kirkonkylän ja Alakylän eroitti toisistaan kukkulainen vaara, jonka notkoja, ahteita ja jyrkkiä kupeita tie kulki luikerrellen ikäänkuin umpisilmin vaistollaan hakien loivempia rinteitä ja matalampia laaksoja. Mutta keskellä kukkuloita se näytti rohkaisevan kulkuaan, rynnistäen haravanlavan muotoisena kaarena ylös korkeimman kukkulan huipulle. Sinne näkyivät molemmat kylät leveän virran varrelta viettävälle jokitörmälle. Kirkonkylä uhkeine rakennuksineen ja suurine puukirkkoineen pohotti etelästä päin kulkevan silmään kuin suuren jättiläistaulun kehyksistä, jonka taustana oli valkohankien peittämä kukkulainen kiveliö ja sen takana kylmänsinertävä Lapin taivas.
Siihen, mistä tie nousi korkeimman kukkulan laelle Alakylästä päin ja loivana kaarena alkoi laskeutua kirkonkylää kohden, saapui kyydillä ajaja etelästä päin.