Part 8

»Suomi on köyhä, polo Pohjola vielä köyhempi. Polo Pohjola, kylmän ja kuoleman maa. Niinkö? Ei. Köyhä on Suomemme, köyhä on Pohjolamme. Mutta rikkaat sittenkin köyhyydessään... Suomi on rikas, Pohjola on rikas. Se on köyhä ja rikas yhtaikaa. Se on rikas silloin kun se lähettää maailmaan henkensä parhaat hedelmät. Se on köyhä sillon kun armoton kuolema tempaa pois sen parhaat pojat, jotka ovat sen kallein omaisuus. Köyhän Pohjolan rikas poika makaa tässä edessämme, kovan kohtalon murtamana... Rikas oli maa, joka sinut synnytti, köyhä on se nyt sinut menetettyään juuri silloin, kun Pohjolan loistot syvintä sieluasi liikuttivat...»

Se oli joku hänen ystävistään, joka hautakummulla puhui... puhui paljon muutakin... muistaakseni »Kesäyöstäkin».

Eräs toveri oli lähettänyt runon. Se on minulla tallella. Se on jonkun hänen parhaan toverinsa sepittämä.

»Tuntureilla tuiskuu tie, alas laaksoon vihuri vie: Tuntureilta kuljit, mies, — minne päättyikään nyt ties?

Liian varhain vaivuit pois, taitoasi tarvis ois! Ken nyt loistot Pohjolan loitsii maille maailman?

Ken nyt kirjaa kimmel-yöt? Pohjan päiväin kultavyöt? Ken nyt peurat laukkaamaan taikoo meille tauluissaan?

Paljon loit, mut parhaimmat luomattas jäi haavelmat: Unta Lapin aarteista öin ja päivin näit sa!

Kaihomielin hautasi umpeen luomme, toveri, surren koko Pohjanmaa kohtaloas huokajaa.

Niin. Koko Pohjola kaipaa häntä. Eikä kukaan kuitenkaan niinkuin minä. No, ehkä kuitenkin isänmaa, Pohjola, jonka povessa nyt makaat...

Vielä olivat tervehdykset Elliltä.

Elliltä?

Kirjoitanko mitään? Sanonko mitään siitä, minkä tiedän? En sano. En tahdo muistaa Elliä ja häntä yhtaikaa. Se haavoittaisi häntä rauhallisessa haudassaan ja himmentäisi minun ihanat, valoisat muistoni. Antakoon Jumala anteeksi Ellille! Ja suokoon minun rakastavan häntä, vaikka hän oli vihamielinen! Suuri Jumala, kuinka hirveän paha saattaa ihmissydän olla! — ajattelen, kun muistan Elliä.

Kas, kuinka yö on kulunut. On jo aamu. Tänään jo ehkä aloitetaan heinänteko.

Kun päivä nousee korkeammalle, jotta sen säteet sattuvat hautakummulle, lähden minä viemään kukkia kummulle...

Sitä kumpua hän rakasti.

Muistan syys-illan, jona hänen piti lähteä pitkälle ulkomaanmatkalleen... Me kävimme kirkkomaalle illan suussa, kun päivä juuri alkoi laskea lännen kukkuloiden taakse... Se on hiekkakumpu, mäntyjen ja koivujen reunustama.

»Tässä tahtoisin levätä», sanoi hän. »Tähän kuuluu kosken kohina, tähän näkyy kevättulva ja lientelevä lännen taivas, ja tästä juoksee mäntyinen harju kivisen aidan poikki ja yhtyy suureen saloon ja siitä kiveliöön...»

Siinä on nyt hänen hautakumpunsa. Sinun on nyt hyvä olla, ystäväni! Ystäväni! Sulhoni!

* * * * *

Olen luvannut olla heidän, kasvatusvanhempieni, lapsenaan.

Rovasti sanoi:

»Nyt ei meillä enää ole muita kuin Anna... Maailmalla ovat muut poikamme, ja rakas Marttimme makaa nurmen alla... Anna lapsemme, ole meidän vanhuutemme ilo... yhteinen suru yhdistää meitä...»

Niin tahdonkin olla.

Mutta minulla on oma haaveeni, jonka toivoisin toteutuvan, jos elän vanhaksi. Tuskin sentään elänkään. Olisi hauska kuolla.

Näin olen ajatellut:

Kun Jäkälärovan vanhukset kuolevat, muutan minä yksinäni pieneen pirttiin Kyläharjun metsäiselle kupeelle, Haltiain kiven naapuriin. Siinä on kaikkea, mitä pienessä, yksinäisessä elämässäni tarvitsen. On sauna kylpeäkseni, on lampaalle läävä. Kirkasvetinen lähde on pirtin takana, peltoja pirtin ympärillä. Vieressä on Haltiain kivi, joka näkyy pirtin portaille. Kaikkialla ympäristössä ovat ihanimmat muistoni elämäni päiväpaisteiselta aamuhetkeltä...

Kesät kuljen saloilla, entisiä polkuja samoilen, laulan lintujen kanssa ja itken ikäväni erämaan sylissä... Kesäöinä kuuntelen käkien kukuntaa Haltiain kivellä. Siihen kuulen kosken pauhunkin ja siihen näen suvannon välkkyvän veden ja luhdikkosaaret...

Talvi-illoin kehrään ja sepitän runoja omaksi ilokseni. Entisistä ajoista runoilen, kahden nuoren lemmestä laulan ja siitä ikävästä, joka kalvaa aina.

Hänen »Kesäyönsä» on minulla perintönä. Siihen katson vain kerran vuodessa... hänen kuolinaamunaan...

Mutta ehkäpä minun ei tarvitse kauan yksin ikävässäni olla. Jumala, joka ajatukseni tietää, kyllä armahtaa minua...

* * * * *

Päivä en jo korkealla. Kuulen jo liikettä väen puolelta ja pihalta. Mutta ylhäällä ullakkokamarissa on niin hiljaista...

Ihmeellisen loistava heinäkuun aamu. Ilma tuoksuu, niityn kukat tuoksuvat. Puutarhastakin jo saan kukkia.

Nyt lopetan ja jatkan toiste, huomenna illalla.

Väet menevät jo niityn laitaan, joka kimmeltää aamukasteesta. Kirkkaat, vasta teroitetut viikatteet välkkyvät auringon kiillossa...

Elämä siis jatkuu, jatkuu... Onko se ehkä voimakkaampi kuin kuolema... Minä luulin kuolemaa voimakkaammaksi...

Nyt lähden ja vien ensimmäiset kukat rakastettuni hautakummulle...