Part 1

KESÄTOVERIT

Meren säveliä

Kirj.

HILJA HAAHTI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1905.

I

Vettä, vettä, vettä loppumattomiin asti! Se välkkyy ja kimaltelee kuin kulta, se lepää tasapintana aavikon lailla, uneksivana ilta-auringon loisteessa. Saaret ahtavat sen tuon tuostakin kaitaiseksi valotieksi, mutta se laajenee jälleen, ojentautuu joka suunnalle ja kurottaiksen kaukaisuutta kohti, kunnes unelmissaan syleilee äärettömän avaruuden rantaa, sulaen pilvien hehkuun.

Saaret, te kääpiöt -- mitä voittekaan jättiläiselle? Mitä voitte sen nukkuessakaan?

Vastaukseksi ne terhakkoina kohottavat harmaita kallioharjojansa. -- Samaa me voimme kuin merikin meitä vastaan! Taistella, puolustautua, varjella vapauttamme. Olemme tasaväkiset. Kunnia meille! Kääpiö ja jättiläinen -- oikein sanoit. Ja kääpiö kuitenkin kestää, ylivoiman alle sortumatta.

Mutta kova on taistelu ollut. Sileiksi huuhdotut kivet kertovat siitä. Samoin männyt kallioilla. Ne ovat kuin hartevia tanakoita sotaurhoja; tuuli niitä tuivertaa, vaan ei taita. On sellaisiakin, jotka ovat käppyröihin taipuneet, ja toisia, joiden on täytynyt kiertyä kiven povelle viheriäiseksi havumatoksi, minkä keskeltä tynkä turhaan pyrkii korkeammalle. Ei onnistu. Tuuli painaa alas jälleen, ja meren suolaiset pisarat ilkamoiden pirskuvat lannistetun yrittelijän päälle. Yksi vaipuu, toiset nousevat. Vaan kalliosaari kantaa niitä kaikkia, tyynenä, uljaana, järkähtämättömänä.

Aurinko mailleen mennessänsä suutelee karkeata kiveä ja rosoisia mäntyjä niin hellästi kuin ulapan silopintaakin. -- Nyt on rauha, se kuiskaa. -- Älkää muistelko menneitä, älkää tuleviakaan taisteluita! Samaahan te tavoitatte eri lailla, yhteiseen jaloon päämäärään pyritte. Sinä, mereni, etsit valoa, kurkottaen eteenpäin; sinä kallio mäntyinesi kohoat ylös päivää kohti. Te saatte syleilyni kumpainenkin. Kaulatkaa nyt ystävinä toisianne myöskin! Hyvää yötä.

Hiljallensa hehku sammuu ja kulta himmenee taivaalta, vesiltä, kallioilta. Puiden huipuilla kajastus vielä hetkisen viipyy, sitten väistyy ja katoaa.

Kuulakas, harsoinen hämy laskee yli meren ja maan. Kaikki on hiljaa, hiljaa.

Silloin kuuluu äkisti kumea puhallus. Saarien lomasta ilmestyy jotakin valkoista, joka ui kuin jättiläisjoutsen. Se kantaa liikkuvia olentoja, myttyjä, koppia, arkkuja määrittäin. Kuorma on suuri, mutta eipä näytä painavan. Uusi puhallus -- ja kaikki katoaa kiviniemen taakse, keveästi kuin siipien lehahtamalla.

Mutta lahdenpoukaman kummallakin rannalla, siellä missä kaksi asumusta seisoo vastatusten, selät kallioitten suojaamina, etuseinät veden tyynessä kuvastellen -- siellä on syntynyt vilkas liike, kun laivan puhallus kuului.

Itärannan mökin ovi lentää rempahtaen auki, ja ulos syöksyy kokonainen liuta pellavapäitä. Edellä vanhin, Atlanta, sitten William ja Kolumbus, sitten kaksoiset Iisakki ja Taavetti. Ulla ei pääse kynnyksen yli ja alkaa huutaa, ja Hellu säestää kätkyessä. Äiti, pitkä, laiha, huolimattomasti pukeutunut nainen, sieppaa kiivaasti tyttösen ovelta tupaan takaisin ja huutaa toisten jälkeen:

-- Atla, kuuletkos -- älkää nyt kaikki sinne lentäkö! Viljo ja Kolu!

Mutta Atlan tukka liehuu jo metsän reunassa, Viljo on sivuuttanut sisarensa ja kadonnut kivikkoon, ja Kolu vähän kääntää päätänsä, juosten kohta edelleen. Pikku pojat äiti saa kiinni, ravistaa käsivarsista ja juoksuttaa toruen sisälle. Lapset parkuvat kaikki neljä, äiti lupaa piiskaa, jos eivät vaikene, mutta uhkaustaan toteuttamatta hän sitten heittäytyykin penkille istumaan epätoivoisena valittaen:

-- Kyllä teidän kanssanne käskee!

Toista on naapurin Annin, joka asuu poukaman tuolla puolen. Hänellä ei ole joukkoa harmina ja vaivoina, ei muuta kuin yksi tyttö. Kummankin mies on kalastaja. Mutta Länsirannan Erkin asuntoa sanotaan "huvilaksi", ja hänellä on neljänsadan markan arvoinen vene, osa nuottaan kaksitoista silakkaverkkoa ja vielä muita pyydyksiä. Itärantalaisilla ei ole kuin kuusi vanhaa verkkoa, ja monta suuta syötettävänä.

Anni astuu juuri ulos ovesta taluttaen seitsenvuotista Lainetta. Hän on nuori, siisti ja soma, ja lapsi on perinyt hänen kullanruskeat hiuksensa ja suuret, kirkkaat silmänsä, joiden väri on omituisen epämääräinen.

-- Äiti, mennään laiturille asti, pyytää tyttönen.

-- Ei, nyt on jo ilta myöhäinen. Huomenna te ehditte tavata toisenne. Mutta veräjältä saat katsella vaunuja.

-- Viljokin meni, huoahtaa pikku Laine kiivetessään veräjän poikkipuulle. Hänen äitinsä vetäytyy puiden varjoon ja istahtaa kivelle.

Jo kuuluu kuminaa, ja kahden mustan hevosen vetäminä vaunut vierivät tietä pitkin; jäljessä kääsit notkuvat ja rattaat ratisevat.

Tämä on saaren ainoa kunnollinen ajotie. Paroni Einar von Stern, Helsingissä asuva arkkitehti, on teettänyt sen laivarannasta "Valkamaansa", ihanaan kesäkotiin, joka on rakennettu kaikkien taiteen vaatimusten mukaan. Saarelaisten mittakaavan mukaan tila käy kartanosta, vaikka viljelykset eivät laajuudessa voita mantereen suurimpien torppien maita. Päärakennuksen tornit ja parvekkeet ja ruokasalin korokkeinen ikkunakomero ovatkin paronille suuremmanarvoiset kuin pellot, niityt ja karja -- laskematta lukuun mustia hevosia.

Vaunuissa istuu itse paroni rouvinensa. Sorja, uljas pari! Voi kuinka Anni rakastaa paronitarta, ja kuinka paroni on ylhäinen ja ryhdikäs! Entä kuka heitä vastapäätä? Valkoisiin vaatetettu tyttönen, Sigrid, paronin velivainajan tytär. Anni on kolme vuotta palvellut paronilla sisäneitsyenä ja tuntee kyllä ne perheen sukulaiset, jotka Suomenmaassa asuvat.

Vaunut kulkevat ohi. Paronitar nyökkää herttaisesti päätänsä Laineelle, joka veräjältä kurkistelee. Annia hän ei puiden takia huomaa. Paroni ei huomaa ketään.

-- Mikä nyt on? kysyy renki kohoten takaistuimelta, jolla istuen hän joka hetki pitää tietä ja hevosta varalla.

Siinä ajavat paronin pojat, Valio Waldemar ja Aarre Thorolf. Jälkimmäiset nimet on isä valinnut -- hänen sukunsa on peräisin Tanskan ja Saksan rajoilta --, edelliset äiti, suomalainen maalaajatar, joka ihan huomaamatta on muuttanut paroninkin jo puolittain suomalaiseksi. Pojat ovat merimiespuvuissa, ja nuorempi, kahdeksanvuotias Aarre, hoitaa ohjaksia. Hän se hevosen pysähdytti niin äkisti, että Viljo, joka on kääsien takana riippunut, pudota töksähti maahan.

Valio luo veljeensä yhtä kummastuneen katseen kuin renki, mutta he eivät ehdi sanaakaan lausua, ennenkuin Aarre jo on hypännyt maahan ja juossut suoraan veräjälle. Siinä tuokiossa on Lainekin kavunnut ylitse, muistamatta enää äidin määräystä.

-- Laine, Laine, hyvää päivää! riemuitsee Aarre, heittäen kätensä tytön kaulan ympäri.

Mitä ne nyt nauravat, renki ja Viljo?

Eiväthän he muuta tehneet kuin suutelivat toisiansa...

-- Aarre! huutaa Valio.

-- Minä tulen huomenna, vakuuttaa Aarre Laineelle, rientäessään takaisin kääseihin.

Ne vierivät pois, samoin kuormarattaat, ja Atla ja Kolukin ehtivät jo läähättäen paikalle. Anni on hehkuvin poskin kiirehtinyt noutamaan Lainetta, ja nyt he palaavat polkua pitkin kotiin.

Viljo ei enää naura. Hän tuuppaa Lainetta kyynärpäällään ja sanoo totisesti:

-- Hyi sinua!

Laine katsoo hämmästyneenä ja vastaa sitten huulet pitkinä:

-- Hyi _sinua!_

-- Lapset, lapset, hillitsee Anni heitä. Ja Kolu ja Atla eivät voi ymmärtää, mitä tämä merkitsee, sillä pitkin talveahan Viljo ja Laine ovat parhaina tovereina leikkineet.

Itärannan Liinu on kovasti äkäinen, kun lapset liian myöhään tulevat, eikä lupaa antaa iltapuuroa. Atla ei ole kuulevinaan, nauraa vain veikeästi, lappaen puuronjäännöstä kupin kukkuralleen. Kolukin saa raappeita, mutta äiti ehtii käsipuolesta rytyyttää Viljon pois, jotta hän jää ilman.

Mutta Anni Länsirannalla toimittaa Laineen nukkumaan ja katselee häntä omituisen hellästi ja huolekkaasti, silmin, joissa kyynel väräjää, vierähtämättä esille. Sitten hän keveästi huoahtaen kääntyy pois ja käy ikkunan ääreen.

Meri on tyyni ja kaunis. Tänä yönä kalastajien on hyvä nukkua avoveneissään.

Anni ei koskaan voi olla värisemättä, kun myrsky ulvoo ja sade pieksää lämpimän tuvan seiniä. Liinu ja muut vaimot ovat oikeassa, kun ylenkatseellisesti sanovat häntä vennokkaaksi ja herrasmaiseksi. Onhan hän Helsingin lapsi, monta vuotta istunut koulunpenkillä ja sitten kulkenut pehmeillä matoilla paronin huoneissa... Erkki yksin ei moiti. Hän kutsuu kukkaseksensa ja kantaa kuin kämmenillä eikä vielä milloinkaan ole vienyt vaimoansa rajuilmoihin ponnistelemaan. Muita Erkki ei paljon säästä, eikä itseänsä myöskään, oli sää millainen tahansa, ja siitä Annille on johtunut monta unetonta yötä.

Jumalan kiitos tyynestä merestä!

Laine on kasvatettava kalastajatytöksi. Mereltä hänellä on nimensäkin.

Oi äidin sydänkäpystä! Jumala, siunaa, siunaa häntä! Varjele kareilta, joita voi piillä kotilahden tyvenessäkin... ja auta meren vihureissa!

Anni osaa rukoilla, ja se on hänen rauhansa. Hän on sen oppinut paronittarelta.

Monelle on paronitar jo saanut opettaa sen taidon. Ei vielä miehellensä. Mutta Valio on nukkunut kädet ristissä pieneen vuoteeseensa Valkaman lastenkamarissa, ja paraikaa äiti istuu toisen sängyn luona, lapsen kielellä. Huone on tilava ja miellyttävä, laudoituksen yläpuolella leveä reunus hevosia, koiria, oravia ja muuta hauskaa. Poika ei kuitenkaan niitä katsele tällä hetkellä, hän katsoo äitinsä silmiin. Siinä hän on hyvin herttainen pitkässä, puhtoisessa yöpaidassaan, tummine kiharoineen, kasvot eloisina ja kumminkin vakaina. He pyytävät Jumalaa siunaamaan isää ja äitiä ja Valio veikkoa ja Sirkkua ja alustalaisia ja palvelusväkeä ja kaikkia ihmisiä --

-- Ja Lainetta, jatkaa Aarre. -- Ja anna meille oikein hauska kesä ja hyvin paljon kaloja.

Äiti suutelee häntä hymyhuulin. Kun Aarre on kömpinyt peiton alle, menee hän pois hiljaa hyräillen:

-- "Polvella äidin hartaana hän rukoili pienoinen, niin puhdas kuin kaste aamulla, ja silmä kuin tähtösen..."

Hän pysähtyy kesken. Ei, ei sitä laulua. Se on tuhlaajapojan lapsuudesta. Mutta sanat tulivat välittömästi hänen mieleensä.

Ruokasalissa, josta ovi vie avonaiselle parvekkeelle, Sigrid sipsuttelee tätiänsä vastaan.

-- Tuletko sanomaan hyvää yötä, Sirkkuseni? paronitar kysyy ystävällisesti: --

-- En vielä, minä menen kukkia katsomaan.

Ne heloittavatkin puutarhassa kauniina, keltaiset esikot, tulipunaiset tulpaanit, ja krookukset, jotka hohtavat valkoiselta kuin lumi. Paroni, joka päärakennuksen on laatinut suurenmoiseksi, hän on puutarhankin suunnitellut; mutta kukkien valinnasta ja hoidosta paronitar pitää huolen.

-- Sehän on hauskaa, että pidät minun lemmityistäni, hän sanoo ystävällisesti tyttöselle. -- Entäpä jos kuitenkin nyt käännyttäisin sinut takaisin ja veisin Nukku-Matin luokse? Sinä tarvitset paljon punaa poskiisi.

Sirkku luo paronittareen kummastuneen katseen, selittäen tosissaan:

-- Meillä Viipurissa ei kukaan mene aikaisin nukkumaan. Mamma ei saa unta, hänen päätänsä kivistää, ja sentähden hänen täytyy lukea hauskoja kirjoja.

Paronitar ei voi olla naurahtamatta. -- Vai niin. Äitisi lähtikin Norjaan, koska hän on sairas. Mutta me täällä koetamme pysyä terveinä, nukumme yöllä ja nousemme aamulla katsomaan, kuinka meri loistaa auringonpaisteessa ja kalaveneet palaavat rantaan.

Sirkun silmät kiiltävät ja hän empii, pidellen kiinni oven kädensijasta. Mutta sitten hän sen jättää, juosten tädin luo vakuuttamaan, että hän kyllä tahtoo nukkua, kunhan herätetään _oikein_ varhain... Hän ei ole koskaan sitä koettanut, se olisi niin uutta ja hauskaa!

Pian Sirkku on Höyhensaarille purjehtinut, ja paronitar, kuullessaan parvekkeen oven käyvän, palaa ruokasaliin, johon hänen miehensä on ulkoa tullut. Einar von Stern on hilpeä ja raitis, heittää hattunsa tuolille ja pyyhkäisee kaunista, korkeata otsaansa, jolle on valahtanut samanlainen musta kihara kuin pikku Aarteen. Pojat ovat ulkomuodolta isäänsä kumpainenkin. Äiti on hyvin vaaleaverinen, oikea Hämeen tytär, hienostunein piirtein.

-- Missä olet ollut? paronitar kysyy herttaisesti mieheltänsä.

-- Pienellä kiertoretkellä. Kaikki hyvin! Paitsi tallin ovi ja purjeveneen kiinnitys, hän lisää nauraen.

Paroni tuntee itsensä erinomaisen tyytyväiseksi. Kyllä kelpaa päästä pääkaupungin tomusta saaristoilmaa hengittämään! Ja lisäksi tämä taiteellinen asunto, hänen henkensä luoma -- on se toista kuin Helsingin vuokrakasarmit. Oikein hänen täytyy poikamaisessa ilossa kiepauttaa vaimoansa vyötäisistä. Mutta sitten hän pysähtyy, pidellen hänen kättään omassansa.

-- Tule, Mailis, katsomaan, hän pyytää. -- Siellä on niin ihanaa ulkona. Sinä toimit ja puuhailet, ja ympärillämme on eläviä, vaihtuvia kuvia, joista jokainen pitäisi kankaalle kiinnittää.

He ovat astuneet porrasaskeleen ylös komeroon leveän ikkunaryhmän ääreen; sitten paroni avaa sivuoven ja vie hänet parvekkeelle, kesäillan hienoon hämärään, joka kuultohuntuunsa kiertää meren ja maan.

Einar ja Mailis, he ymmärtävät luonnon verhottuakin kieltä. Meren syvyys päilyy salaperäisenä, tallentaen piilossa povessaan auringon yöhyväisiä, ja hiljaa, hellästi se kietoutuu saarien ympärille, ikäänkuin pyytäen anteeksi ja sovittaen kiihkopäiviänsä. Saarien varjot sulavat veteen; ei tiedä, missä maa loppuun ja meri alkaa. Yksi piste vain on kirkas. Jokin kalastajaryhmä on vetämässä nuottaa täällä sisävesissä; rannalle on tehty tuli, ja nyt vietetään rattoisaa lepohetkeä sen ympärillä, kunnes uudelleen on potkettava nuotta apajalle.

-- Eikö tämä ole suurta sopusointua? lausuu paroni ihaillen, kun he hetken ovat seisoneet ääneti.

-- Minä soisin sen siirtyvän sieluuni, kuiskaa Mailis. -- Ja lastemme sieluun.

Hänen miehensä ei vastaa. Mailis luo jälleen katseensa kauas meren ja taivaan yhtymille ja huomaa äkkiä pilvenlongan, joka luoteesta kohoaa.

-- Tuleekohan myrsky? hän kysyy, tuntien kylmän puistatusta.

-- Tulee kalailma ja purjehdusilma, arvelee paroni iloisesti.

Mailisin ajatukset siirtyvät merestä kalastajiin ja kalastajista kauas pois. Jumalan kiitos, että kaikki säät ovat _hänen_ vallassaan, niin meren kuin elämänkin...

He palaavat sisälle ja kulkevat ohi palvelustytön, joka asettaa pestyjä pöytäastioita ruokasalin uusmuotiseen kaappiin. Paronitar taputtaa keveästi hänen olkapäätänsä, kiitokseksi päivän työstä. Paroni hiukan kääntää päätänsä, kysäisten, onko purjevene jo käskyn mukaan köydellä kiinnitetty.

-- On, herra paroni. Ja huomenna seppä tuo rautavitjat.

-- Hyvä, kuuluu lyhyt, jyrkkä vastaus.

Tukahdutettu huokaus tunkee paronittaren rinnasta. Miksi hän huokaa?

Ulkona meren povi alkaa hiljalleen kohota ja laskea, ja tuuli kohisee hillitysti, salaperäisesti. Miksi kohisee?

Levottomuutta, kysymyksiä, joihin yö ei saata vastausta antaa.

* * * * *

Yön helmasta valkeni kirkas ja kaunis päivä, kuten paroni oli ennustanut. Myrskyn siivet leijailivat ohitse, ja aamuaurinko valoi loistoansa aalloille, jotka tasaisesti lipatellen rantaa hyväilivät.

Kello kahdeksan tienoissa kalastajaveneet palasivat täysin purjein, ja rannalta huudettuihin kysymyksiin Erkki jo kaukaa vastasi, että taisipa kaloista kertyä joku tynnyrillinen. Lapset riemuitsivat. Kaikki he olivatkin sinne ennättäneet: Laine äitinsä mukana, Liinu, sylissä Hellu ja jäljessä Itärannan koko liuta, Tuuleman Oiva, jonka isä oli toisena apumiehenä Erkin veneessä, Syrjälän vaimo, Senja, Jusu ja Sanelma hökkelistä mäen takaa, ja vielä lisäksi Valio ja Aarre. Sirkkua oli herätelty, mutta hän vain hiukan siristi silmiänsä, kääntyi seinään päin, ja luomet sulkeutuivat kohta jälleen. Paraikaa hän näki unta kukkaisesta rannasta, joka hohti kuin tähtikoristeissa. Kun hän juoksi tähtiä katsomaan, olikin jokainen niistä pieni, kimalteleva kala, niin kaunis, että --

Kalastajan lapset olivat odotellessa hiukan kierrelleet kaarrelleet paronin poikia. Nämä tuntuivat vierailta pitkän talven eron jälkeen, varsinkin Valio, joka oli paljon kasvanut ja pysytteli syrjemmällä. Mutta Aarre ei kauan aprikoinut. Tuskin oli Erkin vene laituriin törähtänyt, ennenkuin hän jo hyppäsi keulatuhdolle. Toiset lapset tunkivat ympärille, ja siinä iloisessa mylläkässä, kalojen paljoutta ihastellen, he parissa tuokiossa muuttuivat tuttaviksi taas.

-- Nyt perkaamaan! käski Erkki.

Astiat, suolat ja muut tarpeet oli jo tuotukin valmiiksi rannalle. Vanhemmat ottivat johdon, ja lapset pantiin aputyöhön. Kolu pääsi Mäentaustan Jusun kanssa puikahtamaan tiehensä, ja Atla yritti mukaan, mutta Itärannan Janne komensi hänet niin tuimasti takaisin, ettei auttanut muu kuin totteleminen.

Hellu oli herännyt jo aamuyöstä ja alkoi itkeä unillansa. Ulla söi santaa, ja kaksoiset nyppivät silakoita veneestä, koetellakseen, vieläkö ne osaisivat uida.

-- Aina te olette pahanteossa, tuskitteli Liinu. -- Mihinkä se Kolukin on mennyt, että katsoisi edes tuota lasta? Viljo, vie Hellu maata!

Poika vilkaisi vastahakoisesti pikku siskoon, jonka Liinu oli laskenut hiekalle, ryhtyessään perkuuseen. Mutta lapsi itki yhä kovemmin, ja silloin isän kärsivällisyys loppui.

-- Vie se juuri joutuun, hän ärjäisi Viljolle, -- ja nuo toiset myöskin! Ja pysykää sitten alallanne.

Ei se hauskaa ollut. Lapsenpiian toimi oli kaikkein viheliäisintä, mitä Viljo tiesi. Mieluummin hän olisi kalojakin perannut, sillä vaikka siinä täytyikin pari tuntia istua paikallansa, niin saihan kumminkin olla ulkona ja toisten seurassa.

Tupa oli kuuma ja ilma raskas vielä yötiseltä. Ulla ja kaksoiset olivat surkealla päällä, kun heidät ajettiin pois, ja Viljo murjotti kätkyen ääressä, tuutien jotta permanto kolisi. Oven hän oli heittänyt auki, ja rannalta tunki vietteleviä ääniä hänen korviinsa.

-- Se oli nähnyt kaloja, niin isoja kuin tuo vene, kuului Syrjälä kertovan.

Sitten Hellun itku katkaisi häneltä jatkon. Viljo puri huultansa ja keikutti kehtoa oikein vihan kyydillä.

Taas hän kuuli vähän:

-- Mutta onpa siellä pieniäkin elukoita, jos on suuria. Kerran Sööterpummin laiva oli tarttunut kiinni semmoiseen saareen, jossa ei ollut tavallista maata ollenkaan, vaan pelkkiä pieniä itikoita paksuissa kasoissa.

-- Muurahaisiako?

-- Ei, eihän nyt. Semmoisia merieläviä, ettei niitä nähnyt ilman kiikaria. Ja koreilta ne olivat näyttäneet, kun lasin läpi katsoi.

Voi sitä onnellista Sööterpummia! Viljo löi yhtäkkiä kämmentä polveensa. Se oli totinen tosi! Merelle hänkin tahtoi mennä kaikkia ulkomaan eläviä ja muita kummia ihmettelemään. Sitten ei ikipäivinä tarvitsisi Hellua tuutia.

Samaa päättelivät kaikki pojat, jotka rannalla suu auki ja silmät selällään läheltä kuuntelivat, mitä Syrjälä tiesi Sööterpummin seikkailuista. Merimiehiä heistä piti tulla. Se mahtoi olla ihanaa elämää!

-- Ja minä tuon sinulle näkinkenkiä ja niitä merieläviä, lupasi Aarre innostuneena Laineelle, työntäen peukalonsa silakan vatsaan. Valio oli mennyt pois, mutta Aarre opetteli kaloja perkaamaan.

-- Mitäs nuori herra sitten sanoo, jos sattuu haaksirikko? tokaisi Tuuleman Oiva virnistellen.

-- Minä uin lautojen päällä rantaan. Niin teki Roobinson, ja hän pääsi ihmissyöjäin saarelle.

-- Kerro vielä! Eiväthän he sinua syö? Laine innostui ja jännittyi, jotta silmät loistivat.

-- Siunatkoon! päivitteli Liinu. -- Luuleeko Aarre, että mamma ja pappa laskevat merelle? Aarre koulutetaan korkeaksi herraksi.

Toiset nauroivat lapsille, mutta Anni sanoi: -- Meidän Aatu otti hyyryn kohta ripille päästyänsä, siitä on jo kolme vuotta, eikä ole kuulunut, onko kuolleena vai elossa. Hän pyyhki silmiänsä esiliinan kulmalla. -- Jumala sen tietää, mihin poika parka on joutunut. Kun ei vaan olisi pahuuteen vietelty, juomiseen ja muuhun. Se oli niin nuori, ja mitä ne sitten muistavat varoituksia...

-- Niin, mitäs ne nuoret, vielä vai, säesti Liinu huojutellen ruumistansa.

-- Ei nuoret, kun ei vanhatkaan, sanoi Erkki terävästi, katsahtaen Janneen ja Syrjälään.

-- Pojalla isän elkeet, kikatti Mäentaustan Senja Tuuleman Oivan korvaan.

Janne iski Erkkiin vihaisen silmäyksen ja murahti, ettei ryyppy miestä tapa. Mutta Syrjälän ukko, kylän kuulu "tuulestansa", tekeytyi kuuroksi keskustelulle ja alkoi hoilata "kapteenia joka seilasi Valsterporeiviin".

Täysikasvuisten puhe ei enää lapsia huvittanut. Aarre ensiksi pitkästyi, nykäisi Lainetta ja sanoi:

-- En minä huoli niin kauan perata. Tule pois!

Tyttö nousi kohta, ja he pistivät yhtaikaa kätensä veteen, huuhtoen, nauraen ja loiskuttaen. Pinta välkkyi kuin täynnä kipenöiviä tähtösiä, ja kirkas säde leikki mustissa ja kullanruskeissa kutreissa.

-- Mennään laivoja uittamaan, ehdotteli Aarre.

-- Mennään, mennään! riemuitsi Laine. -- Ja Viljo myöskin. Hän veistää kauniita laivoja -- voi, sinun olisi pitänyt nähdä --

-- Viljo rallattaa, sanoi Aarre, kääntäen päätänsä.

Siellä Viljo istui tuvan kynnyksellä. Hän ei katsonut kehenkään, hän vain tähysteli merelle, silmät tuimina. Kuin ajatuksissaan hän veteli harvakseen ja totisesti:

-- Laivurin nimi oli Sööterpummi, Sööterpummi --

-- Voi, Viljo rukka on yksin ja hänen on ikävä, huudahti Laine. -- Tule, me noudamme hänet --

-- Eikö mitä, keskeytti Erkki, joka nyt vasta huomasi hankkeet. -- Tänne vain takaisin, Laine, kaloja on vielä paljon! Mikä apulainen se on, joka juoksee kesken työstä?

-- Ja Aarretta mamma ja pappa tuolla kaipaavat, sanoi Liinu, viitaten poukaman taa.

Paroni ja paronitar seisoivat kalliolla, puolittain puitten varjostamina. Jo kotvan he olivat siinä seisoneet. Mailis ei voinut silmiänsä irroittaa eloisasta ryhmästä tuolla lahden rannalla, ja varsinkin hän omaa pikku poikaansa ja Lainetta ihasteli, siinä kun he välkkyvän veden äärellä ilakoivat.

-- Minä maalaan heidät! hän huudahti miehellensä. -- Siitä tulee suloinen taulu. Hehku kohosi hänen poskillensa, ilon hehku odottamatta löydetystä aiheesta ja luomisinnon polttava tuli.

Mutta paroni ei näyttänyt tyytyväiseltä. Hän lausui muutaman epämääräisen sanan siitä, ettei ollut ensinkään tyypillistä asettaa Aarretta siihen ympäristöön.

-- En sitä aiokaan. Oi tiedätkö, kuva on aivan elävänä silmäini edessä. Tällainen: aava, kirkas meri, ja rannan hietikolla ainoastaan kaksi herttaista lasta, mustakutrinen ja kultatukkainen, jotka loiskivat vettä käsillänsä, ja he hymyilevät viattomassa onnessa, ja vesi välkähtelee... noin -- katso!

Taitelija-ajatus ei voinut olla herättämättä vastakaikua toisen taiteilijahengen sisimmässä. Sentähden paroni vastustamatta vaikeni, vaikka katse, jonka hän loi paljasjalkaiseen tyttöön, ei juuri suopea ollut. Nyt jo rikkoutuikin elävä kuvaryhmä, ja Aarre juoksi vanhempainsa luo.

-- Me menemme pois purjerantaan, Lokin siipiä kastamaan, virkkoi paroni, silittäen pojan sekaisia kiharoita. Ja Aarre riemastui, unohtaen kaikki kalanperkaajat.

Polulla he kohtasivat Sirkun, jota Valio opasti rantaan.

-- En jaksanutkaan nousta, hän selitti. -- Nyt juoksemme pian kalastajien luo, ja sitten Valio vie minut lammelle.

-- Entä purjehtimaan? Me aiomme juuri lähteä.

-- Huh, minä pelkään! Ja säikähtyen Sirkku karkasi pois, Valio uskollisena saattajana. Paroni ja Aarre nauroivat, mutta Sirkku ei sitä enää kuullut.

Pettymys siitä tuli. Eihän siellä ollut ensinkään sellaista kuin hän oli kuvitellut. Ei kukkakenttiä eikä tähtikiiltoa, paha löyhkä vain ja perkeitä hiekalla. Ja kaikki väki katseli häntä, ja hän katseli heidän likaisia käsiänsä, peräytyen loitommalle ikäänkuin koskemista peläten.

-- Mennään lammen rantaan, hän pyysi hiljaa, hätäisesti. Mutta kalanperkaajat arvelivat, että sepä oli ylpeä pikku röökinä, kun ei päivääkään sanonut.