Part 2

Tähtilampi oli ainoastaan muutaman kivenheiton päässä Valkamasta, piilossa jyrkkien äyräittensä sylissä, tiheän kaislavyön varjoamana. Se katseli ympärillensä kuin viaton, kirkas silmä, kysyvänä ja uteliaana. Mikä on se kohina, joka tänne kuuluu? Tuuli on kuiskannut sen noille suurille koivuille, jotka täällä suojassa ovat jaksaneet kohota korkealle yli kaislikon ja ulottuvat kuvasteleimaan selkeässä tähtisilmässä. Ne kumartuvat kuiskaamaan, että meri se kohisee, suuri, ääretön, ihana meri. Ja lampi lapsukainen katsoo yhä kysyvämmin kahta ihmislasta, jotka kevein askelin rientävät rinnettä alas. -- Te tietäisitte varmaankin kertoa, mitä meri oikein on? Voiko olla ihanata semmoinen, mikä on niin äärettömän suurta? Semmoinen, mikä välistä pauhaa niin kummallisesti? Eikö se hirvitä?

Ja lapset vastaavat tähtisilmälle.

Sirkku huudahtaa haltioissaan, kun lampi vastaan välkkyy:

-- Tämäpä kaunista onkin! Oi kuinka kaunista! Täällä minä uskallan soudella.

-- Meri on suuri, mutta lammesta minäkin pidän enemmän. Tule, Sirkku, tuosta on paras astua ruuheen. Nyt airo lipuu hyvin, mutta syksymmällä pinta on kokonaan pitkien, hienojen vesiruohojen peitossa. Äiti sanoo niitä Aallottaren hiuksiksi. Silloin valkoiset lummekukatkin kukkivat -- tuolla, katso, noiden isojen lehtien joukossa.

Sirkku istuu ruuhessa onnellisena, ihastuneena, unohtaen varoa sinistä musliinipukuansa ja vaaleita kenkiänsä. Hän kuvittelee, kuinka elokuussa poimitaan lummekukkia Tähtilammesta, ja hän kuuntelee, mitä Valio kertoo metsästä ja linnuista ja kilteistä hevosista, joille voi aivan pelkäämättä tarjota leipää. Vasta he havahtuvat mielikuviensa maailmasta, kun joku rannalta huhuilee.

Aamiaiskello oli soinut, purjehdus siirtyi, ja paroni ja paronitar poikkesivat noutamaan lapsia lammelta. Aarre oli pettynyt ja pahoillaan eikä lähtenyt mukaan.

Siellä lammen kaltaalla paroni sanoi vaimollensa:

-- Tuossa, Mailis, on sinulle hieno taulun aihe. Maalaa _heidät_ minun ilokseni!

Hän näytti surulliselta eikä heti vastannut. Pian kuitenkin hänen katseensa kirkastui:

-- Taidanpa saada niin paljon työtä, että tuskin koko kesänä ehdin valmiiksi. Minä maalaan molemmat aiheet, ne täydentävät toisiansa.

-- Niin, meri ja lampi? Kentiesi.

-- Aarre on minun levoton mereni, Valio tyyni lampeni. Jumala siunatkoon kumpaistakin!

Hetken äänettömyys. Valio meloi rantaan takaisin, ja lapset hyppäsivät maalle. Lähdettiin astumaan kotiin. Aarretta vaan ei näkynyt missään, eikä hän vastannut, kun Mailis huuteli rantaan päin.

-- Mitä... mitä tuo on? virkkoi paroni äkkiä, viitaten merelle.

-- Lokki ulkona! huudahti Mailis.

Valkoiset purjeet viipottivat levällään, ja tasaisesti keinuen vene eteni sinertävällä, aavalla tiellä. Ei se kuitenkaan vielä kaukana ollut. Kun he rantaan ehtivät, näkivät he selvästi pojan, joka perässä istui purjenuoria pidellen, leveälierinen hattu niskassa, katse tarkkana ja tähystävänä.

Mailis säikähti ja huolestui, mutta paroni työnsi reippaasti soutuveneen teloilta, hyppäsi siihen ja lausui helkähtävin äänin:

-- Kas siitä minä pidän! Muista, Mailis, että häntä ei nuhdella! Me voimme olla ylpeät Aarteestamme.

Pian karkuri oli onnellisesti rannalla, punoittavin poskin ja iloisena.

-- Osasinpa minä yksinkin! hän kehui.

Valio ja Sirkku katselivat häntä vallan hämmästyksissään, ja äiti sulki hänet syliinsä. -- Mutta kultaseni, jos vene olisi kaatunut?

-- Saattaapa se lammellakin kaatua.

Riemuiten isä taputti mustaa kutripäätä:

-- Se on oikein. Sinusta tulee mies!

* * * * *

Taulujen maalaaminen oli kesän suurin tapahtuma, tai oikeammin tapahtumain sarja. Aarre ja Laine pantiin rakentelemaan sulkuja ja kivisiltoja meren rannalle, ja lammen ruuhessa Valio ja Sirkku saivat huviksensa meloa tai lukea hupaisia kertomuskirjoja. Kun toinen pari pääsi irti, tuli heti kiire katsomaan, miten toista maalattiin. Ei heitä kauan saanut paikoillaan pysymään, varsinkaan meren paria, ja siksi molemmat taulut olivatkin yhtaikaa tekeillä. Suuri esiliina edessä, hihat ylös käärittyinä, koko olento työn iloa uhkuvana Mailis maalasi. Olikin niin paljon kirkkaita päiviä. Auringonpaistetta, vedenvälkettä, onnen loistoa lasten silmissä... Se heitti heijastuksensa äidin ja taiteilijattaren sydämeen, ja värit saivat lämpöä ja siveltimeen tuli sykkivää elämää, joka tulvehtivin aalloin virtasi kankaalle. Ihastuen täytyi paroninkin sitä ihmetellä, kun hän purjeveneestään, tallistaan tai rakennuspiirustuksistaan irtautuen tuli vaimonsa työtä katselemaan.

Länsirannan Erkki vaan ei moisia temppuja ymmärtänyt. Eihän tuo ihme ollut, että Anni oli luvannut, kun paronitar pyysi; mutta joutavaa sentään oli katsella, kuinka tyttö pyhäpuvussaan rannassa huppuroitsi pitkät arkipäivät paronin pojan kanssa.

Oli toinen, joka ei iloinnut eikä ihastellut, ja se oli Itärannan Viljo. Hän oli kadottanut leikkitoverinsa, eikä mikään ollut enää hauskaa. Mäentaustan Jusun kanssa hän tappeli, Kolu oli hänen mielestään pieni ja tyhmä Atla kanteli ettei hän viitsinyt raapustaa Hellua mukanaan, ja siitä isä antoi selkään. Eikä kalakaan purrut onkeen, kun Iisakki ja Taavetti puhua läpättivät veneessä, ja päivä paistoi vasten silmiä, kun Ulla oli rikkonut lipan hänen lakistansa. Kaikki, kaikki oli hullusti. Viljo ei lähestynyt sitä paikkaa, jossa paronitar maalasi; kaukaa hän vain murjotteli.

-- Tule veistämään meille laivoja! huuteli Laine.

-- Älä vallan likelle tule, ettet sekoita äidin taulua, lisäsi Aarre pikkuviisaasti.

-- Ei hän sekoita, sanoi paronitar hymyillen. -- Viljo poika, tule tänne vain leikkimään!

Mutta Viljo vastasi yrmeänä:

-- En minä.

Silloin Laine unohti, että hänen piti pysyä paikallansa, juoksi Viljon luo, katsoi häntä kirkkailla silmillään ja kysyi pyytävästi:

-- Mikset sinä tahdo tulla?

-- En minä ole herraslaakainen, kuului vastaus.

Laine katsoi uudestaan, ja silmät, jotka äsken hohtivat sinisiltä, näyttivät kummastuksesta tummenevan.

-- Sinä siellä purjeitasi pullistat, jatkoi Viljo suu mutussa. Kerrankin hän pääsi purkamaan täyden sydämensä. Mutta samassa hän jo katui, sillä Laine rupesi katkerasti itkemään. Viljo joutui kovin ymmälle, ja vielä enemmän, kun toisaalta raikas nauru kiiri häntä vastaan. Vilkaistessaan ylös hän hämmästyksekseen huomasi itse kartanon herran vallan likellä.

-- Tuo ei ole tyhmä poika, sanoi paroni saksaksi. Häntä huvitti suunnattomasti se lausetapa, jota Viljo oli käyttänyt. Ja Mailis näki hänen tekevän jotain ihan tavatonta: lähenevän poikaa ja kysyvän mistä hän oli.

-- Tuoltahan minä, virkkoi Viljo, viitaten Itärannan mökkiä, hämillään kunniasta ja samalla ällistyksissään, kun ei paroni häntä tuntenut, vaikka melkein joka päivä näki.

-- Käytkö sinä koulua?

-- Enkä.

Paroni pyörähti pois, sanoen saksaksi: -- Se on niin heidän tapaistansa.

-- Ei heillä ole varoja, koetti paronitar puolustaa, vaikka hän punastui, lausuessaan ne sanat omasta alustalaisestansa. -- Mitä arvelisit, jos me --

Paroni keskeytti hänet torjuvalla, huolettomalla kädenliikkeellä: -- Eihän se ole meidän asiamme. Minua vain tuo nulikka miellytti.

Siihen jäi paronin ja Viljon tuttavuus. Mutta tästä lähtien poika oli suopeammalla tuulella ja alkoi hiipiä rantaan asti maalauspaikalle. Ennenkuin taulu oli valmis, hän jo lauhtui leikkimään.

Heinäkuun hellittelevässä päivänpaisteessa paronitar viimeisteli lammen lapsinensa, mutta elokuun keltaiset lehdet jo lentelivät syystuulessa, kun hän siveltimellään siroitteli viimeiset hohtohelmet meren laineille ja niille pisaroille, joita pienet kädet ilmaan loiskuttivat.

Hän ei vielä koskaan ollut maalannut mitään niin kaunista. Sen paronikin myönsi. Pieni Sirkku huudahteli ihastuksesta, ja Valio kuiskasi äidille suuren salaisuuden: että hän kerran tahtoi tulla maalaajaksi hänkin. Mutta Aarre ja Laine nauraen nyökkäsivät päätänsä kuville, osoittivat niitä sormellansa ja sanoivat: -- Katso, ihan sellainen kuin sinä! Ja sellainen kuin minä!

II

Kuusi vuotta oli kulunut, ja kesä oli jälleen.

Meri kävi, korkeina aallot vyöryivät, kuohut taittuivat kiviriuttoihin, kauas räiskyi valkoinen vaahto. Tiirat parkuivat ja lokit huusivat, valkoisten siipien välähtäessä taivaan ja meren tummalla taustalla.

Silloin purjevene laski luodon rantaan, sinne missä kalastajat avomeren rinnassa ennen veneissänsä nukkuivat, mutta jonne nyt oli kyhätty maja suojaksi ilmoja vastaan.

Ensin hyppäsi maalle kuusitoistavuotias ketterä Itärannan Viljo, tarttui lujilla ruskeilla kourillansa keulan nokkaan ja koetteli pitää tasapainossa ankarasti kiikkuvaa venettä. Hänen jäljessään hoippelehti pitkä tytönhuitukka, Mäentaustan Senja. Sitten soljahti rannalle toinen tyttö, kultatukkainen ja kirkassilmäinen. Häntä seurasi Aarre von Stern, ja viimeisenä peränpitäjä, Tuuleman Oiva, nuoren joukon vanttera johtomies.

-- Hyvinpä meni, virkkoi Viljo reippaasti; ja Oiva lisäsi itsetietoisena: -- Mikä jottei?

-- Kyllä minä vain pelkäsin, sanoi Senja, suu naurussa nyt, kun oli kuivalle päästy. -- Ai ai sentään, kun sillä tavalla löi vettä sisään ja keinutti...

-- Se vasta hauskaa olikin, kehui Aarre iloisena ja punaposkisena.

Mutta nuorin tyttö hymyili jo kalamajan ovella.

-- Tahdotte kaiketi kahvia ensin? Viljo hoi, tuopas minun korini sieltä veneestä! Minä alan risuja kerätä. Kuka tulee mukaan?

Aarre tietysti. Ei aivan heti kuitenkaan, sillä uteliaisuus vei hänet kurkistamaan sisälle majaan. Hän oli jo kauan ikävöinyt tähän paikkaan, josta kalastajat aina puhuivat.

Kallio oli lattiana, kivistä seinät. Lomapaikat oli tukittu sammalilla ja veden tuomilla rojuilla. Ovi oli oikein hyvä, mutta ikkunan virkaa teki luukulla varustettu aukko, ja katto oli turpeista kyhätty puitten ja nojalautojen avulla. Huonekaluja ei ollut kehumoiksi; kiviä tuoleina, pöytänä samoin, ja maassa olkisäkkejä makuupaikkoina.

-- Vuota vain, kohta näyttää hauskemmalta, lohdutteli Laine. Mutta ei ollut lohdutusta tarviskaan, sillä Aarre oli mitä parhaalla tuulella.

Pian he istuivat risuvalkean ympärillä, nokisen pannun ääressä, jossa kahvi kiehua porisi. Tuuli ulvoi ulkona, meri kohisi ja pärskyi, mutta majassa oli hyvä olla. Laine emännöi, sillä Senjan mielestä oli mukavampi vetelehtiä ja tarinoida. Pitihän tässä taas kohta voimiansa ponnistella verkkoja laskiessa.

-- Onko Atla kirjoittanut? hän kysyi Viljolta.

-- Ei ole pitkään aikaan.

-- Mahtaa hänellä olla hauskaa. Eiköhän siellä Helsingissä tarvittaisi enemmänkin tyttöjä lastaamaan? Kai sinne summattomasti laivoja tulee.

-- Menisitkö sinä?

-- Menisin, jos vain ottaisivat.

-- Et sinä jaksaisi tehdä lastaustyötä, sanoi Oiva suorasukaisesti. -- Eihän sinusta kalastajaksikaan ole.

-- Vai ei, vastasi Senja noppeissaan. -- Mitä sitten tahdoittekaan minua mukaanne? Olisitte muita hankkineet. Missä sinun isäsi on, Viljo?

-- Ei samasta paikasta kahta tarvita, vastasi Viljo kierrellen.

-- Juo relluttelee taas parhaalla työajalla, vastasi Oiva hänen puolestaan.

-- Suu kiinni! kivahti Viljo, silmät synkkinä. Mutta Laine ehätti keskeyttämään:

-- Minun avuksenihan Senja lähti. Kyllä te sen tiedätte. Isä on kartanon päivätöissä, ja äiti pelkäsi että minä olen liian nuori työhön, kun tuli näin kova ilma. Neljässä hengessä me hyvin tulemme toimeen.

-- Olenhan minäkin viidentenä, huomautti Aarre.

Oiva ja Viljo vetivät suutansa nauruun, vaihtaen merkitsevän silmäyksen, ja Senja hätäili:

-- En minä vain tule verkoille, jos veneessä on niin monta. Kuulkaa nyt, eikö tuuli ylly. Menemme pohjaan että molahtaa.

-- Kyllä se on parasta, että nuori paroni jää kivelle kokottamaan, tuumi Oiva leveästi. -- Kuinkas teitä laskettiinkaan vesille tänään? Eikö mammanne pelännyt?

-- Minäpä lähdin luvatta. Enkä minä maalle jää. Senja jääköön, jos tahtoo.

-- Luvatta! hämmästeli Laine. -- Mutta Aarre --

-- Vähät minä välitän tuulesta ja Sirkusta ja vieraista!

-- Onko kartanossa vieraita? uteli Senja.

-- Entäpä sitten. Laine, muistathan sinä Sirkun, joka oli Valion toverina taulussa? Hänkin on siellä äitinsä kanssa. Hän on semmoinen sipsu ja lellikki, että minä en siedä häntä ollenkaan.

-- Mutta mitä paroni ja paronitar sanovat? kysyi Laine aivan ymmällä.

-- Isä varmaan sanoo, että se vasta on mies, joka tietää mitä tahtoo eikä pelkää.

Oiva ja Viljo eivät enää näyttäneet ivallisilta. Taisipa hän tosiaankin olla miehen alku, tuo herraspoika. Tulkoon sitten Senjan sijasta verkkoja laskemaan. Mukamakin hoilakka se Senja. Paras apu hänestä, jos toimittaa illallista.

Kun he astuivat ulos majasta, puhalsi ankara puuska heitä vastaan, tuoden suuria sadepisaroita. Laine katsoi Aarretta ja Oiva Viljoa, epäilevinä kumpainenkin.

-- Sinä kastut, sanoi Laine.

-- Ei haittaa, vastasi Aarre reippaasti.

-- Tokkohan tuuli yltyy niin, että rikkoo verkot? tuumi Oiva.

Viljo tähyili merta ja ilman rantoja ja vastasi varmasti:

-- Lasketaan muutamia, mutta ollaan varuillamme.

Ankara, tuima työ nuorille voimille. Aarre kyllä huomasi pian, ettei hänestä tottumattomasta mihinkään ollut, mutta uhallakin hän koetti reutoa mukana. Oiva ponnisteli airoissa, Viljo ja Laine laskivat verkot mereen. Yhtenään aallot löivät laitojen yli, ja kiivaasti sade pieksi kasvoja. Uupuneina ja aivan läpimärkinä he vihdoin pääsivät majaan takaisin.

-- Sinä olet aika tyttö, sanoi Viljo ihaillen Laineelle. Aarre ajatteli samaa, mutta häpesi ja harmitteli omasta puolestansa. Nuo kaksi näyttivät tällä hetkellä olevan kaukana hänestä, aivan toista maata. He olivat väsymyksestään huolimatta iloisia ja innostuneita, hän nolo ja vieras koko hommassa. Hetken aikaan he eivät häntä muistaneetkaan ensinkään, häärivät vain keskenänsä, nauroivat ja puhelivat. Äkkiä häntä melkein kadutti, että olikaan tänne lähtenyt. Mitähän äiti ajatteli kotona? -- Huh, tuota vettäkin, joka virtaili niskasta selkää pitkin... Tuntui niin kylmältä ja ilkeältä...

-- Voi Aarre, sinähän olet ihan sininen, kuuli hän silloin Laineen huudahtavan. -- Tule pian tänne lieden luo vaatteitasi kuivaamaan! Viljo, etkö sinä vähän hieroisi hänen käsiänsä? En hän ole tämmöiseen tottunut.

-- Jyskytän vaikka selkääkin, murahti Viljo. -- Johan minä sitä arvelin, etteivät paronit kalastajiksi kelpaa.

-- Älä tulekaan hieromaan! hän kielsi kiivaasti, kun Viljo yritti käsiksi käydä. -- Vai painitaanko? Kyllä minä --

Oiva torui, mutta Laine nauroi, ja painiessa poikien tuli lämmin. Pian sopukin palasi illallista syödessä ja pakinoidessa. Oiva ja Laine tiesivät monta hupaista merikaskua. Senja oli Atlan kautta kuullut Helsingin ihmeistä, ja uteli Aarteelta, oliko totta, että siellä jossakin hevoset tanssivat ja siat hyppelivät vanteitten läpi. Lopuksi Viljo alkoi kertoa, mistä kukin heidän perheessään oli nimensä saanut. Atlanta johtui valtamerestä, jota eno vainaja oli purjehtinut; William oli englantia, sillä hänellä oli kummina Jussilan Ville, joka oli muuttanut nimensä Englannissa; ja Kolu --

-- Minä kyllä tiedän, keskeytti Aarre. -- Kristoffer Kolumbus löysi Amerikan. Kunpa pääsisinkin laivalla purjehtimaan kauas merien taakse! Minä en tahtoisi käydä koulua. Te onnelliset, joiden ei enää tarvitse!

Viljo ei vastannut, vaan huokasi huomaamattansa. Hän muisti kuin eilispäivän sen aamun, jona paronitar neljä vuotta takaperin tuli Itärantaan ehdottamaan, että hänet lähetettäisiin kansakouluun. Se oli niin suuri onni, ettei hän voinut sitä todeksi uskoa eikä mahdolliseksi kuvitella. Kova nousikin vastus, mutta vihdoin isä ja äiti suostuivat, kun paronitar lupasi kustantaa. Hän, pitkä poika, joutui sinne pikku Laineen kanssa yhtaikaa. Entäpä sitten! Hän oli ilosta aivan hurjana, teki kommelluksia, luki kuin vimmattu, edistyi hyvin ja oli onnellisempi kuin koskaan ennen. Sunnuntaiksi hän pääsi kotiin Länsirannan Erkin mukana, kun tämä nouti Laineen, syksyin keväin veneessä, talvisin hevosella. Jos ei näitä matkoja olisi ollut, ei hän suinkaan olisi halunnut kirkonkylästä pois, sillä kotona hän sai pelkkää harmia. Opettajan kauniiden puheiden jälkeen äidin riiteleminen ja isän juoppous tuntuivat kahta kauheammilta, ja hänellä oli käynneistänsä muistoja, jotka saattoivat hänet värisemään. Niin, merelle -- vaikka kuinka kauas kotoa -- mutta koulu, se oli maailman paras paikka!

Laine ikäänkuin jatkoi ääneensä Viljon ajatusta:

-- Sinä onnellinen olet, Aarre, kun saat lukea vielä monta vuotta. Minä olen pyytänyt kaupunkiin kouluun, mutta isä ei tahdo siitä kuullakaan.

-- Parasta ettei kuule, mutisi Viljo, vaikka hän ei ääneensä saanut lausutuksi niin itsekästä ajatusta. Se vain oli varma, että koska kerran hänkään ei päässyt, niin... niin... Kuinka hän oli paha! Hän hypähti pystyyn kuin itseänsä paetakseen ja selitti, että nyt oli aika katsoa, miten verkkojen oli laita.

Oiva nousi hitaasti ja tyynesti. Hän arveli, että Aarre, herraspoika, ja Laine, nuorin, voivat tällä kertaa jäädä maihin. Senja jouti nyt vuorostaan tulemaan mukaan.

Viljo ei virkkanut mitään, vaan astui kiireesti ulos, toiset jäljessä. Aarre puri huultaan, sillä herraspoika oli hänestä kuin haukkumasana, mutta jäi sentään jotenkin mielellänsä sateensuojaan, kun ei Lainekaan verkoille lähtenyt.

Kuohui, kohisi merellä, vaikka hiukan hiljemmin kuin äsken. Sadekin rapisi tasaisemmin. Ei liene verkoilla hätää.

Oli hiljaista luodolla toisten lähdettyä. Aarre ja Laine istuutuivat oven lähelle, jättäen sen auki, niin että voivat katsella ulos synkälle merelle, jota jo pimeä peitti. Laine alkoi laulaa hyräillä:

-- "Siell' ei merta pauhaavaa, mikä lohtu on se heille, jotka kamppaella saa lähteneinä myrskyn teille..."

-- Mitä sinä laulat? kysyi Aarre.

Laine vavahti ajatuksistansa. Tuskin hän itsekään oli huomannut, mitä lauloi.

-- Äidin laulua, hän vastasi. -- Siinä sanotaan, että taivaassa ei ole merta.

-- Sitten minun tulee ikävä taivaassa, nauroi Aarre. -- Minkätähden siellä ei olisi merta?

-- Niin minäkin kysyin kerran. Äiti selitti sen minulle. Hän oli oppinut laulun sinun äidiltäsi, kun hän eräänä myrskyisenä iltana pelkäsi isän hukkuvan merellä. Paronitar oli sanonut, että se laulu lohduttaa, sillä taivaassa ei ole eroa eikä pelkoa.

-- Meri siellä kuitenkin saisi olla, intti Aarre puoleksi tosissaan. -- Minä en pidä tuollaisista lauluista.

-- Ehkä siellä onkin aava vesi, tyyni ja kaunis.

-- Myrsky on parempi kuin tyyni. -- Jos vain ei sada, hän lisäsi nauraen jälleen. Mutta sitten hän jatkoi vakavasti ja kiihkeästi: -- Minä tahtoisin merimieheksi. Katso, katso nytkin merta, kuinka komea se on! Ajattelepas, aina vain purjehtia päivän toisensa jälkeen, kauas, kauas pois... Minun täytyy päästä koulusta. Sinä et ymmärrä, kuinka minä siellä ikävöin.

-- Onhan Helsinki meren rannalla.

-- Onhan se -- mutta voi kuinka toista on täällä! Laine keskeytti puhelun, viitaten vilkkaasti merelle päin.

-- He palaavat, näetkö? Verkot olivat siis turvassa. Sitten hän juoksi ulos sateeseen. -- Hyvä että tulitte niin pian! Lyöden kätensä Viljon märkään käteen hän sanoi hämillään: -- Arvaa mitä: minä oikein olin vähän levoton...

Tuli maatapanon aika. He rupesivat vetämään nurkasta olkisäkkejä vuoteiksensa. Oiva ja Viljo heittäytyivät vieritysten toiselle seinustalle, Senja ja Laine toiselle, ja Aarre säkkeinensä jäi oviseinämälle yksinään. Kaikki he olivat täysissä vaatteissa, mutta hyvin tarvittiin vaippojakin suojaksi yökylmää vastaan. Joka rakosesta sen henkäykset tuntuivat, tulen päästyä riutumaan.

Olihan tämmöinen yö tavallaan hauska... Mutta Aarre ei voinut auttaa sitä, että mieli alkoi vähän kolkoksi kääntyä, kun hiillos hiipui, maja pimeni, ja tuuli vinkui ovea natistellen. Kotona äiti aina tuli hänen ja Valion luo illalla, nytkin vielä, kun he olivat suuria poikia, luki heidän huoneessansa kappaleen raamatusta ja rukoili ääneen. Tänä iltana, kun äiti tuli, oli toinen vuode tyhjä. Äiti kulta, olikohan hän pahoillaan? Annilta hän kyllä oli saanut tietää, että Aarre lähti luodolle... Mutta entä jos hän kovin pelkäsi ja jos hän itki...

Aarteelle tuli tuska. Hän nousi istumaan. Jokohan toiset nukkuivat? Ei ollut kuitenkaan ihan pimeä, hän saattoi erottaa heidät. Oiva kuorsasi suu selällään. Senja oli kääntynyt seinään päin, ja Viljon silmät olivat kiinni, mutta Laine valvoi istuen vuoteellansa kädet ristissä.

Uskaltaisiko hän häiritä?

-- Laine, etkö sinä nuku? kuiskasi Aarre epäröiden.

-- Minä rukoilen Isä meidän.

-- Jos nuo eivät heräisi, niin sinä laulaisit vielä sen... sen...

Laine nousi alttiisti ja kävi istumaan säkille Aarteen viereen. Hiljaa hän lauloi:

-- "Siell' ei ole taistoja, viimaisia vihureita, seuraa lepo rauhaisa Herran nimeen nukkuneita..."

-- Hyvää yötä, hän sitten kuiskasi, hiipien säkillensä takaisin. Eivät he tietäneet kenenkään muun laulua kuulleen, eivät huomanneet kahta polttavaa silmää, jotka Viljon vuoteelta seurasivat heitä. Kohta he nukkuivat suloisen unen helmoihin.

* * * * *

Kotona Valkamassa valvottiin vielä. Ikkunoista heijastui kirkas valo ulos sumealle rannalle, ja kauniisti poimuteltujen, hentojen verhojen lomasta pilkisti silloin tällöin vilkkaita päitä. Sitten ne jälleen vetäytyivät pois, jonkin parvekkeen lasiovi avattiin varovasti, koetettiin ihailla luontoa läpi vesiusman ja laskettiin rakosesta tulvimaan hilpeätä humua, joka outona sekaantui sateen ja meren ääniin. Paitsi kapteenska von Sterniä ja Sirkkua oli joukko muitakin vieraita saapunut, ja Valkaman runollinen erakkoisuus oli hävinnyt kuin taikaiskusta. Paroni itse oli aivan erikoisen hauska ja kohtelias, ja paronitar liikkui iloisten ryhmien keskellä nuorekkaana, herttaisena ja ystävällisenä; mutta hän oli kalpea ja tavallista vakavampi.

-- No, Valio, osaatko huvittaa nuoria vieraitamme tässä sadeilmassa? kysyi paroni, taputtaen olalle sorjaa poikaansa, vasta valmistunutta ylioppilasta.

-- Koetan parastani, hymyili Valio.

Hän oli hienon näköinen, silmissä puhdas ja hyvä, hiukan haaveksiva ilme. Tällä hetkellä niistä kuitenkin loisti harvinaisen paljon vilkkautta ja intoa.

-- Vai mitä sinä arvelet, Sirkku? Ehkäpä olenkin huonosti toimittanut virkani. Kun itse on iloinen jo pelkästään tervetulleitten vieraitten läsnäolosta, silloin helposti unohtaa --

-- Sinäkö unohtaisit? Setä kulta, meillä on äärettömän hauskaa! ilakoi Sirkku, hento, siro kuusitoistavuotias, jonka vaaleat hiukset poltettuina kiharoina liehuvat otsan ympärillä.

-- Vai niin -- no mistäpä se hauskuus, tyttöseni?

-- En tiedä... kaikesta. Täällä Valkamassa on niin paljon muistoja.

-- Heittäkää täksi illaksi muistot unholaan ja tanssikaa meidän silmäimme iloksi! Eihän teitä ole monta paria, mutta sitä enemmän saamme ihailla sulavia liikkeitänne. Pas d'Espagne!

Ja paroni istui pianon ääreen soittamaan.

Mailis tunsi huoneen pyörivän silmissänsä. Kiinteästi hän nojautui sohvan kulmaan, ja haikea, äänetön huuto kohosi hänen rinnastansa leikaten tanssin säveltä:

"Miss' on tän'iltana poikani, laps huoleni hellimmän, rukousteni lapsi, mun riemuni, mun toivoni -- missä on hän?"

Paronitar ei ollut mukana, kun viinilaseja kilisteltiin, mutta se ei herättänyt huomiota, sillä siinä hän ei ollut mukana milloinkaan. Kukaan ei aavistanut hänen mielentilaansa, hän kesti hyvin.

Vasta myöhään yöllä erottiin, kukin huoneisiinsa levolle. Valio yksin sai äidin suudelman. Hän ei surrut, eipä edes paljon huolta tuntenut Aarteen poikamaisuuksista, joihin hyvin oli totuttu ennestään. Toruja hän kyllä olisi tarvinnut, pikku veli veitikka -- mutta tuskin niistäkään olisi tänä iltana mitään syntynyt Valion puolelta.

Hän istui ikkunan ääreen hetkeksi ennen maatamenoansa. Sade rapisi ruutuihin ja tuuli vinkui, mutta Valion ajatukset kulkivat aurinkoisissa ilmapiireissä. Hän oli ahkerasti ja tunnollisesti tehnyt työtä koko kouluaikansa, istunut priimuksena viimeiset vuodet ja tuonut ylioppilastutkinnosta luokkansa korkeimman laudaturin. Oliko ihme, että mieli nyt tuntui keveältä ja iloiselta ja tulevaisuus ruusunhohtoisena kajasti? -- Hyvä Jumala, kiitos elämän onnesta! Minä tahtoisin joka silmänräpäykselle sanoa niinkuin Faust: Viivy, hetki, sinä olet niin ihana! Varsinkin tänä iltana...