Part 7

"Silloinkin, kun sinusta äidin työ näyttäisi halvalta; kun entiset tuttavamme meitä ehkä ylenkatsein kohtelisivat?"

Poika oli silloin puristanut pienen kätensä nyrkkiin ja silmät säihkyvinä huudahtanut: "koettakootpas!"

"Kyllä ne _koettavat_", oli äiti rauhallisesti tähän vastannut, "ja sinun tulee koettaa hiljaisuudella sietää heidän ymmärtämättömyyttään, niinkuin teki isäsi, kun hän kärsi vääryyttä. Tiedätkö jotakin toista, jonka kaltainen ennen tahtoisit olla, kuin isäsi".

Lauennut oli pojan nyrkki ja pää painunut nöyrästi alas: ei tietänyt hän toista arvokkaampaa esikuvaa itselleen.

"Katsos!" puheli hiljaisesti äiti; "ei todellinen rohkeus, lapseni, ole kiivaudessa vaan kärsivällisyydessä ja lujuudessa. Ja näitä hyveitä tarvitsemme me kumpikin tästälähin kaksinverroin, sillä aluksi ainakin tulee elämämme olemaan työläämpää ja yksinäisempää kuin ennen koskaan".

"Mutta me saamme olla yhdessä!" oli poika ilosta loistavin silmin huudahtanut.

"Niin saamme, mutta se onni on kalliisti ostettu."

"Ei voi koskaan tulla liian kalliisti ostetuksi, mamma hyvä. Mutta sano — mitä sinä olet ajatellut meidän pitävän tehdä?"

Äiti oli vienyt poikansa ikkunan luo ja osoittanut sormellaan kadun toisella puolen olevaa mustaa ja likaista hökkeliä, jonka ravistanut ovi oli longallaan, niin että sisältä saattoi nähdä vanhan muijan, lasit silmillä ja muodoton nuttu yllään kasvot kääreissä hammaskivun takia, ja käsissä vanhoja vaateriekaleita, joita ei täältä saakka oikein voinut eroittaa.

"Näetkö Ahlmark'in mummoa tuolla? Niinkuin hän nyt istuu ja ahertaa hiljaisena ja unohdettuna, niin on sinunkin äitisi tekevä työtä monta päivää, monta kuukautta jopa monta pitkää ja yksinäistä vuottakin ennenkuin sinä voit miehenä astua maailmaan ja viedä hänetkin valoon ja onneen — jos sitä koskaan voit. Nyt siis tiedät minun vaatimattoman suunnitelmani: minä aion ruveta pitämään räsykauppaa".

Poika oli äkkiä käynyt aivan hiljaiseksi. Lapsellisessa mielikuvituksessaan oli hän ajatellut jotakin aivan toista, ei hän itsekään tiennyt mitä: tosin jotain jossa vaadittiin ahkeraa työtä, mutta joka oli valoisaa, virkeätä runollista, ja nyt — pimeä ja ahdas puoti, kosteutta, räsyjä, unhotusta, hiljaisuutta. Hänen vilkas pikku kielensä vaikeni.

"Luulenpa että _sinä_ ensimäiseksi pelkäät äitisi työtä", oli rouva Lundh surumielin silloin sanonut.

"Etkö sinä, mamma, voisi tehdä jotakin muuta?" oli poika hidastellen kysynyt.

"En, lapseni, minä olen asian päättänyt. Tuo työ ei suinkaan ole miellyttävää, mutta jotenkin tuottoisaa, jos sitä huolella hoidetaan ja minusta siinä on kaikkein parasta se, että itse saan määrätä asiani. Parempi on kuluttaa voimansa oman leivän ääressä kuin toisten, ja lepopäiväni minä kuitenkin saan rauhassa viettää. Mutta sinä, lapseni — siitä juuri tahdoin kanssasi puhua — _sinä_ et ole sidottu sellaiseen elämään, sillä jos jakaisit työn kanssani, tekisit sen täydellisesti. Päivillä kävisit koulussa ja illalla, läksyt luettuasi, auttaisit minua selvitellessä ja lajitellessa noita vastenmielisiä räsyjä, joista aion tulevaisuutemme kutoa... Toverisi ehkä nimittäisivät äitiäsi 'räsyrouvaksi' ja sinua itseäsi jollain samantapaisella nimellä, ja kuitenkaan et sinä lyömällä saisi heidän suutansa tukita, sillä sitä ei isäsi olisi hyväksynyt. Sinun pitäisi kaikessa hiljaisuudessa sietää heidän pilkkaansa, siksi kunnes ehkä kerran koituisi päivä, jolloin voisit heille näyttää, että 'räsyrouvan' poika tiedoissa ja arvossa on varakkaampani ja onnellisempani toveriensa vertainen. Mutta — se käy ehkä yli sinun heikkojen voimiesi, ja ehkä teen väärin ollenkaan esittäessäni sinulle tätä asiaa. Ehkä en itsekään sinun ijälläsi olisi sitä voinut. Mene siis, Jumalan nimessä, enosi luo, joka kuitenkin, ennakkoluuloistaan huolimatta, on kunnon mies; mene kulkemaan valoisampaa ja tasaisempaa polkua, sinä lapseni, ja anna äitisi kulkea omaansa — hän ei kuitenkaan saata koskaan tulla onnettomaksi, niin kauan kuin hän voi sinua ajatella ja sinusta ihmistä toivoa!"

Hiljaisesti ja kyynelittä oli rouva Lundh'in pää vaipunut käden varaan. Kerran vaan, tuon ainoan kerran, oli poika vielä katsahtanut mitättömään olentoon hökkelissä toisella puolen katua; mutta aivan kuin tuo näky äkkiä olisi hänelle selvittänyt äidin rakkauden syvyyden, riensi hän äitinsä luokse ja painoi tämän pään rintaansa vasten. "Ei, mamma", huudahti hän vilkkaasti, "sinä et saa laittaa minua pois luotasi! Voin kyllä tehdä työtä ja nähdä nälkää kanssasi, mutta ilman sinua en voi elää, — ja minä _koetan_ olla pieksämättä poikia, vaikka ne sinusta jotain sanoisivatkin".

Ja näin olivat nämä kaksi lämminsydämistä ihmistä, kyynelten ja hymyn vaihdellessa, liittyneet lähemmäksi toisiaan kuin koskaan ennen, sillä köyhyydellä on usein se etu rikkauden rinnalla, että siinä molemminpuolisten kieltäymysten kautta ihminen on tilaisuudessa osoittamaan rakkautensa lujuutta.

* * * * *

Oli kulunut noin kaksikymmentä vuotta äsken kerrotuista tapahtumista.

Herttaisen lämpimästi paistoi aurinko kahteen alakerroksen pieneen huoneesen siinä kolmikerroksisessa rakennuksessa, josta kertomuksemme alussa mainitsimme. Huoneet eivät olleet isot, mutta sen sijaan oli huonekaluissa kokoa sitä enemmän, joka seikka, kallistuneen komeuden yhteydessä, osoitti että ne aikoinaan olivat nähneet parempiakin päiviä ja väljempiä oloja. Sama oli laita niitten omistajankin, kuihtuneen kaunottaren, joka, tyytymätön ilme kasvoissa, istui leikkauksilla runsaasti koristellussa nojatuolissa, mutta sittenkin tunsi asemansa tukalaksi. Hieno virkkaus oli kirvonnut hänen hervottomista käsistään ja niin avuttomalta näytti hän kuin olisi hänen tiensä vienyt läpi tulen ja ruton ja hän itse ollut nääntymäisillään sen reunalle.

Vastapäätä istui hänen vanha ystävättärensä, ajattelematonna, tylsänä ja tyytymätönnä kuten hän itsekin, antaen himmeän katseensa luisua pitkin seiniä taulusta toiseen aina sen mukaan mihin pikkuinen kirkas valonsäde kulloinkin hyppieli.

"Muutamat ihmiset ovat onnettomuuteen syntyneet", puheli talon rouva vaipuen nojatuoliinsa, "ja lesken osa on kovin kaikista. Kukapa olisi voinut aavistaa silloin, kuin minä naimisiin menin, että elämäni muodostuisi näin surkeaksi! Mutta kun on nuori ja kokematon, niin ei välitä viisaampien neuvoista. Jos sen sijaan, että yhdistin kohtaloni Robertiin, olisin tehnyt, kuten sukulaiseni tahtoivat: mennyt assessori Wilners'ille, olisin tänäkin päivänä vielä elänyt mukana maailmassa, ollut huomattu ja onnellinen sekä voinut saada tyttäreni ylhäisiin naimisiin, sen sijaan kuin nyt — ihan tahtoo tukehuttaa kun ajattelee, että hän tänään viettää kihlajaisiaan miehen kanssa, jolla ei ole nimeä ja joka kuuluu piireihin, joihin minä en ennen olisi jalallani astunut! Kapteeni Hevén'in leski, syntyään von Herzen ja tuo kansan nainen, ties mikä sukujaan liekään, sillä sanottakoon mitä hyvänsä, niin veri se sittenkin jotain merkitsee. Marianne, miten voin minä tätä kestää?"

"Voi sentään, ystävä raukkani, mitä kaikkea me naisparat saammekaan kestää, ja kuitenkin näyttäytyä maailmalle hymysuin ja iloisin naamoin! Kuka olisi voinut aavistaakaan, ett'ei lankosi testamentissaan ollenkaan muistaisi Jeanne-Louisea? Miten itsekkäästi ja sydämettömästi tehty! Se, se vasta vahinko oli!"

"Senkin sydämetön ihminen! Riisti ensin minulta lapseni sydämen, eikä millään lääkinnyt sen jättämää veristä haavaa... En ikinä, Marianne, en ikinä olisi suostunut antamaan tytärtäni hänen nykyiselle sulhaselleen, joll'en lankoni kuoleman kautta olisi toista kertaa elämässäni jäänyt aivan puille paljaille ja kokonaan avuttomaksi — sillä pitkällekö minun mitätön eläkkeeni riittää? Ja niin kovin itsevaltaisesti ja epähienosti kun tuleva vävyni sitte vielä menettelee vaatiessaan, että kihlajaiset ovat vietettävät juuri tuolla, _tuolla_, räsy— ah, en voi saada suustani tuon paikan nimeä! Jos taas en sinne mene, vaan sanoisin voivani pahoin, ei minua uskottaisi; voisivat vielä kieltää sen vuotuisen ylläpitosummankin, jonka ovat luvanneet, sillä ei sen kanssa ole leikkimistä, tuon kauhean ihmisen! Jeanne-Louise raukkani, kun sitoo itsensä tuollaiseen omavaltaiseen mieheen, jonka pitää saada tahtonsa täytetyksi, vaikka mikä olisi! Ja kaiken hyvän lisäksi on oma lapseni niin soaistu, että hänen mielestään tuo halpa ihminen, mokomakin räsykuningatar, kelpaa koko naissuvulle esikuvaksi. Ah, Marianne, elämässä on kovia koettelemuksia!"

"Niin on, ystävä parkani, ja sinun kohdassasi niitä varsinkin on ollut sekä monia että kovia. Mutta — ei siltä, että minä tahtoisin eripuraisuutta kylvää — sanon vaan, että on olemassa monta eri tapaa, joilla voi sanomattakin ilmaista antaneensa perää ainoastaan armottomain olosuhteiden pakottamana, eikä suinkaan omasta tahdostaan. Yhdellä ainoalla helmansa kohotuksella saattaa tottunut maailman nainen osottaa, että kohtalo, eikä hän itse, johtaa hänet oloihin, joita inhoaa ja — ja melkeinpä luulen, että sinun sijassasi kohottaisin tuolla tavoin helmojani kulkiessani läpi _vaatekaupan_, johon arvoon tuo entinen räsykauppa nyt on kohonnut".

"Joll'ei jokainen tuollainen 'kohotus' voisi minulle maksaa 50 kruunun seteliä, niin saat olla varma siitä, ett'en suinkaan kieltäisi itseltäni tuota huvia. Mutta vävyherrani pitää ohjat kireällä. Ja sitä joukkoa, joka siellä mahtaa olla koossa! 'Rouva' Jönsson'ia, Svensson'ia ja Pettersson'ia loppumattomiin. Totta kai tulet luokseni huomena, niin saat kuulla koko näytelmän juoksun, jos nimittäin vielä elänkään moisen määrättömän masennuksen jälkeen. Ah, Marianne, kolmasti päivässä voit sinä laskeutua polvillesi ja kiittää Jumalaa siitä, ett'et ole naimisiin joutunut! Sinä voisit nyt ehkä olla samoin kuin minäkin köyhä unohdettu leski, jonka olisi pakko kestää vaikka millaisia häväistyksiä, saadakseen toimeentulonsa ja voidakseen elää retuuttaa ilotonta ja yksinäistä elämäänsä. Minun Evelinani oli onnellinen kun pääsi pois, ennenkuin tämä uusi koetus meitä kohtasi. Sillä tytöllä oli luonnetta. Hän ei ikinä olisi mennyt tuollaisiin naimisiin, vaikka sydämensä olisikin ollut heikko ja kiintynyt noin alhaiseen henkilöön. Hirveän nopeasti tuo kellokin tänään lentää... kohta se jo on kaksi. Neljän tunnin kuluttua täytyy minun — minun syvään nöyrtyä ja tulevana sukulaisenani tervehtää ihmistä, joka on seisonut räsykaupassa kahdeksantoista vuotta, ehkäpä häntä syleilläkin — sillä kuka sen tietää, mitä minun itsevaltias vävyni suvaitsee käskeä. Oi, Marianne, itke kanssani katkeraa kohtaloani!"

Herkkätunteinen Marianne syleili ystävätärtään ja vanha, kello ilmaisi kahdella kimeällä lyönnillä ajan nopeata kulkua. Vielä vähäinen nyyhkytys, merkitsevä käden liike ja taas istui rouva Hevén yksin, harmitellen ja itkien, kuten hän oli tehnyt koko leskenäolonsa ajan.

* * * * *

"Tästä annan arvoisalle rouvalle luvan kulkea", puheli Ahlmark'in mummo, seisoessaan sangalliset lasit nenällä ja kädet puuskassa entisessä räsypuodissaan, jonka rouva Lundh 18 vuotta sitten oli häneltä ostanut ja nyt muuttanut hauskaksi vaatekaupaksi, jossa lisäksi vielä oli monenlaisia muitakin esineitä mitä suloisimmassa sovussa keskenään. "Epäilen, tokko itse kuninkaallakaan on hauskempaa huonekalustoa? Katsokaas kuinka somalta klarinetti näyttää, tuota uutta alushametta vastaan ja vanha kitara hovioikeushousujen rinnalla rotanpyydyksen päällä! En ikinä väsy tuota katselemasta. Entä nuo pitkät rivit harsohameita, joitten koristuksia, kahvipaahdin kita ammollaan ihastellen katselee. Ja nurkassa tuolla vanha myssy kynttiläjalan päällä, tässä taas nypläystyyny saappaan vetimen vieressä — ja-a, niin tämä on ihan kuin palanen ilmeistä elämää! Jos minä kykeneisin panemaan paperille kaiken sen, mitä tuota katsellessani tunnen, niin ei siitä kirjasta varmaankaan hullumpaa tulisi kuin monesta muusta, jota sukkelaksi kehutaan; mutta oikeen sydämeni pohjasta minua vaan naurattaa tätä kaikkea katsellessa ja ajatellessani niitä monia suuruuksia, jotka tänäpäivänä saavat tätä mutkallista tietä kulkea. Hi, hi, hii! ihan täytyy tässä nuuskaksi panna. Ajatteleppas sitä Ottoa! Siinä on sentään poika, joka ei häpeä äitiään eikä hänen ammattiaan! Ja kun sitte vielä kutsuivat minutkin, vanhan haiskan, tänne juhliin. Ja miks'en minä tulisi? Ei minua suurisukuiset peloita, sillä kun tarkkaan ajattelee, niin räsyjä ne ovat kaikki, ja kukapa aikoinaan lie enemmän sitä lajia käsitellyt kuin juuri minä. Mutta pitääpä käväistä puutarhassakin vielä katsomassa, miltä siellä näyttää. Ei vaan löydy toista, joka, niin osaisi järjestää ja laittaa kuin Mateena Lundh."

Vieras toisensa jälkeen alkoi saapua; heitä vastaanottamassa vaatekaupan ovella, seisoi päivän sankari, fil. tohtori Otto Lundh, korkeakasvuisena ja miehekkäänä hyvänsuopa ja iloinen ilme kasvoissaan. Jos rouva Hevén olisi vähintäkään aavistanut, keitä vieraita tänne tuli, niin ei hän suinkaan sellaisella vastenmielisyydellä olisi peilin edessä säpsää kivistävään päähänsä asetellut kuin hän nyt teki. Mutta se seikka oli tahallaan pidetty salassa, eikä hän ennen vielä kertaakaan ollut jalallaan astunut vaatekaupan vaatimattomalle alueelle, olipa kieltänyt tyttärensäkin koko paikasta sanallakaan mainitsemasta. Ei hän siis myöskään tietänyt, että tuo toimelias ja kauneutta rakastava rouva Lundh jo aikoja sitte oli ostanut vaatekaupan viereisen tontin ja puutarhaistutuksillaan, kukilla, lehtimajoilla, hedelmäpuilla ja raikkailla ruohoalueilla muuttanut sen pieneksi paratiisiksi; ei aavistanuthan, että päivän kunniaksi värillisiä lyhtyjä oli ripustettu puiden oksille, ja että pidot mitä paraimmat oli varustettu hänen onnellisen tyttärensä kunniaksi. Sen hän vaan tiesi, että hänet tänäpäivänä pakotetaan menemään seuraan, jota kauhistuksilla ajatteli ja tyttären iloa säteilevät kasvot saivat hänet, jos mahdollista, entistäänkin kärsimättömämmäksi. Mielikuvituksessaan näki hän likaisen puotikamarin, joukon lihavia vaatekojurouvia, aistittoman koreat kahvikupit, pienen mopsikoiran ja parin sileitä kynttiläjalkoja, ja hengessään tunsi hän, kuinka tuo "lian ja räsyjen keskellä" omaisuntensa koonnut emäntä itsetietoisena ja ylvästellen kohtelisi häntä, joka tosin oli köyhä, mutta kaikin puolin paljoa hienompi kuin tämä, ja joka oli pitänyt parempana ennen kärsiä kuin toimia...

"No, sieltä ne nyt viimeinkin tulevat!" puheli itsekseen Ahlmark'in mummo, joka puodin ovelta oli pitänyt silmällä, milloin morsian äitineen saapuisi, sillä kaikki toiset vieraat olivat jo tulleet. "Eikös kävelekkin tuon herttaisen tyttärensä käsipuolessa pää painossa kuin mikäkin uhrilammas — kun ei häpeäkään, mokomakin vanha tyhjäntoimittaja! Mutta jos minä vaan saan hänet tänäpäivänä vähäksi aikaa kahdenkesken johonkin nurkkaan, niin tahdon silloin hänelle sanoa pari mehevää sanaa, sillä minä vaan en olekaan niin suopea kuin Mateena. Kyllä sitä jokainen osaa itkeä tihuuttamalla henkensä elättää, mutta osata kunnialla ahertaa leipäkannikkansa edestä ei olekaan jokaisen taito. — No, minun kai pitää nyäistä Ottoa, että hän tietää mennä tyttöänsä vastaan, mutta muorin ottaisin minä halusta vähäksi aikaa huostaani."

Jopa seisoikin äiti tyttärineen vaatekaupan ovella, jossa sulhanen, kohteliaasti suudellen tulevan anoppinsa kättä, tervehti häntä ja Ahlmarkin muori kursailematta syleili morsianta. Rouva Hevén oli vähällä pyörtyä, ja hänen silmissään tanssivat inhoittavassa sekamelskassa klarinetit, alushameet, rotanpyydykset ja hovioikeushousut kahvipaahtimon ja saappaanvedinten lyödessä tahtia. Voiko tuo jäykkä, lihava muija olla Oton äiti? Vai niin, hänen "ystävättärensä" vaan. Niin, siellä sisällä "puotikammarissahan" hänen äitinsä luonnollisesti ottaa vastaan. Otto tarjosi käsivartensa tulevalle anopilleen, joka kohotti käännettyä, laahaavaa satiinileninkiänsä sellaisella ylenkatseellisella liikkeellä, että sen olisi pitänyt kerrassaan masentaa ainakin Ahlmark'in mummon, väisti sitte halveksivasti muuatta univormutakkia, jonka omistaja parisen vuosikymmentä takaperin rohkeasti oli häntä valssin pyörteessä syleillyt. Mutta Jeanne-Louise, joka pää pystyssä kulki jälessä, näki noissa naurettavissa esineissä, jotka "kansoittivat" puodin, vaan vanhoja tuttuja, eikä voi mennä takaamaan, ett'ei hän nyökäytellyt päätään ystävällisesti puolelle ja toiselle, kulkiessaan herttaisesti käsikoukkua Ahlmark'in mummon kanssa, joka lyhyessä pumasiinihameessaan, mustassa raitareunaisessa kaulaliinassaan ja koreankeltaisissa myssynnauhoissaan näytti sangen itsetietoiselta ja juhlalliselta. Pian oli kuljettu läpi käytävän, jota seinäpaperien asemasta koristivat harsoriekaleet, kuluneet takit ja haalistuneet kauhtanat, ja kun Otto avasi oven vieressä olevaan puutarhaan, lehahti sieltä vastaan kirkas päivänpaiste ja suloinen kukkien tuoksu, ja koko puutarha juhlapukuisine vieraineen muodosti mitä miellyttävimmän näyn. Sieltä tuli odotettuja vieraita vastaan Oton äiti — ei "halpa", ylvästelevä kojumuija, vaan arvokas ja ystävällinen nainen, jonka käytös oli niin hiljaista ja miellyttävää, ett'ei edes itse Marianne von Hinken olisi hänen edessään tullut hameensa lievettä halveksien kohottaneeksi.

Entäpä vieraat sitte! Voiko rouva Hevén uskoa silmiään? Seisoihan tuolla rovasti M., tässä professorit Y ja Z ja tuossa vanha everstin rouva v. B. ja monta muuta sitäpaitsi, joita rouva Hevén kyllä ei tuntenut, mutta jotka näyttivät sangen arvokkailta, ja joitten nimet, kun hän no sai kuulla, eivät suinkaan tuota arvoa vähentäneet. Rouva Hevén puristi vaatekaupan rouvan kättä melkeinpä ystävällisesti samalla itsekseen aprikoiden, miten tämä seura oli joutunut tähän paikkaan. Sitten osoitettiin hänelle paikka — kunniasija — ja niin juhla sekä alkoi että jatkui tavalla, joka olisi kelvannut esimerkiksi monelle muulle juhlalle, sen tunnusti mielessään kaikessa hiljaisuudessa rouva Hevénkin. Hänen maljansa esitettiin ja juotiin erikoisella kohteliaisuudella, hänen tyttärensä säteili onnea, sulhanen oli niin huomaavainen sekä häntä että muita vieraita kohtaan, että hän alkoi melkein heltyä, varsinkin kun häneltä jäi huomaamatta, miten Ahlmark'in mummo etsi tilaisuutta saadakseen hänet puheilleen kahdenkesken, voidakseen sanoa hänelle selvän totuuden...

Illallista syödessä, joka sekin oli järjestetty yhtä aistikkaasti kuin kaikki muukin, nousi Otto ja kohottaen lasinsa lausui: "Kunnioitetut vieraamme", hän alkoi, "Te, isäni vanhat ystävät ja minun suosijani, voitte syystä kyllä ajatella, että tätä ilojuhlaa olisi voitu viettää jossakin, sopivammassa, paikassa kuin vaatekaupassa kirjavine sisustuksineen. Niinpä on anoppinikin hyväntahtoisesti tarjonnut sitä varten pientä asuntoaan, mutta juhla täällä on minulle suuremman arvoinen kuin missään muualla kaikkien niitten muistojen kautta, jotka tämä paikka minussa herättää. Elävämpänä kuin muutoin astuu täällä mieleeni se äidinrakkaus, jota minun on kaikesta kiittäminen; voimieni herätyksestä, kieltäymyksen ja työn oppimisesta, tiedon lähteille pääsystä, rakkaudesta hyvään sekä itsenäisyydestä, joka, kun se on vapaa ylvästelystä, on välttämätön miehen luonteen kehitykselle, samoiten kuin lempeys naiselle. Täällä muistan selvemmin kuin muualla kaikki ne pitkät, hiljaiset ja työläät päivät ja vuodet, jotka äitini on saanut kestää, tehdäkseen pojastaan kelpo miehen ja onnellisen ihmisen; täällä, juuri täällä unohdetun sopen hiljaisuudessa ja räsyjen keskellä olen oppinut näkemään, ett'ei mikään maailmassa ole voimakkaampaa ja kestävämpää kuin naisen rakkaus, varsinkin jos tuo nainen on äiti. Älköön siis kukaan käsittäkö minua väärin, kun annan tunteilleni vallan ja uskallan ehdottaa toivossa, että kunnioitetut vieraammekin siihen halulla, yhtyvät, maljan kunnioitetulle ja rakastetulle äidilleni ".

Äänekkäillä suosionosoituksilla juotiin malja, mutta rouva Maleena Lundh'in katse, kun hän nöyränä ja kyynelsilmin niiaili puoleen ja toiseen, haki poikansa silmiä tahtoen sanoa: "jos minä vaan olisin tätä voinut aavistaa, niin ei se milloinkaan olisi tapahtunut!"

Esittipä rovasti maljan Ahlmark'inkin mummon kunniaksi, puhuen hänen pitkällisestä ja uskollisesta työstään; ja mummo, joka oli iloinen ystäväinsä onnesta, ehkäpä vähän myöskin sampanjasta, niiata lyykähytteli lyhyeen niinkuin olisi kaurasäkkiä maahan pudotettu ja selitti, ett'ei hän suinkaan ylistyksiä työstään pyytänyt, sillä kun ei "ruoka lähde ulkoa, on se haettava häkistä", mutta tuossa häkissä — räsykojussa — oli hän kaikissa tapauksissa kestänyt kokonaista kaksikymmentäneljä vuotta, aika, jonka hän arveli itselleen rovastillekin olevan liian pitkän, ja tätä sanoessaan nauroi mummo niin, että vaatteet päällä hytkyilivät ja katsoi rovastia pyöreitten sangallisten lasiensa läpi, saaden tämänkin sydämellisesti yhtymään hänen nauruunsa.

Mutta kun Otto hetkiseksi pääsi pujahtamaan pois iloisten vierastensa joukosta, kiersi hän käsivartensa morsiamensa vyötäisille ja kysyi: "Oletko nyt onnellinen, rakkaani, kun näet äitisikin kotiutuvan, kiitos siitä arvoisille, vieraillemme? Kaikki he tulivat mielellään, sekä vanhat että uudet ystäväni, joita ennakkoluulot eivät peloittaneet. Mutta joka tapauksessa olisin hankkinut tänne hienoja vieraita sinun tähtesi, jota olen rakastanut — ties kuinka kauan! Ainakin siitä hetkestä alkaen, jolloin epätoivoissasi juoksit etsimään lapsuutesi leikkitoveria valittaaksesi hänelle, että sinut oli kotoa sysätty pois. Muistatko sitä?"

"Josko sitä muistan! Selvästi on mielessäni se tapaus niinkuin sekin, ett'en koskaan äidilleni uskaltanut ilmaista, että sinä olit minun leikkitoverini. Mutta kohta me, Jumalan kiitos, saamme jakaa sekä ilot että surut, kodin ja kohtalot maailmassa!"

"Kas nytpä onkin sopiva tilaisuus — tuossa se istuu ihka yksin!" jupisi Ahlmark'in mummo ja ohjasi askeleensa suoraapäätä kaptenska Hevénin luo, pyytäen häntä vaatepuotiin korjaamaan jotain ratkennutta ommelta ja asetti hänet nojatuoliin, istuutuen itse vastapäätä pienelle matalalle jakkaralle, jonka yläpuolella riippui rivi miesten vaatteita.

"En minä teitä oikeastaan sen ompeleen tähden tänne pyytänyt", puheli mummo jurosti hämmästyneelle rouva Hevéniille, "vaan sen vuoksi, että tahdon teille sanoa pari totuuden sanaa. Ei siltä, että minä mikään pappi olen, mutta kuitenkin olen päättänyt antaa teidän tietää, että..."

Juuri tänä tärkeänä hetkenä putosi merimiespusero naulasta suoraan arvoisan matamin päähän, ja kun hän vihdoin sai sen niskastaan kiskotuksi pois, oli nojatuoli tyhjänä ja hän tunsi vaan kapteenskan laahustimen hipasevan jalkojaan.

"Odotappas, ihminen!" huusi muori äkeissään, mutta "ihminen" ei odottanut puheen jatkoa, vaan meni arvokkain askelin puutarhan ovelle, johon hän katosi ennenkuin Ahlmark'in mummo oli puseron naulaan ehtinyt ripustaa.

"No", hurpatti mummo, "kyllä hänen pitää osansa saaman, vaikka se nyt jääkin toiseen kertaan. En minä muuta kun sen vaan tahdon hänelle sanoa, ettei sellainen leski, olkoon sitte vaikka kreivitär, joka lapsineen, kaikkineen heittäytyy elinajakseen toisten niskoille, ole liian hyvä silittämään sen kättä, joka kunniallisesti ja ahkeralla työllä elättää itsensä ja omaisensa. Häpeä minulle, jos enempää olisin aikonutkaan sanoa — mokomakin puseron riekale!"

SIUNATTUA HUOLIMATTOMUUTTA.

Kamreeri Nolosta kiusasivat kovat epäilykset ja tämä ei suinkaan ollut ensi kertaa, koska hän ylipäänsä oli luonne, jonka oli vaikea mitään lopullisesti päättää; mutta näin kauheasti kuin nyt eivät ne sentään koskaan ennen olleet häntä ahdistaneet.

Pitikö hän todellakin tytöstä, vai oliko se pelkkää luulottelua vaan? Kosisiko hän, vai jättäisikö sikseen? Ja jos hän saisi myöntävän vastauksen, niinkuin hän melkein luuli, niin mihin ihmeesen panisi hän vanhan Kaisansa, joka häntä oli hoitanut kokonaista kahdeksantoista vuotta?

Jos tuolla kunnon matamilla olisi ollut edes yksikin vika, jonka nojalla hänet olisi saanut irti sanotuksi — mutta ei vaan, hän oli täydellisyys itse. Hyvänsävyinen, rehellinen, järjestystä rakastava ja täsmällinen: ihan, saattaa tulla toivottomaksi ajatellessaan kaikkia hänen ansioitansa.