Part 8

Ja taas toiselta puolen, kuinka voisi hän olla kosimatta tuota herttaista mielitiettyään, joka niin selvästi on osoittanut häntä suosivansa? Sen tiesi itse taivaan Herrakin, ett'ei kamreeri mikään itserakas mies ollut, mutta tyhmemmäksi hän olisi heittäytynyt, kuin itse asiassa oli, joll'ei olisi huomannut, että tyttö häntä hyvillä silmin katseli.

Suloinen hän vaan oli, tuo pikku vallaton, kuoppaisine poskineen ja kiiltävän valkeine hampaineen... tässä pysähtyi kamreeri äkkiä mietteissään, häpeällinen epäluulo valtasi hänet, mutta se hupeni pian puolinaiseen huokaukseen sekä sanoihin: "Vaikka olisi, mitäpä tuosta! Jos ne ovatkin sekä tilatut että maksetut, niin — onhan minun peruukkini samanlainen, enkä minä silti huonompi mies ole kuin muutkaan".

Hän oli kaikessa tapauksessa erinomainen nainen, ja mitä ikään tulee oli sekin varsin sopiva. Kolmekymmentä ja kuusi, vaikka hän näytti kuin olisi vasta kaksikymmentä ja kuusi, ja sellainen järjestyksen ihminen sitte vielä! Miten somaksi sisarenkin koti oli muuttunut hänen tultuaan sinne? Kamreeri oli kyllä ollut tilaisuudessa huomaamaan tämän eroituksen, hän kun oli siellä melkein jokapäiväinen vieras viime vuosina, joina hänen vanha ystävänsä reviisori vielä eli. Kuinka monet kärventyneet paistit ja pohjaanpalaneet maitoruuat hän olikaan siinä talossa ennen nauttinut! Toisin oli nykyään, ja ansio tästä tuli yksinomaan hänelle, tuolle herttaiselle lapselle.

"Ja sitäpaitsi on hän sekä iloinen että kaino", jatkoi kamreeri ajatuksissaan mielittynsä ansioluetteloa. "Laskee aina leikkiä minun pienestä päivällislevostani, kun olen heillä, ja melkein pakottamalla pakottaa minun sitä nauttimaan... asettaa itse sieväompeleisen sohvatyynyn pääni alle ja kantaa yöviitan — autuaan ystävä-vainaani reviisorin oman — sekä kääntää somasti ja kohteliaasti pois pienen päänsä, kun vedän sen ylleni...

"Niin, niin, kyllä sivistynyt nainen sentään on jotakin toista kuin täydellisinkin piika, ja jos nyt huomena, kun sinne kumminkin päivällisille menen, uskaltaisin — mutta en, en minä, ehkä on se sentään liian rohkea yritys! Voinhan odottaa Emman päiviin ainakin. Kun sitte ojennan hänelle kukkavihkon — joka muuten on aivan tyhjänpäiväistä tuhlausta —, niin ehkä silloin keksin jonkun sopivan sanan...

"Jos hän minusta ei pitäisi, niin miksi sitten lahjoitella minulle näitä sieviä esineitä — luulen että naisväki nimittää niitä koruompeluksiksi — jotka somistavat asuntoani! Sanomalehtipidäkkeitä, keinutuolimattoja y.m. Semmoinen tavara maksaa, sanoin hänelle; olihan se velvollisuuteni, vaikka otinkin lahjat vastaan. Mutta silloin ilmaisi tuo herttainen lapsi, että hän itse on sekä kehrännyt että värjännyt langat, jota todistaakseen hän ojensi nähtäväkseni parin pieniä kätösiä, jotka olivat aivan punaiset, niinkuin marjamehun puserruksesta taikka marjojen puhdistuksesta. Oli vähältä, ett'en suudellut tuota kätöstä — eihän sitä ole enemmän kuin ihminen, vaikka peruukkiakin kantaa —. Mutta taisin toki, niinkuin pitikin, hillitä itseni. En minä muuten olisi ehtinytkään sitä tehdä, sillä hän vetäsi kätensä heti takaisin, pyytäen minua vaikenemaan koko värjäysjutusta. Sanoisivat muutoin häntä niin pikkumaiseksi.

"Ajatella sellaista ihmistä, joka sekä kehrää että värjää itse... miten suloiselta ja kodikkaalta hän mahtaakaan näyttää rukin ääressä! Hur... ur... ur... siinä on tuossa aivan kuin musiikkia. Olen nähnyt nuoria äitejä, jotka vuoroin ovat rukkia polkeneet ja vuoroin — ei, täällä sitten vasta kuuma on; luulenpa melkein, että täytyy mennä puutarhaan saamaan nenäänsä hiukan raitista ilmaa.

"Eräänä päivänä pitää minun pyytää heidät kummatkin tänne kahville; se on aika hauskaa. Onneksi ehkäisin heidän viittauksensa, että tulisivat minua tervehtimään ilman kutsua. Kun ihmisellä, kuten minulla, on omat vanhanpojan tapansa — tätä tuumiessaan levitteli kamreeri hymyillen yöviittansa rasvapilkkuisia liepeitä, josta melkein kokonaan puuttui takakaista — niin ei juuri halua tulla yllätetyksi."

Kamreeri asetti päähänsä puutarhahattunsa, joka hyvin olisi sopinut variksenpelätiksi, laahusti tohveleissaan varovaisesti ulos ovesta, kiertäen sen lukkoon ja pistäen avaimen viittansa taskuun. Kun hän sitten kääntyi mennäkseen, näki hän jotain tavatonta, jotain joka sai hänet aivan ymmälle; hänen suuren, oivallisen puulaatikkonsa kansi oli selki selällään! Hän oli ihan jo suuttumaisillaan, mutta hillitsi itsensä ja hymyili. Vai niin, vai ei vanha Kaisa ollutkaan sen säntillisempi... Moni on erotettu paikastaan vähemmästäkin, mutta kotiin tullessaan tahtoi hän kuitenkin olla olevinaan äkäinen kuin turkkilainen. Siitä voi olla hyötyä vastaisuudessa. Onneksi oli puulaatikko tyhjä, mutta se olisi voinut olla täysikin, siellä olisi voinut olla ainakin ruokaa, joll'ei puita, sillä monet reijät kannessa osoittivat, että sitä kesäiseen aikaan käytettiin ruokasäiliönäkin. Antaisiko nyt tällainen turvaton vanhapoika varastaa vaikka korvatkin itseltään mokoman hössykän takia?... Niin, kyllä Kaisan piti tietää, ett'ei kamreeri sitä hevillä unohda!

Mutta mitäs tämä on? Kamreeri seisoi kuin kivettyneenä, kuullessaan tuttuja ääniä alarapuilta. "Josko hän oli kotona?" Väristys kävi läpi luiden ja ytimien: olihan tuo hänen rakastettunsa ja tämän sisaren ääni, ja joku talon väestä vastasi kamreerin olevan kotona, sekä ett'ei hän tähän aikaan koskaan poissa ollut. Äkkiä näki kamreeri hengessään itsensä sellaisena, kuin hän nyt juuri oli: repaleisena ja rasvasena, kelvottomana näyttäytymään. Hänen ainoa toivonsa oli saada paeta. Hän hapuili viittansa taskusta avainta, mutta se oli luisunut rikkonaisesta taskusta vuorin ja päällyksen väliin ja sieltä ihan helmaan saakka, jossa se saavuttamattomana ikäänkuin pilkkaa tehden, kolahteli kiviporstuan seiniin jokaisessa käänteessä, jonka kamreeri teki sitä saavuttaakseen. Sisään ei miesparka päässyt, alas oli mahdotonta mennä, ikkunasta puutarhaan ei hän uskaltanut hypätä ja ääniä kuului jo rapuissa. Silloin — ensikerran eläissään teki hän nopean päätöksen, kääri viittansa ympärilleen ja katosi puulaatikkoon, laskien kannen hiljaa perästään kiini, melkein samana hetkenä, jona molemmat naiset saapuivat ylös.

"Soita", sanoi vanhempi huohottaen; "ihan on tukehtua näitä kirottuja rappuja kiivetessä."

Soitettiin kerta, kaksi jopa kolmekin ja neljännen kerran niin kiivaasti, että kamreeri laatikossaan pelkäsi kellonauhan katkeavan.

"Mutta minä en luule, että se tuohitönttö on kotona", kuuli kamreeri rakastettunsa sanovan...

"No, tottapahan tulee", tuumaili sisar, "ja kun nyt kerran täällä olemme, niin emme niin hevillä erkane. Istuudutaan tähän halkolaatikolle odottamaan; kyllä hän puolen tunnin kuluttua on täällä".

Pieni jysähdys ja toinen vielä ja neitoset olivat istuutuneet.

"Minua tämä jo alkaa tuskastuttaa", selitti "tuo herttainen lapsi" äreästi. "Kohta olen jo puolentoista vuoden ajan häntä valmistellut ja ilman mitään seurauksia. Ainakin 50 kruunua olen menettänyt hänen lahjoihinsa, mutta niin on kuin olisin ne heittänyt pohjattomaan kuiluun. Kyllä ne ovat sietämättömiä tuollaiset vanhat otukset!"

"Mutta olethan sekä kehrännyt että värjännyt ainekset lahjoihisi". nauroi sisar.

"Täytyyhän sille luulotella kaikennäköisiä tyhmyyksiä vielä jonkun aikaa", puheli kaunotar haukotellen. "Mutta maltas, jahka minä saan hänet käsiini, tuon vanhan saiturin, niin kyllä kukkaro laukeaa. Vartioi arvopapereitaan kuin mikäkin lohikäärme aarteitaan... mutta usko pois, kyllä minä päästän lintuset lentoon!"

"No, se onkin oikeus ja kohtuus", myönsi sisar, "sillä mehän häntä olemme vuosikausia elättäneet. Jos kirjoittaisin laskun joka kerrasta, niin kertyisi siitä aika summa".

"Kyllä hän sen vielä saa maksaa", lohdutti "lapsi". "Hänen täytyy ostaa sinun talosi, niin totta kuin nimeni on Emma, ja sitte pitää hänen rakentaa uudestaan se vanha hökkeli, niin että siitä tulee komeudessa kaupungin ensimäinen. Minä en aio niin tarkoin punnita jokaista satatuhantista..."

Kamreeria vallan värisytti laatikossaan, vaikka tilan ahtauteen nähden häntä oikeastaan olisi pitänyt kuumentaman.

"Kun kerran ottaa tuollaisen vanhan peruukkikallon, niin tahtoo sitä jotain palkakseenkin", selitti ihana Emma, "sillä kyllä hän on tavattoman vastenmielinen ihminen. Joka kerta, kun autan yöviittaa hänen päälleen, täytyy minun aivan pois kääntyä".

"Vai siinä se kainous olikin", murisi puoliraivoissaan kamreeri, "mutta odotahan, sinä kavala käärme, tuon saat vielä maksaa!"

"Suurin työ tulee olemaan hänen vaatetuksessaan, semmoinen likainen sammakko kun on", keskeytti sisar. "Kerran yllätin hänet kotonaan. Uh — en pihdeilläkään olisi tahtonut häneen koskea!"

"Hänet viedään pesuun ja sitte räätäliin. Se on ensimäinen tehtäväni", selitti tuo rakastettu varmasti. "Kun vanhat narrit rakastuvat, saa ne taipumaan mihin tahansa, vaikkapa itsensä puhtainakin pitämään".

"Mutta kovallepa näkyy ottavan, ennenkuin hänet saa kosimaan", huomautti sisar huolissaan.

"Katsoppas minua", kehoitti kaunotar toivehikkaasti. "Olenko koskaan jättänyt kesken asiaa, jonka olen _tahtonut_ perille viedä? Ja nyt juuri selvisi minulle, että minä tahdon. Myönnän kyllä, että jo yhteen aikaan tuumailin hyljätä hänet, sillä kyllä siinä vaan hermoja tarvitaan, kun semmoisen kelkkaansa ottaa, mutta — arvopaperit ja sinun turha pelkosi! Paljostako pannaan vetoa että hän kahdeksan päivän kuluttua käsiäni suutelee ja jaloissani mataa..."

"Ei ikinä!" karjasi tuntematon ääni syvyydestä, ja laatikon kansi sai sellaisen jysäyksen, että molemmat naiset sydäntäsärkevällä kirkunalla karkasivat ylös ja alkoivat laukata rappuja alas minkä kynnelle kykenivät, niin että vähällä olivat kaataa kumoon vanhan Kaisan, joka, tuli vastaan raskasta koria raahaten.

Kun mummo, ihmeissään katseltuaan pakenevia, tuli ylös, luuli hän haahmon näkevänsä, kun kamreeri kuolon kalpeana ja vihasta väristen seisoi hänen edessään.

"Kansi! hyvä, rakas kamreeri, _kansi_", sai hän vaivalla, sanotuksi. "Kyllä tiedän, ett'en lähteissäni muistanut painaa sitä kiini ja olen ollut hopuissani siitä koko ajan... Ei sitä vielä koskaan ole minulle tapahtunut, eikä tule vastaisuudessakaan tapahtumaan, jos kamreeri nyt vaan tahtoo antaa anteeksi..."

Kummallisesti katseli kamreeri vanhaa Kaisaa, ja mitä kauemmin hän häntä katseli, sitä enemmän kirkastui hänen muotonsa ja lopulta herahtivat kyyneleet hänelle silmiin. Hän otti mummoa molemmista olkapäistä, puisteli häntä tavattomalla hellyydellä ja sanoi vihdoin, äänen vieläkin väristessä: "Älä enää koskaan puhu kannesta mitään; se oli siunattua huolimattomuutta. _Kaisa_ eikä kukaan muu se kerran, pahuus vieköön, on arvopaperini saava!"

KIIKARIN LÄPI.

Kaikki, jotka tunsivat sotatuomari Hasselin, olivat yksimielisiä siitä, että hän aikoinaan oli mitä omituisin ihminen; nykyaikaan voisi tällaista arvostelua pitää melkein kunniana, mutta ennen vanhaan merkitsi se jotenkin samaa kuin olla vähän hassahtava. Vaikka tuo samainen sotatuomari oli jotakuinkin varakas, eleli hän vaan kahdessa pienessä huoneessa kolmannessa kerroksessa ja käytti kesät talvet vanhaa kulunutta viittaa, jota kaunisti kolme päällekkäin asetettua kaulusta. Talvella se kyllä oli sopiva kappale, mutta miksi hän kesäiseenkin aikaan sitä käytti, ei ollut helppo käsittää, vaikka hänen panettelijansa kyllä selittivät, että hän sen kautta säästi housuja. Mutta hänen vanha taloudenhoitajattarensa vakuutti varsin todenmukaisesti, että ukolla semmoisetkin päällään oli ja että hän niitä samoja housuja oli käyttänyt kokonaista yksitoista vuotta, sekä että ne aikoinaan olivatkin oikein oivat housut olleet, ihan puhdasta manchestersamettia, ja että hänellä aina oli tapana kätkeä niitten lahkeet saappaanvarsiensa sisään. Taloudenhoitajatar oli sitäkin varmempi asiastaan, koska hän kerran kuukaudessa niitä harjasi, ja koska hänelle oli luvattu, että kun niiden nykyinen omistaja kerran herkeää niitä käyttämästä, saa hän ne ystävyyden lahjaksi ja voi niistä itselleen puseron ommella. Mutta hän oli jo melkein kadottanut kaiken toivonsa, peläten puserotta jäävänsä, niin loppumattomat näyttivät housut olevan. Kahdentenatoista vuotena Liisa jo kuolikin pois, mutta housut vaan elivät; ja nuo uskolliset seuralaiset yllään seisoi sotatuomari Liisan ruumiin ääressä, mielessään katuen ett'ei niitä tälle ennemmin ollut antanut. Mutta nyt se oli liian myöhäistä; ruumiskääreiksi ne eivät sopineet. Ei tuomari Liisaa pettänyt ollut, sillä hän tiesi vakaasti aikoneensa lupauksensa rehellisesti täyttää; mitäs hän sille mahtoi, ett'eivät housut ikinä ottaneet kuluakseen. Olihan Liisa sitäpaitsi saanut kaiken saatavansa: 40 kruunua vuodessa ja kerran mustan pumasiinihameen. Rehellinen hän oli ollut (sillä siihen aikaan, kun piioilla oli pienet palkat, ja kun he eivät vielä osanneet kirjoittaa eikä laskea, eli oikeastaan vähentää, olivat he ylipäänsä rehellisiä) ja senvuoksi tahtoi sotatuomari kustantaa Liisan hautajaiset. Niinpä meni hän ruumisarkkukauppaan, valitsi sieltä kaikkein yksinkertaisimman arkun minkä saada voi, tinki tanakasti ja kutsui sitte Liisan langon ja ystävänsä, asessori Träden, hautajaisiin, jotka pidettiin seuraavana sunnuntaina kirkonkellojen soidessa, sekä tarjosi vierailleen lasin malagaa rinkelin kanssa ja neljänneskilon pussin konvehtia.

"Minkälaisia konvehtia pitää olla?" oli myyjämamseli kysynyt.

"Sellaisia, joissa on muistolause paperissa", oli sotatuomari hajamielisesti vastannut.

Mamseli katseli tuota kummallista ostajaa, hymyili ja mittasi yhteisestä makeiskasasta. Senpätähden, kun Liisan lanko, peltiseppä, tuli kotiinsa hautajaisista "kitupiikin" luota ja jakeli makeisia lapsilleen, sanoi hänen kahdeksanvuotias tyttärensä muistolausetta tavaillessaan: "kuules, pappa, miten tässä lukee kauniisti!"

"Terve nyt tultuas, lapsonen pieno Iloksi isän ja äidin sa vieno!"

"Tämähän on ihan pilkantekoa vainajasta", sanoi harmissaan peltiseppä. "Mutta se on varmaan saanut vanhoja ristiäiskonvehtia muutamia penniä halvemmalla, siinä on koko juttu".

Jotenkin samoihin aikoihin istui asessori Träde sotatuomarin luona, maisteli viiniä sameasta lasista ja aukasi konvehtipussin maistaakseen makeisiakin. Sattumalta tuli hän katsahtaneeksi kirjoitukseen:

"Ja Amor tuo veitikka tähtää ja hosuu, Kunnes naimiskaareen hän viimeinkin osuu".

"Soma hautajaiskonvehti tiimat tuumaili asessori ojentaen sotatuomarille makeisen.

"Muistolauseet ovat aina typeriä", vastasi tämä rauhallisesti; antaen sen takaisin vieraalleen. "Ja sitäpaitsi on aivan yhdentekevää; mitä konvehdin taikka ihmisen päällä on, kunhan sisus vaan on hyvä. Liisa oli hyvä ihminen; jos hän olisi elänyt; olisi hän saanut manchesterhousuni..."

"Minäpä melkein luulen; että hän olisi mieluummin ottanut pienen vuotuisen raha-avun, ja sen hän kyllä olisi saanutkin, jos sinut oikeen tuntenen".

"Vuotuisen raha-avunko minulta 'kitupiikiltä'?"

"Jonka käsi kaikessa hiljaisuudessa kuitenkin aina on avoin antamaan."

"Ihmisvihaajalta?"

"Mutta jonka sydän on lämmin kumminkin."

"Vaiti, sinä vanha ystäväni, anna minun pitää maailmalta saamani kunnianimet. En tiedä sen pahempaa, kuin sellaiset ihmisystävät, jotka asettavat jalomielisyytensä kyltiksi itselleen, enkä halveksittavampaa tointa kuin kulkea ympäri ja hakea kiitosta. Minusta on aivan yhdentekevää, mitä maailma ajattelee; hymyilen hiukan tuolle vanhalle mummo paralle, niinkuin sekin minulle ja sitte ollaan kuitit".

"Mutta mistä sinä nyt saat itsellesi taloudenhoitajattaren?"

"Niin, sanoppas mulle se!" vastasi sotatuomari avuttomalla äänellä. "Matamia on kyllä kuin kärpäsiä elokuussa, mutta niihin ei ole juuri enempää luottamista kuin kärpäsiinkään."

"Jos ilmoittaisit lehdissä?"

"No johan ne minut kerrassaan hukuttaisivat — vanhapoika on aina mieluinen syötti sellaisille naisille — ja kuka takaa minulle että sadunkaan joukosta löytäisin vähimmin tuhlaavan."

"Otaksun, että sinä osaat tutkia ihmisiä heidän kasvoistaan."

"Akkojen naamasta ei ota yksikään selvää. Mutta koetan nyt kuitenkin vähän katsella ympärilleni", sanoi sotatuomari huoaten ja silmäten samalla suurta kiikaria isolla puujalustalla, joka täytti melkein koko ikkunan viereisen nurkan.

"Aiotko sinä kiikarilla tutkia savupiippuja taikka jonakin suursiivouspäivänä valita siivoojamummojen joukosta matamin itsellesi?" kysyi asessori Träde vetäen suunsa hymyilyn tapaiseen irvistykseen.

"Eipä juuri niinkään, mutta kaikissa tapauksissa tahdon nyt vähän katsella ympärilleni".

"No, onneksi olkoon ja kiitos tästä päivästä; nyt minä menen".

"Etkö tahdo vielä vähäksi aikaa jäädä — minulla on savustettu lampaan jalka kaapissa."

"En kiitos; odotan siksi, kunnes saat tavaraa lisää ruokavarastoosi. Lampaanjalka menee sulla kyllä mukiin itselläsikin ennenkuin uuden matamin löydät. Hyvää yötä!"

Asessori meni, ja sotatuomari lukitsi oven hänen jälkeensä, istuutui sitte vanhan sohvansa nurkkaan kohtaloansa harkitsemaan. Hän kaipasi Liisaansa enemmän kuin tahtoi itselleenkään myöntää. Niin hiljaa ja kuulumatta oli Liisa hänen ympärillään liikkunut, aina oli hän heti saanut tulen uuneihin syttymään, ei ollut koskaan unohtanut asettaa tohveleita hänen sänkynsä eteen, ruuan oli valmistanut kellonlyönnilleen ja vihdoin hurskaalla mielellä ja kuuluvalla äänellä lukenut iltarukouksen ikivanhasta rukouskirjastaan. Sotatuomari oli vieläkin kuulevinaan kun Liisa omituisella tavallaan luki rukouksen loppusanat: "Ja varjele meitä Jumala perkeleen kavalilta juonilta sekä kovasta rutosta joka pimeissä liikkuu!"

"Niin, siunatkoon Jumala hänen sieluansa; hyvä ihminen oli Liisa", puheli sotatuomari itsekseen pannen kätensä ristiin, "ja sellainen ihminen, joka ei muruja hukannut, joka tapa on minulle kauhistus. Ja sitäpaitsi oli hän niin kekselijäs, ett'ei sellaisia ole kuin yksi tuhannesta. Eikä hän myöskään ahnehtinut turhaa voittoa. Jos hän olisi jäänyt elämään minun jälkeeni, niin ei hänen puutetta olisi kärsiä tarvinnut; mutta niin kauan kuin ihmiset ovat terveet ja kykenevät työtä tekemään, on väärin heitä hemmoitella. Siten kasvatetaan vaan silmänpalvelijoita".

Muutaman tunnin kuluttua valmisti yksinäinen vanhus itse vuoteensa ja paneutui levolle raskain sydämin, valvoi kauan, mutta nukkui vihdoin ja näki unta, että Liisa oli seisovinaan hänen vuoteensa vieressä ja osoittavinaan vanhalla koukkuisella sormellaan puiden latvoja, tiilikattoja ja vinnikammareita, joihin sotatuomarilla oli vapaa näköala. Mutta juuri kuin hänen piti kysyä, mitä Liisa tarkoitti sekä lausua ilonsa siitä, että tämä oli tullut takaisin, — sillä unissaankin muisti sotatuomari Liisan kuolleeksi — muuttuivat tämän vanhat ryppyiset kasvot hymyileviksi lapsen kasvoiksi, kumarista hartioista kasvoi pari valkeita siipiä ja ennenkuin sotatuomari ehti mitään ajatella, liiteli huoneesta pois enkeli, jälkeensä jättäen niin voimakkaan valojuovan, että sotatuomarin täytyi hieroa silmiään ja — herätä siihen.

Oli jo valoisa päivä ja huone näytti kesäisen auringon heleässä valossa sangen kodikkaalta. Mutta ei kuulunut keittiöstä kuppien ja lusikoiden kilinää eikä tunkeutunut sisään äsken paahdetun kahvin suloista tuoksua. Niin kovin hiljaista siellä oli ja sotatuomari, joka heti herättyään ei ollut muistanutkaan suruansa, tunsi sen taaskin kahta raskaampana.

Hiljainen koputus ovelle joudutti hänet tavallista kiireemmin manchesterihousuihinsa. Avattuaan oven, näki hän edessään naaman, jonka joskus ennenkin Liisan luona oli nähnyt ja nyt viimeksi eilen täällä: Liisan langon, peltisepän.

"No, mikäs nyt on hätänä?" kysyi sotatuomari äreästi, "eikö makeiset, jotka eilen saitte, olleetkaan tarpeeksi hyviä, koska tulette takasin?"

"No, eihän nuo niin erinomaisia olleet, nekään; mutta en minä sentähden tänne tullut. Minä tahdoin vaan sanoa", puheli peltiseppä liikutettuna, "että meillä on ollut aivan väärä käsitys sotatuomarista... ja että me eilen saimme käärön, joka sisälsi 500 kruunua ja jonka kuoreen oli kirjoitettu: Liisalta hänen sisarenlastensa kasvatukseksi..."

"No, entä sitte?" sähisi vastaan sotatuomari, "enkö minä sentähden saa edes pukeutua? Mitä se asia minuun kuuluu? Kiittäkää sitä joka rahat teille antoi ja pitäkää hyvänänne."

"Mutta ei niitä kukaan muu ole _voinut_ antaa kuin sotatuomari, ja jos isän siun..."

"Kuulkaas nyt, hyvä ystävä: te olette rehellinen mies, sanoi Liisa, mutta tyhmä te olette, sanon minä. Mitä on minulla teidän lastenne kanssa tekemistä? Menkää nyt ja levittäkää tämä juttu kaikkialla Tukholmassa ja hankkikaa kaikki kakarat minun elätettäväkseni! Jos lahjan kuoressa kerran on Liisan nimi, niin on hän tietysti pannut siihen kaikki palkkasäästönsä ja pyytänyt jonkun ystävänsä lähettämään ne teille. Ei hän niin eilispäivän lapsi ollut, ett'ei jotain olisi säästääkin ehtinyt. Tehkää niinkuin Liisa on sanonut: kasvattakaa lapsenne kunnon ihmisiksi ja antakaa toisten, joilla ei heidän kanssaan ole mitään tekemistä, olla rauhassa — ja nyt hyvästi!"

Ovi paukahti kiini ihan peltisepän nenän edessä, joten tällä ei ollut muuta neuvoa kuin harmissaan lähteä takaisin kotiinsa, jossa hän vaimolleen vakuutti: "ett'ei se saituri sitä vaan antanut ole. Vähältä ett'ei heittänyt minua rapuista alas. Sanoihan Liisakin aina, että se on kitsas kuin mikä; en ymmärrä, miksi sinun piti narrata minut sinne!"

"Mutta Liisa sanoi myöskin toisinaan epäilevänsä, että ukko salaa lahjoittelee yhtä ja toista tarvitseville. Kyllä minä sittenkin luulen, että se on hän!"

"Minä annan pienet joulut koko ukolle", sanoi peltiseppä; "voisihan hän edes siivosti kohdella ihmisiä, senkin vanha äkäpussi, olkoon hän sitte antanutkin taikka ei. Minä vaan en sinne enää ikinä mene."

Sill'aikaa leikkasi sotatuomari viipaleita suolasesta lampaan jalasta, ryyppäsi malagaa palan painikkeeksi ja puheli itsekseen: "kerran ja parikin tämä voi käydä päinsä, mutta kyllä sitä ihminen pitemmän päälle hoitajan tarvitsee. Ja nyt tarkastuspaikalleni!"

Hän kääri viitan paremmin ympärilleen, levitti peiton sängylle ja meni sitten kiikarin ääreen ja suuntasi sen erään vastapäätä sijaitsevan korkean talon vinnin akkunaan.

"Eikös vaan istukin jo täydessä työssä, vaikka vasta on varhainen aamuhetki", puheli ukko tyytyväisenä. "Tuo se on tytöistä parahin. Niin, niin, nyökäyttele sinä vaan päätäsi lintuselle! Olenhan sen antanut kantaa sinne ylös tuottamaan sinulle hiukan iloa keskellä ahkeraa työtäsi vanhan äitisi hyväksi. Mahdat sinä mielessäsi tuumailla, minkä näköinen sinun tuntematon ihailijasi lienee. Niin, kaunis ja hieno hän on, 60 vuotta harteilla ja peruukki päässä, mutta sellaiset ritarit ne parhaita ovat, sillä ne eivät tuota koskaan sydänsuruja... Et sinä aavista liverrellessäsi siinä kilpaa lintusen kanssa, että monta kertaa olen hartaasti halunnut keventää kuormaasi ja antaa sinulle suuremman vuotuisen raha-avun; mutta kun näen sinun sydämellisen ilosi joka kerta kuin työlläsi voit tuottaa äidillesi huojennusta, niin ei ole minulla ollut rohkeutta heittää kultaista Eris-omenaa häiritsemään kotisi hiljaista rauhaa. Mutta isällisellä huolella seuraan kohtaloasi, ja voit olla varma siitä, että jos voimasi joskus pettävät, niin olen valmis näkymättömänä uskollisesti sinua auttamaan..."

"Nyt n:o 2:seen", jatkoi sotatuomari suunnaten kiikarinsa vähän kauemmas. "Senkin vetelys! Loikoilee vielä sängyssään, vaikka jo aikoja sitte olisi kirjan ääressä istua pitänyt! Soisin sydämestäni, että kiikarini olisi elefantin kärsä taikka että saisin kaiken veden ruiskukannuuni kootuksi voidakseni tihuuttaa sen tuon laiskurin niskaan. Kyllä silloin jaloilleen pääsisi, sen takaan. Mutta, kas — korttipakka ja raharasia! Vai on herra sitä maata. Ja tuossa kaksi tyhjää pulloa ja neljä lasia. Aivan oikeen, kaikki mitä tarvitaan työhalun ja — kyvyn hävittämiseksi. No, jääköön nyt vielä tällä kertaa rankaisematta, mutta jos tuota tapahtuu useammin, niin ei hän tule kuulumaan seurustelupiiriini. Niin, sillä siihen luen minä kaikki ne, joita kiikarillani tarkastelen ja joitten töihin ja toimiin minä pelkästä ihmisrakkaudesta sekaannun.