Part 6

"Armoa, mylady, minun kasvoni ne silloin teitä pelästyttivät; minun julkeat, syntiset käteni ne ajatuksissa jo tavoittivat teidän jalokiviänne, joita te ilman epäilystä siroittelitte ympärillenne. Ollessani sänkynne alla, näin kyllä teidän kauhunne huomatessanne minut peilistä, jota en ollut älynnyt lukuunottaa ja olin varmasti päättänyt että, jos te huudatte apua taikka yritätte paeta, karkaan päällenne ja — oi mylady, minulla voisi olla tällä hetkellä murha omallatunnollani, sillä olin silloin sellaisessa mielentilassa, jolloin ihminen ei mitään punnitse. Olin kadotettu, hävinnyt, mielipuoli... Jääköön kertomatta, miten sellaiseen tilaan jouduin, koska en voi olettaa, että teillä olisi halua kohtaloitani tietää. Lyhyesti mainiten, minä siis vaan kerta toisensa perästä petin omaisteni toiveet ja tuhansien hyvien päätösten jälkeen minä yhtä monta kertaa lankesin, niin että minusta lopulta tuli sekä varas että murhaaja, ainakin olivat ajatukseni sellaiset, vaikka Herra armossaan esti minut itse työstä käyttäen teitä välikappaleenaan. Sillä sinä hetkenä, jona te, mylady, uskalsitte jäädä paikoillenne, vaikka tiesitte minun läsnäoloni; uskalsitte rukoilla silloin kuin joku toinen olisi paennut; uskalsitte jättäytyä kuin viaton lapsi Jumalan haltuun, vaikka tiesitte pahantekijän käden jo olevan ojennetun ylitsenne — silloin, mylady, minä ensi kerran eläissäni käsitin, kuinka jalo ihmissielu saattaa olla. Ehkäpä, niin ajattelitte te, hänen sydämensä heltyy, kuullessaan millaisella luottamuksella minä uskon kohtaloni _Hänen_ käsiinsä, jolla kaikkivalta on. — Ja sydämeni heltyi, mylady; häpesin halpamaista aijettani. En tahtonut, että te, heikko, turvaton lapsi, olisitte vahvempi minua ja poistuin koskematta jalokiviinne — te tiedätte sen kyllä, te joka sykkivin sydämin kuuntelitte poistuvien askelteni etenemistä. Seuraavana päivänä olin matkalla Ameriikkaan, tehden työtä laivalla elatuksekseni kuin halvin työmies, vaikka kasvatukseni tähän asti — häpeäksi mainiten — olikin tarkoittanut joka suhteessa tasoittaa ja raivata tieni maailmassa mahdollisimman tasaiseksi ja mieluisaksi. Saavuttuani onnellisesti tuohon uuteen maahan, menin lähetyskouluun ja valmistausin lähetyssaarnaajaksi. Miten sitä ennen ja koko sinä aikana olen saanut taistella ja kärsiä, sitä ei saata sanoin kuvata; ainoa lohdutukseni on, että Herra sen tietää.

"Noin kahdeksan vuotta sitten jouduin erääsen hindulaiskylään, jossa äsken alkuasukkaat ja englantilaiset olivat keskenään taistelleet. Sotapappi oli sairastunut ja minut haettiin lasarettiin, antamaan muutamille kuoleville viimeistä lohdutusta. Ah, mylady, älkää noin kalvetko — tuon teille suloisia sanomia... Kuolevain joukossa oli eräs nuori mies — te hänet kyllä tunsitte — joka kuumeen kiireessä viittasi minua luoksensa. Miten hyvin muistankaan hänen jalon muotonsa, vaikka siitä jo onkin kulunut kahdeksan vuotta! Näen vieläkin ilon välähdyksen hänen silmissään saatuaan kuulla, että olen lähetyssaarnaaja. 'Olette englantilainen ja palaatte kerran takaisin rakkaasen Englantiin. Viekää silloin mukananne kuolevan tervehdys!' Hän mainitsi silloin teidän nimenne, ja voi, millä erinomaisella rakkaudella hän sen teki! 'Sanokaa hänelle', kuoleva sortuneella äänellä minulle kuiskasi, 'että hän oli minulle kallis viimeiseen hetkeeni saakka ja antakaa takaisin tämä hänen ainoa lahjansa, muisto elämäni suloisimmasta ja katkerimmasta illasta!'"

Lady Evelyn nousi äänettömänä liikutuksesta ja ojensi kätensä ottamaan pientä paperikääröä, jonka lähetyssaarnaaja syvään kumartaen hänelle antoi. Ei hänen tarvinnut sitä avata tietääkseen että siinä oli pieni valkoinen hansikas, jota uskollisesti oli säilytetty monenlaisten kohtaloiden vaihdellessa.

Yksi ainoa suuri kyynel vieri hitaasti lady Evelyn poskelle ja siitä alas käärölle, jota hän vapisevin käsin piteli ja hyvään aikaan ei heistä kumpikaan puhunut sanaakaan.

"Ja nyt, mylady", kysyi vihdoin lähetyssaarnaaja nöyrästi, "uskallanko toivoa saavani teiltä anteeksi?"

"Herrani", sanoi lady Evelyn, ojentaen hänelle lämmöllä molemmat kätensä, "sanantuojana olette minua kohtaan runsain määrin sovittaneet sen mitä olette rikkoneet. Minä olen opettanut teitä elämään ja te minua elämässä keveämmin kärsimyksiä kantamaan; olemme siis kuitit. Tämä kihlattuni tervehdys on minun elämäni ehtoolla oleva kuin kirkas heijastus ylevämmästä maailmasta. Siellä me kerran toisemme tapaamme ikuisessa ilossa".

"Vieläkin yksi kysymys", jatkoi saarnaaja hetken vaitiolon jälkeen; "voitteko enään koskaan luottaa minun aikeitteni rehellisyyteen, voitteko kuulla minun saarnaavan sanaa pahentumatta siitä, kun nyt tiedätte kuka olen ja mikä olen ennen ollut?"

Kaunis ilme kasvoissaan vastasi lady Evelyn: "tähän kysymykseenne vastaan raamatun sanoilla: 'taivaassa on oleva suurempi ilo yhdestä syntisestä, joka itsensä parantaa, kuin yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä vanhurskaasta, jotka eivät parannusta tarvitse'. Ja omasta puolestani lisään minä: 'suokoon Jumala, että voisin taistella yhtä rehellisesti, kuin te olette tehneet!'"

Lähetyssaarnaajan rinnasta putosi kuin suuri paino ja kun hän, vielä tunnin ajan keskusteltuaan lady Evelyn kanssa, astui katua kotiinsa, oli hänen ryhtinsä suorempi ja astuntansa keveämpi.

Mutta lady Evelyn istui jälleen yksin huoneessaan, kuten pari tuntia sitten, talvisen hämärän vähitellen kiehtoessa vaippaansa esineen toisensa jälkeen, viimeksi kätkien sen pienen, valkoisen hansikkaan, joka silloin ja pitkät ajat jälkeenkinpäin sai monta kaipauksen ja rakkauden silmäystä.

KAKSI LESKEÄ.

Kirkkaasti valoi kevätaurinko loistettaan yli Tukholman, runsaasti valaisten sen leveämpiä katuja ja lähetellen elvyttäviä säteitään kapeammillekin, vieläpä jonkun valojuovan, ikäänkuin koetteeksi, pilkistämään soliin ja käytäviinkin.

Torilla ja kaduilla vilisi somasti puettuja lapsosia hoitajineen; naisia raikkaissa kevätpukimissa sekä herroja uuden uutukaisissa kevättakeissa ja lasikakkulat nenällä.

Kaartin kasarmista tuli vahtiparaati kiiltävine painetteineen ja punaisine höyhentöyhtöineen ryhdikkäästi marssien pitkin suurtakatua vilkkaitten sävelten tahdissa, edessä, sivulla ja takanaan koko lauma lapsinulikoita, piikoja ja katupoikia, jotka eivät ikinä väsy katselemasta tuota verratonta paraatia. Siinä oli iloa ja elämää.

Mutta tuossa aivan lähellä, eräällä sivukadulla tarjoutui toinen näky; kuoleman, kaipauksen ja vakavuuden kuva. Leveä, äsken tuoreilla kuusen havuilla peitetty tie, joka johti kauniin, kolmikerroksisen talon portilta, sekä siitä vähän matkan päässä olevan mitättömän puutalon edustalta, ilmaisi, että sitä myöten oli kohta kuljetettava kahta väsynyttä matkamiestä heidän viimeiseen leposijaansa. Muhkeat ruumisvaunut liehuvine valkeine höyhenineen, odottivat kolmikerroksisen rakennuksen edessä, sill'aikaa kun puuhökkelin edustalla oli kehnoin musta puulaatikko, mikä konsanaan lienee matkaa tehnyt elämän ja kuoleman naapuritalojen välillä. "Puulaatikon" takana odottivat yhdet ainoat ajoneuvot, mutta höyhenkoristeisten ruumisvaunujen jälessä seisoi kokonainen jono toisia vaunuja, joitten ikkunoista näki naisia hienoissa surupuvuissa, kukkavihkot sylissä ja muoto murheellisena, kuten asiaan kuului, ja herroja, jotka istuivat joko välinpitämättöminä taikka salavihkaa tarkastellen ihmisjoukkoja, joita oli kerääntynyt katukäytäville saattoa katsomaan.

"Kylläpä sillä herrasväellä pitää olla komeata!" huomautti muuan matami, kädet esiliinan alla, naapurilleen, eräälle "rouvalle", joka, nenä punaisena ja hallistunut liina harteilla, seisoi hänen vieressään.

"Ei ne siitä sen autuaammiksi tule", lohdutteli tämä, "mutta onhan tuota väliin hauska katsella. Tässä viime viikolla minä olin katsomassa kolmia hautajaisia, joista yhdet varsinkin olivat aivan erinomaisen hienot suruharsokoristeineen ja surumusiikkineen — niin, tietystihän matami ne itsekin näki, turhahan minun niistä on puhuakaan. Nehän olivat hänen ylhäisyytensä V:sen hautajaiset, sen, joka asui Kuningattaren kadulla 79."

"En minä niitä nähnyt, sillä olin silloin kipeänä. Kyllähän tässä alituiseen saa työtä tehdä ja vaivaa nähdä, vaikk'ei ihmisellä sen vertaa terveyttä ole, että edes saisi olla mukana jossakin viattomassa huvituksessa. Olikohan tuo rikas, tämä kapteeni tässä?"

"Rikasko? Vieläpä mitä — mutta kaunis oli mies ja reima mies ja naimisissa hienon ja ylhäisen tytön kanssa, joka oli yhtä köyhä kuin hän itsekin, joten ne sopivat yhteen kuin vakka, ja kansi. Mutta se on selvä, että hienoa heillä kuitenkin oli, ainahan tuollaisilla ihmisillä sitä on. He lainaavat toiselta ja maksavat toiselle, ja lopuksi perii paholainen ne kaikki, kuten täti vainaallani oli ennen aikaan tapana sanoa".

"Onko niillä lapsia? — Tyrki vähemmin, sinä siellä takana, senkin lurjus!"

"_Tekö_ niin sanoitte, hyvä! Mutta kun ihminen on noin lihava niin voisi pysyä kotonaan!"

"Sinäkö se ruokani maksat, mokomakin pakarinahjus? Mene kotiisi rinkeliä kiertämään ja anna kunnon ihmisten hoitaa itse itsensä".

"Hoitaako itse itsensä? Totta kai, sillä jos teidätkin pitää kunnon ihmisiin lukea, niin en minä ainakaan halua hoitajana olla. Mutta vetäkää vatsa sisään vain, sen neuvon minä teille annan, taikka voivat ne sitä pian sururummuksi luulla!"

"Nykyajan poikanulikoissa sitte ei ole häpyä ei nimeksikään", äkäili matami "rouvaan" kääntyen.

"Ei niissä sitä milloinkaan ole ollut", vakuutti tämä. "Matami kysyi, josko noilla tuolla oli lapsia. On heillä kaksi pientä tyttöä — kyllä ne täällä mukana ovat, kohta me ne näemme — noin kuuden ja kahdeksan vuoden vaiheilla. Ja-a, voi mun päiviäni jos sielläkin konkurssi tulee, niin saa suku koko lauman niskoilleen, sillä se rouva sitte ei osaa niin mitään, sen kuulin sisareni tyttären serkulta, joka on tuttu talon 'köksän' kanssa. Hiljaa, tuolla kannetaan tarjottimella jotain kuskillekin. No, katsos vaan! Oli siinä jäätelöä piisaamaan asti — eivät ne tuollaiset ihmiset ikinä säästämään opi! Mutta kerskailua se on kaikkityyni. Kuuleeko matami, joko soitetaan? Vai jo, no sitte ne kohta tuovat ruumiin. Kas tuossa, mitäs minä sanoin? Jaa, jaa, sitä tietä meidän kaikkein on kulkeminen. Ajatelkaas, millainen joukko kukkasia ja seppeleitä! Peittävät kannen ihan kokonaan. Ja miten leveä rimpsu lakanassa ja noin korea levy kirstun päässä ja hopeajalat kirstussa! Nouskaapas, matami, varpaillenne, jos voitte, ja koettakaa lukea mitä siihen levyyn on kirjoitettu! Kas, tuossa tulee leski — voi raukkaa, kun on itkettynyt! Entä pikku tytöt. Aika somat ovat suruharsohatuissaan pitkine vaaleine kiharoilleen, sitä ei voi kieltää!"

"Tuo on varmaan joku sukulainen, tuo jolla on leveä harso hatun ympärillä, ja joka nyt juuri tulee?"

"Kapteenin veli, matami hyvä, ei enempää eikä vähempää, ja hän on joku erinomaisen hieno ja korkea-arvoinen herra siellä oikeuksissa, vaikk'en minä osaa sanoa mikä. Mutta se taitaa olla jäykkä herra, niin että sääliksi käy leski raukkaa, jos hän joutuu sen kanssa tekemisiin. Ei, mutta katsokaas, mitä kyytiä ne menevät, niinkuin olisi tulipalo jälessä, eivät ne vaan tahdo köyhälle raukalle näyttää niin mitään."

"Oliko rovasti mukana?"

"Oli varmaan, luulen ma! Harmi, kun eivät enää saa haudata kaupunkiin, niin olisi matami saanut kuulla korean puheen, sillä kyllä ne papit silloin aina koreasti puhuvat, kun saavat hyvän hautajaismaksun. Luuleeko matami, että yksikään ihminen sanoo ainoatakaan hyvää sanaa maisteri Lundh'ista tuolla, hänestä, jota nyt juuri kantavat portista ulos? Ei niin sanaakaan! Mutta kunnon mies hän kuitenkin oli, sanon minä. Ja rehellinen, kunnon ihminen on hänen vaimonsa myös, silloin kun tarvis vaatii, sillä hänen isänsä oli apulaispappi maalla, vaikka olikin köyhä, niin että lasten piti hankkia elatuksensa miten paraiten taisi. Hiljaa, tuossa ne tulevat! Jaa, jaa huono on se kirstu, eikä sitä monet seppeleet korista".

"Oli, tyhjää kaikki, rouva hyvä, ei se mitään merkitse, sillä rikkaat ostavat itse kukkakimppuja ja seppeleitä, joilla peittävät sitte koko kirstun luulotellakseen muille, että vainajalla oli ystäviä kuin kirjavia kissoja. Miten itkeekään raukka, tuo Lundhska! Niin, niin, ei se mitään helppoa ole. Kyllä minä sen aina muistan, kuin _minun_ autuas ukkovainaani teki minulle samat kepposet... Mutta kyllä se, näettekös, rouva hyvä, siltä haihtuu. Katsokaas hänen poikaansa! Mitenköhän vanha tuo mahtaa olla — ehkä noin kymmen vuotias?"

"Niillä vaihein. Ei ole Lundh'skalla lankoa taikka muita ylhäisiä sukulaisia auttamassa. Näkikö matami oliko hänellä valkeata kääntökaulusta?"

"Oli, ja esiliina myös. Tottahan nyt!"

"Niin, mutta muutamat surevat vaan mustissa. Se kuuluu nykyään olevan muodissa, muka, mutta minusta se on huolimattomuutta vainajata kohtaan. Oliko hänellä kukkavihko?"

"Oli, oli ja pojalla oli myöskin, mutta enempää en nähnytkään. Apulaispappi tulee kaiketi hautaamaan. Siellä on koko joukko köyhiä yht'aikaa haudattavana, ja niistä hän, miesparka, ei paljoa rikastu! Eikös vaan olekkin niin, kuin olen sanonut, että vielä viime hetkessäkin pitää tehtämän erotus rikkaan ja köyhän välillä. Raha se, rouva hyvä, maailmaa hallitsee".

"Kyllä matami oikeassa on. Jos ei niin olisi, niin taitaisi monella olla toinen asema täällä maailmassa kuin nyt on, ja mitä meihin kumpaankin tulee, niin ehk'emme nytkään tässä kadulla seisoisi, joll'ei olisi olemassa tuota 'jos'."

"Se on varma se, rouva kulta. Ei, nyt pitää mennä kotia, saamaan joitain vanhoja riekaleita yllensä, kun on mentävä kuuraamaan eräälle kontrollöörille. 'Hienoa' väkeä ja saitaa myöskin. Kruunu päivässä ruuan kanssa, semmoista kuin sekin sitte on, eikä hituistakaan kotiin vietäväksi, joll'ei köksä ole sattunut tapaamaan sulhastansa ja sen vuoksi ole hyvällä tuulella. Kas niin, nyt kääntyivät viimeiset vaunut nurkan taakse. Jahaa, ne matkustajat eivät enää ikinä takaisin palaja, ja samapa tuo lienee, sillä ei tässä sopukassa, jota maailmaksi kutsuvat, niin erinomaisen hauskaa ole."

"Hyvästi, rouva hyvä, ja kiitos seurasta!"

"Hyvästi, matami kulta! (Niin, minä sanon vaan yksinkertaisesti matami, koska en saanut sanoa rouvaksi!")

"No niin, tietysti! Nykyään on ylpeys muutenkin niin suuri, että kaikkia roskaväkeä pitää kutsua herroiksi ja rouviksi, vaikka tuskin kengän riekaleita jalkaansa saavat ja maha huutaa kuin höyrypiippu. Mutta moisista tyhmyyksistä minä vaan en välitä ja olen tyytyväinen, kun saan kuulua kunnon ihmisten joukkoon. Mutta aivan toinen on rouvan laita: teistä näkee heti, että kuulutte parempiin ihmisiin."

"Niin, niin, hyvähän se on, kun pidetään arvossa!... Minun mieheni palveli assistenttina, vaikka pahansuovat ihmiset eivät antaneet rauhaa ennenkuin saivat hänet viralta pois. Niin, niin, kyllä matami ymmärtää, miten kurja kateus voi ihmisen kaataa."

"Kyllä minä sen ymmärrän! Eikö ne panneet minunkin ukkoani Pitkäsaareen kolmeksi vuodeksi, ja mistä syystä? — Ihan syyttä suotta! Hän oli yhtä viaton kuin rouvankin mies, sen voin valalla vannoa. Mutta kaikki ne köyhää sortavat, hänellä kun ei ole puoltajaa. Voikaa hyvin, rouva hyvä, hyvästi, hyvästi!"

* * * * *

Komean kivitalon hienossa huoneustossa istui muutamia viikkoja jälkeenpäin leski kauniissa surupuvussaan kokonaan kyynelten vallassa. Seuranaan oli hänellä eräs ystävättärensä, neiti Marianne von Hinken, joka sydämestään otti osaa hänen suruunsa ja koetti lohduttaa ystävätärtään kertoilemalla miten hänen toisten tuttaviensa luona, tällaisissa tilaisuuksissa oli ollut.

"Niin, en minä, Eugenie hyvä", hän lopuksi sanoi, "saata käsittää, että sinä mitenkään _voisit_ toisin päättää, kuin antaa hänet langollesi".

"Mutta minä en _tahdo_ mennä sedän ja tädin luo!" intti vastaan pikku kuusivuotias ja puristautui koko voimallaan äidin käsivarteen kiini. "He eivät ole hyviä; aina ja kaikista asioista he meitä toruvat, ja Ludvig lyö meitä, kun ei kukaan vaan näe. Mamma kulta, anna minun jäädä sinun luoksesi!"

"Voi, rakas, kallis lapseni, sinä olet vielä liian pieni ymmärtääksesi tätä, mutta — me olemme köyhiä ja minun täytyy totella. Jos setäsi ja tätisi ottavat sinut omaksi lapsekseen, saat sinä hienon kasvatuksen, niin ehkäpä joskus saat vielä periäkin heidät, ja minä ja siskosi saamme koko, ajan määrätyn vuotuisen avun; mutta jos emme sinua anna, ei setä auta meitä ollenkaan, ja siinä tapauksessa me, lapsi kultani, saamme kuolla nälkään, sillä eläke, jonka, isän jälkeen saamme, ei mihinkään riitä."

"Mutta, mamma, emmekö voi tehdä työtä?" kysyi pienokainen päättävästi. "Minä tahdon kulkea kadulta kadulle ja kaupata rihmaa, nauhaa ja appelsiinejä — mitä tahansa, kunhan vaan saan illalla tulla takaisin sinun luoksesi."

"Äh, miten tuo Jeanne-Louise puhuu!" puuttui keskusteluun vanhempi tyttö, joka tähän asti oli ollut aivan ääneti, "eihän muut kuin huonot ja repaleiset lapset käy sillä tavoin ympäri myymässä."

"Älä sano niin, pikku enkelini", oikaisi äiti veltosti tytärtään. "Kyllä ne silti voivat kilttiä, lapsia olla."

"No, näetkös nyt, mamma", huudahti pikku tyttö vilkkaasti. "Voinhan minäkin sitte kuljeskella ympäri, koska voin olla kiltti kuitenkin. Kulta, kulta mamma, minä ansaitsen rahoja aivan hirveän paljon, niin ett'ei teidän kummankaan tarvitse tehdä niin mitään. Voi, mamma, anna minun jo huomena rikkoa säästölaatikkoni ja ostaa niillä rahoilla appelsiineja myytäväksi!"

"Lapsi repii aivan sydämen rinnastani", sanoi äiti lapsuudenystävälleen, kyynelten valuessa runsaasti pitkin poskia. "Mutta mitä tehdä? Mitä pikemmin se tuskan hetki on ohi, sitä parempi. Mitä minä, hyljätty raukka, voin tehdä! Ei ole muuta neuvoa kuin alistua. Voi, tällaista sanomatonta uhria! Tiedän niin hyvin, millaiseksi elämä sitte tulee; en saa vaatettaa itseäni enkä tytärtäni niinkuin tahdon, en mennä mihin tahdon, enkä _missään_ asiassa tehdä oman mieleni mukaan, kun kerran olen antautunut lankoni kovan käden ohjiin... Mutta taas toiselta puolen: lapseni saavat hyvän kasvatuksen, minä saan pitää vanhat ystäväni ja tapani — joka seikka tällaiselle heikolle ja avuttomalle ihmiselle on suurempi arvoinen, kuin moni luuleekaan —; kaikki jääpi ulkonaisesti ennalleen, paitsi että minun täytyy uhrata rakkaimpani luovuttaessani heille oma pikku Jeanne-Louiseni. Voi minun kallis, ikuisesti kaivattu puolisoni, miksi piti sinun mennä luotani ja jättää minut epätoivoon ja kärsimyksiin!"

"Hyvä Eugene, rauhoitu nyt", pyyteli ystävätär hellästi. "Eihän sinulla tässä ole varaa valita, ja senvuoksi ei myöskään omatuntosi saata sinua mistään soimata. Eihän kukaan voine vaatia, että sinä, hienon kasvatuksen saanut ja tosinaisellinen kun olet, tekisit samoin kuin nuo, kylläkin kunnioitettavat, mutta kauheat lesket, jotka omaisiaan elättääkseen avaavat kauppoja, perustavat keittokouluja, pitävät hyyryläisiä ja raittiusravintoloita, taikka ompelevat vieraille! Ja mitä sinä sillä voittaisit; vaikka vielä terveytesikin kestäisi. Et voisi kuitenkaan elättää itseäsi, vielä vähemmin lapsiasi, ja kasvatuksesta ei puhettakaan, vaan vajoisivat he vähitellen ompelijamamselien taikka muotikauppiaitten huomaamattomaan asemaan — voisitko asiain näin ollen puolustautua autuaan miesvainajasi edessä?"

"Voi, ei mitenkään", sen tunsi tuo 'tosinaisellinen' rouva Eugenie selvästi. "Minun täytyy, kuten kerran Abrahamin, uhrata lapseni", huudahti hän uudelleen, kyynelet silmissä ja avasi sylinsä nuoremmalle tyttärelleen, joka keskustelun kestäessä oli siirtynyt vähän kauemmas, voidakseen paremmin tarkata äidin silmiä ja niistä lukea, josko todellakin voisi olla mahdollista, että hänet työnnettäisiin kotoa pois.

"Rakas, kallis lapseni", nyyhkytti äiti, "älä tee minun uhriani vaikeammaksi kuin se jo on; älä pyydä minulta mitään, äläkä itke — minä en voi mitään muuttaa, mutta tule, voi tule minun syliini!"

Säihkyvin silmin tuli pienokainen muutaman askeleen lähemmäksi. "En tule", sanoi hän katsoen äitiään suoraan silmiin, "minä en tahdo syleillä sinua, sillä sinä et pidä minusta. Jos pitäisit, niin et lähettäisi minua pois luotasi, et vaikka. Sinä et pidä minusta, sen minä sanon — en minäkään tahdo pitää sinusta!"

Eugenie rouvan kädet hervahtivat voimattomina alas ja silmät ummistuivat kuullessaan tyttärensä odottamattomat sanat: hän pyörtyi.

Ystävättärelle ja palvelijoille tuli kauhea hätä ja vanhempi tytär sanoi äkäisesti nuoremmalle: "Hui, kuinka sinä olet ilkeä — tämä on kaikki sinun syytäsi. Mitähän tuo nyt sitte on, vaikka sedälle pitääkin mennä; heillähän on paljon hienompaakin kuin meillä! Olisivatpahan huolineet _minut_; mutta sinä kuulut muka olevan 'kaunotar'. Sentähden ne sinua tahtovat eikä minkään muun vuoksi. En minäkään sinusta välitä en yhtään!"

Jeanne-Louise ei vastannut. Hänen katseensa oli kiintynyt äitiin ja väristys puistatti hänen hentoja jäseniään. Mutta kun hän huomasi että äiti jälleen toipui, valaisi ilon välähdys hänen kasvojaan; hiljaa hiipi hän eteiseen, sitaisi hätäisesti pienen suruhatun päähänsä, avasi oven, kiiti rappuja alas ja oli kadulla ennenkuin ylhäällä yksikään huomasi hänen poistumistaan.

Ulkona tuuli kovasti, kevyt surupuku ja vaaleat kiharat hulmusivat hennon olennon ympärillä, joka kiireisin askelin riensi pitkin katukäytävää eikä pysähtynyt, ennenkuin tuon pienen puuhökkelin edustalla, josta vähän aikaa sitte maisteli Lundh oli lähtenyt viimeiselle matkalleen.

"Katsos mamma", sanoi Otto Lundh, katsellessaan ulos auringon paahtamasta ikkunasta, "tuolla tulee Jeanne-Louise juosten aivan kuin mikä onnettomuus olisi tapahtunut. Minun pitää mennä kysymään, mikä hänellä on!"

* * * * *

Iltaa ennen oli Lundkin yksinäisessä kodissa ollut juuri samallaiset kysymykset pohdittavina kuin äsken tuon "tosinaisellisen" kapteenin rouvan luona.

"Otto, kuulehan", oli rouva Lundh sanonut ja, syvästi huoaten, laskenut kätensä pojan kiharaiselle päälle, "epäilen voitko käsittää, mitä nyt aion sinulle sanoa?"

"Minä koetan", oli poika silloin vastannut, kiinnittäen viisaan katseensa äitiinsä.

"Sinä tiedät, että olemme köyhiä?"

"Tiedän kyllä, äiti".

"Tiedät myöskin, että isäsi oli kunnon mies?"

"Repisin sen säpäleiksi, joka uskaltaisi hänestä muuta sanoa!"

"No, no lapseni, vähän paremmilla aseilla kuin nyrkillä sitä pitää puolustaa sekä omaansa että toisten kunniaa. Mutta ymmärrän kyllä, että sinä parasta tarkoitat. Ja vielä, lapseni, tiedätkö, ett'ei sinun äitisi mitään osaa".

"Sinäkö, äiti! sinä, joka osaat tehdä työtä, valvoa ja nähdä nälkää niitten tähden, joita sinä rakastat — etkö sinä mitään osaa?"

Ihmetellen oli rouva Lundh katsellut vilkasta poikaa, jonka ymmärrys varhaisten kärsimysten ja ponnistusten kautta näkyi ennen aikojaan kehittyneen. "Niinpä, kyllä", oli äiti silloin hiljakseen vastannut, "se taito ei meille rahoja tuota ja niitä sinä juuri tarvitset, jos mielit kasvatusta saada, joll'en..."

"Mitä, mamma?"

"Joll'en minä kirjoita enollesi ja lupaa suostua siihen, että hän pitää sinusta huolen."

"Entä _sinä_, mamma, mitä sinusta sitte tulisi — tahtooko hän pitää huolen sinustakin?"

"Ei, lapseni, hän ajattelee, niinkuin asia onkin, että minun pitää kyllä osata pitää itsestäni huoli..."

"Ahaa, nyt minä ymmärrän! Olenhan minä kuullut, ett'ei hän tahtonut, että mamma menisi naimisiin papan kanssa, kun pappa oli niin köyhä ja kivuloinen. En koskaan, en koskaan, mamma, minä tahdo mennä sen luo, joka ei pitänyt minun papastani, vaikka eläisin siellä kuin paras prinssi ja saisin sen mukaisen kasvatuksenkin! Sinun luoksesi tahdon minä jäädä."

"Mutta, jos minä en paraimmalla tahdollakaan, voi meitä molempia elättää — mitä sitte tehdä?"

"Silloin täytyy minun jättää lukuni, vaikka ne ovatkin minulle rakkaimmat maailmassa. Mutta ennen minä niistäkin luovun. Voinhan ruveta piletin myyjäksi laivaan, taikka sähkölennätintoimistoon juoksupojaksi taikka mennä postiin — tahi miksi tahansa, kunhan vaan saan tehdä työtä sinun hyväksesi."

Äiti oli hymyillyt läpi kyynelten. "Sinä siis todellakin luulet itselläsi olevan rohkeutta tehdä työtä minun hyväkseni ja minun kanssani", oli äiti kysynyt.

"Aina, mamma!"