Part 5

"Mitähän Anna sanoo?" Tuo lause kaikui alinomaa korvissani, ja sitä mietiskelin koko matkan, mitä Anna sanoo minun aikeistani. Suostuuko odottamaan minua niin kauvan, kunnes tulen takaisin, tahi tuleeko Amerikkaan, jos minä lähetän piletin. Eli jos ei suostu kumpaankaan ehtoon, niin − mitä sitte tehdä. Ei, sitä en voinut ajatellakkaan, että Anna voisi minun hyljätä. Olinhan lähes pitäjään rikkaimman talon poika ja muutenkin arvossa pidetty. Mistäpä saisi toisen sellaisenkaan, ajattelin.

Anna oli kahdenkymmenen vuotias, kaunis, sinisilmäinen tyttö sekä varakkaan Allanperän ainoa perillinen. Lapsuudessaan oli hän käynyt kansakoulua ja siellä saanut semmoisen lukuhalun, että luki kaikki kirjat, mitä vaan käsiinsä sai. Kehottipa usein minuakin lukemaan niitä, mutta minulla ei ollut yhtään halua.

En tiedä rakastinko Annaa vai mitä se oli, mutta enemmän hänestä ainakin pidin kuin muista tytöistä. En tiedä oliko siihen syynä hänen rikkautensa vai se, että hänestä pitivät kaikki muutkin pojat, eli taisivat siihen vaikuttaa molemmatkin. Oli semmoinen tapa, että mihin joku arvokkaimmista pojista meni "likkaan", niin sinne olisivat menneet kaikki muutkin pojat; ja taas, jos joku poika, vaikkapa köyhäkin, pääsi jonkun arvokkaamman tytön viereen, niin hänen olisivat ottaneet kaikki muutkin tytöt.

Varmasti luulin, että Anna suostuu mihin tahansa, ennenkuin eroaa minusta. Ja jos ei suostu, ajattelin, niin olkoon herran nimessä, onhan niitä muitakin tyttöjä, kun Amerikasta takaisin tulen.

Näissä mietteissä saavuin Allanperän talolle, ja astuin rohkeasti Annan kamariin, jossa hän istui pöydänpäässä ja luki jotain kirjaa. Minä istuin lähelle häntä ja sanoin arvelematta asiani, että minä lähden Amerikkaan, ettei tarvitsisi mennä sotapalvelukseen.

Anna katsoi kummastuneena minuun, niinkuin ei olisi ymmärtänyt tai kuullut mitä sanoin. Minä olin kuin tulisilla hiilillä enkä kestänyt hänen katsettansa, vain aloin tarkastella lattian rakoja.

Vihdoin kysyi hän hiljaa, lempeästi:

"Mitä sinä sanoit?"

"Minä lähden Amerikkaan."

"Minkätähden."

"Ettei tarvitsisi mennä sotapalvelukseen."

"Onko sotaväessä sitte niin paha olla?"

"En minä tiedä, mutta ei siellä hyvä ainakaan ole olla. − Ja jos vielä pitäisi sotaan − − −" selitin minä.

Hän loi minuun ylenkatseellisen silmäyksen ja vastasi:

"Sehän olisi oikein mainiota! Sehän on jokaisen Suomen nuorukaisen velvollisuus, mennä sotaan, silloin kuin tarvis vaatii?"

"En tiedä, mikä velvollisuus on, mutta Amerikkaan minä ainakin menen. Ja onhan tapana sanoa, ettei sota yhtä miestä kaipaa", vastasin minä.

"Eikös teitä mene nytkin koko kolme reipasta miestä, ja jos kaikki ajattelisivat sillä tavalla niinkuin sinä, niin pian ei olisi Suomessa yhtään sotamiestä", sanoi Anna katkerasti hymyillen.

Minä en osannut siihen mitään vastata. Sentähden kysyin:

"Sinä et siis lupaa odottaa minua siksi, kun tulen takaisin?"

"En, minä en sido itseäni sellaisiin lupauksiin", vastasi hän vakaasti.

"Etkö lähde Amerikkaan, jos minä lähetän piletin?"

"En."

Tuommoista vastausta en ollut odottanut, jonka tähden vähän hämmästyin sitä kuullessani. Itserakkauteni sai siitä hyvän kolhauksen.

Mutta minä tahdoin näyttää etten ollutkaan yhden tytön nurru ja nousin ylös tuolilta, pois lähteäkseni, ja sanoin:

"Hyvästi nyt sitte, jos ei enää toistansa tavata."

"Hyvästi..." vastasi Anna minuun katsomatta.

Seisoin vielä ovensuussa hetkisen ja odotin, että Anna ehkä peruuttaa sanansa, mutta hän katseli vaan ulos ikkunasta, eikä näyttänyt minulle kasvojansakaan.

Lähdin pois, vaan käännyin vielä ovessa ja sanoin: "Jos ehkä kadut päätöstäsi, niin ilmoita minulle ja minä annan vielä anteeksi."

"Mene, mene, sinä maasi hylkääjä − petturi, − heittiö − − −!" kuului minun jälkeeni.

Nopein askelin riensin pois, taakseni katsomatta.

Matkalla jo kuitenkin kaduin, etten häntä paremmin suositellut. Hän kyllä olisi suostunut odottamaan minua siksi, ajattelin, kun tulisin takaisin Amerikasta. Mutta nyt oli katuminen myöhäistä, sillä välimme oli jo rikkoontunut.

IV.

Pian oli kaksi viikkoa kulunut, joka oli meillä valmistusaikaa. Runsaasti valmistettiin minulle matkatarpeita, niinkuin vaatteita, sukkia ynnä muuta, mutta salaisesti vaan, etteivät kyläläiset olisi saaneet mitään vihiä asiasta. Mutta yhtä kaikki tiettiin pian koko kylässä meidän aikomuksemme. Useat tuttavistani kehottivat minua heittämään hiiteen koko Amerikan, vaan en ottanut heitä kuullakseni, vastasin vaan, että itse minä parhaiten asiani tiedän.

Tuhat markkaa sain minä isältäni matkarahoiksi. Niitä en kuitenkaan olisi niin paljon matkalla tarvinnut, vaan hän antoi sentähden, ettei − niinkuin hän sanoi, − tarvitse nälkään kuolla, jos ei kohta satu työtä saamaan, kun perille pääsee.

Me olimme päättäneet mennä aina Kaliforniaan saakka, sillä Lavelan Iikka sanoi siellä olevan parhaimmat työpalkat. Siis lyhintä tietä rikkauteen, onneen ja kunniaan.

Kodissani ei ollut sanottavasti iloiset ajat käsillä. Mykkänä ja sanatonna käveli isäni edestakaisin kamarissaan tai kuleskeli väen luona pellolla, vaan sanallakaan ei hän estänyt tai kieltänyt minua lähtemästä. Oli vaan sanonut äidillenikin, kun tämä oli kehottanut häntä estämään minua:

"Kun lapsi saa, mitä hän tahtoo, niin se on vaiti."

Äitini itki melkein päivät pitkät sekä pyysi ja rukoili minua pysymään kotona ja heittämään mielestäni pois koko Amerikan. Mutta ei, minä pysyin vaan itsepintaisesti päätöksessäni ja valmistelin itseäni matkaa varten.

Tulipa viimein lähtöpäivä. Se oli torstai. Illalla piti lähteä Vaasaan, josta seuraavan päivän illalla tiettiin laivan lähtevän Ruotsiin. Sillä meidän tuli matkustaa.

Sydämmeni alkoi levottomasti sykkiä ja suru tahtoi väkisenkin vallata mieleni. Monta kertaa olin jo katkerasti katunut, kun olinkaan päättänyt lähteä Amerikkaan, ja nyt, kun oli lähdönaika pian käsissä, toivoin että joku ihme tapahtuisi, ettei tarvitsisi lähteäkään. Tosin ei minulla ollut mikään pakko lähteä, mutta kun kerran olin tyhmyydessäni niin päättänyt ja kun minun puuhani oli jo melkein jokaisella tietona, niin en enää kehdannut päätöstäni peruuttaa. Toivoin että isäni minua estäisi ja pyytäisi menemästä, mutta kiusakseni ei hän puhunut yhtään sanaa, ei kieltänyt eikä käskenyt. Antoi vaan minun elää ja olla, niinkuin itse halutti.

Nyt vasta tulin oikein huomaamaan, kuinka hyvä koti minulla oli. Kuinka rakkailta tuntuivat minusta kaikki paikat, joista en ennen ollut mitään huolinut. Surumielin katselin pihlajia, jonka lapsuudessani olin istuttanut ja jota usein olin repinyt ja raiskannut, vaan joka nyt näytti niin tutulta ja rakkaalta! Surumielin katselin ympärilleni, kun joka paikassa näin vaan tuttuja esineitä; tuossa oli penkki, jolla olin niin monta kertaa istunut, ja tuossa pöytä, jossa- olin niin usein syönyt, sekä tuolla takka, jossa olin lämmitellyt. Ne näyttivät niin hauskoilta ja rakkailta! Surumielin muistelin entistä elämääni, kun olin elänyt kuten pakana. Pyhäpäivät olin juonut ja tapellut sekä arkipäivät tehnyt työtä sen toivon elähyttämänä, että taas tulee pyhä. Ja nyt, kun ehkä voisin paremmin elää, täytyy minun lähteä pois koko maasta!

Puolenpäivän aikana tuli Lavelan Iikka meille, sillä hänen oli määrä tulla minun kanssani meidän hevosella Vaasaan.

Olin melkein vihoissani Iikalle, sillä minä katsoin hänen syyksensä koko Amerikkaan menon, hän kun oli ensin viekoitellut Allilan Jaskan ja Perämäen Tuomaan, jotka sitte saivat minunkin tuumaansa suostumaan.

"No, miltä nyt tuntuu, kun pitää lähteä pois kotoa?" kysyi Iikka minulta.

"Tuntuu siltä, etten tee siinä aivan oikein", vastasin minä, koettaen salata tyytymättömyyttäni.

"Kuinka niin?"

"Haluni päästä sotapalveluksesta vapaaksi käskee minua Amerikkaan, mutta velvollisuuteni käskee minua jäämään kotia."

"Kyllä ne semmoiset velvollisuudet pian haihtuvat matkalla, kun näet semmoisia, joita et täällä koskaan näkisi; esimerkiksi suuria ja komeita kaupunkeja, joiden suhteen Vaasa on kuin joku kylä räysä", toimitti Iikka.

Vaan en minä olisi huolinut hänen kaupungeistansa, kun vaan olisin kehdannut jäädä kotia.

Iltapäivällä tulivat Allilan Jaska ja Perämäen Tuomas meille. Vanhempansa olivat heillä saattomiehinä. Tuomas oli jo aika hutikassa ja hän tuli laulaen:

Eikä ne pojat talojansa asu, Ne lähtevät Amerikkaan; Siell' on jo monen mamman poika Ja monen mamman likka.

V.

"No, eikö nyt ruveta pojat lähtemään?" haasteli Iikka meille illalla, kun istuimme pöydän ympärillä ja joimme kahvipunssia.

"Lähdetään, − lähde−tään", sopersi Tuomas ja yritti nousta seisoalleen, mutta ei tahtonut oikein onnistua. "Sinä nyt olet mies, kun et pääse penkiltä ylös. Amerikkaan äijä aikoo lähteä eikä pysy seisomassa," pilkkasi Allilan Jaska.

"Kuka? Minäkö? − Enkö minä ole mies? − Tahdotko koettaa?" ja Tuomas hapuili kiinni Jaskan takinkaulukseen.

"Enkö uskalla? Tiedätkö sinä, retkale, kuka minä olen?" huusi Jaska ja tarttui Tuomaan rinnuksiin.

Kelpo painiminen syntyi, mutta Tuomas oli niin juovuksissa, että Jaska hänen pian löi lattiaan kuin silakan. Tuomas kirkui ja potki hänen allansa kuin sammakko ja hapuili jo tupestansa puukkoa, mutta Iikka meni väliin ja erotti heidät.

"Olkaa siivolla pojat", sanoi hän, "älkäät nyt tapelko juuri viimeisellä hetkellä, kun pitää yhdessä lähteä niin pitkälle matkalle. Menkää pihalle, siellä jo hevoset odottavat valmiina."

"Mennään vaan, mennään vaan", paneskeli Tuomas leppyneenä, "ei huolita tapella, ei."

Käsikaulassa he sitte lähtivät pihalle, laulaen:

"Amerikanmaa se on lämmin maa, Mutta Suomi on vilun arka": Amerikan pojat ne surkuttelee; "Voi Suomen tyttö parka!"

Minä menin kamariin sanomaan isälleni jäähyväisiä. Toivoin vielä, että hän pyytäisi minua jäämään kotia. Mutta ei, hän vaan neuvoi ja varoitti minua välttämään kaikkea pahaa, elämään rehellisesti ja siivosti sekä pitämään Jumala alati mielessäni. Lopuksi sanoi hän vielä: "Jos sinun on siellä paha olla eikä ole varoja, että pääsisit takaisin, niin kirjoita vaan minulle, kyllä minä lähetän rahaa."

Minä lupasin sen ja jäähyväiset sanottuani menin tupaan, jossa jättelin hyvästi veljeni, siskoni ynnä palveliat, jonka jälkeen menin pihalle, jossa äitini jo valmiina odotti, sillä hän tuli minua kyytiin.

Sanaa sanomatta nousin rattaille äitini viereen. Kyyneleet tulivat silmiini, vaikka koetin salata liikutustani. Vaan Tuomas alkoi laulaa rallatella:

Niinkuin se vesi kiehuvass' koskess' Kiven ympäri kiertää, Niin mun nuori sydämmeni Maailmalle rientää.

Ja niin sitä sitte lähdettiin!

Usein katsoin taakseni, niin kauvan kuin kotini oli näkyvissä. Tuo hyvä, rakas koti, jossa olin syntynyt ja kasvanut, vaan jota en ollut ennen rakastanut. Kyynel vierähti taas poskelleni, kun ajattelin, että jos en enää milloinkaan tulisi sitä näkemään.

Tuomas ajoi kun riivattu, että me töin tuskin häntä seurasimme. Tavantakaa vinkui piiska hänen kourassansa. Lauluillansa säesti hän rattaiden jyrinää ja piiskansa pauketta:

Laiva se seilaa Vaasan rantaan Ja siihen mä itseni lastaan; Kun Suomi ei voi elättää, Näin hurjaa mamman lasta.

Äänetönnä ajoin minä äitini kanssa perässä. Emme puhuneet kumpikaan paljon mitään. En kehdannut hänelle suruani ilmoittaa, kun Lavelan Iikka istui perällä ja olisi kenties kuullut puheeni, enkä myöskään tahtonut äitini murhetta lisätä, purkamalla hänelle omani, että vasten tahtoani Amerikkaan lähden. Usein näin kyyneleet hänen silmissänsä, vaikka hän koetti niitä salata.

Oli jo myöhäinen ilta. Aurinko oli vaipunut metsän taakse. Ilma oli tyyni ja kaunis; väliin joku tuulen hengähdys kulki ruisvainioiden yli, saattaen viljan vähän kohisemaan. Yön hiljaisuutta ei häirinnyt muu kuin rattaiden kolina ja Perämäen Tuomaan laulut ynnä kokkapuheet, joita hän lasketteli vastaantulijoille:

Amerikan heijuni valkoista tukkaa Tuuli huiskuttelee; Kun hän kävelee maata ja vettä Ja mua vaan muistuttelee.

Kello neljän ajoissa aamulla saavuimme Vaasaan, jossa meidän täytyi oleskella koko seuraavan päivän, sillä vasta illalla sanottiin laivan lähtevän rannasta.

VI.

Ei ole elämässäni koskaan ollut toista niin pitkää ja ikävällistä päivää, kun oli se päivä, jonka meidän piti oleskella Vaasassa. Raskaalla mielellä kuljeskelin pitkin kaupungin katuja, katsellen sen vieressä olevia rakennuksia ja ihmisten hälinää kaduilla. Pistäysinpä väliin kauppapuodeissakin katselemassa, mitä niissä oli katseltavaa, mutta mikään ei minua huvittanut. En saanut rauhaa missään, sillä olin mielestäni niinkuin varas, joka aikoi paeta ansaittua rangaistusta. Minusta tuntui siltä, kun kaikki ihmiset, jotka vaan minua katselivat, olisivat tietäneet minun aikomukseni ja salaisesti ilkkuneet minulle, sillä niin kummallisesti näyttivät he minua tarkastavan. Yhtään ei tehnyt enää mieleni Amerikkaan, kotiin vaan halusin. Mutta rumaa sekin olisi, ajattelin, jos takaisin kääntyisin; ihmiset tekisivät kovin leikkiä, ja juoruämmille olisi moneksi viikoksi minussa puheenainetta.

"Päivää Ryyti. − Suruko tahtoo voittaa?"

Heräsin mietteistäni ja näin edessäni Saranevan Jussin, Allanperän torpparin.

"Päivää, päivää", vastasin minä.

Jussi katsoi vähän aikaa totisesti minuun ja sanoi viimein:

"Mitä sinä mies oikeastaan ajattelet? Minä luulen, että olet tullut hulluksi."

"Kuinka niin?" kysyin minä, vaikka kyllä ymmärsin, mitä hän tarkoitti.

"Kun lähdet Amerikkaan! Onhan se suurin hulluus, mitä ihminen voi eläissään tehdä, varsinkin sinulta, jolla on kotona kaikkea kyllä. Heitä hiiteen sun touhus ja lähde kotiin, niin ei ole mitään katumista jälkeenpäin."

"Sitä olen itsekin tässä miettinyt", vastasin minä alakuloisesti, "mutta en tahdo viitsiä pyörtää matkalta, kun olen kerran lähtenyt. Kaikkihan minulle nauraisivat, että tulin ensi yöksi kotia, kun Amerikaan lähdin."

"Mitä sinä siitä huolit, mitä ihmiset sanovat!" huudahti Jussi. "Ajattele mitä kadotat, jos lähdet Amerikkaan. Onhan Allanperän talo ja sen sinisilmäinen Anna jonkin arvoinen tässä maailmassa, vaan joita et koskaan omista, ellet käänny takaisin. Ja minkätähden sitte aijot lähteä Amerikkaan? Ettei tarvitsisi mennä sotapalvelukseen?... Vielä mitä! − mielessäsi piilee toinen ajatus. Sinä tahtoisit tulla rikkaaksi, äärettömän rikkaaksi ja kuvittelet mielessäsi, että voisit sen ajan Amerikassa luoda kultaa niinkuin multaa, kun täällä pitäisi sotapalveluksessa oleskella."

"Ja lyönpä vetoa", jatkoi Jussi innostuneena, "lyönpä vetoa, että, jos nyt alkaisivat torvet soida, rummut päristä ja verileikki riehuisi rannoillamme, niin olisitte sinä ja toverisi ensimmäisiä, jotka astuisivat, kädessä kiiltävä kalpa, rinnassa taisteloon hehkuva sydän, vastahan vainoojiamme. Ei, sotaa et sinä pelkää, vielä vähemmin sotapalvelusta. Mutta sinä elät kuin nukuksissa, uskot omia hassumaisia mielikuvituksiasi, annat niiden vietellä itsesi vaikka juoksemaan päin seinää. Jos nyt lähdet Amerikkaan, kokoat siellä vaikka miljoonia ja tulet sitte tänne takaisin, niin ei sinun ole hyvä olla, sillä sinä et ole täyttänyt velvollisuuttasi. Omatuntosi soimaa sinua siitä, sillä sinulla on siksi rehellinen sydän. Vielä voit siellä menettää terveytesi niinkuin moni muukin, joka sinne on lähtenyt. Mutta jos käännyt takaisin ja toimitat innolla ja ahkeruudella työsi ja velvollisuutesi, niin saat raittiilla mielellä ja hyvällä omallatunnolla elää elämäsi loppuun saakka. − Vaan minä en jouda sinulle saarnaamaan, pitää jo lähteä kotiinpäin, mutta ajattele tarkoin, mitä teet. − Hyvästi nyt vaan."

Oli jo ilta.

Tultuani erään olutpuodin edustalle, kuului sen sisästä laulu:

Vuorten takaa välkähtelee Sinilammin pinta. Isäimme maata varjella; Mikä on sen rakkahinta.

En saattanut uteliaisuuttani hillitä, vaan astuin sisälle kapakkaan katsomaan, kuka siellä lauloi. Se oli täpö täynnä väkeä, enimmäkseen maalaisukkoja. Eräs juopunut sotamies istui tiskin ääressä juoden olutta nuoren talonpojan kanssa, joka istui hänen vieressään.

Jäin ovipieleen seisomaan ja siinä kuuntelin heidän keskusteluansa.

Sotamies lauloi:

Isäimme verellä Suomenmaa On monasti kostutettu, Urhojen maassa on tämäkin poika Urhoksi kasvatettu.

"Kyllä minä sen uskon, että olet aika urho − kun on tapeltava olutpullojen kanssa, mutta en tiedä kuinka urhon kävisi, jos pitäisi sotaan", pilkkasi talonpoika.

"Silloin poika elämään ratkeis' ja miekat miekkaa vastaan katkeis' ja tulisella turvalla ajettaisiin vihollinen maasta, tai pojan sielu liitelisi iankaikkiseen iloon! Mutta juodaan nyt, ja lauletaan vaan että:

"Uljaasti pojat ampumakentältä Kotiansa marssi; Kivääri oli lämpöinen, kuin Heilani käsivarsi."

Lähdin pois kapakasta, Vielä pihalle kuului sotamiehen laulu:

Sinisilmän lammin rannalla Olen minä kasvatettu! Suomen saaren vartijaksi Olen kouluutettu.

Kiirein askelin riensin pois. − Maasi hylkääjä, − petturi, − − heittiö − − −! Annan sanat kaikuivat korvissani.

Minä olin tehnyt päätökseni.

VII.

Tultuani majapaikkaan, oli siellä surkea hätä, missä minä olin. Lavelan Iikka oli jo lähdössä etsimään minua kaupungilta, sillä laivan oli määrä pian lähteä.

"Nyt oli jäädä myöhäiseksi. Laita pian itsesi valmiiksi, laiva lähtee tuossa paikassa", saneli Iikka.

"En minä lähde Amerikkaan", sanoin minä vakaasti.

"Mitä?" kysyi Iikka hämmästyneenä.

Toisetkin katsoa töllöttivät kummastuneena päälleni.

"Minä en lähdekkään Amerikkaan", toistin minä.

"Mitä varten? Minkä tähden? Mihin sinä menet?" kyselivät toiset hämmästyneinä.

"En minä mene mihinkään muualle kuin kotiin."

"Pyörtäisitkö matkalta!" huudahti Tuomas, "sittehän sinulla nauraisi hevosetkin, mitä sitte ihmiset!"

"Naurakoon, vaikka nauraisi koko maailma, kun itse vaan tiedän, että oikein teen."

"Kyllä se onkin oikein, että lähdet kotiin", sanoi äitini tyytyväisenä.

"Minä en kääntyisi takaisin, vaikka saisin parhaan talon meidän pitäjästä, kun olen kerran lähtenyt", sanoi taas Tuomas.

"Samat sanat, vaikka hiukka harvempaan", yhtyi Jaskakin.

"En kiellä enkä käske teitä, saatte tehdä niinkuin itse haluatte, mutta minä en seuraa teitä, muuta kuin satamaan asti", sanoin minä päättävästi.

"Enkä minä olisi uskonut sinua noin pelkuriksi, vaikka sitä olisi sata suuta sanonut", virkkoi Tuomas melkein vihoissaan.

"Mutta etkö enää muistakkaan, että sinun pitää sotapalvelukseen?" muistutti Allilan Jaska minulle.

"Menen sinne vaikka kymmeneksi vuodeksi, ennenkuin Amerikkaan", vastasin minä huolettomasti.

"Älä sinäkään Jaska lähde, tule vaan kotiin", pyyteli Allilan emäntä.

"En, en, vaikka äkehiä sataisi ja piikit alaspäin, niin minä en lähde kotia", vastasi Jaska mahtavasti.

Lavelan Iikka otti kapsäkkinsä ja meni ovelle.

"Lähdetään nyt pojat tahi jäämme tänne kaikki."

Jaska ja Tuomas ottivat kumpikin kapsäkkinsä ja menivät ulos Iikan jälkeen. Me toiset lähdimme myös heidän perässään satamaan, katsomaan heidän lähtöänsä sekä sanomaan jäähyväisiä.

Tultiin sitte satamaan, jossa tuo surullinen hyvästijättö tapahtui. Allilan ja Perämäen emännät ne itkeä tihuuttivat, että olisi luullut vedeksi sulavan, ja pyysivät poikiansa edes kirjoittamaan hyvin usein kotiin sekä tulemaan pian itsekin takaisin. Alakuloisina seisoivat isännätkin siinä, vaikka eivät kehdanneet näyttää suruansa itkemällä niinkuin vaimot; mutta ei paljo toisinkaan ollut. "Mutta minkä tähden sinä oikeastaan et lähdekään, vaikka oli niin vahva aikomus?" kysyi Tuomas minulta hyvästellessään.

"En minä tiedä oikein itsekään, mikä siihen on syynä, mutta minulta on kadonnut kokonaan matkahalut. Lähteä Amerikkaan tuntuu minusta samalta kuin mennä seilailemaan tuonne aavalle merelle synkässä pimeydessä raivokkaan tuulen puhaltaessa", selitin minä ja lisäsin: "Toivon kuitenkin että olemme hyvät ystävät, kuten ennenkin; ehkä vielä tapaamme toisemme. Ja pyydän vielä, että ilmoitatte itsestänne minulle, kuinka siellä rupeaa aikanne kulumaan ynnä muuta."

"Sen me teemme", vastasi Allilan Jaska, "mutta sinun pitää myöskin kirjoittaa, kuinka täällä asiat kulkee, varsinkin nuorison seassa."

Minä lupasin sen, jonka jälkeen erosimme. Toverini astuivat laivaan, joka vähän ajan kuluttua lähti rannasta, erotti heidät synnyinmaastansa, viedäksensä vieraalle maalle "puuveitsellä hopeaa vuolemaan."

Mykkinä ja sanattomina seisoimme rannalla, silmät tähdättynä laivaan niin kauvan, kuin vaan se oli näkyvissä...

Sinne menivät minun toverini, minun lapsuuteni ystävät ja leikkikumppanit! − kohden kohtalonsa koukertelevia polkuja.

Alakuloisina, hiljaisina lähdimme astelemaan rannasta majataloa kohden. Sinne tultua mielivät toiset olla siellä yötä, vaan minä tahdoin, että piti lähdettämän kohta kotiin, sillä ei minua huvittanut enää olla kaupungissa. Ja viimein sainkin heidät suostumaan.

Yö oli tyyni ja raikas. Kylmä hallanhenki leijaili ilmassa, laaksot ja alangot olivat vaaleanharmaan sumun peitossa. Mutta me olimme hyvästi vaatetetut, että ilman vilustumista voimme istua rattailla.

Hevosella, joka lähes vuorokauden oli seisonut kaupungissa, oli hyvä halu laskettaa kotia kohden ja koska minullakin oli palava halu kotiin, niin kuljimme aika vauhtia, että toiset tuskin seurasivat. Väliin annoin hevosen kävellä, sillä en tahtonut liiaksi sitä rasittaa, mutta hetki käveltyänsä lähti se taas juoksemaan ilman käskemättä.

"Minkätähden lähditkään kotoa, kun ei kerran tehnyt mielesi Amerikkaan?" kysyi äitini minulta, kun olimme jo lähellä kotoa.

"Mistä sen tiedätte, tekikö mieleni vai ei?"

"Kyllä minä sen huomasin silloin varsinkin, kun lähdettiin."

"Sen tähden kun ei isä yhtään minua kieltänyt eikä estänyt menemästä."

"Mitä sinun tarvitsi siitä huolia, vaikka ei hän kieltänytkään, näithän sen kyllä muutenkin, ettei hän olisi sinua päästänyt mielellänsä?"

"Niin kyllä, mutta hänellä olisi ollut aina hyvä syy, siihen sopivassa tilaisuudessa sanoa, että miksi et silloin mennyt Amerikkaan, kun uhkasit?"

"Mutta onhan hänellä nyt yhtä hyvä tilaisuus niin sanoa, jos tahtoo?"

"On kyllä, parempikin, mutta − minä voin kärsiä." Ajoimme vähän matkaa ääneti, kun äitini taas kysyi: "Mikä sinun siellä Vaasassa sai sille päälle, ettet lähtenytkään Amerikkaan?"

"Minä tulin huomaamaan, että minulla on isänmaa, jonka hyväksi minun tulee elää, taistella ja kuolla", vastasin minä.

Äitini ei puhunut koko matkalla enää monta sanaa, istui vaan äänetönnä ja − mietti.

VIII.

Yön hiljaisuus vallitsi kartanolla, kun saavuimme kotiin. Ei näy elävää olentoa, ei kuulu hiiskahdustakaan; kaikki nukkuvat sikeässä unessa.

Jäin laskemaan hevosta talliin, kun äitini meni kolkuttamaan ovea. Isäni tuli avaamaan. Kummastuneena katseli hän portailta minua kohden ja kuulin hänen äidille jotain puhuvan, mutta en erottanut hänen sanojansa. Sen jälkeen menivät he sisään.

Saatuani hevosen talliin, menin minäkin tupaan. Vanhempani olivat menneet kamariin. Otin kamarini avaimen ja menin maata.

En ole koskaan niin sydämmestäni kiittänyt Jumalaa, kuin tein sinä iltana. Kiitin hartaasti häntä, kun oli silmäni avannut näkemään sen tyhmyyden, jonka aijoin tehdä, ja saattanut minun huomaamaan, mikä on isänmaa, synnyinmaa.

Hauskalta tuntui taas maata omassa vuoteessani, omassa kamarissani ja omassa kodissani! Tuntui siltä, kuin olisin ollut poissa useita vuosia ja nyt palannut taas kotiin.

Yksi seikka minua vaan harmitti; nimittäin se että, mitä kyläläiset sanovat, kun takaisin tulin. Pelkuriksi varmaankin julistavat minua kaikin puolin ja sanovat, etten uskaltanut lähteä, vaikka olin niin touhussa. Mutta sanokoot mitä tahansa, ajattelin, kotona minä nyt ainakin olen, enkä sieltä enää lähde − jos ei Anna − − −

Niin Anna!

Kuinka suloiselta tuntui, ajatella Annaa, tuota herttaista Annaa, jonka jalon luonnon nyt vasta oikein tunsin. Tosin tiesin hänen minua kiusaavan hyvän aikaa, ennenkuin antaa erehdykseni anteeksi; mutta tiesin myöskin, että kun minä katuvaisena ja nöyränä menen hänen eteensä niin ei hän minua hylkää, − kyllä hän minusta sen verran pitää.

Näissä autuaallisissa mietteissä nukuin viimein makeaan uneen.