Part 4

"Siihen on vielä monta tuntia, ennenkuin sieltä tullaan! Ei täällä kehtaa niin kauvan odottaa."

Jussi mietiskeli hetkisen, kumpiko olisi parempi, olla kirkonajan kotona vai lähteä Jaurilaan? Samahan tuo on, kummassako oli... mielensä kuitenkin paloi Jaurilaan vaikka olisi kotonakin... ei hän kumminkaan voisi kirkonaikaa oikealla tavalla viettää...

"No, lähdetään vaan; en minä ole vastaan muuta kuin körttiröijyä enkä sitäkään, jos se on punainen."

Pojat kavahtivat jaloilleen ja menivät ulos. Jussi lukitsi porstuan oven jälkeensä ja asetti avaimen porrasten alle, sen tavalliseen kätköpaikkaan, josta jokainen talonväestä voi sen löytää. Senjälkeen lähtivät he kävelemään toista kylää kohden.

Ilma oli mitä ihanin. Pienet lumivalkeat pilvenhattarat leijailivat sinervällä taivaalla kuin jääkappaleet aavalla merellä. Aurinko paistoi kirkkaana ja loistavana puolipäivän korkeudessa. Sen liiallista lämpöä vilvastutti hilpeä länsituuli.

Jussin mieli kävi taas hieman iloisemmaksi, katsellessaan kaunista luontoa. Viinan himo alkoi hälvetä. Hän päättikin jo itsekseen, ettei niin paljoa ainakaan juo, ettei tiedä miten olla, kuin eleä... sen verran vaan, että on hyvällä tuulella, että ilman ujostelematta kehtaa olla toisten joukossa...

Reippaasti käveltyään saapuivat he pian Jaurilaan. Porstuakamarista, joka oli Kustaan hallussa, kuului ihmisääniä. Siellä olikin Kustaa ynnä kaksi muuta poikaa. Puolillaan oleva viinapullo seisoi pöydällä.

"Joko tekin nahjukset viimmeinkin kerkesitte!" huudahti Kustaa puolijuopuneena, nähdessään Jussin ja Kallen tulevan. Hän kaatoi lasin viinaa täyteen ja otti sen käteensä sekä virkkoi, Jussiin ja Kalleen katsoen:

"Ottakaa esimerkki... näin ryypätään", ja kohotti sitte lasin huulilleen sekä yhdellä siemauksella nielasi sen sisällyksen.

Sen jälkeen täytti hän lasin uudestaan.

"Jussi... ota ryyppy."

"En minä ryyppää."

"Se on pakosta kuin köyhän kuolema... Noh!"

"Kyllä minä vuoroni pidän, mutta en paljon ryyppää."

"Senverran vaan, että tyhjäksi tulee."

Jussi maistoi vähän ja alkoi laskea lasin pöydälle, mutta Kustaa esti, sanoen:

"Ellet päästä 'pohjaksi', niin heitän silmillesi!"

Jussi maistoi taas vähän, mutta Kustaa ei antanut myöten vaan pohjaksi sen piti tulla.

"Sinähän nyt olet mies, kun et uskalla yhtä ryyppyä ryypätä!" pilkkasi Santalan Jaska, joka myöskin puolijuopuneena hoippoili lattialla.

"Hän on vaan niin olevinaan... Anna mennä, että saan kaataa toisillekin!"

"Se menee päähän", vastusti Jussi. "Päähän sitä kaadetaankin."

"Suuhun minulla on ollut tapana sitä kaataa."

"Eikö suu ole päässä?"

"En minä ryyppää tätä kaikkea... tulen taas niin juovuksiin..."

"Mitä se tekee näin hyvänä vuonna eikä paljon huononakaan... Anna vaan mennä."

Ja Kustaa tarttui Jussin käteen, jossa lasi oli ja työnsi sitä suuta kohden.

"Suuhun pitää, sanoi Kölli-Matti silakalle."

"No, saakeli, jos ei tässä muu auta niin menköön", sanoi Jussi ja tyhjensi lasin suuhunsa.

"Kas niin. Kelpasi kyllä vaikka siinä vain komeili", ilkkui Kustaa, täyttäessään lasia.

"Ja hyvää olikin", sanoi Jussi, vaikka paha irvistys suussa todisti toista.

Sitte oli Kallen vuoro ja hän laski ilman pakottamatta pohjaksi.

"Tämä meidän elämä on liiaksi hurjaa... Pitäisi heittää hiiteen tuo juominen", esitteli Jussi.

"Hurjaa se pitääkin olla", vastasi Kustaa ja alkoi laulaa:

"Hurjasti elin, että kunniani meni, Mutta en minä sure sitä: Nuorella ijällä ja hulivili luonnolla Hurjasti elää pitää!..."

Ja niin sitä ryypättiin ja laulettiin, laulettiin ja ryypättiin. Jussikin alkoi pian tuntea viinanhöyryjä päässänsä; mielensä muuttui vapaaksi ja ylpeäksi. Hän muuttui talonpojasta kuninkaaksi...

Hetki Jaurilassa ryypättyä, mentiin Santalaan jatkamaan samaa tointa. Sieltä taas palattua Jaurilaan kulkivat he toinen toisensa kannattamana laulaa loilottaen ja pitäen kauheata meteliä...

* * * * *

Puolipäivän jälkeen alkoi nuorisoa, poikia ja tyttöjä kokoontua Jaurilaan. Isäntä ja emäntä olivat poissa kotoa, jonka vuoksi saatiin tanssia niin paljon, kuin vaan huvitti, keltään lupaa kysymättä.

Kustaa antoi ensin viinaa jokaiselle, joka vaan sattui lähellä olemaan. Mutta pian olivat kaikki pullot tyhjänä, joita hän sitte harmissaan alkoi lyödä palasiksi lattiaan. Toiset kuitenkin estivät häntä siitä ja korjasivat pullot pois.

Sitte alkoi tanssi. Harmonikan säveleet voittivat kimakalla äänellänsä kaiken muun melun ja pari toisensa jälkeen alkoi pyöriä lattialla.

Jussi eli kuin toisessa maailmassa; mahtavana pokkuroitsi hän lattialla, paljoakaan tietämättä tai huolimatta, mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Harmonikan säveleet hän kuuli ja jalkansa tahtoivat mennä sen tahdin mukaan, mutta ne olivat jonkun toisen vallassa, eivätkä totelleet häntä ensinkään. Tyttöjä hän otti tanssiin, mutta erehtyi aina tahdilta ja tytöt jättivät hänet siihen. Tämä suututti Jussia, mutta mikään ei auttanut. Väliin kaatui hän pitkäksensä lattialle tanssivien jalkoihin, jolloin useampia paria kaatui hänen päällensä. Kaikki nauroivat ja ilvehtivät hänelle, mutta ei hän sitä huomannut, sillä ympäristö tanssi yhtenä sekasotkuna hänen silmissänsä.

Toverinsa, joiden kanssa hän oli juonut, pitivät myöskin aika mellakkaa, mutta he pysyttelivät enemmän syrjäpuolissa, ulkona tai Kustaan kamarissa.

Jussi hoiperteli myöskin kamariin, jossa tapasi Kustaan.

"Onko sinulla viinaa?" kysyi hän tältä. "Ei."

"Lähdetään meille, minä laitan."

"Lähdetään vaan, mutta kutsu Mattilan Tuomaskin, että päästään hevosella."

"Onko hänellä hevonen?"

"On."

Pojat lähtivät etsimään Tuomasta, jonka pian tapasivatkin porstuassa, jossa hän oli vilvoittelemassa.

Tämä oli mieluisa seuraamaan kutsua. He kiipesivät rattaille ja Tuomas sivalsi piiskalla hevosta selkään, niin että se lähti täyttä laukkaa pihasta.

Vinha vauhti pyörrytti humalaiset miehet vielä hurjemmalle tuulelle. Jussi ja Kustaa alkoivat laulaa:

Miehelle ei mitään tee Jos ryypyn, kaksi ottaa, Vaan kolmas se mieltä koettelee Ja neljäs älyn voittaa.

"Ei saa nyt laulaa, tuolla tulee pastori", kielsi Tuomas, joka oli aivan vesipäällä.

"Tulkoon vaikka rovasti, mitä hänen meihin tulee", vastasi Jussi alottaen taas laulun:

Vettä juovat lehmät ja lampaat Vaan pojat ne juovat viinaa...

Kääntyessä Jussin kotiin olivat rattaat vähältä lentää tienposkeen, mutta Tuomas sai parhaaseen aikaan hevosen hiljentämään vauhtia, ettei niin käynyt.

Jussi ja Kustaa huojuivat sinne tänne rattailla, ymmärtämättä muuta kuin laulaa, laulaa; ja sitä he tekivätkin, että kylä kajahteli.

Tuomas pidätti hevosen tallin eteen ja pojat alkoivat kömpiä alas rattailta. Tämä onnistuikin toisille hyvin, mutta kun Jussi aikoi hypätä alas, tarttui hänen jalkansa johonkin ja hän syöksyi pää edellä kiviseen pihaan.

Toiset auttoivat hänet taas jaloillensa ja huomasivat hänen otsaansa tulleen ison haavan, josta virtana valui verta.

Tuomaan avulla pääsi hän sitte kamariinsa, jossa heti vaipui lattialle makaamaan. Tuomas istui tuolille ja Kustaa hoippaili edes takaisin lattialla, kehottaen Jussia nousemaan ylös sekä etsimään viinaa, niinkuin oli luvannut. Mutta Jussi ei tiennyt tästä maailmasta enemmän kuin sika pohjantähdestä, maata röhötti vaan lattialla, kasvoiltaan valkeana kuin palttina.

Pojat lähtivät pian pois, kun huomasivat, ettei Jussista ainakaan tule miestä.

* * * * *

Raskaat sadepisarat rapisivat ikkunaruutuja vasten, kun Jussi heräsi kohmelostansa. Huone oli melkein pilkkosen pimeä, niin että hän sai vähän aikaa tarkastella, ennenkuin tunsi sen omaksi kamariksensa. Synkkä mustanharmaa taivas näkyi ikkunasta ja rankka vesisade tuntui raivoavan ulkona.

Mitä olen taas tehnyt... kuinka olen elänyt?... oli Jussilla ensimmäinen ajatus, muistellessaan kulunutta päivää. Sen hän tiesi varmaan, ettei hyvin ainakaan ollut itseänsä käyttänyt, ja se tieto tuotti tuskan hänen sydämmeensä. Selvästi muisti hän sen, kuin Jaurilassa ensin oli ruvettu juomaan, mutta siitä jälkeenpäin ei hän muistanut muuta kuin laulaneensa ja kerskanneensa...

Kirous!... kuinka oli hän taas elänyt?... Ja mitä ihmiset hänestä nyt ajattelevat? Retkale, hullu, juoppo, ynnä muilla semmoisilla kauniilla nimillä varmaankin häntä nimittävät, jutellessaan hänen tämänpäiväisestä elämästänsä. Ja varmaankin on se alituinen puheenaine kaikilla tanssissa olleilla, kun kohtaavat toisensa. Silloin he tietysti nauravat niin ylenkatseellisesti ja ovat itse olevinaan niin vapaita tyhmyyksistä että... Mokomat lurjukset, nuo tämän maailman ihmiset! Itse elävät yhtä tyhmästi kuin hänkin eikä heistä tee kukaan pilkkaa; mutta annas olla, kun hän vähän elää hurjasti juovuksissa, niin katsovat he hänen päällensä niin pirullisen viekkaasti sekä keskenänsä nauraen juttelevat hänestä... tietysti mitä ilkeintä pilkkaa...

Tuskissaan alkoi hän riisua vaatteita päältänsä. Ne olivat ylt'yleensä liassa ja loassa. Kellon vitjat olivat poikki, mutta kello oli kuitenkin eheänä lakkarissa.

Hän iski tulitikulla valkean ja katsoi kelloon. Se oli kaksi. Kolme tuntia oli siis enää levon aikaa ja niin väsyksissä ja kipeä, kuin hän oli! Päätä pakotti, kuin olisi tuhannen kupariseppää paukutellut siellä vasaroinensa. Polvi oli myöskin kipeä, ettei saattanut kävellä ilman ontumatta. Kaatuessaan kai oli sen jossakin loukannut... Otsassa olevaa haavaa kirveli myöskin. Katsellessaan sitä peilissä, havaitsi hän kasvonsa olevan veritahroissa, niin että hän oli hirveän näköinen. Nenäliinalla koetti hän poistaa verta muodostansa, mutta turhaan; täytyi mennä tupaan vedellä pesemään, kun ei kehdannut aamuksikaan jättää, syystä ettei tahtonut kelienkään näyttää itseänsä sellaisena.

Raskaalla mielellä laskeutui hän sitte vuoteelle. Mielellään olisi hän nukkunut ijäksi, päästäksensä tämän maailman vaivoista ja kiusauksista. Mutta astua semmoisella mielellä kaikkitietävän tuomarin eteen!... sitä ei hän tahtonut. Hän toivoi, että laupias Luoja on kerran johdattava hänen oikialle tielle ja silloin on hän saava rauhan ja levon, joka muussa tapauksessa on mahdotonta.

Mikä kurja raukka minä olen, ajatteli hän, etten voi ohjata itseäni oikein elämään, vaikka varmaan tiedän, etten ennen lepoa löydä, kuin olen maailmasta luopunut, sekä paennut vapahtajani turviin!... Mikä on maailma, että sitä palvelen? Tai onko minulle siitä hyötyä eli huvia?... Ei kumpaakaan! Palvellessani maailmaa ja eläessäni sen muodin mukaan, menevät rahani viinaan ynnä muihin semmoisiin, josta on enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Oikeaa iloa ja huvitusta ei minulla myöskään ole koskaan ollut. Tanssiin ynnä muihin riemupaikkoihin olen rientänyt keveällä mielellä, mutta päästyäni sinne, en ole milloinkaan ollut oikein iloinen; olen aina tuntenut, kuin joku ääni kuiskaisi: Jussi, palaja, käänny takaisin, sillä sinä olet väärällä tiellä. Mutta siitä huolimatta jatkan vaan kulkuani samaa rataa, lohdutellen itseäni; kyllä ehtii vielä vanhempana. Nuorna pitää iloita, kun on ilon aika...

Iltarukouksensa oli vielä lukematta. Sen tähden liitti hän kätensä ristiin ja alkoi rukoilla:

Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimes. Lähestyköön sinun... Voi minua vaivaista kuinka olen taas elänyt!... Mitä Jaurilan Selma nyt minusta ajattelee? Varmaankin ylönkatsoo ja halveksii, johon hänellä on kyllä syytäkin. Ehkä vähän säälii myöskin kehnouteni ja huonon elämäni tähden... Olen aina ajatellut häntä tulevana elämäni kumppalina ja hänkö minusta huolisi, minusta, joka olen huonoin ihminen, mit maailmassa löytyy!... Voi, miksi olenkin elänyt niin kurjasti, vaikka olisin voinut paremminkin elää?...

Tähän tapaan risteilivät Jussin ajatukset siksi, että huomasi rukouksensa menneen väärään. Hän alotti uudestaan, mutta luki vaan paljaita sanoja, ilman mitään ajatusta. Hän tiesi, ettei Jumalalle kelpaa suusta lähtenyt rukous, vaan sen tulee olla sydämmestä. Sentähden koetti hän rukoilla oikein sydämmellisesti:

Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimes. Lähestyköön sinun valtakuntas. Tapahtukoon sinun tahtos, niin maassa kuin taivaassa. Anna meille... tänä... päivänä... Tuleeko minusta koskaan kunnollista ihmistä, jos tämmöistä elämää vietän yhä eteenpäin?... Ei koskaan! Kurjana juopporenttuna, oman itseni orjana saan ehkä viettää koko elämäni... Ei, tästä lähin en maista enää koskaan viinaa, käyn pyhinä kirkossa sekä rupean elämään, niinkuin omatuntoni vaatii; rukoilen joka päivä Jumalaa, että hän opettaisi minua tekemään sitä, mikä hyvin ja oikein on... Vaikka turhaa on minun tehdä enää mitään päätöstä, sillä ei minussa kuitenkaan ole miestä sitä täyttämään. Satoja kertoja olen päättänyt samalla tapaa ja aina rikkonut ensi tilaisuudessa... Oi mimmoinen raukka minä olenkin!...

Rukouksensa oli taas mennyt päin mäntyä ja hän vähän säpsähti sen huomatessaan. Hän alkoi vielä kerran, ajatuksiansa jännittäen, rukoilla:

Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimes. Lähestyköön sinun valtakuntas. Tapahtukoon sinun tahtos, niin maassa kuin taivaassa. Anna meille... tänäpäivänä... meidän... joka... päiväinen...

* * * * *

Loppui kuin nukkuneen rukous, sanotaan ja niin loppui Jussin pyhäkin, yksi vapaudenpäivä. Unissaan oli hän kulkevinaan kapeaa porrasta, josta joka askeleella oli syöksyä synkkään syvyyteen. Lempeä käsi tahtoi tarttua hänen käteensä, johdattaaksensa häntä turvallisesti syvyyden ylitse, mutta Jussi ei huolinut saattajasta, koetti vaan omin voiminsa pyrkiä eteenpäin. Mutta käsi ei sittekään luopunut hänen läheltänsä, vaan seurasi kärsivällisesti häntä, että hän vaaran hetkellä voisi tarttua siihen, pelastaakseen itsensä syvyyteen putoamasta...

KARKURIEN KOHTALO.

I.

Lapsuudestani saakka, − kertoi hän − olin hyvä ystävä ja toveri Allilan Jaskan ja Perämäen Tuomaan kanssa, jotka olivat meidän naapuritalojen poikia. Yhtenä vuonna olimme syntyneet, yhdessä kasvoimme, leikimme ja peuhasimme. Jos teimme hyvää tai pahaa, niin aina olimme yhdessä siinä osallisena. Toisinansa me kyllä riitelimme, mutta siitä taas pian sovittiin ja oltiin yhtä hyvät ystävät kuin ennenkin.

Rippikoulusta päästyä aloimme elää oikein miesten tavalla; joimme viinaa ja pelasimme korttia, kuten miehet ainakin. Naapurikylän pojille annoimme monta kelpo selkäsaunaa; vaikka usein saimme takaisinkin samalla mitalla.

Allilan Jaska oli varakkaan talon poika samoin kuin minäkin. Luonnoltansa hän oli siivo ja hiljainen selväpäisenä, mutta juovuksissa ylpeä ja riitaisa. Vaikea oli hänen kanssansa pysyä sovinnossa silloin kun ryypättiin, sillä jos hänelle sattui sanomaan sanan joka ei häntä miellyttänyt, niin siitä hän heti suuttui ja antoi kyllä hyvän löylytyksenkin, jos ei häntä vaan hyvin pyytänyt ja mielitellyt.

Perämäen Tuomaan koti oli köyhänpuoleinen, josta Tuomas oli useinkin hyvin pahoillaan, sillä hän luuli köyhyyden olevan syynä siihen, ettei hän ollut oikein arvossa pidetty nuorenväen seurassa. Luonnoltansa oli hän rohkea ja ilomielinen veitikka. Pahin vika hänessä oli se, että hän luuli itseänsä paremmaksi kuin olikaan ja kerskaili usein itsestänsä.

Sillä ajalla, josta kertomuksemme alkaa, olimme yhdenkolmatta vuoden ikäisiä, reippaita, kolmen kyynärän mittaisia veitikoita, kelvollisia ottamaan melkein vaikka minkälaista miestä rinnuksista.

* * * * *

Oli eräs tyyni ja kaunis pyhäaamu, elokuun lopulla. Olin väsyksissä ja uninen, sillä viime yönä olin ollut yöjuoksuilla koko yön.

"Kirkkoon nyt saa laittaa itsensä", sanoi isäni vähän äreästi kirkkoon lähtiessään, sillä minä olin laiska kirkkomies, kävin siellä vaan muutaman kerran vuodessa.

Mutta minua ei haluttanut nytkään kirkkoon. Menin vaan kamariini maata ja nukuin pian sikeään uneen. Vaan pian taas heräsin syystä, että joku veti minua käsivarresta. Avasin silmäni ja näin Perämäen Tuomaan edessäni ja Allilan Jaska istui pöydän päässä tuolilla.

"Vai pyhänä tässä nukkumaan", sanoi Tuomas, puoleksi leikillä.

"No, kun olin niin väsyksissä", vastasin minä haukotellen ja nousin ylös.

Minulla sattui olemaan viinaa ja otin siis viinapullon pöydälle ja kaadoin heille ryypyt. Pojat olivat harvasanaisempia kuin ennen. Imeskelivät vaan ääneti piippujansa, aina väliin puhaltaen aika savukakkareen suustansa. Näin kyllä, että heillä oli joku painavampi asia mielessä kuin hypyt ja tappelut. Yhtä kaikki kysyin niinkuin puheen aluksi:

"Missä tänä iltana hypellään?"

"Minä en tiedä ainakaan", vastasi Tuomas ja lisäsi, "enkä välitäkkään hypyistä, sillä minulla on parempia asioita mielessä."

"Mitkä sen parempia asioita ovat nuorelle miehelle kuin hyppy?" kysyin minä nauraen, vaikka vähän uteliaana.

"On niitä parempiakin", sanoi Tuomas ja alkoi ladata piippuansa. Sitte hän lisäsi; "Jaska ja minä lähdemme kahden viikon päästä Amerikkaan ja tulimme katsomaan, etkö sinäkin lähde?"

"Amerikkaan!" huudahdin minä hämmästyneenä. "Niin, niin. Onko se niin kovin ihmeellinen asia?" sanoi Tuomas.

"Eiköhän sun päässäsi ole vähän vikaa?" sanoin minä leikillä, sillä en uskonut hänen totta puhuvan.

"Ei, kyllä se on täysi tosi", vakuutti Allilan Jaska, "Lavelan Iikka lähtee kahden viikon perästä Amerikkaan ja me menemme hänen seurassansa. Iikka, joka on ollut siellä ennenkin, osaa puhua engelskaa ja tietää kaikki mutkat matkalla; hänen seurassansa on hyvä mennä."

Lavelan Iikka oli eräs mökkiläinen meidän kylän torpilta. Hän oli ollut jo ennen kolme vuotta Amerikassa ja puuhaili sinne nyt taas uudestaan.

"No mutta, veli veikkoset, olettepa unhottaneet, kuinka sinne pääsee. Kuinka saamme passit? Tiedättehän, että meidän pitää keväällä arvanheittoon joka miehen?" huomautin minä.

"Tiedämme kyllä, ja sepä se juuri onkin asia, jonka tähden lähdemmekin Amerikkaan", vastasi Tuomas, "minä en ainakaan muutoin lähtisikään. Ja mitä passeihin tulee niin niistä ei ole mitään hätää. Ottaa vaan Ruotsiin kolmen kuukauden passit, niin niillä pääsee, ja sitte ei kysytä passia enää missään. Lavelan Iikka sanoi niin."

"Minua ei vanhempani ainakaan päästäisikään lähtemään", tuumailin minä.

"Kysyäppä näiltä, vanhapäiltä, ne ovat aina vastaan, vaikka mitä aikoisi!" huudahti Tuomas. "Minä poika en kysynytkään saako mennä, vaan sanoin ainoastaan, että minä lähden Amerikkaan, laittakaa vaatteita ynnä muuta siihen mukaan."

"Minä ainakin kysyin, mutta ensin ei luvattu ajatella sinnepäinkään, sanottiin vaan, että kotona on työtä ja ruokaa yltäkyllin. Vaan kun minä aikani kiusasin ja tahdoin, niin jo viimein äijä löi seitsemänsataa pöytään ja sanoi: tuoss' on, tee tahtosi", kehahteli Allilan Jaska.

"Teillä ei olekkaan mitään hätää, kun on kotona varoja yltä kyllin, mutta minun vaivaisen pitää ottaa matkarahat lainaksi", virkkoi Tuomas surullisesti.

"Mutta eihän siellä sotaväessä ole niin paha olla, ettei siellä kolmea vuotta tule aikaan?" muistutin minä vielä.

"Miksi ei tuota nyt aikaan tulisi", sanoi Tuomas, "mutta jos sattuisi tulemaan sota, jota aina ennustetaan tulevaksi, niin silloin poikain housut tärisis."

"Mutta eihän sodassakaan kaikki tule tapetuksi?"

"Ei tulekaan", sanoi Tuomas, "mutta kuka sen tietää, mekö juuri jäisimme elämään. Ja lempoko siellä voisi pysyä hengissä, kun luotia lentelee niin tiheään kuin rakeita. Minua ainakin osattaisiin kohta."

"Ei, siellä ei voisi pysyä yhtä minuuttiakaan hengissä!" vakuutti Allilan Jaska.

"Taitaa niin olla", myönsin minäkin ja kaadoin viinapullosta ryypyt asian vahvistukseksi.

"Mikä hätä meillä on, kun menemme Amerikkaan", alkoi Tuomas taas, "olemme siellä muutamia vuosia siksi kun palvelusaika on mennyt ohitse, ja tulemme sitte takaisin rikkaina ja mahtavina herroina; ostamme isot talot ja elelemme kuin herrat! Eikö kelpaa? Lähdetkö Ryyti?"

"Olkoon menneeksi", sanoin minä, vaikka epäillen.

Puhelimme sitte yhtä ja toista. Aina väliin ryypättiin, niin että pojat olivat poislähtiessään aika hutikassa, varsinkin Tuomas, joka laski aina lasin pohjaksi.

Jäin sitte yksinäni miettimään, miten ilmoittaisin asian vanhemmilleni. Jyrkän kiellon tiesin saavani, mutta sittekin päätin lähteä.

Kujalta kuului Perämäen Tuomaan laulu:

Enkä mä viitsi työtä tehdä Kyrön vainiolla, Amerikass' on niin hyvä olla Ja helppo herrastella!...

II.

Jäin siis nyt yksinäni kamariin, jossa ison aikaa mietiskelin, mitä minä teen, lähdenkö Amerikkaan vai enkö. Usein ennen oli tuo sotapalvelus tullut mieleeni ja olin pelännyt ajatellessani, että pitäisi sotaan lähteä, ja nyt muuttui pelkoni vielä suuremmaksi, kun ilmaantui keino päästä siitä vapaaksi.

Minä olin, samoin kuin toverinikin, oppimaton talonpoika. Koulua en ollut käynyt muuta kuin kylänkoulussa, missä eräs torpan mies oli opettajana, joka ei osannut lukea paremmin kuin minäkään. Isäni vihasi kansakoulua, ettei päästänyt minua sinne, vaikka minä olisin mielelläni mennyt. En siis tiennyt itselläni muita velvollisuuksia olevankaan, kuin tehdä työtä ja peljätä Jumalaa, jota viime mainittua seikkaa kuitenkin hyvin vähän ajattelin.

Niin. Siihen päätökseen siis viimein tulin, että mennä Amerikkaan on hyvä keino päästä vapaaksi sotapalveluksesta ja samalla tulla äärettömän rikkaaksi.

Korjasin viinapullon pöydältä ja menin tupaan. Äiti istui penkillä ja luki postillaa. Muuta väkeä ei tuvassa näkynyt.

"Joko isä on tullut kirkosta?" kysyin.

"Jo. Hän äsken tässä sinua kyseli, olisiko ollut sinulle jotain asiaa."

Samassa tuli isä kamarista ja sanoi minulle:

"Haaralassa on nyt kolmivuotias ori, josta tahdotaan kolmesataa markkaa. Saat mennä sen sieltä hakemaan, jos tahdot."

Minä olin näet usein isääni tahtonut ostamaan minulle hevosen. Mutta nyt en luullut sitä enää tarvitsevani ja sen tähden sanoin:

"En minä tarvitsekaan enää hevosta. Minä lähden Amerikkaan."

"Amerikkaan!" huudahti äitini. "Mitä varten?"

"Minkä tähden? Mitä puuttui?" kyseli ihmeissään isä.

"Ei mitään puutu, mutta minä menen sinne sen tähden, ettei tarvitsisi mennä sotapalvelukseen", vastasin minä vakaasti.

Isä istui penkille ja imeskeli ahkerasti piippuansa. Äiti katsoi hämmästyneenä minuun ja näin, että kyynel alkoi kiiltää hänen silmissään.

"Meneekö sinne ketään muita?" kysyi hän viimein huoaten.

"Allilan Jaska ja Perämäen Tuomas lähtevät sekä Lavelan Iikka, joka on ollut siellä ennenkin, lähtee myöskin. Minä menen heidän seurassansa", selitin minä.

"Mene vaan", lausui isäni hieman värähtävällä äänellä ja meni kamariin.

"Mutta eikö se ole turhaa sinne mennä", sanoi äitini isän mentyä, "mistä sinä sen paremman Amerikan löydät, kuin sulia kotona on?"

"En mistään, mutta tuo − sotapalvelus", änkytin minä.

"Niin, kyllä sekin on kauheata", sanoi äitini, "sillä minä muistan, kun noita ruotiryssiä oli ennen kotonani kortteeria, kuinka niitä lyötiin ja rääkättiin kuten eläimiä. Mutta kauheata se on Amerikkaankin lähteä. Kuka sen tietää, palajatko sieltä koskaan takaisin."

"Kyllähän se kuolema voi tulla yhtä hyvin täällä kuin sielläkin, jos se on niin sallittu", muistutin minä, vaan en huomannut sitä, että sodassakin voi pysyä yhtä hyvin hengissä kuin muuallakin, jos se on kerran niin sallittu.

"Mutta mitä Anna sanoo?" kysyi äitini. Hän tarkoitti Allanperän Annaa, joka oli minun morsiameni.

"En tiedä, mutta sanokoon mitä tahansa, menen minä kuitenkin."

"Hän ei suostu sinua odottamaan niin kauvan, kunnes tulet takaisin. Hänellä on muitakin kosijoita yltäkyllin."

"Tehköön niinkuin haluttaa", vastasin minä ja menin kamariini, jossa vietin lopun päivää mietiskellen sitä onnea ja rikkautta, jonka olin kohtaava Amerikassa ja sitä onnellista elämää, jota olin viettävä sieltä palattuani.

III.

Illalla heitin päällystakin ylleni, sillä kylmä viima kävi pohjosesta, ja lähdin patikoimaan toista kylää kohden, johon oli puolen virstan pituinen vainio matkaa.