Part 3

Hemppa hoiperteli ja lauleli lattialla sekä tahtoi emännältä olutta, mutta tämä ei antanut, muistutti vaan, että vanhatkin oli vielä maksamatta. Maija vapisi, kuullessaan maksosta puhuttavan, sillä hän pelkäsi, että sitä ruvetaan Hempalta vaatimaan, koska Korpelaista ei kuulunut takaisin; ja millä Hemppa maksaisi?... Hänellä ei ollut rahaa kuin kymmenen penniä, jos sekään lie enää tallessa.

"Tule nyt... lähdetään jo kotiin", kehotti Maija, tarttuen Hempan käsivarteen ja vetäen häntä ovea kohden.

"Maksakaa ensin nuo oluet... kuusi pulloa", muistutti emäntä.

"Ei me... maksakoon se, joka ne on ostanutkin", vastasi Maija hätäisesti.

"Hän on mennyt tiehensä ja tämä mies on juonut yhtä paljon kuin hänkin. Maksakaa vaan pois!" käski emäntä.

"Ei meillä ole rahaa... ei penniäkään..."

Samassa tuli isäntä tupaan ja emäntä ilmoitti heti hänelle, että Hempan oli kuusi olutpulloa maksamatta.

Isäntä alkoi kiivaasti vaatia maksoa. Maijan täytyi itkusilmin selittää, ettei heillä ollut yhtään rahaa sekä pyysi, että isäntä ottaisi makson Korpelaiselta, joka ne oli ostanutkin. Mutta isäntä ei tyytynyt siihen. Korpelainen oli pötkinyt tiehensä, ettei häneltä voinut maksoa vaatia; siis täytyi sen tulla Hempalta.

"Antakaa joku pantti, ellei rahaa ole", kehotti isäntä.

"Ei meillä ole mitään... muuta kuin vaatteet päällä", selitti Maija.

Isäntä meni kamariin ja palasi kohta takaisin, kantaen kädessään uudennäköistä, kotikankaasta tehtyä takkia. Hän näytti sitä Maijalle ja sanoi:

"Kas tässä... Riisutaan mieheltä tuo verkatakki ja pannaan tämä sijalle, niin olemme kuitit. Verkatakki on senverran parempi tätä, että saatte nuo kuusi pulloa ollutta välirahoiksi."

Maija ensin vastusteli, mutta kun ei muuta keinoa ollut päästä tuosta pälkähästä, niin suostui hän viimein ja takki riisuttiin Hempalta sekä vaihdettiin toiseen. Se oli lihavan kievarin isännän takki ja niin iso, että melkein Maijakin, yhdessä Hempan kanssa, olisi sopinut sen sisään.

Senjälkeen vietiin Hemppa melkein väkivallalla rattaille sekä asetettiin takaistuimelle istumaan, että Maija voisi istua etuistuimella ja ajaa hevosta. Pian kuitenkin Hemppa taas valloitti ohjakset ja Pöntti sai näytellä juoksulahjojansa.

Kievarin isännän takki lainehti Hempan yllä kuin aava meri tuulen raivotessa.

* * * * *

Kotohaassa, lähellä Mäkituvan mökkiä olevalla niityllä, olivat Rantalaiset heinänteossa. Toinenpuoli sarkaa oli jo eilen niitetty sekä hajoteltu heinät kuivamaan, mutta rankka ukonsade oli ne kastellut niin pahoin, että isäntä pelkäsi niistä tulevan häränheiniä.

Kello kymmenen ajoissa aamupäivällä tuli loppukin sarkaa niitetyksi. Sen jälkeen käytiin käsiksi haraviin sekä ruvettiin kääntelemään noita sateen pilaamia heiniä, jotka päältäpäin jo olivat vähän kuivahtaneet.

"Hyvin Mäkitupalaisia huvittaakin häissä, kun eivät vielä ole kotiin tulleet", sanoi Rahka-Jussi isännälle, joka haravoitsi hänen vierellänsä toisella pellolla.

"Hyvin... Olisi sieltä jo luullut ehtivän takaisin. Lähtiessään sanoivat, että niinkuin eilen-illalla jo ainakin ovat kotona, vaikka kauvankin viipyisivät... Epäilen, ehtivätkö vielä tänä iltanakaan kotiin... muutamat laiskurit!... Vaivainen hullu annoin sinne hevoseni rääkättäväksi", paneskeli isäntä harmissaan.

Kello yhteentoista tulivat heinät pidellyiksi, jonka jälkeen lähdettiin kotiin puolipäiväiselle. Tie kulki Mäkituvan pihan poikki. Siinä seisahtuivat kaikki, kun huomasivat hevosen vähän matkan päässä karjatiellä, joka oli tulossa Mäkitupaa kohden. Jokainen tunsi sen heti Rantalan Pöntiksi ja arvasivat Mäkitupalaisten siinä palaavan hääretkeltänsä.

Mutta rattailla ei näkynyt Hemppaa ensinkään, Maija vaan yksin istua könötti takaistuimella. Vakavana asteli Pöntti, laiskasti hännällään piiskaten kärpäsiä, jotka surisivat hänen ympärillänsä.

Kummastuneena katseli Rantalan väki pihaan ajavaa matkuetta. Hemppakin oli rattailla, mutta millaisessa asennossa? Rattaiden pohjalla hän makasi pitkällänsä kuin lasarettiin vietävä, puhumatta sanaakaan tai antamatta mitään elon merkkiä itsestänsä. Ainoastaan hiljainen hengitys ilmoitti hänen elävän.

"Mitä nyt on tullut? Mitä on tapahtunut?" kyselivät Rantalaiset hämmästyksissään Maijalta, joka äänetönnä astui alas rattailta sekä alkoi päästämään Pönttia aisoista.

"Reisiluu murskana, toinen käsivarsi sijoiltansa", ilmoitti Maija puoleksi itkien, katseellaan osoittaen Hemppaa.

Siunauksia ja voivotuksia kuului naisten joukosta.

Miehet katselivat äänettöminä rattailla makaavaa ja isäntä kysyi ihmetellen:

"Missä semmoinen onnettomuus on tapahtunut?"

"Matkalla, takaisin tullessa..."

Ja Maija alkoi kertoa, miten onnettomuus oli tapahtunut. Humalapäissään oli Hemppa, eräästä kestikievarista lähdettyä ajanut, niinkuin juopuneella on tapana ajaa. Maija oli pyytänyt ja rukoillut sekä väkivallallakin koettanut riistää häneltä ohjaksia, mutta Hemppa oli ylläpitänyt isäntäoikeutensa sekä ajanut itse, ruoskinut hevosta sekä laulaa loilottanut, kuten "ulkomaan susi". Niin oli kulettu hyvä matka, kunnes oli tullut vastaan synkkä metsä, jossa tie kulki korkean harjanteen ylitse. Ahteen päällä oli Hemppa lyönyt hevosta, josta pelästyneenä tämä oli lähtenyt hirmuista laukkaa alaspäin. Puolitiessä ahdetta oli ollut äkkinäinen mutka ja Hemppa oli vielä ajanut pienen, tien vieressä olevan kiven päälle, josta oli seurauksena, että rattaat olivat hirmuisella vauhdilla lentäneet kumoon tienviereen. Rattailla olijat olivat paiskautuneet kivien ja pensaiden sekaan metsään. Maija ei ollut saanut mitään suurempaa vammaa, sillä hän oli osunut tiheään katajapensaikkoon. Mutta toisin oli Hempan laita. Hän oli lentänyt kivikkoon, jossa oli satuttanut itsensä niin pahoin, ettei voinut jäsentänsäkään värähyttää.

Maija oli ollut tukalassa tilassa. Avuttomana, kenties kuoleman kielissä oli Hemppa maannut kivikossa eikä Maija voinut mitään hänen hyväksensä. Pöntti oli ollut kuristumaisillaan kaatuneiden rattaiden edessä. Sen oli Maija saanut kuitenkin pelastetuksi, päästämällä vapaaksi aisoista.

Samassa oli sattunut kulkemaan muutamia matkustavaisia, jotka heti olivat rientäneet onnettomille avuksi. Rattaat oli nostettu tielle ja matkustavaisten kuormista pantu niiden pohjalle heiniä, joiden päälle Hemppa oli asetettu makaamaan.

Tutkittaessa oli huomattu Hempan reisi pahoin loukkaantuneeksi, mutta käsivarressa ei suurta vikaa ollut havaittu.

Matkustajat olivat neuvoneet Maijaa viemään Hempan erääseen taloon, jonka isännässä ilmoittivat olevan jäsentohtorin "vikaa". Mutta sinne oli useita virstoja matkaa. Hiljaa ja vakavasti oli täytynyt kulkea, sillä joka nytkähdyksellä valitti Hemppa kipeästi.

Ankara ukonilma oli vielä kohdannut heitä matkalla, yhä lisäten matkan vaivoja.

Läpikastuneina ja viluisina olivat he vihdoin tulleet matkustavaisten osoittamaan taloon. Siellä oli hevonen viety hakaan ja Hemppa kannettu tupaan, jossa isäntä oli sitte sitonut ja laastaroinut hänen vammansa. Vasta seuraavana aamuna olivat he sieltä taas lähteneet kotia kohden.

Semmoinen oli lyhykäisyydessään Maijan kertomus, jota Rantalan väki äänetöinnä kuunteli.

Senjälkeen kannettiin Hemppa rattailta tupaan, jossa asetettiin vuoteelle makaamaan. Pöntti asetettiin jälleen aisoihin ja Rantalaiset veivät sen mukanaan.

Päivällispöydässä oli puheen aineena ainoastaan Mäkitupalaiset ja heidän hääretkensä. Jokainen tiesi hyvän keinon, millä Hempan onnettomuus olisi tullut vältetyksi; nimittäin sen, että olisivat pysyneet kauniisti mökissänsä.

"Ja millä tavalla he tästälähin elävät?" kysyi renki Antti huudahtaen. "Säästössä ei heillä ole muuta kuin velkaa eivätkä he myöskään voi mitään ansaita, ainakaan muutamaan kuukauteen, sillä Maijankin aika menee Hemppaa hoitaessa. Lehmänsäkin jo kerkesivät myömään ja rahat ovat varmaankin huvenneet häissä."

"Milläkö elävät? Hassujahan sinä kyselet! Tiedätkö mitä vaivaisten-makasiinilla on virkaa tuolla kirkon luona ja niillä jyvillä, joita sinne joka vuosi kiskotaan semmoisilta, jotka ovat liian ylpeitä, voidaksensa kerjätä? Sieltä annetaan suurusta sureville ja tuommoisille kovanonnen kokeneille, kuin Mäkitupalaiset nyt ovat. Ehkä he elävät tästä lähin paremmin vaan kuin ennen. Tähän saakka on heidän täytynyt työllä ja hiellä ansaita jokaisen leipäpalansa, nyt saavat he vaan maata, kyllä vaivaiskassa elättää!" puheli Rahka-Jussi pilkallisesti.

"Liekö tuokaan kovin hauskaa, olla armopaloilla?" arveli Antti.

"On se Hempalle ainakin paljon hauskempaa kuin esimerkiksi kolmenkyynärän syvyisestä kydönojasta saven nostaminen", vastasi Jussi.

"Tuskimpa vaivaiskassa lie kovin runsas antimissaan, että sillä voisi herroiksi elää?" arveli taas Antti.

Isäntä oli nurpealla mielellä, ettei häntä jutteleminen huvittanut. Viidettä päivää olivat Pöntti ja uudemmat linjaalirattaansa olleet Mäkitupalaisten käytettävänä ja maksusta ei taida tulla enää puhettakaan. Taitaisi olla parempi, jos hän antaisi heille vähän elatuksen apua... mokomille lurjuksille!...

Äkäisenä viskasi hän lusikkansa koriin ja nousi pöydästä.

* * * * *

Ja Mäkituvan Hempasta ei tullut enää entistä Hemppaa, ainakaan terveyden puolesta. Useita viikkoja viruttuaan vuoteellansa parani hän vähitellen niin, että voi jo kainalosauvain avulla kulkea, missä halutti, ja pian ilman niitäkin. Mutta semmoista työmiestä ei hänestä tullut koskaan, että olisi itse voinut ansaita perheellensä elatuksen. Määrätty summa jyviä maksettiin hänelle joka syksy ja kevät vaivaisten makasiinista omien ansioinsa lisäksi. Kolme vanhimpaa lasta ottivat jotkut kyläläiset palvelukseensa, niin että heille jäi vaan kaksi nuorinta itselleen.

Kirkonkylän kauppias alkoi kohta ensi syksynä vaatimaan heiltä saatavaansa. Ja koska ei heillä ollut sitä maksaa, niin myytiin heidän mökkinsä huutokaupalla.

Mutta kyläläiset antoivat hirren tai kaksikin joka talosta, joista Hemppa sitte keväällä rakensi pienen mökin lähelle entistä asuntoansa, johon muutti asumaan. Siinä he sitte elivät, aina valittaen köyhyyttänsä. Vaivaishoidolta saadut jyvät kulettivat he useinkin porvariin, josta sitte tuotiin kahvin ja sokerin muodossa takaisin.

Hääretkestänsä eivät he puhuneet koskaan mitään, mutta sitä he useinkin aprikoivat, että miksi Jumala jakaa niin epätasaisesti lahjojansa täällä maanpäällä, antaen toisille yltäkyllin rikkautta ja hyvyyttä, toisille taas köyhyyttä ja kurjuutta...

PYHÄNÄ.

Kirkas kesäkuun aamuaurinko paistoi kamarin ikkunasta suoraan Jussin kasvoille, kun hän heräsi unestansa. Lintujen iloinen liverrys ja kalkahteleva karjankello kuului ulkoa.

Kello kävi jo varmaankin seitsemättä, koska karjaakin jo vietiin laitumelle, ajatteli Jussi itseksensä. Luultavasti oli häntä jo käyty herättämässä, vaikka ei hän ollut kuullut. Mutta kuitenkin päätti hän maata niin kauvan, että tullaan toisen kerran; jäsenet tuntuivat vielä niin raukeilta ja hervottomilta, ettei häntä suinkaan haluttanut lähteä lämpösistä vällyistä. Kuitenkin silmäili hän aralla mielellä ovea, odottaen aina, koska isä sen avaa sekä nyrkillään ovea päristäen eikä suinkaan hellimmillä sanoilla vaatii häntä nousemaan ylös ja lähtemään työhön.

Kuinka harmillista sentään on olla toisen orja, vaikkapa kohta oman isänsäkin. Täytyy nousta ylös, kun käsketään, olipa sitte kuinka uni ja väsynyt tahansa, tehdä aina sitä mitä vaaditaan eikä koskaan saa olla, niinkuin itseä haluttaisi. Olla vapaa, oman itsensä herra, − sehän olisi toista!...

Ikkunan alta kuului askeleita, ja joku ääni kysyi:

"Menetkö kirkkoon tänäpäivänä?"

"Kyllähän sinne mennä pitää, koska on näin kaunis ilma", kuului toinen vastaavan.

Kirkkoon?... mitä se merkitsee... onko nyt pyhä?... Niin, aivan oikein! − nyt olikin pyhä eikä Jussi ollut tuota heti muistanut. Olihan eilen ollut lauvantai ja hän oli illalla ollut puoliyöhön saakka kylällä toisten poikain kanssa. Sentähden olikin hän niin raukea ja uninen herätessään.

Jussi tunsi veltostuneet hermonsa virkoavan, silmänsä selkeävän ja raukeat jäsenensä voimistuvan. Peitteen alla alkoi tuntua liian kuumalta, jonka tähden hän heitti sen puoleksi pois päältänsä. Makaaminen ei tuntunut enää läheskään niin suloiselta kuin äsken, kun oli luullut, että heti ylös noustua ja syötyä olisi lähdettävä kydölle kyntämään. Mutta nyt olikin edessä vapaus!... ainakin yhdeksi päiväksi.

Ei hän kuitenkaan vielä noussut vuoteeltansa, vaikka ei makaaminen suuresti huvittanutkaan. Siinä maatessaan oli niin hyvä mietiskellä elämäänsä, sekä kulunutta että tulevaista. Hän mietiskeli miksi hän oli syntynyt tänne maailmaan, oliko hänellä mitään erityistä tehtävää, tai oliko hän tullut, vaan niinkuin joukon jatkoksi elää kitaroimaan päivästä toiseen, siihen asti että kuolema vihdoin vapauttaisi hänet täältä?...

Mikä kurja kohtalo se olisi semmoinen!...

Ajatuksensa kääntyivät siitä lapsuutensa unelmiin. Selvästi esiintyivät ne hänen mieleensä, niinkuin hän lapsuudessaan oli uneksinut. Hän oli kuvaillut itseänsä milloin papiksi, milloin sotapäälliköksi ja jos jonkinlaiseksi virkamieheksi; mutta useimmiten oli hän päättänyt tulla rehelliseksi ja varakkaaksi talonisännäksi. Silloin oli hän miettinyt kodikseen pientä, valkoiseksi maalattua taloa pienen lammin rannalla, tuuhean kuusimetsän syrjässä, jossa rauhassa ja hiljaisuudessa viettäisi aikansa, työskennellen pellolla tai huviksensa kalastellen lammella, ja toisinaan käyskellen metsässä puiden huminaa ja lintuisten laulua kuulemassa.

Ennen kaikkea muuta oli hän kuitenkin päättänyt tulla rehelliseksi, raittiiksi ynnä kaikkea hyvää ja jaloa harrastavaksi kansalaiseksi... Mutta hän oli jo kahdenkymmenen vuotias ja mitä hän oli toimittanut?... Ei mitään... elänyt vaan kuten pakana sekä odottanut aikaa kulumaan, että sitte vanhempana, vanhempana...

Kirottu, miksi olikin hän viettänyt nuoruutensa päivät niin kurjasti!... Mitä oli hän siitä hyötynyt? Ei mitään muuta, kuin saattanut itsellensä huonon maineen!...

Ja Jussia harmitti niin, että alkoi itseksensä kiroilla omaa tyhmyyttänsä ja huolimattomuuttansa, kun ei ollut paremmalla tavalla viettänyt viime vuosia, vaikka olisi kyllä ymmärtänyt.

... Seitsemäntoista vanhana oli hän alkanut seurata muita nuorukaisia pyhäaikoina tansseihin ynnä muihin huvituksiin, mitkä yleensä eivät olleet kovinkaan mieltä jalostuttavaa laatua. Alussa ei hän ollut nauttinut viinaa, mutta tultuansa huomaamaan, ettei sitä katsottu miksikään häpeäksi, jos toverinsa välistä olivatkin juovuksissa, vaan pikemmin oli se kunniakasta eli niin "miehevää", kun he viinapäissään lauloivat ja kerskailivat sekä elivät niinkuin viimeistä päivää. Jussi ei tahtonut olla huonompi kuin muutkaan ja alkoi seurata heidän esimerkkiänsä. Vähän aikaa oli hän varovammin nauttinut tuota ilolientä, karttaen liiaksi juopumista, mutta pian oli varovaisuus kadonnut ja hän alkanut olla yhtä usein humalassa kuin toisetkin. Silloin oli hän aina tehnyt jotain tuhmuuksia, joita sitte selvittyänsä oli katkerasti katunut ja karvastellut, mutta asia ei sillä sen paremmaksi tullut... tehty oli tehty eikä se siitä muuttunut.

Joka maanantai, sen jälkeen kun hän pyhänä oli ollut juovuksissa, oli hän aina päättänyt, ettei koskaan enää maistaisi viinaa. Mutta viikon kuluessa haihtui vähän mielestä viime pyhänä tehdyt tyhmyydet, ja jos sattui seuraavana pyhänä saamaan viinaa − sattui harvoin, ettei sitä jollakin tovereista ollut, − niin joi hän taas melkein havaitsemattaan itsensä humalaan ja teki uusia tyhmyyksiä...

Jussi veti peitteen päällensä sekä päätti olla muistelematta entistä elämäänsä, koska se vaan katkeroitti hänen mieltänsä. Parempihan oli ajatella eteenpäin, että voisi tästälähin ruveta paremmin elämään. Sen hän päätti varmasti, ettei tänäpäivänä ainakaan juo itseänsä juovuksiin, − vaikka olihan se Jaurilan Kustaa eilen illalla sanonut, että hänellä on viinaa, ja sinne oli iltapäivällä myöskin mentävä hyppyyn, mutta...

Samassa äitinsä raotti kamarin ovea sekä vähän kiukkuisella äänellä sanoi:

"Jos et nouse syömään sieltä, niin minä korjaan ruoat pois... Kirkkoon jo mennään ja sinä siellä vielä maata lojotat! Saisit sinäkin sinne kerran mennä, kun et ole ollut sitte kuin... herra ajan tietää!"

Ovi räiskähti jälleen kiinni.

... Kirkkoonko? Niin, sinne olisi kyllä ollut mentävä, mutta ei oikein haluttanut. Turhaa ajanhukkaa se vaan olisi, koska ei siellä kumminkaan sen paremmaksi tulisi...

Oi mikä paatunut pakana hän jo olikin! Usein oli hän sitä ajatellut sekä väliin rukoillut Jumalaakin, saattamaan häntä paremmalle tielle, kääntämään hänen ajatuksensa pois maailmasta sekä kiinnittämään ne enemmän hengellisiin asioihin, mutta turhaan; hän ei voinut rukoilla sydämmestänsä eikä hänellä ollut suurta haluakaan luopua pois maailmasta. Todellinen parannuksen tekiä oli hänen mielestänsä semmoinen, joka hylkäisi kaikki maailman viattomimmatkin huvitukset, kulkisi murheellisella muodolla kirkossa ja seuroissa ja joka ei koskaan saisi ajatella muuta kuin Jumalaa ja sielunsa autuutta. Semmoiseksi ei hän luullut voivansa tulla ennen kuin hyvin, hyvin vanhana, jolloin on jo kyllästynyt maailmaan ja sen huvituksiin...

Mikä kevytmielinen ajatus! − mutta ei hän sille mitään voinut. Oli hän kyllä lukenut, että ihminen voi olla iloinen, vieläpä iloisempi kuin yksikään maailman lapsista, vaikka hän onkin jumalinen sekä totinen kristitty. Mutta sitä ei hän uskonut, että itse niin voisi olla. Ei; murheellisena, katuvaisena, nöyränä ja − ihmisten pilkan esineenä näyttäytyi hänelle oma kuvansa todellisena parannuksen tekiänä...

Hänen mieleensä muistui, kuinka hän lapsuudessaan oli ollut muutaman kerran äitinsä kanssa kirkossa, tuossa vanhassa, satojen ajastaikojen vanhassa kivikirkossa, joka ulkonäöltäänkin oli niin juhlallinen ja kunnioitusta herättävä, että se tahtomattakin muutti mielen pois maallisista, pakottaen ajattelemaan tulevaista elämää... Ja entä siellä sisällä!... vanha, hopeahapsinen rovasti saarnasi... Jussi ei oikein muistanut, mitä hän saarnasi, mutta Jumalasta ja taivaasta hän puhui niin liikuttavalla ja juhlallisella äänellä... ja lukkari sekä seurakunta veisasivat niin kauniisti, kuin joukko taivaan enkeleitä. Hänestä oli tuntunut kuin Jumala itse näkymättömänä majailisi kirkossa. Ristiinnaulittu Vapahtajan kuva saarnastuolin päällä ynnä muut pyhäinkuvat kirkon seinissä ja alttarilla olivat häneen vielä lisänneet jumalanpalveluksen juhlallista vaikutusta.

Mutta nyt?...

Uusi kirkko seisoi uljaana ja komeana kuivalla ja alastomalla mäentörmällä. Ihmetellen oli Jussi usein katsellut sen korkeata tornia, taidokkaasti rakennettuja seiniä ja mietiskellyt, että sen rakentamiseen on mahtanut mennä monta tiilikiveä, mutta mitään jumalallisia ajatuksia ei se ollut hänessä herättänyt. Sisällä oli kaikki kaunista ja taidokasta, mutta astuessaan sinne oli hänestä aina tuntunut, kuin olisi tullut teaatteriin, jossa näytellään samaa kappaletta, jonka hän oli jo satoja kertoja nähnyt ennenkin. Pappi teki virkansa alttarilla ja saarnastuolissa, lukkari soitti mestarillisesti urkuja ja muutama hyvältä veisuuääneltään kopeileva henkilö veisasi urkujen mukana. Kaikki oli hänen mielestänsä niin ulkokullaista, koneellista...

Hänessä itsessään tietysti vika oli, että se siltä näytti. Hänen sydämmensä oli niin kiintynyt maailmaan ja sen huvituksiin, ettei se jumalanpalveluksesta välittänyt. Papin saarnatessa oli häntä aina unettanut, ties' mistä syystä, mutta se vaikutti häneen kuin kehtolaulu lapseen. Jos hän oli tarkasti koettanut kuunnella saarnaa, niin ei hän kauvan voinut, vaan erehtyi pian muihin ajatuksiin...

Oi kuinka hän oli elänyt!... Mitähän siitä vielä seuraa?...

* * * * *

Raskaalla mielellä nousi Jussi ylös ja puki vaatteet päällensä. Katsellessaan ulos ikkunasta, ilostui hän hiukan, nähdessään auringon kirkkaasti loistavan vaaleansinervällä taivaalla... Päivä oli kaunis... Elääkö hän itse kauniisti tänäpäivänä?...

Hän meni tupaan. Se oli tyhjä asukkaista, ainoastaan kissa makasi koivet ojennettuna takalla. Kirkkoon kai olivat ihmiset menneet...

Ruoat oli korjattu pois pöydältä, mutta Jussi tiesi kyllä, missä niitä säilytettiin. Perunavadin ja viilipurkin nosti hän kaapista pöydälle ja rupesi syömään. Myöhäiseksi oli jäänyt aamiainen, mutta sitä paremmalta se maistui.

Kello löi kymmenen.

Jussi luki lyönnit, mutta luuli erehtyneensä sillä ei hän uskonut aamun niin pitkälle vielä ehtineen. Vilkaistuaan viisareihin osoittivat ne kuitenkin samaa.

Syötyänsä korjasi hän ruoat jälleen kaappiin ja pesi kasvonsa kylmällä vedellä sekä peilin edessä kampasi ja tasoitteli lyhyeksi leikatun tukkansa.

Mihin mennä... mitä tehdä?... Nyt oli hän valmis viettämään lepopäivää... vapaudenpäiväänsä, mutta millä tavalla sitä viettäisi? Hän oli tänäpäivänä vapaa, mutta mitä nyt vapaudessaan tekisi? Ottaisiko virsikirjan tuolta hyllyltä ja lukisiko siitä tämän päivän evankeliumin?... Ei... ei sillä kuitenkaan sen paremmaksi tulisi... Jumalan sanan pilkkaamista se vaan olisi, lukea sitä ulkokullatulla mielellä... Olisi tuolla kamarissa ollut pari kirjaakin lainastosta, "Papin tytär" ja "Iislannin kalastajat", mutta ei niitäkään nyt haluttanut lukea... Arkina, lepoajoilla nuo kyllä ehtii lukea...

Aholassa olisi häntä huvittanut käydä katsomassa, onko Kalle kotona, mutta hän ajatteli, että pitäisi edes kirkonajan pysyä kotona. Ehtisi hänet sittekin vielä tavata...

Mielensä alkoi käydä taas alakuloiseksi, kun ei mitään huvitusta löytynyt. Silmillään haeskeli hän ympäri tupaa, keksiäksensä jotain ajankuluketta. Nurkkakaapin päällä, tuolla katonrajassa oli iso, vanhanaikuinen kuvaraamattu, jota hän ennen nuorempana oli usein lukenut. Tiesi hän sen kyllä ennestäänkin, mitä se sisälsi... mutta jospa tuota nyt huviksensa... ei tässä ollut nyt muutakaan tekemistä...

Hän kiipesi penkille ja astui siitä toisella jalallaan pöydän syrjälle sekä otti raamatun alas ja laski sen pöydälle. Paksu pöly peitti sen kannet, mutta ei Jussi kehdannut hakea takanorresta riepua sitä pyhkiäksensä... napsautti vaan hakaset auki ja levitti kirjan eteensä...

Toinen Samuelin kirja se siinä aukesi ensimmäiseksi, mutta ei sitä haluttanut lukea. Kuningasten kirjat ja Aikakirjat oli hän myöskin lukenut moneen kertaan ennenkin. Viimein kohtasi hän Salomon sananlaskut... Niissä ehkä olisi hyviä neuvoja ja opetuksia... Neljännen luvun puolivälistä alkoi hän lukea:

... Kuule siis, minun poikani, ja ota minun puheeni, niin ikäs vuotta on monta. Minä johdatan sinua viisauden tielle, ja saatan sinua käymään oikialla retkellä, niin että koskas vaellat, ei sinun käymises ole ahdas: ja koskas juokset niin et sinä loukkaa sinuas. Pidä kuritus, älä hylkää häntä; kätke häntä, sillä hän on sinun elämäs. Älä mene jumalattomain askelille, ja älä astu pahoin tielle. Jätä se pois ja älä käy siinä: karta sitä ja mene ohitse. Sillä ei he...

Ovi avattiin ja Jussin täytyi keskeyttää lukunsa, nähdäksensä, kuka tulija oli. Se oli Aholan Kalle. Hän näytti väsyneeltä ja raukealta kuin olisi vastikään unesta herännyt.

"Pane nyt hiiteen, vai Raamattua... Aijotko tehdä pienen parannuksen, kun Raamattua olet ruvennut 'leesaamaan?'"

Kallen puhe oli pilkallista, mutta ilman mitään tarkoitusta. Ilman aikojaan vaan sanoi, kun ei ollut muutakaan puhumista.

Jussi löi kirjan kiinni ja vastasi:

"Rupesin tuota tässä joutessani katselemaan, kun ei ollut muutakaan huvitusta."

Kaapin päälle, entiselle sijallensa asetti hän jälleen raamatun ja meni kamariinsa jonne haastoi Kallenkin tupakoimaan. Vaikeasti kävi puhe, kun ei kumpaisellakaan tahtonut olla mitään sanomista.

Kalle sytytti piippunsa ja heittäytyi selällensä vuoteelle. Jussi istui ikkunan edessä tuolilla, nojaten kyynäspäitään pöytää vasten ja haukotteli tämän tuostakin... "Kun tämä kirkonaika taas pian loppuisi, että saisi lähteä kylälle!" virkkoi Kalle tuskaisena.

"Sepä... kyllä se aika sitte taas kuluisi."

"Kun olisi viinaa..."

"Minulla ei ainakaan ole yhtään."

"Ei minullakaan... mutta Jaurilan Kustaa sanoi hänellä olevan; eikö lähdetä sinne?"

"Kun tultaisiin ensin kirkosta."