Part 6

Aamulla kun heräsin, oli kello jo kahdeksan. Kirkkaasti paistoi aurinko ikkunasta sisään: pääskyset lentelivät liverrellen taivaalla. Kiiruusti puin vaatteet päälleni ja menin tupaan.

Isä istui pöydän luona penkillä ja imeskeli tyytyväisenä piippuansa. Äiti askaroitsi takan luona keittäen kahvia. Väki oli mennyt jo työhön.

"No, nytkö sinä jo nousit, mikset maannut edes puolipäivään", sanoi äitini hymyillen ja nosti kahvipannun tulelta.

"Olihan sitä jo siinäkin", vastasin minä ja menin penkille istumaan.

Häpesin vähän isääni, etten kehdannut alkaa puhetta.

"Takaisinko sinä tulitkin?" kysyi hän vihdoin.

"Niin tein", vastasin minä hiljaa.

"Siinä teit oikein miehen työn, jota et koskaan tule katumaan", sanoi hän.

Otin matkarahat taskustani ja vein ne isälle, vaan hän ei ottanut niistä kuin puolet.

"Tuon viisisataa markkaa saat pitää itse, että saat ostaa sen hevosen ja mitä muuta tarvitset, koska olit niin kunnon mies ja tulit takaisin", sanoi hän, tarjottuaan minulle rahoja.

Minä otin rahat vastaan, kiitin saatuani ja vein makuukamariini piirongin lootaan tarkasti tallelle.

Joimme sitte kahvia ja isä tarjosi minulle viinaakin, mutta minä olin päättänyt, etten koskaan sitä enää juo, enkä siis ottanut sitä vastaan. − Puolipäivän aikana, kun väki tuli syömään, hämmästyivät he suuresti nähdessään minut. Äiti ei ollut aamulla virkannut mitään takaisin tulostani.

"Mitä helkkaria, näenkö minä aaveita keskipäivällä vai mikä sinä olet?" kysyi renki Jussi totisena, seisoessaan minun edessäni lattialla.

Minä purskahdin nauramaan.

"Onko sinulta varastettu matkarahat?" kysyi joku.

"On puolet, toiset puolet jätettiin kukkaroon."

"Mutta sepä ei ollutkaan mikään konna!" arveli renki Jussi.

"Ei, hän oli oikein ihmisystävä", lisäsi eräs päiväläinen.

Ja siihen uskoon he jäivät sillä kertaa, että minulta oli viety puolet matkarahoista ja että olin sentähden takaisin palannut.

IX.

Illalla lähdin taas Allanperään, hieromaan sovintoa Annan kanssa. Matkalla kuvailin sitä hämmästystä, joka Annan oli kohtaava, nähdessään minun taas ihka elävänä edessään, vaikka hän luuli minun menevän jo toisella puolen merta. Kuinka iloiseksi hän tulee, ajattelin, kun kuulee minusta tulleen miehen, minusta joka ennen olin juomari ja tappelia, vaan nyt raitis ja innokas isänmaan rakastaja.

Pelkäsin, että ehkä ei Anna olekkaan kotona, vaan on mennyt kylälle jonkun tuttavansa luo yöksi, tai on jossain muualla; mutta pelkoni haihtui pian, kun tulin lähelle taloa, sillä Annan kamarissa näkyi valkea. Sykkivin sydämin astuin portaita ja menin porstuaan, mutta sinne pysähdyin, sillä kamarista kuului laulu. Erotin seuraavat sanat, jotka Anna lauloi hiljaisella, surullisella äänellä:

Tee hauta mulle, äitini, jo päättyi päivät multa, Paennut taistelua on, tuo kurja sulho kulta. Mua muistanut ja itseään, ja sua kuullut vaan Ja veljein toivon pettänyt, ja isiensä maan.

En ollut koskaan ennen kuullut tuota laulua ja se koski minuun nyt kipeästi. Tuntui siltä kuin olisi tuo värssy sepitetty aivan minua varten. Hyvän aikaa seisoin porstuassa ja arvelin uskallanko astua sisälle ollenkaan, vaan viimein rohkaisin mieleni ja menin kamariin. Anna istui pöydän luona ja selaili vähäistä kirjaa.

"Ryyti!" huudahti hän hiljaa ja katseli kummastuneena minua.

Minä en puhunut mitään; menin vaan pöydän päähän tuolille istumaan, likelle häntä.

"Etkö sinä ole mennytkään?" kysyi hän hämmästyneenä.

"Olen, mutta olen tullut jo takaisinkin", vastasin minä hymyillen.

"Mistä olet pyörtänyt?"

"Vaasasta."

"Minkä tähden?"

"Sinun tähtesi."

Anna vilkasi punastuen minuun. Sitte hän kysyi:

"Etkö minkään muun tähden?"

"Velvollisuuteni tähden."

"Mikä velvollisuus sinulla sitte on?"

"Rakastaa isänmaatani ja mennä sotapalvelukseen."

"Etkö sitä ennen ole tietänyt?"

"En."

"Kuka sen sinulle Vaasassa sanoi?"

"Sydämmeni."

Hetkisen äänettömyys syntyi. Anna katseli väliin kirjaa, väliin minua. Tyytyväisyys kuvastui hänen kasvoillansa.

"Etkö aijo enää lähteäkään Amerikkaan?" kysyi hän viimein tarkasti minua katsellen.

"Se riippuu siitä, annatko sinä erehdykseni anteeksi?"

"Annan."

"Ja tuleeko meistä yhtä hyvät ystävät kuin ennenkin?"

"Paremmatkin, jos tahdot."

"Ja tulevalla viikolla menemme kihloille?"

"Niin − ja Amerikkaan ei koskaan!" C Minä olin onnellinen mies maanpäällä!

X.

Pari kuukautta oli kulunut yllämainituista seikoista. Se ei ole pitkä aika, mutta suuren muutoksen oli se vaan tehnyt minun elämässäni; minä näet olin jo naimisissa sekä kotivävynä Allanperässä. Kun Anna oli ainoa tytär ja myöskin ainoa perillinen talossa, niin tahtoi Allanperän isäntä minun muuttamaan heille ja lupasi antaa minulle ja Annalle talon sekä tavarat ja ruveta itse vaimonsa kanssa syytingille. Minä tietysti suostuin kauppaan ja muutin Allanperään.

Allilan Jaskalta ja Perämäen Tuomaalta oli tullut jo yksi kirje kumpaiseltakin heidän kotiinsa, jotka he olivat lähettäneet heti perille päästyänsä, ja joissa he ilmoittivat terveinä tulleensa Kaliforniaan, mutta minä en ollut saanut heiltä vielä kirjettä.

Niinkun jo sanoin, oli pari kuukautta kulunut siitä kun toverini lähtivät Amerikkaan. Olin vasta muutaman päivän ollut Allanperässä, kun menin hakemaan kauppiaasta sanomalehtiä, joita meille tulikin oikein kosolta. Minulle annettiin sieltä kirje, joka oli tuleva Allilaan. Se oli lakattu mustalla lakalla ja postimerkeistä päättäen luulin sen tulevan Amerikasta. Minua vapisutti, ajatellessani että se on Jaskan − kuolon kirje.

Kiiruusti tempasin sanomalehdet tiskiltä ja lähdin patikoimaan kotiini. Sinne tultuani viskasin sanomalehdet pöydälle ja sanaa sanomatta riensin Allilaan itse viemään tuota kirjettä, että saisin kuulla sen sisällön.

"Kas, joko Jaskalta taas kirje tulee!" huudahti Allilan emäntä iloisesti kuin näki kirjeen minun kädessäni.

"Kyllä se sieltä päin tulee, mutta minä luulen, ettei se kerro hauskoja asioita", vastasin minä.

"Kuinka niin?" kysyi emäntä vähän hämmästyen.

"Siinä on musta lakka", vastasin minä ja annoin kirjeen hänelle.

"Oi Jumala, hän on sitte kuollut!" huudahti emäntä ja kirje putosi hänen kädestänsä lattialle.

"Musta lakka, − murheen lakka", sanoi isäntä ja otti kirjeen lattiasta, käänteli ja katseli sitä kädessään, uskaltamatta avata.

"Avaa nyt se, että kuulee mitä siinä on", kiiruhti emäntä vaikeroiden.

"En minä taida sitä lukea", sanoi isäntä, mutta avasi kuitenkin sen ja antoi minulle.

Minä luin seuraavan:

Kaliforniasta, lokakuulla v. 188−.

Kunnioitettava isäntä.

Tässä lähestyn teitä tuhansilla terveisillä ja onnentoivotuksilla ja ilmoitan, että olen terve ja voin hyvin, jota kallista Herran armolahjaa toivotan teillekin kaikesta sydämmestäni.

Suureksi surukseni täytyy minun ilmoittaa, että poikanne Jaska ei ole enää elävitten joukossa, vaan hän on mennyt sinne, johon meidän kaikkein pitää mennä, −− hän on kuollut. Kymmenen päivää vaan oli kulunut siitä, kun pääsimme perille, niin meni hän merelle kalastamaan erään toisen miehen seurassa, ja sitte ei heitä nähty. [Tositapauksen mukaan.] Varmaan ovat he joutuneet meren pyörteeseen, joka on niellyt heidät pohjattomaan kitaansa, mikä täällä usein tapahtuu.

Nöyrimmästi pyydän, ettette kovin tätä sure, sillä ei se mitään hyödytä; se oli Jumalan sallima ja meidän tulee nöyryydellä ja kiitoksella ottaa vastaan kaikki, mitä hyvä Isä meille armostansa antaa. Kuollut hän olisi siellä kotimaassakin, kun hänen aikansa oli kerran tullut; eikä sitä olisi voinut kukaan estää, kun se oli kerran Jumalan tahto.

Ja ei nyt muuta kuin hyvästi ja eläkää terveenä sekä unhottakaa kadotettu poikanne.

Kunnioituksella

_Iisakki Lavela_.

Kuvapatsaan kaltaisina seisoivat Allilan vanhukset lattialla, minun edessäni. Viimein emäntä purskahti valtavaan itkuun ja meni kamariin.

"Niin se on, että jos ei Jumala saavuta, niin hän tulee vastaan", sanoi sitte isäntä ja alkoi marssia pitkin lattiaa.

Surumielin seisoin minäkin siinä, yhä katsellen kirjettä, joka oli vielä kädessäni ja joka hautasi minulta ystäväni näkemisen toivon.

Vein kirjeen pöydälle ja sanoin isännälle, joka yhä käveli ajatuksiinsa vaipuneena lattialla, hyvästi ja lähdin pois.

"Nyt on Allilan Jaska kuollut Amerikassa", sanoin minä Annalle, tultuani Allanperään.

"Kuollut!" huudahti hän hämmästyneenä.

"Mitä? − Kuka kuollut on?" kysyi isäntä hätäisesti.

"Allilan Jaska", toistin minä.

"Millä tavalla?"

"Hukkunut."

"Matkallako?"

"Ei. Hän on ollut kymmenen päivää perillä ja sitte mennyt erään toisen miehen kanssa kalastamaan merelle eikä heitä ole tullutkaan takaisin", selitin minä.

"Voi Jaska parka, mihin menit kuolemaan!" huokasi Anna suruisesti.

"Voi poika parkaa!" huokasi isäntäkin ja lisäsi: "Hän lähti pakoon kuolemaa ja se tulikin hänelle vastaan."

"Niin, − hän meni ojasta allikkoon", sanoin minä surumielin.

XI.

Kolme viikkoa sen jälkeen sain minä Perämäen Tuomaalta vastaanottaa seuraavan kirjeen:

Kunnon toverini!

Koska minulla vihdoinkin on sen verran aikaa, niin koetan kirjoittaa töhrätä sinulle muutamia riviä. Ensiksi lähetän sinulle terveisiä niin paljon, kuin vaan haluat, ja toiseksi ilmoitan, että olen terve kuin pukki, sekä toivon, ettei sinunkaan ruokahaluasi mikään haittaisi.

Tahdot kai tietää, mimmoinen minun on täällä olla? Siihen voin minä vastata, että kyllä täällä aika kuluu muuten, mutta ehtimiseen täytyy lauleskella että:

Amerikan maa se on avara, Mutta Suomi on synnyinmaani; Sinne jäivät suremaan Mun rakkaat vanhempani.

Olet kenties jo kuullut, kuinka Allilan Jaskan täällä kävi? Minä en ymmärrä, mihin hiiteen se poika on joutunut, sillä minä en usko, vielä ainakaan, että hän on mereen mennyt ja odotan joka hetki häntä takaisin. On niin ikävällinen elää noiden p—run hurrien ja harrien seassa, jotka eivät ymmärrä selvää Suomen kieltä, enemmän kuin pässit siellä Suomessa. Lavelan Iikan pitää aina tulkita heidän puheensa minulle ja minun puheeni heille.

Rahaa täällä saa kyllä kokoon, joka vaan yrittää, mutta työtä pitää tehdä niinkuin härkä eli muuten ei tule mitään, sillä ei täällä saa laiskamato yhtään vaivata tai ajetaan työstä pois. Ja jos täällä rahaa saa, niin helposti sen saa menemäänkin, sillä täällä on juotavia jos jotakin sorttia.

Eräänä päivänä, se oli muistaakseni sunnuntai, menin minä Lavelan Iikan kanssa kapakkaan, jossa tietysti join itseni aika humalaan. Sitte tuli minulle erään ruotsalaisen miehen kanssa riita, joka viimein nousi siihen määrään, että hän antoi minulle kelpo korvapuustin. No, mitäs tästä; minä koettelin myöskin voimiani ja sivalsin häntä korvalliselle, että hän lensi toiselle puolen huonetta ja särki vielä tuolin mennessänsä. Siitäkös hän suuttui, sieppasi puukon ja alkoi sillä minua ahdistamaan, niin ettei minulla ollut muuta neuvoa kuin ottaa myöskin puukko, jolla sitte vedin hänen käsivartensa halki. Mies erkani heti ja laittoi minun linnaan. Siso! ajattelin minä, jos tuo mies kuolee, niin ripustetaan minut nuoran jatkoksi koko mies ja asetetaan kauniisti killumaan taivaan ja maan välille. Et voi ajatellakaan Ryyti, kuinka minun kävi harmikseni, jos pitää tuommoisella kuolemalla kuolla. Ennen olisin tapellut vaikka tuhatta vihollista vastaan siellä Suomessa, ennenkuin olisin mennyt tuohon epävarmaan paikkaan seisomaan.

Neljä päivää olin istunut vankeudessa, kun minua vietiin tutkittavaksi, mutta kaikeksi onneksi ei vastustajani tullutkaan saapuville, vaan oli pötkinyt tiehensä haavoinensa. Minä pääsin siis vapaaksi!

Usein olen jo katunut, kun lähdinkään tänne, mutta koska nyt on katuminen myöhäistä, niin aijon täällä olla kolme tai neljä vuotta, ja sitte jos elän, niin tulen Suomeen, josta en enää lähde.

Pyydän, että kirjoittaisit minulle hyvin usein ja ilmoittaisit kaikki erinomaiset asiat, joita siellä tapahtuu, varsinkin nuorenväen seassa. Ja ilmoita miten voi minun entinen morsiameni Keskitalon Liisa, sillä minun on tullut perhanan ikävä häntä.

Lopetan jo tähän loruni ja toivotan sinulle onnea ja menestystä. Sano terveisiä Allanperän Annalle, jos hän on vielä morsiamesi, ynnä kaikille ystävilleni ja tuttavilleni, joita vaan tapaat. − Eikä nyt muuta kuin hyvästi vaan ja elä terveenä, toivoo maansa hylkääjä, halpa ystäväsi

_Tuomas Perämäki_

XII.

Aika kului, vuodet vieri. Minä olin isäntänä Allanperän talossa, sillä appeni oli täyttänyt lupauksensa ja antanut minulle ja Annalle talon ja tavarat sekä ruvennut itse syytingille. Hän asui vaimoinensa porstuakamarissa, jossa elivät tyytyväisinä ja huolista huojennettuina, iloiten meidän onnestamme.

Minusta oli tullut peräti toinen mies kun olin ennen tuota Amerikkaan lähdön puuhaa. Innolla ja ahkeruudella luin minä kirjoja ja sanomalehtiä, joista en ennen ollut mitään huolinut; iloisesti ja hyvällä mielellä tein työtä, kun tiesin sen olevan hyödyksi itselleni ja isänmaalleni; sydämmestäni kiitin Jumalaa, että hän oli pimeän järkeni valaissut ja saattanut minun ymmärtämään, mikä on isänmaa; ja että hän oli antanut minulle niin hyvän vaimon, kuin Anna oli.

Neljättä vuotta olin jo ollut Allanperässä isäntänä, kun eräänä kauniina kesäpäivänä Annan kanssa perkasin pientä puutarhaamme, jonka erään puutarhurin avulla olimme laittaneet ikkunan alle. Olimme istuttaneet siihen kaalia, räätiköitä y.m., joista nyt perkasimme rikkaruohoja pois.

"Minkä tähden eivät kaikki ihmiset laita puutarhaa huoneensa lähelle?" kysyi Anna.

"Sen tähden että he katsovat sen turhuudeksi ja ainoastaan herrasväelle sopivaksi, he kun näet joutavat semmoisten turhain kanssa askaroimaan", vastasin minä.

"Mutta näyttäähän talo paljon kauniimmalta ja hauskemmalta, kun on puutarha ikkunan alla? − Mikä tuo on, joka tuolla tulee?"

Anna osotti miestä, joka tuli meidän taloa kohden. Tultuansa meidän kohdallemme, poikkesi hän tieltä, hyppäsi aidan ylitse ja tuli kiirein askelin luoksemme.

"Päivää! Terveisiä Amerikasta", sanoi hän iloisesti.

"Mitä? − Tuomas!"

Minä katsoin hämmästyneenä hänen päällensä enkä ollut oikein varma, oliko hän Tuomas vai ei. Hänellä oli yllänsä komeat trikoovaatteet ja leuvassa pitkä, ruskea parta, jonka vuoksi hän näytti niin vieraalta.

"Niin, niin! − Ettekö minua tunne?"

Hartaasti puristimme toistemme kättä.

"Sinä siis tulit vielä Suomeen?" sanoin minä.

"Niin tulin."

"Mikset jättänyt tuota partaasi Amerikkaan. − Ei sinua tunne äitisikään tuollaisena", sanoi Anna leikillä.

Tuomas nauroi vaan vastaukseksi.

Menimme sitte huoneeseen ja Anna meni keittämään kahvia.

"Koska olet tullut kotiin?" kysyin Tuomaalta, kun jäimme kahden, kesken kamariin.

"Kaksi päivää sitten."

"Etkä ole ennen meille tullut?"

"Minä olen nukkunut melkein koko ajan; väsyin niin matkalla."

"No, kuinka siellä on aika kulunut?"

"Ompahan tuo mennyt päivästä toiseen; − koti-ikävä vaan on toisinansa vaivannut."

"Eikö Allilan Jaskasta ole mitään kuulunut?" kysyi Anna, joka tuli kamariin.

"Ei mitään; kyllä Jaska meressä on, ei sitä sovi enää epäillä. Ensin en uskonut yhtään, että hän on hukkunut, mutta ei häntä ruvennut tulemaan, niin sen täytyi uskoa. Ja sitte jälkeen on kadonnut monta samalla tapaa", selitti Tuomas.

"Mutta Allilan emäntä odottaa häntä vielä aina kotiin", sanoi Anna.

"Niin hän tekee", vastasi Tuomas. "Kohta kun tulin kotiin, tuli hän minulta kyselemään, missä Jaska on, tai joko hän pian kotiin palajaa; ja vaikka minä olisin kuinka selittänyt, ettei Jaska tule enää kotiin, niin ei hän yhtään uskonut."

Oltiin hetki ääneti. Viimein kysyi Tuomas: "Kuinka sinun arvanheitossa kävi?"

"Reserviin minä tulin ja tänä kesänä vielä pitää harjoituksiin, − sitte olen vapaa."

"Onnellinen sinä, joka teit velvollisuutesi", sanoi Tuomas alakuloisesti.

"No, etkö sinä ole onnellinen, kun olet jälleen kotimaassasi? kysyin minä.

"En, kun pitää lähteä uudestaan."

"Amerikkaanko?"

"Niin."

"Minkä tähden?"

"No, kun minä tulin tänne, niin tuli lautamies tiellä vastaani, ja haastoi minun oikeuteen."

"Siitä kun et mennyt sotapalvelukseen?"

"Niin."

"Ja nyt lähdet jälleen Amerikkaan?"

"Niin. Vievät pian minun kolmeksi vuodeksi sotaväkeen ja sitte vielä linnaan, niin on paras, että lähden ajoissa tieheni; kun olen kerran karkuriksi ruvennut niin karkaan vieläkin."

"Kyllä minä tyhmästi tein, kun lähdin Amerikkaan", jatkoi hän hetken vaiti oltuansa, "mutta minä en sen paremmin ymmärtänyt; luulin vaan, että kun kolme vuotta olen poissa, niin olen sitte sotapalveluksesta vapaa."

"Se usko minullakin oli, mutta Jumala avasi silmäni näkemään velvollisuuteni."

"Sinä olet onnellinen kun käännyit tasaisin; kun minäkin olisin seurannut esimerkkiäsi, niin saisin nyt rauhassa asua isänmaassani. Rahaa minulla on kyllä, vaan mitä minulle on siitä hyötyä, kun kohta jälleen täytyy jättää syntymäseutuni ja karkurina lähteä isänmaastani!" sanoi Tuomas surumielin.

"Mutta eikö olisi parempi, että jäisit Suomeen ja kärsisit rangaistuksen, joka sinulle määrätään?" ehdotin minä.

"En, en minä jää tänne; mikä sen tietää, kuinka suuri rangaistus siitä on; ja en minä kehtaisikaan asua täällä kunniallisten ihmisten seassa, minä kun olen kunniaton petturi."

Anna toi kahvia. Tuomas pyyhki salaa kyyneleensä ja tekeytyi taas iloiseksi. Puhelimme sitte iltaan saakka lapsuutemme ajoista ja seuraavista elämämme vaiheista.

Illalla sanoi Tuomas pois lähteissään:

"Hyvästi nyt, ja jääkäät Herran haltuun; en tiedä, tapaammeko enää toisiamme. Suokoon Jumala teille iloa ja onnea loppuun asti ja älkää kasvattako pojistanne maansa hylkääjiä, pettureita, niinkuin minä olen. − Hyvästi!"

"Hyvästi, hyvästi! Onnea matkalle!"

Tuomas lähti pois. Surumielin katsoimme, Anna ja minä hänen jälkeensä.

"Voi Tuomas parka!" huokasi Anna, kun hän oli; kadonnut näkyvistä.

XIII.

Puolitoista vuotta sen jälkeen satuin minä menemään Perämäkeen, kun siellä juuri luettiin Amerikasta tullutta kirjettä. Kaikkien läsnäolevaisten kasvot osottivat mitä suurinta surua ja emäntä nyyhkytti oikein ääneensä.

"Isäntä käski minua istumaan ja antoi käteeni kirjeen, josta minä muun muassa luin seuraavan:

"Kaksi päivää sitte kuoli täällä poikanne Tuomas tapaturmaisesti. Hän oli viime aikoina juonut viinaa hyvin ahkeraan, ja juovuksissa hän oli nytkin, kun putosi vaunuista junan alle, jossa musertui kuoliaaksi."

En voinut liikutustani salata, vaan kyyneleet tulivat silmiini. Vapisevalla kädellä annoin kirjeen takaisin isännälle.

"Kauhea kuolema", sanoin melkein itsekseni.

"Ei se helppo ollut; − ja vielä sitte juovuk − − −", sanat takertuivat hänen kurkkuunsa.

En saattanut enää olla huoneessa, vaan menin ulos ja lähdin kotiini.

"Perämäen Tuomas on kuollut", sanoin Annalle kotiin päästyäni.

"Amerikassako?"

"Niin."

"Millä lailla?"

"Mennyt junan alle."

"Oi Jumala!"

"Ja hän oli vielä juovuksissa."

"Voi kaikkivaltias! − Juovuksissa mennä ijankaikkisuuteen − −."

Anna kauhistui semmoista ajatellessaan.

"Huono onni oli Jaskalla ja Tuomaalla", sanoin minä.

"Huono oli, mutta eivät he parempaa ansainneetkaan", vastasi Anna, "sillä mitä muuta ansaitsee semmoinen petturi, joka hylkää isänmaansa sen tähden, että tämä tahtoo pienen palveluksen, joka hänen pitäisi ilolla täyttää."

"Tuomitset liian ankarasti", huomautin minä. "He eivät tietäneet isänmaasta enempää kuin sika pohjantähdestä. Rakastaa isäänsä ja äitiänsä, sen he kyllä ymmärsivät, mutta arvelivat ehkä, että ne tulevat yhtä hyvästi toimeen, vaikka he olisivat Amerikassa tai Austraaliassa, täältä juomasta ja tappelemasta. Sen he myöskin tiesivät, että heidän olisi pitänyt mennä sotaväkeen, nimittäin _pakosta,_ mutta he katsoivat parhaaksi välttää sitä pakkoa, menemällä ulkopuolelle pakottajain hallituspiiriä. Sotaväki oli heidän mielestänsä tuommoinen jonninjoutava, herrain keksimä laitos, johon nuorukaisia viedään kuten linnaan, herrojen komennettavaksi. He eivät ymmärtäneet, että sillä tarkoitetaan kansan parasta, isänmaan varjelemista ja kotiemme sekä vapautemme suojelemista."

"Niin, kyllä se on niinkin", myönsi Anna. "He eivät ymmärtäneet, tai jos ymmärsivätkin, niin eivät ajatelleet edemmäksi kuin 'nenänsä päähän'. Mutta sen pitäisi välttämättä jokaisen Suomen nuorukaisen tietää ja ymmärtää, mikä on Suomi, isänmaa, kotimaa ja mikä on heidän velvollisuutensa sitä kohtaan."

"Ja myöskin tietää ja ymmärtää, mikä on Jumala, joka on meidän luonut sekä antanut meille isänmaan, ja että ilman Hänen apuansa ja siunaustansa on työmme turhaa ja kaikki yrityksemme tyhjää ajan hukkaamista", lisäsin minä.

"'Valistus on viritetty, järki hyvä herätetty'. Ehkä kohta koituu se aika, että jokainen tekee, mitä hänen virkansa vaatii."

"Ehkä... Sitä toivokaamme!"

ERÄÄNÄ AATTO-ILTANA.

Hän kokoo kaikki kansakseen Ja ottaa meitä lapsikseen − −

lauloivat lapset heleällä äänellä, istuessaan pienen, lukuisilla kynttilöillä valaistun ja kauniisti koristetun joulukuusen ympärillä torppari Lehtoniemen tuvassa eräänä jouluaatto-iltana.

Takassa roihusi iloinen valkea ja joulupuuro kiehua rapsotteli padassa, jota Liisa, kasvot lämmöstä hehkuvina, ahkerasti sekoitteli.

− − Ja vihdoin viepi helmoissaan Kuollessa kotiin autuaan. − −

Kauniisti soi laulu. Tiinalla, naapurin tytöllä oli heleä ääni ja hyvin osasikin hän laulaa. Nuoremmat tytöt, jotka osasivat nuotin, lauloivat jälessä, mutta pojat istuivat äänettöminä, suu puoleksi avoinna ja silmät tyytyväisyydestä loistavina, katsellen ja kuunnellen tyttöjä. Kuusen monilukuiset kynttilät valaisivat pienen, puhtaaksi siistityn tuvan niin juhlallisen valoisaksi.

Salu, torpan isäntä, istui kamarissansa keinutuolissa ja mietteihinsä vaipuneena katseli avoimesta ovesta lapsia, jotka lauloivat tuvassa. Ne olivat köyhäin mökkiläisten lapsia siitä likitienoilta, jotka Liisa, Salun vaimo, oli kutsunut kotiinsa aattoiltaa viettämään.

Siell' kynttilöitä kirkkaammin Me Luojan luona loistamme − −

lauloivat lapset yhä.

Salusta oli hetki niin juhlallinen ja mieltä ylentävä, että hän mielellänsä olisi yhtynyt lasten lauluun, mutta ei osannut säveltä eikä olisi muutenkaan kehdannut, koska ei ollut ennenkään laulanut muiden kuullen. Mutta sydämmellisellä hartaudella seurasi hän laulua itseksensä.

Siis kiitos Jesu kaunoinen, Kun tulit, otit, armoinen! Sun omiksesi meitäki Myös ota, hoida iäti!

Laulu loppui tähän ja Tiina alkoi etsiä toista laulua kirjoista, joita Liisa oli hänelle antanut.

Kamari oli pimeä. Ainoastaan kynttilät valaisivat ovesta leveän valoviivan lattiaan ja yhdelle seinälle. Salu oli asettanut keinutuolin, jossa hän istui, niin etteivät kynttilät häntä valaisseet. Siitä voi hän sitte rauhassa katsella riemuitsevia lapsia ja takan luona häärivää vaimoansa. Mielensä oli keveä ja rauhallinen. Kiitollisella sydämmellä Luojaa kohtaan ajatteli hän nykyistä oloansa ja elämäänsä. Siitä pimeästä oli niin hyvä katsella valoisaan ja puhtaaksi pestyyn tupaan, jossa joulukuusi kaikessa juhlallisuudessaan seisoi lattialla, lapsien sen ympärillä laulaessa ja vaimonsa tuolla takan luona hääräillessä yhtä punottavin poskin kuin seitsemäntoista vuotta takaperin.

Salu muisti kuin eilisen päivän, kuinka hän eräänä kesäiltana seitsemäntoista vuotta takaperin oli tunnustanut Liisalle rakkautensa sekä pyytänyt häntä omaksensa. Vastaus oli ollut myöntävä, ja autuaallisen tunteen valtaamana oli hän silloin painanut Liisan rintaansa vasten ja ilta oli kulunut hellässä keskustelussa ja tulevaisuuden tuumissa.

Hän oli ollut köyhän talon poika, nuorin kuudesta veljeksestä, ja Liisa tämän Lehtoniemen torpan ainoa tytär. Kumpaisenkin vanhemmat olivat olleet tyytyväisiä heidän liittoonsa eikä kylän juoruämmätkään olleet kovin suurta metakkaa pitäneet.