Chapter 8
Vaari ei ollut ottanut koko sotaneuvotteluun tähän asti osaa, mutta silloin hän huusi raikkaalla, vaikka liikutuksesta vapisevalla äänellä:
"Hiljaa! tässä ei ole aikaa voivotuksiin eikä kyyneliin, kun varma tuho joka hetki lähestyy. Kuulkaa minua ja täyttäkää käskyni, -- kiroukseni seuraa sitä, joka sen rikkoo, siunaukseni sen täyttäjää, ja muistakaa, isän kirous on raskas taakka, sen olen saanut jo silmilläni nähdä; se kukistaa kantajansa. Minä puhuttelen teitä urhoollisten miesten puolisoina ja lapsina, vapaan kansan naisina. Kuulkaa siis! Se on mielestäni ihan selvää, ett'emme voi suojella varustusta emmekä kotiamme, varsinkin kun vastaamme ryntää kentiesi kymmeniä kertoja lukuisampi vihollinen kuin meitä on. Näillä" -- hän osotti laihoja nyrkkejään -- "näillä ei enää ole paljo virkaa; mutta sen verta on niissä, Jumalan kiitos, vielä voimaa, kuin tällä kertaa tarvitaankin; ne voivat vielä iskeä heikon iskun, joka ihmeitä aikaan saattaa.
"Ennen kaikkea te otatte eloaitan peränurkasta, jyvien alta hopea-arkun ja syöksette sen jyrkänteeltä koskeen, merkiten paikan mihin se putoaa. Sitte lataatte kaikki pyssyt; ruutia ja luoteja on tornikuopassa kyllin kyllä, ja sen tehtyänne pakenette levähtämättä, joka ainoa, siksi kuin tapaatte poikani Ollin. Hänelle sanotte: valansa mukaan puolusti isäsi varustusta viimeiseen hengenvetoonsa asti ja lähettää sinulle nyt siunauksensa toisesta elämästä, jonne hän meni Eliaan tavoin, mutta kuitenkin Simsonin lailla jyryssä ja pauhinassa. Minulle annatte lähteissänne tulukset ja pari ladattua pyssyä. Ne kyllä ovat ruosteiset ja saattavat haljeta, mutta sama se; usein on toisen vasama minuun sattunut, jos kerran omakin laukaus haavoittaa."
"Mitä aiotte vaari? Räjäyttääkö koko talon ilmaan itsenne ja venäläisten kanssa? Ei, sitä ette saa tehdä, emme jätä teitä tänne taikka, jos välttämättömästi tahdotte jäädä, niin jään minäkin", sanoi Katri, "ja minä voin jäädä kaikissakin tapauksissa".
"Ja minä", liitti pieni Matti nasevasti.
"Ei käy laatuun, hyvät lapset, vaikka hyvin ymmärrän arvossa pitää jaloa tarjoustanne", lausui vanhus. "Valani sitoo minut jäämään tänne, ettekä suinkaan tahdo, että ukkovaarinne ilmestyisi Herramme istuimen eteen valapattoisena lurjuksena nyt, kun luullakseni lähes kokonaisen vuosisadan olen koettanut elää rehellisenä miehenä. Mitä vastaisin minä Herralleni silloin, kun Hän kysyisi: Perttu Kähkönen, miksi söit sanasi, vaikka hinkalosi ja aittasi olivat pakahtua viljan kyllyydestä? Mitä vastaisin silloin Hänelle? En mitään, vaan häveten saisin lähteä marssimaan kadotuksen kuiluun yhtä matkaa noiden jumalattomien, liittonsa rikkovien sissien kanssa, sillä aivan varmaan he joutuvat sinne, samoin kuin muutkin kunnottomat, jotka karkaavat ilman syyttä turvattomien päälle. Ajatelkaas kuinka nuo pedot saisivat minulle nauraa; -- ettehän te heille sitä iloa tahdo suoda? -- Ja mitä taas tuohon ilmaanloiskaukseen tulee, ei se minulle ole yhtään vaikea, kun jo olen niin paljo etuantia kuolemalle maksanut, jalkani on jo hänellä paitsi muuta; vuosia on minulla niin paljo ett'en kuitenkaan voi toivoa, jos tahtoisinkin, monta semmoista enää jäljellä olevan, ja jospa olisikin, vaikka vielä toinen mokomakin, en tahtoisi petturina niitä elää. Sieluni halaa jo pimeydestä valkeuteen, jossa tiedän lasteni ja nuoruudentoverieni avosylin minua vastaan-ottavan. Ajatelkaas miten ihmeissään kaikki tuttavat mahtavat siellä olla, kun minä teen tuloni loistavasti tulessa ja jyrinässä samoin kuin kaivattu sade näivettävän poudan perästä ja lähdölläni tuo'an vielä hyötyä maallekin; -- jos en muuta hyötyä tuottaisikaan, niin kunniaa ainakin, ja nimeäni muistellaan siunaten vielä tulevinakin aikoina. Tämän kuihtuneen ruumis-raukan pelastus ei enää maksa vaivaa, kun ei varustuksen pelastuksesta voi olla puhettakaan, sentähden heitän elämäni kohtalolle vasten näkimiä, toimitettuani ensin, mikä mahdollista on. Siitä on vielä sekin hyvä, että jälkeen jääneille jää jalo esimerkki uhrautuvasta isänmaan-rakkaudesta, ja se on innostuttava kansalaisia taisteluun samalla kuin se pelottaa vihollisia."
"Samoinhan on minunkin esimerkkini tekevä", pisti Katri väliin, "ja suonettehan minullekin kunnian saada osoittaa, että nuoressakin rinnassa voipi palaa pyhän innostuksen tuli."
"Puheesi kalskahti raudalle, Katriseni", lausui ukko, "jos olisit mies, hyväksyisin aikeesi, mutta nyt se ei saa päätöstäni horjumaan, sillä niin sinulla kuin Matillakin on kokonainen elämä iloineen ja suruineen edessänne".
Ukko mietti hiukan ennenkuin jatkoi: "Ei maallamme ole varoja ihmishenkiä tuhlata, sillä niitä arvatenkin kohta runsaasti tarvitaan. Varmaankin koittaa maallemme kovat ajat, koska punahattuisiakin on rajan yli rynnännyt, eikä tuo sama valani, joka minut itseni velvoittaa hengestäni luopumaan, kuitenkaan salli minun suotta kansalaisteni verta tuhlata."
Katri ei sanonut myöntyvänsä jättämään ukkovaariansa varman kuoleman kitaan, vaikka kaikki koettivat häntä pakoon houkutella. Sanoipa hän vielä, jos ei muu auta, pistäytyvänsä piiloon katsomaan, miten ukon ja kodin käypi, eikä siinä luullut rikkovansa neljännen käskyn vaatimuksia laisinkaan, vaan paremmin niitä täyttävänsä. -- Viimein suostui ukko Perttukin siihen, kun muu ei auttanut, ja määräsi pikku Matinkin jäämään, sillä aika joutui.
"Katri ja Matti", sanoi ukkovaari, "vannokaa vastustamatta täyttävänne mitä teille tänne jäätyänne käsken, sillä ehdolla suostun pyyntöönne".
"Täytämme", sanoi Matti, "kyllä minulla on rohkeutta kuolla".
"On minullakin", kertoi Katri.
"Mutta entäpäs elää?" kysäsi vanhus.
"On sitäkin", lausui poika.
Katri oli vaiti.
Kaikki ukon määräykset pantiin viipymättä toimeen ja venäläisten viimein vaaran alle saapuessa oli Tuulivaaran varustus sokean vanhuksen, hennon kaunottaren ja parrattoman pojan puolustamana. Kahdella venheellä olivat muut lähteneet: Leenakin meni heidän kanssaan, kun ei uskaltanut yksin kotiinsa palata. Jälelle jääneiden siunaukset seurasivat heitä. Katkera oli ollut erohetki, mutta ukko Perttu osasi sen lyhentää; katkerahan se on aina, mitä sitte tuollaisissa tilaisuuksissa!
Katri oli huutanut lähteville: "sanokaa isälleni hänen tyttärensä kuolleen isällisen kovuuden, lapsellisen kuuliaisuuden ja kahdenlaisen rakkauden uhrina".
"Älkää sanoko mitään", lausui Perttu, "hänen molemmat lapsensa tulevat pian Jumalan avulla ja toivottavasti terveinä hänen luoksensa".
Iltarusko kultasi säteillään puiden välistä vilahtelevaa vettä, ja painuvan auringon viimeiset säteet ikäänkuin jäähyväisiksi suutelivat kainosti punehtuvaa metsää vaarojen huipuilla. Tummina kuvastivat kunnasten välitse laaksot korkeampien paikkojen varjoja; tuolla etäällä Repovaaran rinteillä väikkyi hienoa, vaaleaa huurua; yö levitti utuisen vaippansa uinuvan luonnon yli. Yksinäinen käki kukahti silloin tällöin, ikäänkuin valveilla pysyäkseen, ja jossakin muurin raossa kirskahti yksinäinen sirkka. Sitte oli kaikki hiljaa niin hyvin ulkopuolella kuin varustuksen sisässäkin. Vieläkin hiljainen hetki seurasi. Äänettömyyden katkasi matalalla kuherruksellaan kalliokyyhky. Kyynel vieri silloin tuon äsken niin luonnottomasti rohkean Katrin hehkuvista silmistä hänen vaaleoille poskillensa ja turhaan hän koki pidättää rinnastaan lähtevää huokausta.
Nojautuen tornin suljettuun porttiin hän lähetti viimeisen jäähyväishuokauksen kotiseudulleen ja katkeraksi käyneelle elämälleen.
Perttu ukko heräsi haaveilevista unelmistaan ja äkkiä lausui: "Matti, kiipeä torniin, katso tarkasti ympärillesi ja huuda tänne alas, jos mitä näet, mutta varro siellä kunnes sinua kutsun."
Matti totteli ja meni täyttämään käskyä. "Katri", lausui vanhus pojan mentyä, "minä tiedän jonkun suuren ja raskaan surun painavan mieltäsi, se on saattanut sinulle jo noin nuorena elämän arvottomaksi, avaa minulle sydämesi, lapsi, kentiesi minä voisin suruasi lieventää".
"Eihän minua mikään murhe paina", vastasi tyttö.
"Älä teeskentele, vaikka silmäni ovat talmassa, näen kuitenkin sinun tahallasi hakevan kuolemaa, hirmukuolemaa sodan tuhoavissa liekeissä, eikä naisluonne sitä epätoivoisetta sydämensurutta voisi tehdä; se on epätoivoa, eikä rohkeutta. Toisin kuohuu veri miehen suonissa kuin naisen; miestä ajaa sodan jyryyn omainsa suojelemisen velvollisuus, rakkaus vapauteen tahi valitettavasti myös toisinaan julma kosto; nainen on hienompaa ainetta, jota sodan jymy kauhistaa, ja jos hän hurmekentille kiiruhtaa, on hänellä tyyten sortunut sydän."
"Ettekö rakkautta luule kuoleman pelkoa voimallisemmaksi? Eikö nainen voi uhrata henkeänsä omainsa edestä?"
"Voipi kyllä lastensa, ehkäpä puolisonsakin puolesta, mutta nainen on elämän päiväpaiste; se ei suotta syöksy möyryävien ukonpilvien temmellykseen, niinkuin sinä, Katriseni; se ei hyödyttä hae kuolemaa. Sinä luulet elämäsi onnen kadonneen ja onnesi auringon iäksi pilveen peittyneen, vai miten?"
"Niin onkin, aurinko, kuu ja tuikkavat tähdetkin kaikki ovat sammuneet ja kaikkialla vallitsee kylmä ja kolkko yö", vastasi tyttö nyyhkien, "minulla ei ole enää mitään iloa elämästä".
"Minä tunnen kaiken tuon ja olen itsekin joskus, surujen kohdatessa, luullut niin, mutta aina on myrskyistä yötä seurannut tyyni päivä, ja niin käy sinullekin, kun vaan sinulla on rohkeutta sitä odottaa."
"Tapahtuuko siis vielä ihmeitä tässä matoisessa maassa?"
"Ihmeitä tapahtuu, jos itse uskallamme ihmeitä tehdä; kohtalo kääntää meille kauniimman puolensa, kun meillä on uskallusta silmiämme räväyttämättä sitä silmiin katsoa. Jos Onnetar meitä karsaasti katselee, uskallusta vaan, ei muuta, ja sitä kyllä ylhäältä saamme, jos pyydämme. Minä näen, ett'et luota vanhaan ukkovaariisi, etkä avaa sydäntäsi sille, joka kentiesi on suurinna syynä suruusi, jonka kyllä tiedän ja tunnen. -- Isäsi kielsi kirouksensa uhalla sinut Timolta; se tapahtui minun neuvostani, sillä en todellakaan luullut voivasi rakastaa maasi vihollista. -- Anna minulle kätesi Katri ja kuule kieltoni syitä."
Väliäpitämätönnä ojensi Katri ukolle kätensä; hänen kyyneleensä olivat lakanneet vuotamasta, hän seisoi ukkovaarinsa edessä liikkumattomana kivikuvana, katsoen jäisillä silmillä ukon kurttuisia kasvoja. Sisällistä inhoa ilmoitti tuo katse, niinkuin hän olisi tahtonut sanoa: "sinussa vallitsee viha ja vaino, et koskaan ole tuntenut rakkauden tulta".
"Onko sinulla voimaa kuulemaan kauheata kertomusta", kysäsi ukko, "se on sukusalaisuus, mutta nyt elämäni viimeisellä hetkellä ilmoitan sen, jos kuulla jaksat".
"Minua ei enää liikuta mikään, minä jaksan kuulla kauheintakin", vastasi tyttö kamalan tyynesti.
Tuskan väristys värähteli ukon kasvoilla, kun hän ponnistaen voimiansa kertoi: "Timo on kavaltajan, uskon hylkääjän, maansa pettäjän pojanpoika. Hänen isänsä isä on lapsena levännyt minun kanssani samoilla rinnoilla, sama sydän on huokaillut hänen ja minun tähteni, sama äiti sulkenut meidät rukouksiinsa, -- hän oli kaksoisveljeni. Yhdessä leikimme, yhdessä iloitsimme lapsuutemme viattomat päivät, yhdessä vannoimme poikina tuon kauhean valan, jonka tunnet, ja onnellisesti kuluivat elämämme ensimmäiset vuodet. Nousi siitä, miehiksi päästyämme, vainon aika. Eräänä kauheana yönä samosivat sissit rauhalliseen kyläämme. Tuolta Laukanlahden poukamasta kohosivat korkeat, hehkuvat liekit, kun pakolaiset sieltä varustuksen suojaan ehtivät. Muut tulivat, vaan kaksoisveljeni morsian, Katri, oli poissa. Haltioissaan tempasi veljeni tapparansa ja riensi rosvojen jälkeen. Päätin kuolla yhdessä hänen kanssaan ja vimmaisina me syöksimme kahden noiden pakenevien petojen jälkeen, sillä eivät he paremmat petoja olleet. Kyläläiset seurasivat meitä ja me tunkeuduimme aina Uhtueen asti. Siellä nousi kiivas ottelu, jossa meidän miehet lyötiin, ja me molemmat veljekset jouduimme vangiksi. Katri oli tappelun aikana jollakin tavoin päässyt sisseiltä karkuun, vaan meitä vartioittiin alussa niin, että pakoa oli mahdoton ajatellakaan. Monta pitkää viikkoa sain minäkin siellä viettää.
"Kylän vanhimmalla oli Tatjana-niminen tyttö. Hänen isänsä oli vanha kettu, joka koetti kahlehtia meitä toisenlaisilla kahleilla kuin sissien tapa oli. Luultavasti tuo vanha sissi pelkäsi meikäläisten kostoa ja päätti turvata talonsa rauhan Tatjanan kauneudella, ja tyttö mielistyi tuumaan.
"Helvetillisellä sulollansa tuo velho lumosi meidät molemmat. Me olisimme myöhemmin voineet monesti paeta, mutta olimme kuin jonkun taikavoiman hurmaamina ja jäimme Tatjanan läheisyyteen. Minä häpesin itseänikin, kun en voinut tytöstä luopua, ja luulin veljeni vaan rakkaudesta minuun pysyvän häpeällisessä vankeudessa. -- Viimein tuli isäni lunastamaan meitä. Sydämeni oli pakahtua häpeästä seisoessani isäni edessä. Lunnaat oli suoritettu ja huomen-aamuna piti meidän lähteä. Tahdoin vielä kerran nähdä Tatjanan ja etsin häntä kauvan turhaan. Viimeinkin tapasin hänet rannalta, jossa hän hellästi kaulaillen veljeäni istui hänen polvillansa, niinkuin ennen oli minun kanssani istunut."
Vanhus vaikeni hetkeksi ikäänkuin kootakseen voimiansa jatkaakseen. Vapisten seisoi Katri hänen edessään uskaltamatta hengähdykselläkään hiljaisuutta häiritä.
Vihdoinkin viimein jatkoi ukko Perttu huoaten: "sinä et tunne, etkä voi edes kuvailla sitä tuskaa, jota tuona hetkenä tunsin. Sydämeni kutistui vihasta, inhosta ja säälistä ja jähmettyneenä seisoin alallani, vaikka sisuksiani poltti raivokas tuli".
"Yrjö, sinä et siis jätä Tatjanaasi kuihtumaan tänne kalvavaan ikävään, joka jäytäisi sydämeni juuret", lausui tuo kaunis käärme luikertuen veljeni rintaa vasten, ja hänen mehevät huulensa koskettivat Yrjön hehkuvia poskia.
Melkein samat sanat olivat kuiskauksena sitä ennen samoilta huulilta kutkutelleet minunkin korviani. Minä silloin lupasin koettaa kaikin voimin taivuttaa isääni tuumiimme suostumaan, eikä koskaan olisi juontunut mieleeni suorastaan heittäytyä viritettyyn paulaan, vaikka sydämeni oli entisistä siteistä vapaa. Veljeni ei muistanut mitään, ei kunniaa, ei velvollisuutta, ei Katrille antamaansa sanaa, saati sitten lempeänsä häntä kohtaan, vaan innokkaasti Tatjanaa syleillen hän lupasi ikuisesti pysyä hänen luonansa, vaikka autuutensa menettäisi.
Kaikki vimmaiset tunteeni katkasivat silloin kahleensa ja riehuvana petona karhasin erottamaan heitä. Sysäys vain ja Tatjana oli kaukana tantereella huutaen kostoa.
Yrjö ja minä painiskelimme maassa verivihollisina, vaan toinen ei voittanut toista. Minä tunsin veljeni veitsen iskun otsaani vasten, sillä hän ei osannut ohimoon, johon tavotti. Kovasti rutistin häntä ja vereni punasi tannerta. Silloin kajahti aivan lähellämme isäni ääni. Hän sai tietää kaikki ja seuraus siitä oli kauhea. -- Työllä ja tuskalla sain vanhuksen hillityksi kurittamasta Yrjöä, joka ikäänkuin ilkkuen hurmeinen ase kädessä seisoi Tatjanan rinnalla.
Kirous kajahti isäni suusta. Sen raskain osa lankesi veli parkani päälle, mutta kiihkoissaan antoi isä oman osani minullekin ja siitä päivin on rauha ollut rinnassani harvinainen vieras. -- Samana iltana lähdimme me, isäni ja minä, vaan veljeni jäi ja uhkamielisenä jäikin. -- Hän sai Tatjanansa, tuon elämänsä pahanhengen. Isäni kirous alkoi heti kantaa hedelmiä. Tatjana petti veli parkani, katkeroitti jokaisen hänen elämänsä hetken niin, että hän syöksi viimein vaimonsa turmioon, sitte kun oli häneen vaihtanut isänmaansa, kunniansa, uskonsa ja kaikki mitä ihmisellä on pyhää. Väkivallasta väkivaltaan, tulenliekistä toiseen syöksi veli parkani ja kantoipa vihan kalpaa meitäkin vastaan; -- se, mikä muille on kauhistus, oli huvitus hänelle.
Kauvan surin Yrjön kamalata kohtaloa, kun hän koetti tukahduttaa omantuntonsa ääntä hirmutöillä ja paatui yhä pahemmaksi, mutta ei oma tilanikaan kadehdittava ollut. Tatjanan kuva oli painunut niin syvälle sydämeeni, ett'ei mikään sitä sieltä vielä nytkään ole kokonaan taitanut temmata pois. Ainoastaan korjatakseni sukumme Katrille saattamaa häpeää kosin häntä. Hyvä, nöyrä ja kärsivällinen puoliso hän olikin, vaan kuitenkin puuttui onnestani jotakin, sillä vasten tahtoani säilytin rinnassani toisen kuvaa ja tunsin sen. Se tieto onkin ollut elämäni kirous, se se on, joka on pakottanut minun hakemaan viihdytystä sieluni ja sydämeni haavoille siellä missä ihmiselliset tunteet eivät saa ääntänsä kuulumaan. Tatjanan muisto on pakottanut minua etsimään kuolemaa tappelutanterilla, se on saattanut minua julmasti seuraamaan poikana vannomaani valaa, eikä se vieläkään ole kokonansa haihtunut tästä vanhasta, kuihtuneesta ja madon syömästä sydämestä, joka niin tyynenä näyttää rinnassa tykkivän. -- Elämäni on kulkenut melskeistä rataa ja lyhyeksi kävisi syksyinenkin yö taisteluitteni kertomiseen; yhden niistä mainitsen vain ja se onkin kirkkainna muistissani säilynyt.
Oli näet kerran, noin puolisataa vuotta sitte, tämmöinen helteinen päivä kuin nytkin. Tyyneys vallitsi luonnossa, kun erääsen kauniisen Kivijärven lahteen laskeusi punertava aurinko ja veden selkä kimmelsi kuni kulta säteistä maillehen menevän päivän. Silloin laskihe tumman metsän varjokasta rinnettä myöten kostoa puhkuva joukko kauvas järveen pistävälle, kaitaiselle niemekkeelle. Minä onneton astuin eturivissä. Tuskin olimme niemelle päässeet, kun vastaamme syöksi loinen vieläkin raivompi parvi miehiä, jotka puolustivat kotejansa, lapsiansa, omaisuuttaan, sanalla sanoen kaikkea, mikä ihmiselle kallista on. Taistelu oli tuima ja tulinen. Miehemme alkoivat horjua ja tappiomme oli varma, sillä vastustajiamme johti mies, joka mihin iski, siinä kaatui mies. Selkäpiitäni karsi kuullessani miten hänen äänensä jyrisi kuin torvi yli asetten kalskeen. Enemmän kuin kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun hänet olin nähnyt, mutta hyvin hänet tunsin.
Minä kartoin häntä kauvan sisällisestä pakosta, mutta viimein, miestemme peräytyessä, minut valtasi epätoivon vimma, sillä tuosta johtajasta riippui tappio tahi voitto.
Minä tunkeuduin hänen lähellensä. Ikäänkuin yhteisestä suostumuksesta taukosivat toiset verityöstä, vai lieneekö väsymys heidät käsittänyt. Kumpikin joukko kiinnitti silmänsä meihin ja jo viritetyt jouset laskettiin alas. Tuokion katselimme toisiamme äänettöminä.
"Akka! anna aseesi puhua, äläkä sydämesi", huudahti vastustajani hirveällä naurulla, "emmehän tee yksinäisinä muuta kuin sitä, mitä koko kansamme ja koko ihmiskuntakin kokonaisuudessaan tekevät".
En liikahduttanut asettani, sillä hänen sanansa olivat liian katkerat. Silloin hän lausui pilkallisesti: "vai ei Perttu veljeni enää jaksa kalpaansa kohottaa, vai joko se on kylliksensä hurmetta juonut? Voi ukko rukka sinua! et ansaitse kauvempaa olla noin kauniin miekan kantajana", ja hänen tapparansa halkaisi vinkuen ilmaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän keikahti jo halaistuin kalloin niemelle asetetun pyhän kuvan viereen. "Kirous! helvetti on saanut osansa", olivat tuon jumalattoman viimeiset sanat, jotka sekoittuivat meikäläisten taivaalle kiirivään voittohuutoon. Käsilleni hyrski hänen hurmeensa, kun polvillani huusin hänen nimeänsä. Minusta tuntui kuin olisi miekkani omaan sydämeeni sattunut, ja koston enkelinä häilähti eteeni Tatjanan haamu. Luullen sitä aaveeksi, syöksin uudestaan alkaneesen tappelun tuoksinaan, ja kun seuraavana aamuna täyteen tuntooni taas tulin, niin tuo aave seisoi edessäni harmaat hapset levällään tuulen liehuteltavina. Hän puristi rintaansa pienoista poikaa ja puiden minulle nyrkkiänsä hän käheällä äänellä toivotti jälellä olevaksi elämäni ajaksi Kainin rauhattomuutta, tuskaa, kärsimyksiä ja onnettomuutta. Pojasta ennusti hän sukeutuvan sukuni surman ja kirosi minut perheineni manalan vaivoihin. -- Hän oli Tatjanan äiti ja poika oli Timon isä. Isosta, kauniista kylästä oli vain kasa savuavia raunioita jäljellä ja sen lukuisista asukkaista ainoastaan nuo kaksi eleillä, jonka vuoksi kylä siitä päivin on kantanutkin Akonlahden nimeä.
Kauhistuen syöksin suitsuvien raunioiden ja kangistuvien ruumiiden välitse pois tuosta turmion paikasta, vaan sen yön verinen muisto ei ole milloinkaan mielestäni haihtunut. -- Mielettömän naisen ennustuskin on toteen käynyt, sillä tuo silloin näkemäni poika on minusta karsinut tukevimmat ja tuoreimmat oksat ja onnettomuus on aina suvullemme seurannut, kun joku Yrjön jälkeläinen on meitä lähestynyt. Minä melkein jo kerran luulin kirouksen kadottaneen voimansa, silloin kun viime nälkävuosina Timo meidän leipäämme söi ja meidän töitämme teki, mutta siinä erehdyin. Isäsi ei olisi tahtonut korjata tuota puutteesta vaipunutta miestä, mutta minä käskin ja toivoin hyvällä työllä lieventäväni kirouksen sapen. Niin ei käynyt; hän, tuo nuorukainen, josta pidin kuin jostakin omasta pojastani, nosti riitaa perheen kesken ja, mikä pahempi, vuodatti sinun viattomaan sydämeesi rakkauden sulomakuista myrkkyä, joka siitä päivin on elinvoimiasi kalvanut."
"Oi! älkää syyttäkö Timoa; se riita on ollut sedän oma syy", keskeytti Katri.
"Voipi olla, mutta Timon jäykkä ja tulinen luonne ei kuitenkaan olisi sinun luonteesesi sopinut, sillä sinussakin on liian paljo uhkarohkeata luonteen lujuutta, eikä kaksi kovaa kiveä hyviä jauhoja tee", lausui vanhus. "Isäsi teki oikein kieltäessään Timon sinun kanssasi niin likeisesti seurustelemasta, vaikka hän teki sen liian myöhään, sillä sinä olit jo antanut hänelle sijan sydämessäsi ja olet saanut siitä jo nuorella iälläsi paljon kärsiä, mutta kärsimykset puhdistavat sielua, sanotaan ainakin."
"Ettekö luule sitte Timon saaneen kärsiä, vaari?" kysyi Katri.
"Kenties, mutta kylliksi puhdistunut hän ei vielä ole", vastasi Perttu ukko, "sillä silloin hän ei sissiseurassa tulisi sinua ryöstämään. Hän on vihollisparvessa, muistan vasta nyt, ja olkoon, sama se, jos vaan sinä olet viisas ja tottelet minua. Minä toivon, ett'et liian kovasti tuomitse minua, jos pyydänkin sinua kärsimään ja elämään kaukana Timosta, sillä kärsimykselläkin on sulonsa, jos vain syyttä kärsii. Kärsi siis, sillä elämässäsi voi vielä onnen aurinko koittaa Timottakin, jonka kanssa et voisikaan onnellinen olla isäsi kirouksen uhalla, etkähän tahtoisikaan yhdistää kohtaloasi mieheen, joka karulla lähti täältä ja koetti viekotella sinuakin häpeällisesti jättämään meitä -- ethän?"
"En, vaari kulta, vaan tahtoisin niin mielelläni kuolla", sanoi Katri.
"Jätä ne tuumat", puhui vanhus, "ja jätä tämä paikkakin. Tallissa on orhi, ratsasta sillä Matin kanssa kiiruusti pois, ja ottakaa matkaanne nuo ladatut pyssyt, joilla aluksi aioin sissejä säikytellä, minulle riittävät aseiksi taula ja tulukset."
Itkien syleili Katri ukkovaariansa eikä kyennyt liikutukseltaan virkkamaan mitään.
"Uskallusta vain tyttöseni", kuiskasi Perttu, "uskallusta taistella kohtalosi kanssa, se on kuolevan isoisäsi viimeinen tahto, isoisäsi, joka on rakastanut sinua enemmän kuin Tatjanaakaan."
"Nyt ne tulevat jo", kuului Matin ääni tornista.
"Riennä alas", käski Perttu ukko aivan tyynellä äänellä.
Ukon ja Katrin keskustellessa oli taivas vetäytynyt synkkään pilveen. Hohisten lähenivät taivaan mustat hirviöt toisiaan. Ensin kuului juhlallisen hiljaista hyminää. Se muuttui äänekkäämmäksi koveten kovenemistaan. Vähitellen taajenivat nuo kaukaiset äänet jyrinäksi: vuoroin järähteli eteläinen taivaan kansi pohjoisen kanssa ja kaarrellen kierteli ilmoissa pitkäisen valtava pauhu. Joskus hiljeni se, taas raivokkaammin alkaakseen ja muuttui viimein pelottavaksi ratinaksi ja räiskeeksi, joka saattoi sydämen rinnassa kutistumaan. Tuntui siltä kuin pitäisi räiskettä hirmuisen, taivasta ja maata halkasevan räjähdyksen seurata. Pilkkoisen pimeä olisi ollut, joll'ei taajasti välähtelevät salamat ja pauanneliekit olisi hiukkasen valoa levittäneet. Silloin tällöin lävisti kirkas, sinipunertava ukonnuoli pimeyttä ja valaisi ympäristöänsä haaveellisella valolla. Koko torni vapisi perustuksillaan. Viimein syöksi rankkasade pilvistä huuhtelemaan rakennusten kattoja, ja räystäiden alla maassa lätisivät taivaan kyyneleet samalla kuin toiset syöksyivät jyrähdyksistä kamalasti kajahteleviin kallionkuiluihin.