Chapter 9

Tultuansa alas tornin astimilta Matti sai tallista noutaa ratsun. Ukko painoi musketin Katrin käteen, joka vaistomaisesti sen vastaan otti. Matti tempasi toisen ja hyppäsi, ukon kättä puristettuaan, vapisevan ratsun selkään. Tahdottoman lapsen tavoin antoi Katri auttaa itsensä tarakkaan.

Vanhoilla käsillään veti Perttu ukko sitte pois portin telkeet ja niin, hänen siunauksensa seuraamina, riensivät Tuulivaaran kaunotar ja hänen veljensä tummassa yössä kiiruusti lähenevää vihollista vastaan.

Salama valaisi hetkiseksi ilmaa, kun korskuva orhi kiiti sissien sivutse.

"Katri", kuului ääni yössä ja eräs pitkä mies hyökkäsi sissijoukosta pakenijoita takaa ajamaan. Olipa toinenkin, paitsi Timoa, Katrin keksinyt. Se oli kapteeni Kapranov itse. Silmänräpäyksen hän seisoi paikallaan ja erilaisten himojen taistelu kuvautui hänen kasvoillaan.

"Podoshdite njemnoshko (odottakaa hiukan)", karjasi kapteeni ja kiiruhti hänkin pitkän-Timon jälkeen. Se olikin hänen pelastuksensa.

Sillä välin ryntäsivät muut venäläiset avonaisesta portista sisään. Talo ja torni täyttyi heistä pian. -- Äkkiä vaikeni sissien riemuisa huuto ja hämmästyksestä kivettyneinä katselivat he toisiaan. Tornin alta syvyydestä alkoi näet kaikua myrskyn äänen yli eriskummainen, kamala laulu, joka saattoi ahneiden miesten hiukset taikamaisesta pelosta pöyhistymään. Selvästi kuului raivokkaasti vyöryvät, ontolla äänellä lauletut sanat:

"Joutukaatte jo Tuonelan joukot Voittoa Karjalan katselemaan! Sissit täyttävät nurkat ja loukot, Hopeita lähtivät hapuilemaan; He tänne päin Nyt syöksyvät näin Tuhohon ja tulikuolemaan.

Rientäkäätte jo haukat ja korpit Sissien sydäntä maistelemaan; Kohta aukasen Manalan portit -- Turha on yhtyä taistelemaan; Verisin päin, Koko ryhmittäin Te kiidätte hornan kattilaan.

Parkukaatte nyt lesket ja lapset! Kähkönen turvanne tempasi pois, Kruunaten voitolla harmajat hapset. Kukapas häntä nyt peljännyt ois? Rauhan vilja, Vaikkakin hiljan, Verikylvöstä versova on."

Vimmatusti olivat pitkä Timo ja Kapranov samonneet Katrin ja Matin perästä toisten taloon tunkeutuessa. Vaaran alla he olivat jo saavuttamaisillaan pakenijat, sillä jyrkkä rinne hidastutti ratsastusta, mutta siellä he seisahtivat, kun hirvittävä täräys äkkiä järisytti ilmaa. Ehdottomasti käännähti Matti silloin katsomaan jälelleen.

Hirmuinen tuli- ja savupatsas kohosi Tuulivaaralta korkeuteen ja tuhannen tuhansia säkeniä puikkelehti ylhäällä taivaalla. Jotakin tuntui vinkuvan väkevästi aaltoilevassa ilmassa ja yht'äkkiä hervahti Katri hengetönnä hevosen seljästä maahan. Tornista kimmonnut kivi oli rusentanut kaunoisen pään, ja kärsivä ihmislapsi oli saavuttanut rauhan.

Samalla äkkäsi Matti takaa-ajajat, joista toinen kiljahtaen syöksähti hänen kuolevan sisarensa luo ja sulki hänet syliinsä. Poika tempasi sisareltaan pudonneen aseen maasta ja nopeana kuin orava hypähti taas hevosensa selkään. Hän ojensi muskotin sisarensa syleilijää vastaan ja miehen rinnasta puhkeavat punaiset kuolonkukat osoittivat Matin ampumataitoa. Kuului yksi uikahdus, kuului toinenkin ja kauhistuen näki Kapranov kaksi toisiaan kiinteästi syleilevää ruumista. -- Timo oli pitänyt sanansa eikä eronnut armaastaan kuolemassakaan.

Eteenpäin riensi Matti mutisten: "sukuisän kirous ei siis vieläkään ollut lopussa", sillä hän oli torniin kuullut suurimman osan ukkovaarinsa kertomusta ja tunsi tuon kirouksen. "Mitähän ukkovaari nyt sanoo, kun Katri kuitenkin tuli matkaan", lausui hän kyyneliään niellen ja katosi tumman metsän siimeesen.

HUONONA AIKANA.

(Kertomus elämästä Itä-Suomessa.)

Koitajoen varsilla Ilomantsin pitäjään salomailla vietetään vielä nytkin, niinkuin ainakin on vietetty, aineellisessa suhteessa hyvin kituvaa elämää. Laveat metsät ovat viekotelleet harvalukuisia asukkaita hankkimaan suurusta vehka- tahi petäjäleipänsä sekaan tuolla verrattain helpolla kaskiviljelyksellä, joten varsinaisesta maanviljelyksestä ei ole mitään sanottavaa tolkkua tullut. Poltettujen puiden tuhka näet väettää maan vähäksi aikaa niin, että se toisinaan jaksaa tuottaa keskinkertaisen ja keskinkertaista paremmankin sadon. Sitä paitsi kasvavat halmeista muodostuneet ahot runsaasti heinää (siksi kuin pääsevät metsittymään), joten ei kenenkään tarvitse niityn raivaamisella selkäänsä katkaista. -- Huonosatoisina vuosina taas tultiin ennen muinoin toimeen panemalla leipään enemmän vehkaa ja vähemmän viljaa; nykyaikoina pannaan siihen enemmän viljaa ja vähemmän vehkaa; se on nykyajan sivistyksen vaikutusta se. Isällinen hallitus ja yksityiset ihmisystävät kilpailevat näet keskenänsä siitä, kuka voisi tehokkaammin lieventää hallavuoden seurauksia. Ainakin oli niin asiain laita seitsemännellä vuosikymmenellä, jolloin, varsinkin Suomen eloon heräämisvuodesta 1863 alkaen, tuhlaeltiin apua ja lainoja sekä tarvitseville että tarvitsemattomille ja kansaa opetettiin luottamaan kaikkeen muuhun kuin ahkeruuteen ja omaan voimaansa. Siitä seurauksena taas oli se, että apuvarat olivat lopussa silloin kuin niitä todella olisi tarvittu, eikä pohjoissuomalainen enää kammoksunut velkaa, niinkuin entisinä aikoina.

Enimmäkseen velan turvin oli noillakin mainituilla salomailla elää kitkutettu neljänteen päivään Syyskuuta tuona sekä kamalana että siunattuna vuonna 1867, jonka sanomaton kurjuus ei sitä nähneiden muistosta koskaan murene ja jonka opetuksista on jo paljo ollut, mutta vieläkin enemmän voisi olla isänmaallemme hyötyä, jos niitä opetuksia varteen ottaisimme.

Mainitun päivän enteenä sarasti jo jylhien vaarojen päällitse valju rusko, mutta päivän "kultakehrä" viipyi vielä piilossansa taivaan rannan alla. Auhtokorven rämeisellä pinnalla lepäsi liikkumattomina tiheitä, lyijynharmaita sumupilviä. Tyynenä, tahmeannäköisenä oli sameavesinen Raiskalampikin, vaikka sen laineiden ei vielä olisi luullut ennättäneen vapauteensa kyllästyä, kun ne vasta muutama päivä ennen Juhannusta olivat jääkahleistaan irralle päässeet. Hiljoikseen vieritteli Koitajoki mustia, äänettömiä vesiään; muutoin koko luonto oli vaipunut syvään ja kolkkoon horrostilaan. Ei pienintäkään värettä näkynyt veden pinnalla, eikä heikointakaan tuulen henkäystä tuntunut tyynessä ilmassa. Yksin laululinnutkin olivat jo tiessään, ettei edes heidänkään heräämisensä vilkastuttanut elotonta seutua, jota syksyn hallaiset huurut peittivät, niinkuin kateliina kuollutta ruumista.

Sumukerrosten taajan harson läpi häämöitti kuitenkin Huuhkavaaran rinteeltä pienoinen mökkitalo. Ainoalla lasiakkunallaan näytti se, ikäänkuin ihmeissään, katsoa töllöttävän noita ympäristöllä kasvavia, vielä tuiki vihantia viljoja. Muutoin näytti tuokin ihmisasumus asujamettomalta ja autiolta.

Vihdoinkin viimein liikahti pirtin seinustalla jotakin. Yösijaltaan, läheisen petäjän oksalta, tirkisti sitä pihamaalla liikkujaa hyvin uninen ja harmaa varis. Tottapa se ei ollut mitään vaarallista, koska varis ainoasti hiljaa äännähtäen peittihe takaisin entiseen piiloonsa oksien suojaan näkemään suloisia unia tulevasta teurastusajasta.

Nyt seurasi aivan rauhallinen hetki, mutta sitte liikahti entinen liikkuja uudestaan. Pihamaalla näkyi sumupilvien keskellä kömpivän seisalleen mustankirjava ja hyvin pitkäsäärinen lehmä. Sitte kajahti keskellä yleistä hiljaisuutta raikas ja kaikuva nammuuh!"

"Praa, praa," virkkoi äskeinen varis ja hänen hiukan hiljaisella äänellä toisille muristua kuului tuuheasta petäjästä monikymmenkertainen "praa, praa, praa," ikäänkuin siinä lepäävät varikset olisivat ihastuksissaan hurranneet kirjon onnistuneelle aamuvirrelle.

Suosion osotuksesta ihastuneena huudahti lehmä uudestaan "ammuuh!"

Samalla nirahti pirtin ovi surkeasti, kuni pahoillaan liian varhaisesta leponsa häiritsemisestä. Vaikka veltosti, aukeni se kumminkin vähitellen ja vieläkin hiukan kitisten laski ulos naisihmisen, jolla oli päällä herraskuosiin tehty karttuunihassa.

"Huh, miten hirveän kylmä aamu", lausui ulostulija.

"Praa, praa, praa", rääkyi varisjoukko petäjässä ja ikäänkuin yksimielisestä päätöksestä lehahtivat ne kaikki samalla kertaa lentoon. -- Nyt ne jo rääkyivät tuolla Raiskalammin päällä. Yhä loitompaa kuului varisten ääni lakkaamatta, kunnes sitä ei enää kuulunut ollenkaan, ja viimein katosivat ne näkyvistäkin tuonne hämärään etäisyyteen.

Kauvan lintujen kadottuakin seisoi nainen yhdessä kohden silmät avaruuteen luotuina. Tuskin olisi hän mietteistänsä ihan heti havahtunutkaan, jollei päivän terä olisi pilkahtanut esiin vaarojen takaa. Sen ensimmäiset säteet kultasivat kauniisti kaukaisia kumpuja ja kunnaita, toiset purppuroivat veden kalvoa ja seuraavat sattuivat jo katselijan silmiin, siten huomauttaen hänelle nyt jo olevan ajan päivän askareisiin ryhtyä.

Samalla pistäytyi pirtistä ulos mieskin. Se oli tavallista kookkaampi keski-ikäinen mies. Hänellä oli korkeanpuoleinen, jo hieman ryppyinen otsa, korkeat kulmat, ja niiden alta katselivat syvistä kuopistaan tummat, värittömät, mutta ystävällisen näköiset silmät. Miehen nenä oli suora, suu pieni ja sen ympärillä pieni pilkallinen poimu. Leuka taas oli tukeva ja vähän esiin pistävä. Sanalla sanoen mies oli jyrkän näköinen, mutta näytti sisältävän paljon viisautta kuni koulukirja. Tuon kirjan kansina sopi pitää keskeltä jaettuja, tumman ruskeita hiuksia, jotka suorina säikeinä ulottuivat nutun kaulukselle saakka.

"Hirveän kylmä aamu", sanoi nainen.

"Siltä tuntuu", oli vastaus.

"Kunhan ei olisi ollut hallaa taaskin", arveli nainen.

"Näkeehän tuon jo epäilemättäkin", sanoi mies.

"Mitäs meistä sitte tulee, mihin viimeinkin joudumme?" tuumaili nainen.

"Mihinkäs kuin mieron tielle, johan sen kauan olen nähnyt, ainakin siitä asti kuin sinut taloon toin", vastasi mies äreästi ja lähti astumaan pois pihamaalta.

"Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla elon avaimet", mutisi vaimo, ikäänkuin itsekseen.

"Ammuuh", arveli siihen kirjolehmä, kuin ameneksi ikään.

"Koht'sillään piikaseni, koht'sillään, kunhan vain ennätän silmäni oikein auki saada; mutta eipä noista uni tahdo nyt karistakaan, kun Iska ei anna enää kahviakaan keittää", lohdutti sitä emäntänsä ja meni pirtin vastapäätä olevaan aittaan. Heti hän sieltä palasi lypsinkiulu kädessä ja kyykistyi lypsämään kirjoa.

Nyt ei taaskaan vähään aikaan kuulunut muuta kuin maitosäteen sähinä lypsinkiuluun. Ei sekään kovin kaukaa kestänyt. Nainen lakkasi työstään huoahtaen: "ken kerjäläiselle menee, se kerjäläisenä elää, eikä nyt enää saa edes kahvikuppia surullisen sydämensä lievitykseksi."

Silloin tuli mies takaisin pihamaalle ja kyyneleet kiilsivät hänen silmissään, mutta hän ei virkkanut mitään, eikä vaimokaan kotvilleen suutansa avannut. Viimein hän kuitenkin kysäsi:

"No mikäs näytti?"

"Kaikki ihan jäässä, kaikki hukassa!" huusi mies hurjasti käsiänsä väännellen, ikäänkuin olisi yhdellä kertaa tahtonut pudistaa pois kaiken sisällisen tuskansa. Sitte hän äänetönnä istahti pirttinsä portaille, veti taskusta esiin piippunsa ja sytytti sen, mutta se sammui heti taaskin. Polvet koukussa, kyynäspää polvella ja kämmen leukaa vasten hän jäsentänsäkään värähdyttämättä istui tuokioisen siinä, ja väsyneeltä näytti se silmäys, jonka hän loi portaiden vieressä kasvaneesen, nyt jo kokonansa kuihtuneesen kukkaan.

Kaikki nuo tuskaloisen raskaat, öiset huurut olivat jo aikaa sitte haihtuneet päivän kirkkaiden säteiden edestä ja mitä ihanin päivä oli seurannut synkkää, turmiollista yötä. Niinkuin haihduttaakseen synkkämielisen miehen apeata mielialaa surisivat lukemattomat paarmat, hyönteiset ja itikat pihamaalla, ja tuhlaamalla valoi aurinko ilmaan valoa ja lämpöä, kuni kirkkaimpana kesäpäivänä. Sitä huomaamatta tuijotti mies yhä eteensä maahan ja elämänsä kohtalot kiertelivät hänen mielessään.

Hän muisti vielä ne toiveet, jotka rintansa täyttivät, kun hän kymmenkunta vuotta takaperin olleena hallavuotena oli säästämillänsä renkipalkoilla saanut Huuhkavaaran haltuunsa. Alussa oli kaikki käynyt mieltä myöten. Metsä pakeni pakenemistaan taloa; joka vuosi kävi navetta yhä ahtaammaksi, ja ihmiset puhelivat kunnioituksella Huuhkavaaran Iskasta, joka söi selvää leipää ympäri vuoden, maksoi määräpäivänä maaveronsa, eikä edes ulkonäöltäkään tuntenut pitäjään hirmua, nimismiestä.

Niin oli hän elänyt rauhallista elämää salollansa monta vuotta, kunnes eräällä kirkkoretkellä oli sattunut näkemään pappilan piika-Leenan. Se oli komea kuin herrasmamseli ja ihmiset tiesivät hänellä olevan kosijoita "vaikka viisi joka sormelle", vaan Leena ei huolinut heistä kenestäkään. Kilvoin kantelivat kyläteikarit lahjojansa Leenalle, vaan kaikki oli turhaa, hän vain teki ihailijoistaan vallatonta pilkkaa. -- Hänet päätti Iska voittaa omakseen, mutta ei vielä aikeistaan virkkanut tytölle mitään. Viimein puhutteli hän Leenaa ja sai vastaukseksi, ettei Leena voinut ruveta huuhkajien kumppaniksi, ennenkuin joutuisi Kyöpelin vuorelle. Tuo vastaus suututti Iisakkia, joka hänen oikea nimensä oli, vaikka se tavallisesti Iskaksi lyhennettiin; mutta hän päätti siitä huolimatta saada Leenan omaksensa, maksoi mitä maksoi.

Sillä kannalla oli Iskan ja Leenan väli, kun muutamana talvena kirkolle tuli uusi kauppias, eräs entinen tukkiherra. Tuo tulokas sai Leenan pian pauloihinsa ja niinkuin siivellä pyyhkäisten katosivat tytön entiset ihailijat. Surun ja häpeän valtaamana tuli nyt Leena Iskan luokse, joka piti velvollisuutenansa pelastaa tytön haaksirikosta, sillä olihan hän kerran kosinut Leenaa, vaikka asiat olivatkin silloin toisella kannalla.

Kuitenkin teki Iska sen ehdon, ett'ei valmista lasta tuotaisi hänen taloonsa ja kauppamies sitoutui sen mieheksi kasvattamaan.

Iska luuli tehneensä hyvän työn pelastaessaan Leenan harhateiltä, ja hyvin ymmärtäväinen ja osava emäntä Leenasta tulikin, mutta kuitenkin tuli hänen kanssansa Huuhkavaaralle jotakin, joka ei oikein Iskaa tyydyttänyt. Mitä se jotakin oli, sitä ei Iska kyennyt itsellensäkään oikein selittämään, eikä hän sitä olisi joutanut tekemäänkään, sillä aikaa oli hänellä nyt hyvin niukalta entiseen nähden. Milloin piti hänen pitkät päivät istua vierasten kanssa, joita ensi vuotena tuli ja lähti lakkaamatta; milloin taas täytyi isännän kyyditä emäntäänsä sinne ja sinne, johon emännällä oli sangen tähdellistä asiaa. Vilkasta oli elämä niinä aikoina Huuhkavaaralla ja kaikilla oli vaan alituinen kiire, mutta ei siellä asioita saatu toimeen niinkään paljoa kuin ennen.

Mielessään ihmetteli Iska ensimmäisen avioliittovuotensa lopulla sitä, miten paljo kuitenkin yksi ainoa ihminen voi vuodessa syödä, sillä siemenaitta oli aivan tyhjä, kun olisi ruista pitänyt ruveta panemaan. Tuo siunattu kauppias antoi kuitenkin siementä, antoi vielä emännälle karttuunia ja kahvia, eikä kaikesta siitä hyvästä vaatinut mitään muuta kuin kartotetun paperin, johon muun muassa oli kirjotettu sanat: "saa herra Turhanen minua enempää kuulematta velkansa vakuudeksi kiinnittää omistamani Huuhkavaaran perintötilan n:o 5" j.n.e.

Sama hyvä ystävä oli sitte vuosittain säännöllisesti maksanut Iskan verot ja pitäjään nimismieskin oli tullut Huuhkavaaralla hyvin tutuksi, sillä hän piti kirjaa Iskan taloudesta, tuloista ja menoista, eikä siinä viime aikoina enää paljoa työtä ollutkaan, sillä navetta oli käynyt kymmenen kertaa väljemmäksi kuin ennen ja sitä mukaan olivat muutkin suojat suurenneet. Kaikkia noita mietti Iska tuossa portailla istuessaan ja eteensä tuijottaessaan, mutta ei pienintäkään mielen liikutusta ilmestynyt enää hänen kasvoillaan.

Yht'äkkiä kuului pirtistä heikko, vaikeroiva lapsen ääni. Iska heräsi mietteistään ja tuskan väre vavahti hänen kasvoillansa.

Isäntä kohotti päätänsä ja keksittyä vaimonsa, joka kaivon vieressä astioita pesi, sanoi hän tyynesti: "Leena, pikku-Matti on äänessä." Leena heitti työnsä ja pistäysi pirttiin.

Iskan silmät olivat kääntyneet Riihiniemeen päin, jolta suunnalta näkyi tavattoman iso ruishalme. Tuo halme oli ollut Huuhkavaaralaisten viimeinen toivo. Isäntä oli sen tulosta toivonut voivansa maksaa kaikki velkansa, "ja sitte", päätti hän ajatuksissaan, "sitte ruvetaan meillä taas elämään yhtä tarkasti kuin ennen naimistanikin, eikä minulla silloin enää ole asiaa kauppamiehen puotiin, sillä sinne se Huuhkavaaran irtain on sulanut." -- Emäntä taas toivoi avaran ruishuuhdan tuloilla saatavan varsinkin puolet kauppamiehen tavaroista Huuhkavaaraan siirretyiksi, sillä olihan sanomaton häpeä, kun hänellä, perintötalon emännällä, ei ollut yhtään silkkihuiviakaan, vaikka jokaisen loisakankin päässä nyt jo semmoinen kahisi; ja vieläkin suurempi häpeä oli se, ettei Iska enää sanonut heidän kannattavan aamusellakaan kahvia juoda, vaikka sitä joka torpassa keittää turuutettiin pari kolme kertaa päivässä.

"Elon aika on edesmennyt, suvi on loppunut, eikä meille ole apua tullut," lausui Iska raamatun sanoilla, joita hän osasi hyvän joukon ulkoa, kun ennen yksinänsä ollessaan oli tuota kirjain kirjaa joutanut lueksimaan. Sitten hän nousi ylös ja meni pirttiin hänkin. Vähän ajan perästä toi äiti sieltä ulos pikku-Matin ihailemaan päivän kauneutta. Poika oli jokseenkin kaunis, vaikka kivuloisen näköinen, pellavatukkainen lapsi, arviolta noin kolmen vuoden ikäinen.

Iska seurasi poikaansa, jota hän surkuttelevasti silmäili hetkisen, ja istui hänen viereensä leikkimään.

"Parasta olisi, jos tuoni korjaisi pois pikku-Matin tämän elämän kärsimyksistä ja vaivoista", tuumaili Leena, "sillä mitä on ihmiselämä muuta kuin kurjuutta?"

Iska ei vastannut vaimonsa toiveesen mitään, vaan selvästi näkyi, ettei hän siihen olisi tahtonut myöntyä. Hänkin tunnusti kyllä todeksi että ihmiselämä on nopeasti katoava kevät, joka sydämessä herättää iloisia toiveita, mutta ennen niiden toteutumista hävittävät usein elämän hallat kaikki kauniimmatkin toiveet ja elämän kolkko talvi on käsissä. Viimein lausui hän: "kyllähän elämä katoo kuin varjo, eikä pysy, mutta joutaisi tuo pikku-Matti kuitenkin elää ja minä koettaisin saada hänestä miehen, joka palkitseisi kaikki kärsimiseni".

Sen sanottuaan nousi Iska ylös lapsensa vierestä, käski Leenan pistämään konttiin pikkuisen evästä, sillä hän aikoi mennä kirkolle kauppamiehen puheille ja toivoi sen suostuvan ottamaan tuomionsa pois ryöstöstä, ettei heidän "kirjoansa" kuitenkaan lauantaina myytäisi, sillä millä se sitte pikku-Matti toimeen tulee, jos ei enää maitoakaan saa?

Pian oli eväs varustettu ja mies matkalla. Lähtiessään varoitti Iska vielä vaimoansa: "älä huomen-aamuna laske 'kirjoa' laitumelle, ennenkuin minä tulen takaisin, sillä jos ei muu auta, niin pitää se ylihuomeneksi toimittaa vasaran alle, vaan voinhan sen itse sinne viedä, niin säästyy edes hakupalkka". Niin sanoen lähti mies matkaan jättäen vaimonsa taloutta katsomaan.

Kaikenlaisissa kotiaskareissa kului Leenalta päivä, eikä hän paljo joutanut miettimään tilansa kurjuutta. Seuraavana aamuna hän taas säikähdytti pihamaalle ilmestymisellään varikset lentoon ja ne nähtyään mutisi: "huono enne tälle päivälle, vaan eihän noita toki ole niin monta kuin eilen." Kirjo lypsettiin vähän myöhemmin kuin edellisenä aamuna, sillä nyt ei ollut Iska kotona, ja kahvipannu porisi iloisesti liedellä. -- Sitä kokittaessaan muisteli Leenakin entisiä nuoruuden aikojansa. Tulisista hiilistä näytti hänelle irvistelevän milloin minkin entisen ihailijansa kasvot. Tuossa hymyili pilkallisesti pappilan Heikku-maisterin naama, jota hän, tavattomaan kauneuteensa luottaen, oli uskaltanut omakseen toivoa. Siltavoutirähjäkin viitsi siinä kummitteleutua paljaine päineen ja känsäkasvoineen. Harmissansa kohensi Leena valkeaa, että nuo kiusalliset ihmiskasvot katoaisivat. Siltavouti kyllä poistui, mutta sijaan ilmaantui tuo rikas ja kunnioitettu lautamies Pöyhönen. Leena ei voinut olla vertailematta asemaansa Pöyhösen emännän asemaan ja huomasi erotuksen olevan sangen suuren. Pöyhösen emännälle oli kaikkien nautintojen ovi avoinna, hän oli tervetullut vieras joka paikkaan ja ihmiset kirkkomäelläkin kunnioituksella kohottivat hänelle lakkiaan ja väistyivät pois hänen tieltään. Leenasta taas ei kukaan enää välittänyt mitään. Hänen kauneuttansa ei enää ihaillut kukaan, ei kukaan keikaillut saavuttaakseen hänen suosiotansa; päinvastoin hänen oma miehensäkin kohteli häntä tylysti, soimasi laiskaksi ja tuhlariksi, "ikäänkuin tässä nälkähovissa olisi jotain tuhlattavaa", lausui nainen ääneensä.

Se oli selvää, että Leena oli tehnyt hullun työn tarjoutuessaan Iskalle emännäksi, mutta tuo maailman pilkka oli silloin tuntunut niin katkeralta. Mitä kuitenkaan oli se verraten siihen kurjuuteen, johon Iska oli hänet saattanut? Kaikki eläminen oli nyt hukassa ja vanhat päivänsä saa Leena kentiesi viettää ruotilaisena jonkun tuvan nurkassa. Hän ruotimummona -- hän, joka oli ollut koko Karjalan kaunein kukka, jota oli peninkulmien päästä riennetty katsomaan kuni mitä muuta ihmettä ikään ja jommoista kaunotarta ei kaupungissakaan kuulunut olevan yhtään; hän ruotimummona -- oi se oli perin surkeaa! Kummako siis, jos pari pikkuista kyynelpisaraa tunkeutuikin esiin Leenan vieläkin kauniista silmistä. Ne kiilsivät silmänräpäyksen noilla kuumuudesta hehkuvilla poskilla ja vierähtivät sitte somasti valoa taittaen tulisille hiilille, joissa yhä kuvautui muutamien entisten kosijoiden ilkkuvia kasvoja, ja kahvipannukin porisi ilkkuvasti, ikäänkuin ivaten emäntänsä kyyneliä.

Viimeinkin oli lohdutusjuoma valmis ja sen nautittuaan jouti emäntä kirjoansa vaalimaan.

"Tuonko verran", sanoi Leena lypsyltä noustessaan raintaansa silmäillen, "mutta eihän se ihme olekaan, kun sillä on turpa valkea ja sääret pitkät kuin haasiariu'ut." Hän pisti maidon semmoisenaan siivilöimättä aittaan ja vaipui taas haaveiluunsa. -- Pelko ja halu kuvautuivat hänen kasvoillansa. Ne näyttivät keskenänsä taistelevan siitä, kumpi Leenan saisi käskyläisekseen. Taistelun aikana vaalenivat naisen kasvot vaalenemistaan, hänen rintansa kohoeli nopeasti ja hän näytti vieläkin sangen viehättävältä, kun tuo tavallinen tylsyys oli hetkeksi hänen kasvoiltaan poistunut; viehättävältä hän näytti, vaikka nuoruuden ihanuus jo olikin aikoja sitte haihtunut.

Hartaasti näkyi Leenan mieli palavan tekemään jotakin, mutta toinen voima sydämessä vastusti sitä kovasti. Kotveroisen kuluttua syntyi viimeinkin päätös ja nainen kääntyi aittaan päin ryhtyen maidon puhdistamiseen. Tuskin oli hän kuitenkaan saanut siivilän käteensä, kuin jo heitti sen pois ja astui ulos aitasta.

"En kuitenkaan uskalla sitä enää metsään laskea", mutisi hän puoliääneen astuessaan pihan poikki sinne päin, minne koira jo oli kadonnut. "Iska taas suuttuisi siitä vain silmittömäksi kotiin tultuansa, kun se on aina semmoinen sen rehellisyytensä kanssa, jotta kyllä se siitä sielunsa autuuden möisi, jos niiksi tulisi, eikähän se kauppamies mahda tuomiotansa poisottamaan ruveta, kun hänellä on oikeus meitä ryöstättää. -- On sekin oikeutta; lupaa ensin odottaa uutiseen asti ja sitte jo Johanneksen kaulanleikkauksena kannetaan musta laukku taloon."

Jonkun ajan kuluttua ilmestyi Leena uudestaan pihalle taluttaen sarvesta kirjoa, joka ei enää tahtonut oikein mielellään takaisin palata.

"Mitä siinä kantustelet vastaan", tiuskasi Leena äkäsesti lehmälle ja sai sen vihdoinkin puoliväkisin navettaan teljetyksi.

Puolenpäivän rinnassa alkoi Leena yhä tuontuostakin silmäillä mäen rinteellä polvittelevalle kivikkotielle. Viimeinkin kuului sieltä askeleiden kapsetta. Katkera hymy väikähti Leenan huulille ne kuultuansa ja hän kiiruusti piiloitti kahvipannun eteisen nurkkaan. Sitte kiiruhti hän kaivolle ja oli askartelevinaan siinä likaisten vaatteiden kanssa.

Askeleet lähenivät lähenemistään ja viimein ilmestyi aitan ja pirtinvälisestä solasta kartanolle Iska. Häntä seurasi noin seitsen- tai kahdeksan-vuotinen poika kintereillä.

Leena ei ollut miestänsä huomaavinansakaan, painautui vaan työhönsä, mutta kun Iskakaan ei alottanut puhetta, silmäsi hän salavihkaa ylös. Silloin vasta hän huomasi miehensä kanssa saapuneen pojan ja hämmästyneenä kysäsi: "onko kauppamies kuollut vai mitä varten sinä Santerin tänne toit?"