Chapter 7
Vuostavimmalla paikalla on nykyään huononpuoleinen talonrähjä, joka talvi talvelta käy yhä kurjemmaksi. Näyttääpä talon ränstymisestä päättäen siltä, kuin saisi senkin ennen pitkää lukea olleiden ja menneiden joukkoon samoin kuin sen edeltäjänkin, jonka raunioita vieläkin huiskin haiskin on vaaralla nähtävinä. Olipa vaaralla vielä noin vuotta kolmisenkymmentä takaperin jäännöksiä oikeasta maavarustuksestakin, jonka rajakapteeni Juhana von Wittenberg, eräässä kivilohkareessa säilyneen latinankielisen kirjoituksen mukaan, oli aikoinaan luotattanut kylän suojaksi, sillä paikkaa pidettiin muinoin, rauhattomina aikoina, sotaisessa suhteessa tärkeänä.
Varustuksen kunnossa pitämisestä olivat Tuulivaaran asukkaat, ainakin Kreivin aikana, nauttineet veronvapautta ja siten olleet jonkunmoisena ylimyskuntana naapuriensa seassa. Nyt ovat semmoiset etuoikeudet, yhdessä vanhojen rakennusten kanssa jo ammon aikoja sitte lahonneet, hävinneet, ja nuo entis-ajan jätteet kutakuinkin selvästi muistuttavat katselijallensa kaiken ihmistyön ja onnen katoovaisuutta. Honkien latvoissa humiseva tuuli ja alhaalta kuuluva kosken kohina tuntuvat kuni ivaten ikään huomauttavan ihmistä siitä, samalla kuin ne veisaavat yksitoikkoista unhon virttä menneille ajoille ja muinaisuuden mureneville muistoille.
Vielä viime vuosisadan alussa loistivat Tuulivaaran tornilla vahvistettu varustus ja talo täydessä komeudessaan etäälle ympäri harvaan asutun, yksinäisen seudun. Kohtaloiden kirjaan oli kuitenkin niiden häviö jo piirretty; yksi isku tarvittiin vain ja silloin jo kukistuivat kumpikin, niin suoja kuin suojeltavakin, vaikka pöyhkeinä näyttivät nuo vanhat seinät melkein tarjoutuvan taisteluun itse tuon kaikki kaatavan Ajattarenkin ahneita hampaita vastaan, eikäpä ne sitä aivan syyttä olisi tehneetkään. Ikivanhoista ajoista asti oli näet Tuulivaara ollut koko tienoon tukevin talo. Kähköisten karski suku, näet, oli jo vuosisatoja sitä kotinansa pitänyt, ja yhäti olivat sen isännät polvesta polveen talonsa kunniaa kohottaneet.
Laveita kaskia olivat Kähköisten kirveet kaadelleet Tuulivaaran lehteville liepeille ja sen jyrkillä rinteillä oli sekä moni villava karhu että hallava hirvi heittänyt henkensä heidän keihäänsä kärkeen ja taljansa talon varojen kartuttamiseksi. Usein oli myös joku talon miehistä ollut johtajien joukossa niillä rohkeilla kosto- ja ryöstöretkillä, joita tuon tuostakin tehtiin Venäjän puoleiseen Karjalaan. -- Retkillä ryöstetystä saaliista saivat tietysti Tuulivaaralaisetkin aimollisen osansa. Siten olikin talo aikojen kuluessa kasvanut aivan äveriääksi, niin ett'ei sen kylän kesken varustuksen vuoksi hopmanneiksi kutsuttujen isäntien tuumailtu "ääriäänkään tietävän", vaikka he kitsaasti elivät.
Maine Kähköisten rikkauksista, matkalla paisuen kuni vierevä lumipallo, kulki kauas itäiseen naapurimaahankin, jossa heidän hopeansa olivat ainakin yhtä halutut kuin joutsensa ja pyssynsä peljätyt, joll'ei vain enemmänkin halutut. Senpä tähden tunkeutuivatkin rajasissit sangen usein Tuulivaaran tienohille; mutta yhtä monesti saivat he palata tyhjin toimin ja verisin päin, sillä Saramon kyläläiset olivat rohkeaa väkeä, jotka eivät omalle hengellensä paljoa arvoa panneet, vaan vihollistensa verelle vieläkin vähemmän.
Niinkuin tunnettu, olivat rajamaalaiset noilla seuduin aina Pähkinäsaaren rauhasta saakka melkein hallituksiensa suostumuksella pitäneet "isoa-vihaa", mutta varsinaisen sen nimellisen sodan alkuaikoina he elivät jokseenkin hyvässä sovussa. Ainoastaan yhden verisen retken kertoo Nostintapainen kansantaru kummaltakin puolelta tehdyksi "ikäänkuin vaino-ajan alkajaisiksi", eikä niininkään liene ollut niin paljon syytä itse rahvaassa kuin sen johtajissa ja varsinkin kapteeni Aleksei Kapranovan äärettömässä hopean himossa.
Kapranovan oli tsaari lähettänyt ruotsalaisten hätyyttämän Solovetskoin luostarin avuksi, mutta saavuttuansa Repolan seuduille tämä oli saanut kuulla puhuttavan Tuulivaaran linnoituksesta ja äärettömistä rikkauksista. Venäjän puolen talonpojat tiesivät myös "Ruotshien" niinä aikoina juuri parhaillaan olevan kirkonkylissään aseharjoituksissa, ja ett'ei kotiin tavallisesti jäänyt yhtään asekuntoista miestä. Kiusaus oli ahneelle kapteenille liiaksi suuri.
"Siellähän on vähällä vaivalla saatavana hyvä paisti; siellä on rikkautta, jota ihanan Ukrainin viljavilla tasangoilla on hauska tuhlaella. -- Kuinka Feodor Andrejevits ja Kuismin Wasiljevits ja Audotja Paraskovjevna ja -- ja -- ja kaikki hyvät ystävät, naapurit ja hovinherrat haristavat silmiänsä, unhottavat suunsa auki ja jähdyttävät tsajukuppinsa, kun minä kerron, miten noin vaan muutamassa hetkessä ihan sivutöikseni valloitin kuuluisan Tuulivaaran linnan, jota ei itse tsaarikaan ollut uskaltanut ahdistaa", ajatteli Kapranov.
"Audotja haukottelee, tyhjentää kastuskansa (pikarinsa), näpäyttää sormiaan ja sanoo: olet oikea onnen kantamoinen sinä Aleksej Mihailovits, olet tottakin. -- Feodor taas syleilee ja suutelee minua ja valehtelee sitte silmiänsä räpyttäen turkkilaisista ja tatareista ja omista taisteluistaan heitä vastaan ja jos jotakin, vaan kuitenkin täytyy hänen kadehtia minua, sillä minä näytän hänelle Tuulivaaarasta saamani hopeat, kaikki näytän heille -- seis, pastoi! Enpä näytäkään; Kuismin, se konna, voisi saada asiasta vihiä, jos Feodorille näyttäisin, ja sitten kiusaisi se ensin lainaksi niitä, pyytäisi sitte pelaamaan likaisilla korteillaan ja viimein ostattaisi minulla väkisin orjiaan, joilla ei tee tämän taivaallista; eivät osaa mitään, eivät jaksa mitään, syövät vain; -- roskaväkeä koko tuo Kuisminin joukko, akanoilla elätettyä väkeä; vaan mitäs teet, osta pois ja kalliista ostakin. Kuismin se konna -- niin enpä näytäkään hopeitani, voisihan Kuismin ne varastaa -- syntyy siltä sekin; en näytä, tyydyn kunniaan ja maineesen, pidän itse hopeani. Ja kunniaa antaa tsaari minulle, ehkä taputtaa olkapäätänikin vielä, ja se on hauskaa; ehkä sanoo: oikein teit, Aleksei Mihailovits -- tahi ehk'ei sanokaan mitään -- lähden, kun lähden sittenkin."
Semmoisia tuulen tupia rakenteli Kapranov ja kun isot joukot talonpoikia tarjoutui häntä seuraamaan, niin hän lähetti isoimman osan harjoitetusta väestään edeltäpäin osailemaan Vienan-merelle. Talonpoikien opastamana Kapranov itse kiersi parinkymmenen sotamiehen ja satakunnan sissin kanssa syrjäpolkuja myöten Kujangin ja Pyymäen kautta Saramoa ja Tuulivaaraa kohti. Tavallista tietä, Pielisjärven kirkon kautta, ei uskallettu kulkea, kun siellä olivat miehet koossa aseharjoituksissa.
Tuulivaara oli niinä aikoina väkirikkain talo niillä kuuluvin. Se näkyi siitäkin kuin syyspuhteina kolmattakymmentä värttinätä hyrisi talossa ja loppupuolilleen toistakymmentä kirvestä riippui kirveskahvissa pirtin ovensuu-seinällä.
Kesäkuun kahdennenkolmatta päivän iltana armon vuonna 1701 ei talon illallispöydässä kuitenkaan istunut päten yhtään kirveen käyttämiseen kykenevää miestä. Muutamia, toinen toistaan pienempiä poikanulikoita siinä vain näkyi naisväen seassa, paitse pöydän päässä istuja, joka ei suinkaan ansainnut poikanulikan nimeä.
Hän oli aivan valkea-hapsinen vanhus; pää kuin lipsuttu pellava; vartalo hoikempi kuin seitsentoista-vuotisella tytöllä. Koko mies näytti kuivuneelta, näivettyneeltä nauriilta. Hänen laihat, taulanväriset, harmaankeltaiset kasvonsa olivat jos jonkinmoisissa kureissa ja rypyissä, semmoisissa, joita ei ikä, vaan suunnattomat kärsimykset ja ankarat intohimot ihmisen kasvoihin kyntävät. Ruma, otsasta vasemman kulman kautta poskipäähän ulottuva arpi teki vielä nuo jo muutoinkin tymäkät kasvot aivan hirvittäviksi; loistottomia, vedenkarvaisia silmiä varjosivat pörhöiset, harjasmaiset kulmakarvat, jotka luisevan nenän ylitse yhtyivät yhteen. Ohuthuulinen suu muistutti järviraakun kuoresta; niin tiiviisti liittyivät huulet toisiinsa. Häntä olisi luullut raudasta valetuksi satyyriksi, joll'ei silloin tällöin pöydän alla kolahtava puujalka ja rauskavat hampaat olisi ilmoittaneet miehessä henkeä olevan.
Semmoinen oli Tuulivaaran silloinen vanha isäntä, tuo julmuudestaan ja hirveistä lauluistaan tunnettu Perttu Ollinpoika Kähkönen, jonka sanottiin jo nähneen sadannen kesänsä.
Jos ukko oli kuiva, kasattunut ja mehuton, niin oli sen sijaan hänen vieressään istuva tyttö tuores ja mehevä. Hellyydellä hän tarjoeli vanhukselle ruokaa ja näytti koettavan vanhuksen toiveita hänen kasvoistaan lukea, sillä ukon silmät olivat jo iästä kokonaan huienneet. Tytön silmät taas olivat huikeamattomat, mutta huikaisevat; ne olivat mustat kuni myrskyinen yö loistavasti säihkyvine salamoineen; hänen solakka vartalonsa osoitti tuota jaloutta ja hekumallista muhkeutta, josta Karjalan kauniit immet helposti tuntee.
Ikää ei tytöllä liene ollut enempää kahtakymmentä vuotta, jos sitäkään. Hänen kasvonsa olivat soikeat ja säännölliset; nenä suora ja -- mikä on perin harvinaista -- erinomaisen kaunis. Suu oli hempeä, katse suloinen, huulet punaiset kuin kaunein ahomansikka, ja niiden takaa välkkyivät, hänen joskus hymyillessään, maidon valkoiset hampaat. Komeina tummanruskeina suortuvina valuivat hänen lienteät hiuksensa molemmin puolin kaarevaa otsaa ja turhaan oli koetettu kaikkia noita vallattomia kutreja sitoa kahteen valtavaan palmikkoon, jotka vapaina riippuivat alapuolella vyötärystä.
Luulisi ettei taivas ikänä olisi tähtitarhojen alapuolelle muodostanut niin iki-armasta olentoa kuin Tuulivaaran Katri oli. Mutta kaikesta hempeydestä huolimatta ilmestyi kuitenkin tytön koko olennossa jotain vienoa surullisuutta, niin että hänen poskiensa viehättäviä hymykuoppia olisi voinut kaihokuopiksi kutsua.
Oliko tuo surumielisyys ensi lemmen syttyvä rusko, vai oliko se jonkun vielä selittämättömän tunteen ilmiö, vaiko tulevien murheiden hämärä heiastus -- niin, kuka sen tiesi. Apeaan mielialaan ei hänellä ainakaan nyt näyttänyt mitään syytä olevan, sillä itse tuo rautainen ukkokin näytti hiljaisen aterian päätyttyä ja siunattua ihan ilmeiseltä tyytyväisyydeltä. Varmaan hän olikin hyvällä tuulella, koska aivan pyytämättä rupesi lapsille kertomaan tapauksia vanhoilta ajoilta.
"Kun torni tässä vaaralla oli valmis ja täydellisesti varustettu", jutteli hän selvällä, vähän kumajavalla äänellä, "silloin täytyi isä-vainajan puoliväkisin suostua muuttamaan talonsa tänne ylös muurien suojaan. Isäni oli ollut monissa retkissä osallinen, joskus johtanutkin meikäläisiä sissejä vastaan ja aina nuoruudestaan asti aina tapellut maalla ja vedellä voitollisesti rajarosvojen kanssa. Olipa hän taistellut sotilaana itse kuninkaankin johdolla ja käynyt Puolan pääkaupungissakin. Sen lienee kapteeni Wittenbergikin saanut tietää, koska hän kutsutti isäni tänne ylös; -- talo oli nimittäin tuolla alempana ennen sitä. Eräs toinen ja minä juoksimme isän perästä ja kuulimme koko heidän keskustelunsa. Minä muistan sen nytkin vielä, -- muistan tarkemmin kuin eileiset asiat."
"Kuka se oli se toinen?" kysyi Katrin veli, Matti, noin nelitoista-vuotinen, pienikasvuinen pojan loppi.
Kiristäen hampaitaan tiuskasi ukko hänelle: "sitä ei sinun tarvitsee tietää -- se oli isänmaansa häpeäpilkku, elämäni pahahenki."
"Oikeinko tuommoinen ruumiillinen pahahenki?" tiedusti joku pienemmistä lapsista.
Vastaamatta siihen vanhus jatkoi: "Kapteeni kätteli meitä ja kysyi sitte isältäni: 'no Olli, mitäs pidät tästä tekeleestä; luuletko venäläisten hampaiden pystyvän tuohon palaan?'
"'Pienempi on kuin Riian linna, vaan onhan tuo tanakka teirimaja tuokin', vastasi isäni, 'mutta sananlasku sanoo: pian kuori on kukosta rikottu, jos on sisus silavainen'.
"'Oikein puhuttu', lausui kapteeni, 'vaan minäpä aionkin leipoa kukkooni oikein kiiskinruotoisen sydämen, vaikka tässä ei kannata säännöllistä sotaväkeä seisottaa. -- Lyhyesti sanoen, etkö ota vastataksesi varustuksesta ja tornista, sillä se on paikkakunnan avain?'
"'Lyhyesti vastatenkin: en, herra kapteeni.'
"'Ja miksi et?'
"'Ensiksi olen tottunut paikkoja valloittamaan enkä puolustamaan; toiseksi tahdon vihollisellani olemaan samat edut kuin itsellänikin, ja kolmanneksi -- älkää pahaksi panko, herra kapteeni -- kolmanneksi pahoin pelkään koko tämän laitoksen tulevan meidän, talonpoikien sortajaksi; kansa nurkuu jo kovasti sitä vastaan.'
"'Kun ensiksi otat tornista vastataksesi Jumalalle ja kuninkaalle, niin opit paikkoja puolustamaankin; toiseksi on silloin pelkosi sorrosta perätön ja kyläläisetkin silloin suostuvat varustusta mieluummin kunnossa pitämään, ja kolmanneksi voin vakuuttaa kunniani kautta, ett'ei sinun eikä koko sukusi tarvitse sen enempää verojen rasitusta rahana eikä verenä kantaa; ei rahana eikä verenä.'
"'Herra kapteeni, tarjouksenne on näinä köyhinä aikoina erittäin viehättävä, mutta kuitenkaan en voi siihen suostua; olen jo ikämies, voimani on taisteluissa rauennut ja jo halaan lepoa! Etsikää siis joku nuorempi tähän pihtiin.'
"'Mitä tuhattulimmaista, sinä ylpeä mies!' kiljasi kapteeni, että muurit raikui, 'mitä sinä levosta puhut; kirkkotarhassa on kylläksi aikaa levätäksesi, täällä täytyy toimia. Jos et itse jaksa joustasi enää jännittää, jätä se poikiesi työksi, mutta pidä itse toimi; minä käsken sinua päällikkönäsi, kuuletko sen?'
"'Olen eronnut sotapalveluksesta jo aikoja sitte, herra kapteeni', vastasi isäni kuivasti.
"Hiukan mietittyään pauhasi kapteeni, ikäänkuin itsekseen: 'enpä, lempo soi! olisi uskonut Olli Kähkösellä olevan sydäntä peräytyä siitä, mihin kunnia ja kansalaisen velvollisuudet häntä kutsuvat; en olisi uskonut hänen voivan syrjäläisenä, niinkuin asia ei liikuttaisi hänen kylmiä vaatteitansakaan, en olisi uskonut hänen saattavan katsella sitä, miten vihollinen polttaen, murhaten ja naisia raiskaten huuhtoo ympäri maata ja nyt täst'edes on ponnistava kaikki voimansa saadakseen valtoihinsa tämän tornin, että siitä käsin voisi seutua kurissa pitää. Ha ha haa! Silloin ei säästetä Kähköstäkään, silloin ei hän voi ojentaa kättä maanmiehellensä eikä tarjota suojaa pakeneville naisparoille; ei hänen rikkautensa riitä ravitsemaan kaikkia kotoansa karkoitettuja eikä verensä upottamaan orjan häpeää, vaan hänen vanha niskansa on vaipuva tuon häpeällisen ikeen alla. Kunniani kautta! Kähkösen vanhojen sotatoverien pitää saada tietää, mitä muutaman vuoden rauha miehessä vaikuttaa, heidän pitää saada se tietää, jotta voivat ostaa hameen ja --'
"'Jo riittää, herra kapteeni', keskeytti häntä isäni tyynesti, mutta hänen äänensä värähteli. 'Te puhutte kuin virsikirja ja tuolla tavalla saisitte kivenkin heltymään. Ei sanaakaan enää, jos saan pyytää. Minä muutan taloni kiluineen kaluineen tänne ylös.'
"'Se on siis päätetty', lausui kapteeni ilosta loistavin silmin, 'kätesi, toveri!'
"'Sanasta miestä, sarvesta härkää', vastasi isä lyöden voimakkaasti Wittenbergin ojennettuun käteen jotta paukahti.
"Kapteenin huulet vavahtelivat silloin niin eriskummaisesti; lieneekö hän tahtonut nauraa vaiko itkeä.
"Iltapuolella kutsuttiin koko kylä kokoon varustukseen. Isäni vannoi puolustavansa varustusta viimeiseen veripisaraansa ja hengenvetoonsa asti. Kaksi muutakin oli, jotka vannoivat saman valan; kaksi muutakin, kaksi muutakin", huokasi vanhus, "ja minä olin niistä toinen.
"Isäni pani kaksi sormeansa kapteenin miekan päälle, tuo toinen ja minä nostimme kaksi sormea taivasta kohden, ja hiljaisella äänellä isäni perästä vannoin minäkin, kenenkään huomaamatta: 'minä Perttu Kähkönen lupaan ja vannon kolmiyhteisen Jumalan nimeen, että aina sekä työllä että toimella viimeiseen hengenvetooni ja viimeiseen veripisaraani asti puolustan isänmaata ja sen laillista kuningasta; minä vannon niiden tähden panevani ilolla alttiiksi kaiken omaisuuteni, oman ja alaisteni hengen, minä vannon ett'en koskaan tarpeettomasti rasita kansalaisiani sen varustuksen tähden, josta vastatakseni nyt Jumalan ja ihmisten edessä otan; minä vannon ja lupaan mahdollisuuden mukaan säästää kansalaisteni verta ja aina olla valmis vihollistani vahingoittamaan, hätääntynyttä auttamaan ja turvatonta suojaamaan. Vielä lupaan minä pyhästi, ett'en koskaan elävänä tätä varustusta jätä: en milloinkaan armoille heittäydy, vaan ennen hautaudun sen raunioiden alle, niin totta, kuin Jumala minua auttakoon ajassa ja ijankaikkisuudessa; ja jos minä tämän kalliin valani rikon, niin haljetkoon silloin tanner jalkaini alta ja nielköön minut kirkasliekkinen kadotus. Amen!'
"Koko väkijoukko huusi päätökseksi jyrisevän amenensa. 'Niin tulee miehen vannoa ja niin valansa pitää kuin sinun, veikko, tiedän sen pitävän', sanoi tuo arvokas kapteeni, ja turhaan esteli hän välkkyvää helmeä silmäripsistään karhealle poskellensa pääsemästä. Kyyneleet kiilsivät monen muunkin silmistä ja liikutuksesta vavahdellen tutisi moni polvi, niinkuin tutisee puuhun myöhään yksikseen jäänyt lehti syystuulessa.
"Uuden arvon merkiksi antoi kapteeni isälleni kuninkaan nimessä hopeakahvaisen miekan. Poislähtiessään lupasivat kaikki totella isääni laillisena päällikkönänsä ja niin he tekivätkin. Ei isälläni eikä minulla koskaan ole ollut syytä uppiniskaisuutta valittaa. Muut ovat pitäneet lupauksensa meille ja me muille; yksi ainoa kirottu olento rikkoi valansa, möi kunniansa ja isänmaansa sinisilmien tuikkeesta -- mutta hän tehköön tilinsä sille, jonka kädessä kosto on; minä en tahdo häntä tuomita."
Vanhus vaikeni, ja joku sisällinen tuska värähteli hänen kasvoillansa.
Hetkisen kuluttua hän jatkoi: "paljon on maksanut minulle tuo kauhea vala, jonka taivas kuuli, vaikk'eivät ihmiset siitä mitään tienneet. Silmäni ovat nähneet kansalaisteni verta virtoina vuotavan; kasvoni ovat olleet haljeta valituksista; isäni olen nähnyt läpiammutuin rinnoin viereltäni kaatuvan; kolme poikaani on sota minulta saaliikseen vienyt ja vuosikausia olen saanut kiehuvaa, polttavaa tulta rinnassani kantaa. Sydämeni on musertunut kärsimysten alla -- kaikki tuon valan tähden. Soisinpa rauhan päivän koittavan teidän elinajaksenne, lapsukaiset, mutta Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet; mitäs tietää kuolevainen tulevaisista, eikä tarvitse tietääkään. Kuitenkin näyttää minusta siltä, kuin ei Ruotsin jalopeura jaksaisikaan ajan pitkään suojella teitä idässä kasvavan kotkan kynsiltä. Oli miten oli. Muistakaa aina lapset se että teidän isänne eivät, Jumalan kiitos! he eivät koskaan ole kunniaansa häpeällä tahranneet, vaan ilolla henkensä maansa tähden uhranneet. Minuun on heidän kuolemansa kovimmin koskenut, varsinkin Matin surkea loppu kirveli sydäntäni kovasti, mutta kuitenkin iloitsen siitä, että he ovat kunnialla kaatuneet.
"Jos Matti poikani olisi surmalta säästynyt, niin hän olisi isännyyden jälkeeni perinyt, vaan nyt ottakoon sen Olli ja jättäköön perästänsä sinulle, pikku Matti, vaikka minä melkein soisin Katrin sitten tulevan käskijäksi, mutta eihän helmaväestä ole peränpitoon, varsinkaan myrsky-ilman raivotessa."
"Pysykää te vain vaari kulta vielä kauvan peränpitäjänä, se on meille kaikille parasta", huomautti Katri ja lisäsi: "ette usko, kuinka paljon pidämme teistä; teitä rakastamme kaikki kuin silmäteräämme".
"Kyllä sen tiedän, lapsi-kulta, kyllä sen tiedän, mutta kaukaa en voi isäntänä olla. Kuolema tulee, sen siipien humun jo korvissani kuulen, ja tulkoonpa vain, johan on aikakin. Mielelläni jo lähdenkin täältä, sillä sieluni halaa viimeinkin rauhaa; rauhaa tahdon, mutta kumminkin toivoisin kuolevani isieni ja poikieni tavalla, tuntematta kalvavan taudin tuskia."
"Mikäs ihme nyt koirille tuli, kun noin rupesivat haukkua räventämään?" lausui muudan naisista kolpitsan puolelta.
"Eihän vain karhu karjaa vaanine", vastasi Katri.
"Minusta tuntuu, kuin ne tervehtisivät tuttua vierasta", rauhoitti häntä ukko Perttu, haukuntaa kuulostettuaan. Naiset sysäsivät ikkunalaudat auki ja tähyilivät tulijaa.
Hetkisen kuluttua kuului melkein kuin hevoskavioiden kapsetta, ja heti astui hämyiseen pirttiin naisvieras.
"Siunaa Jumala ruokaa", lausui tulija luoden silmänsä pöydälle, jolla illallisen tähteet vielä lasten tähden olivat korjaamatta, sillä lapset söivät jälestäpäin.
"Siunaa Jumala ruokaa", kertoi tulija hengästyneenä toivotuksensa.
"Sitä Jumala suokoon!" vastattiin hänelle karsinan puolelta, ja Katri kehoitti häntä käymään ruokaan käsiksi, sillä: "matka vatsan vajentaa, talvi laarit keventää", hän sanoi.
"Suur'kiitos, kost' Jumala!" vastasi vieras, "mutta ei nyt taida enää itsellännekään olla aikaa ruokailemaan."
"Jopa me olemme ruokailleet."
Ukko Perttu oli sillä välin saanut tietää kuka vieras oli ja kysäsi: "onko rauha maassa, vai mitä lähdit, Pyymäen Leena?"
Vieläkin kiireisestä kulusta läähättäen Leena alkoi hätäisesti kertoa: "ei, Herra nähköön, olekkaan rauha, vaan venäläiset ovat ihan tuossa paikassa jo täällä."
"Sissitkö?" huudahtivat naiset. "Herra varjelkoon!"
"Niin juuri, sissit, ja on niiden joukossa punahattujakin."
"Ei suinkaan; kestäähän nälkävuosina tehty rajarauha vielä kaksi vuotta, eivätkä he sitä tohdi rikkoa", sanoi vanhus epäilevästi päätänsä ravistellen.
"Ihan varmaan kulkevat sissit tänne, ja punahattuja on puoleksi seassa," vakuutti Leena.
"Silloin on koko valtakunnan rauha rikottu", mutisi ukko Perttu, "mutta oletko niitä oikein omin silmin nähnyt?"
"Näinhän minä jälilleenkin. -- Koko tämän pitkän, helteisen päivän jauhaa jylkyttelin hein'ajaksi leiväksiä, niin että hiki päästäni tippui. Puolelta päivin aloin ihmetellä mielessäni, mikä kumma meidän Mustille oli tullut, kun se alinomaa ulisi ja haukkua luskutti niin äkäsesti. En kuitenkaan viitsinyt lähteä katsomaan, sillä mikäs heidän nyt näin äkkiä olisi luullut tänne töytäävän, kuin eivät moniin vuosiin ole retkillä käyneet. Saunan lämmitä pantuani, pistäydyin metsään vastaksia taittamaan ja kuulin Kujangista päin outoa jyhmettä, niinkuin ukkonen olisi siellä kaukana äännellyt. Kun todellakin taivaalla näkyi muutamia vaskenkarvaisia pilvenmöykkyjä, luulin niitä kuuropilviksi, enkä siitä sen enempää välittänyt. Oudoksuin vain siinä itsekseni, mihin ihmeesen olin hopeasolkeni pannut, kun ei sitä kotona näkynyt, mutta, arvelin toisekseen, Mikko tuon lienee, eilis-aamuna kirkolle lähtiessään, paitaansa pistänyt."
"Mutta mitenkäs sinä viholliset näit?" kysäsi ukko Perttu kärsimättömänä.
"Silloinhan minä ne näinkin. Jyhme läheni lähenemistään, ja jo aloin erottaa ääniäkin. Säikähtyen minä kapsahdin pystyyn kuin kuorskuva varsa, vaan sitte kaaduin pensastoon kuin lamainen lehmä. Tuskin olin saanut silmäni auki, niin näin koko metsän olevan miehiä täynnä. Maailma musteni silmissäni ja sydämeni hyppi kuin rupikonna. Minä painauduin niin pieneksi maata vasten kuin suinkin voin ja sydän kurkussa odotin vain viimeistä hetkeäni. Ei se toki tullut, vaikka parasta se olisi ollut; varmaanhan ne ovat meilläkin käyneet; -- ja lapset --" kiljahti hän, "voi minua onnetonta! voi! voi!"
"Rauhoituhan nyt toki vähän", lohdutti häntä Katri, "eivätkös ne kulkeneet tietä myöten; mitäs he olisivat teille poikenneet?"
"Tietähän ne kulki, tietä, ja oli niitä kuin hyväkin kirkkoväki, punahattuisia ja muita", nyyhkytti Leena itkussa, johon muutkin naiset paitse Katri yhtyivät. "Pari heistä tunsinkin, Harmannan Oleksin ja sen pitkän Uhtuen Timon, jotka käyvät laukun kannossa. Oleksi uhkasi täyttää saapasvartensakin Tuulivaaran hopeilla; muudan mies uhkasi ottaa ruutia kymmeneksi vuodeksi tornikuopasta, ja Timo lupasi viedä Katrin kotiinsa emännöimään, eikä kuolemassakaan sanonut hänestä eroavansa."
"Sepähän nähdään", lausui Katri kalveten, vaan tyynesti.
"Hyvä isä! mitä nyt tehdään", valitti naisväki.
"Ruvetaan tietysti vastarintaan ja sitte kuollaan kunnialla kaikki yhdessä mylläkässä", tuumi taaskin rohkea Katri.
"Vastarintaan! miehittä! ei, siitä ei synny mitään! Ei lähdetään kaikki hyvän sään aikana jäniksen linnaan: kosken alla on kaksi venhettä, niillä päästään karkuun", ehdotti joku joukosta, "ja lähtäänkin jo heti."
"Minä vaan en paikalta hievahda; en jätä kotia, enkä vaaria yksin surman suuhun", penäsi innokkaasti, ikäänkuin iloiten aatteestaan, urhokas tyttö, jonka ympärillä pienemmät lapsista itkivät.