Part 4

— Meidän saamisestahan se menee. Oli toki mainio asia että mieheni sai siitä intekin...

— Tule vähäksi aikaa puotiin! — sanoi kauppias puodin ovelta ja lähti kannu kädessä makasiiniin.

Totta oli että Täperä piti myötämän entisen isännän velasta ja Heikillä oli taas lähtö edessä. Nyt hän oli tullut kirkolla käymään ja kun hän sitoi kiinni hevostaan, oli hänellä melkein selvä aavistus siitä, mitä varten hän sen sitoi Kuhmoniemen puodin seinukselle. Hän tahtoi sanoa kauppamiehelle sanan sanasta, koska se salasi intekin häneltä.

— Tuossapa tulee Täperän Heikki, — sanoi eräs mies puodin lasista katsoen, — eli eihän tuo enää ole Täperän Heikki.

— Niin, kyllä siinäkin meni miehen työ kuin suden kulkkuun.

— Ilman edestä hän luulikin sen saavansa, -pauhasi kauppiaan rouva kääriessään vaatetta paperiin. Ei suinkaan taloa vielä meidän pitäjässä sen verralla anneta. Tuon olisi oivaltanut, jos vähänkään ymmärrystä oli, mutta Heikki meinasi ostaa viidellä pennillä makeisia ja syödä oikein...

Heikki oli tullut puotiin. Väki tiesi sääliä murhetta ja vastoinkäymistä ja katseli vakaisena Heikkiä, joka seisoi oven suussa. Heti näki, että hän oivalsi kenestä Heikistä rouva sellaisen vertauksen teki.

— Eipä Heikki, — hänen kulkussaan kähisi niin kummasti, — eipä Heikki ollut niinkään pöllö kuin luulet! — hän sanoi ja astui tiskin luo. Ymmärsipä kysyä sinunkin mieheltäsi sitä asiata, mutta mitäs, tämä oli liiaksi kavala sanomaan suoraan. Saat vaan sanoa miehellesi, että kyllä hän on aika roisto. Sano se! että niin sanoin minä, entinen Täperän Heikki.

Kamarin ovi narahti. Siellä kuunteli naapurin rouva. Kauppiaan rouva lensi punaiseksi, heitteli siinä kapineita äkeissään ja puhui ruotsia ystävälleen. Puhui, että jos tuo olisi haukkumisesta tämmyytettävä...

— Niin, niin se on! Koiran työn teki... ärjyi Heikki. — Va seija tu saivarkorva; komme hit latohoo, lansveken rusinasoppa, — jami Heikki. — Mutta kyllä sen vielä tilinpäivänä muistaa. —

Kello kilahti ja rämisi vielä ison aikaa, kun Heikki paiskasi puodin oven kiinni. Puodissa oli niin hiljaista hetken. Toiset häpesivät rouvan puolesta, toiset sähähtivät nauruun, mutta taukosivat kohta, puistivat päätä ja lähtivät äänetönnä ulos.

Mutta Heikki ajoi käyden pitkää ylämäkeä. Hän katsoi pulskan ruunansa pitkää häntää, kun se tahdissa heilui käynnin mukaan. Siinä hän istui paukkulaudalla ja kuunteli tiukuja, jotka helähtivät, joka kerta kun hevonen sujakasti astui. Silmänsä oli kuiva, mutta ehken sydän itki, kun hän ajatuksissaan näki itsensä ja ruunan tukkimetsässä, syvässä lumessa, eukon kestinä metsävahdin savupirtissä ja tyttäret vieraan käskettävänä, maailmalla yksin. Hänellä toki oli ruuna, mutta ne toiset...

Yksistä puolin.

Mikkolassa olivat jo kaikki painuneet mikä mihinkin nurkkaan levolle. Ison tuvan lattialla oli leveä heinävuode, jolla muutamat kirkonrakennustyössä olevat miehet jo vetelivät pitkiä "seinähirsiä", että korina kävi.

Ovensuu ikkunan alla istui vielä muuan nainen paikkaillen kevätillan viimeisessä valossa miehensä hajallisesta nutusta huomiseksi ehjää. Jopa alkoi silmiä kirveltää, hän hivutteli peukalolla ja etusormella luomiaan, laski sitten nutun penkille, riisui päällyshameen peitteekseen ja kyträhti levolle vuoteelle laidimmaiseksi. Eikä rengännyt hänenkään kauan unta houkotella. Jos olivat uupuneita kirkon tekijät, niin uupuneempi vielä oli heidän kokkinsa.

Mutta tuskin hän oli saanut unen päästä kiinni kun herkkä korvansa kuuli tuvan oven narahtavan. Hän nosti päätään ja näki päänaluksen yli, että se oli Raha-Matti. Hän seisoi oven pielessä tuijottaen uunin suuhun, pitkät kädet riippuen kupeilla, kämmenet taapäin, ja kupu pullollaan, niinkuin olisi vatsa alkanut jo leuan alta.

— Mitäs se Matti nyt? — ajatteli nainen, — kun ei makaakaan aitassaan. Kuinka se nyt hennoi sen romukopsansa heittää!

Sillä Matti oli yksi niitä, joilla on kukkaro, eikä hän ollut ainoastaan rahalle ahne, hän kokosi taakseen kaikkia, mitä ikinä ajatella voi: vanhaa ja huonoa ja märännyttäkin.

— Ahas — ajatteli vaimo taas, kun näki Matin lähestyvän uunia. Vai se paisti sun kidassasi nyt olla pitää?

Päivemmällä oli uunia lämmitetty ja nyt yöksi oli sinne pantu lehmän jalkaluita ja muita lapoja kuivamaan, joista sitten kesällä tulisi hyvä makukeitto väelle.

Ja se lihanhaju se nyt kutkutti Matin sieramia. Ja kun ei kuulunut hiiskaustakaan, ei muuta kuin miesten tasainen "hirrenveto", kumartui Matti lieden yli ja ojenti kätensä ottamaan.

Silloin rasautti vaimo heinävuodettaan.

Matti veti kätensä takasin ja kääntyi vielä kumarruksissa ollen katsomaan. Hänen silmänsä olivat tirrallaan ja suu irvessä kuin vastatuuleen kulkevan lampaan.

Vaan kun ei tuvassa hetkeen taas kuulunut mitään erinomaisempaa, pisti Matti kätensä uudelleen uuniin, tarttui paksuun luukohmuraan ja veti sen uunin suulle.

Silloin kahisivat heinät jälleen, entistä kovemmin.

Matti vainusteli taas vuoteelle päin, mutta vaimo näytti nukkuvan sikeästi ja miehet kuorsasivat kilpaa.

Mikä hiisi se siellä häntä väijyy? Matti kääntyi lähteäkseen, mutta tuo sieramia hyväilevä haju sai hänet taas rohkasemaan mielensä. Hän kumartui lieden yli, sieppasi luun käteensä ja pujahti kuin kärppä pihalle jättäen oven jälkeensä raolleen.

— Viekään — ajatteli vaimo — etköhän ottaisi minua kokiksesi, Matti!

* * * * *

Keväistä huurua leijaili haurenevan jään pinnalla. Väliin se vetäytyi kokoon kohoten kevyen höyhenen lailla ylemmä, paikoin se häilyi sakeana ja matalana jäätä myöten. Alhaalla rannalla oli vielä kuopissa ja kivien kupeilla lunta, vaan kirkkomäen rinne oli jo ihan paljas. Kirjavana se kiilsi kosteiden menneenvuotisten lehtien peitossa ja koivut ojentelivat halukkaasti nuorteita punertavia oksiaan. Mäelle vievä tie oli syvillä vaoilla ja mustassa mullassa oli kuoria ja lastuja osoittamassa tietä, mitä myöten oli vielä sulassakin maassa ajettu hirsiä kirkon rakennuspaikalle. Ja siellä ylhäällä oli vilkasta elämää. Toiset sahasivat kaksittain poikki kymmentuumaisia honkajätkiä, toiset niitä hinasivat nuorien avulla pitkäveteisesti hoilottaen salvokselle, toiset taas siellä ylinnä kahareisin istuen veistää naksuttelivat uutterasti.

Syrjemmässä oli mustuneen ison kiven kupeessa tulisija. Vieressä oli iso kasa kuivia risuja ja toisella puolella pöytärisalla kahvivehkeet ja maitopullo. Siellä saivat rakennusmiehet ostaa lämmikkeekseen "tervavettä." Ja ahkeraanpa siellä olikin kokki pannuaan kallistellut ja vieläkin seisoi muutamia odotellen, niiden joukossa Raha-Mattikin, vaikkei hän tavallisesti silloin kahvia hennonut juoda, kun oli omissa ruuissaan.

— Eikös Mattia haluta ruveta keittoyhtiöön tänään? — kysyi kokki, syrjäsilmällä miestä tarkastellen.

— Noh, eihän se taitaisi hullummaksi olla, vastasi Matti tavallista myöntävämmin. — Kun vaan olisi sopivaa pataan pantavaa. Mitäs kokki tuumii keittää?

— Peruja keitän ja jos tuota olisi panna palan läskiä mauksi päälle.

— Mulla olisi hyviä makuluita, kinitti Matti, mutta kyllä niistä pitäisi tulla enemmän kuin yhden kerran, ja peruja on myös vielä muutama kappa. Alkanevat jo ruveta kasvamaankin siellä aitan nurkassa.

— Tuo tänne vain, kyllä täällä idut karsitaan pois ja syödyksi ne kanssa tulevat!

Kun sitten päivällisaikaan miehet näkivät ihmeekseen Matin häärivän keittopadalla niinkuin omallaan ainakin, eivät he voineet olla ihmettelemättä, miten Matti hennoi niin paljon syödä kallista ruokaa. Kokki selitti, että he olivat Matin kanssa yhtiössä. Mutta kun Matti alkoikin salakähmässä myöskennellä viiden pennin "portsuunia", alkoi kokkia pistellä vihaksi se yhtiömies. Ja kun sitten taas tuli toisia miehiä ja ihmettelivät, että mistä kummasta Matti lihaa sai, ei kokki malttanut olla tokasematta:

— Tuollahan me Matin kanssa oltiin kaivamassa haudasta sen Hakosen kuolleen ruunan luut ja viime yönä niitä Mikkolan tuvanuunissa paistettiin.

Ukot nauroivat, mutta Raha-Matti sävähti vähän.

— Ja Matti lupasi minulle villakouran, — jatkoi kokki, — palkaksi, etten puhu Mikkolan emännälle, että Matti vanhoja hevosenraatoja heidän leipomauunissaan kärventää.

Nyt uskalsi Matti katsoa kokkiin, vaan tämä ei ollut tietonaankaan, perin vakavana vaan anniskeli miehille, mitä mikin pyysi. Matti ei ymmärtänyt mitä oikein ajatella. Sattumaltako se noin puhui? Ei, kyllä se mahtoi yöllä nähdä hänen temppunsa. Ja jos se nyt kantelee, niin onhan se vähän häpeätä. Syntyy taas samanlainen myräkkä kuin silloin, kun hän hevosjauhot tallista otti... mokomatkin lisut.

— Antakaapas tuohon vielä vähän, hän sanoi koetellakseen, mitä se kokki nyt tuumii.

— Sitä hevosenluukeittoako? kysyi kokki ja silloin kohtasi Mattia niin ilkikurinen katse, että hän oli vakuutettu sen yöllä jotain nähneen. Mutta samalla oli kokki niin hyväluonteisen näköinen, että Matti rohkasi mielensä ja sanoi:

— Saat kuin saatkin ne mustat takkuvillat, kun olet Matin kanssa yksistä puolin.

— Niitä ei mahtane paljoa olla, tuumi joku joukosta.

— Yksistä puolin, — sanoi kokki, heilauttaen sankoa, jolla lähti vettä lähteeltä noutamaan, ja lisäsi olkansa yli ilkkuvasti Mattiin katsoen — tällä kertaa olkoon menneeksi, mutta en vasta, muista se Raha-Matti!

Hukkaan menivät humalat.

He eivät voineet kävellä käsi kädessä, Eijalla kun oli semmoinen iso, hihaton turkki, mutta he kulkivat muuten hyvin likekkäin. Sillä he pitivät niin paljon toisistaan.

— Ja sitäpaitsi —, jatkoi Eija, kun he jälleen pääsivät rinnattain, kierrettyään tupakka-ukon ja ostelevan sotamiehen Esplanaadin kohdalla, — sanoi hän, että minun ei olisi pitänyt suostua sinuun siitäkin syystä, että minulla itsellänikin on velkaa. Ja ehken se onkin ajattelemattomasti tehty.

— Ajattelemattomasti se ei ole, onhan tätä asiata niin paljon ajateltu...

— Niin onkin. Ja minä en tahdo mitään, en mitään, en sormustakaan...

— No no, tottakai sinä jotakin merkkiä tarvitset, sanoi Rurik kätkien hymyään paperossin suojiin.

— Kumma, etten minä suutu sinuun. Merkkiä, mitä merkkiä? Etkö muka merkittä tunne. Mutta sen minä sanon, että kelloa minä en huoli, minä en tarvitse mitään pestiä; enkä kuin yhden sormuksen. Kaksi sileätä sormusta rinnan onkin niin kömpelöä, eikö ole? Voipihan samalla sormuksella vihkiä, eikö voi?

Hän kääntyi epätietoisena ja hiukan avuttomana Rurikkiin päin. Hän ei tosiaankaan tietänyt, oliko jokin sellainen kirkollinen "parakrahvi" olemassa, joka kielsi käyttämästä muuta kuin uutta sormusta vihkiessä. Sillä kaikilla hän oli nähnyt uudet, paksut, yksinpä Storen Lotillakin, jonka äidillä oli lainahansikkaat vihkiäisissä, kun ei kannattanut ostaa.

Rurik katsoi vakaisesti vastaan, eikä virkkanut mitään. Lienee ajatellut jotain.

Eijakin kulki siunausajan ääneti, pää syvällä villavassa kauluksessa. Mutta kun kääntyivät Mikonkadulta asemalle päin, joka siellä edessä niin lupaavana loisti, ei hän enää malttanut:

— Senkin täti, senkin täti! Kun minä olin kaikki niin hauskasti kuvitellut. Se olisi mennyt kuin tanssi, olimme vain jonakin päivänä kutsuneet papin meille ja — ja sitten tulee tuo täti, häijynä Hermeksenä, ja latelee niitä ikäviä ennustuksiaan, että äiti muka ei koskaan, ei koskaan suostu tuommoiseen kometiiaan.

— No no, elä nyt ole milläsikään. Äitisi on niin järkevä, hän kyllä myöntyy. Ja jos ei, niin täytyy sitten pitää niille tädeille tyydykkeeksi pienet kemut.

— Niin, mutta kun minä olin tätä asiata niin mielistellyt mielessäni. Se on tullut minulle oikein lempiaatteeksi.

— Mhyyh!

Rurik katseli taas syrjältä intoilijaa vierellään. Hän jo tunsi tuon vastaanottavan luonteen, joka niin herkästi kasvatti itselleen lempiaatteita ja niin kiihkeästi niissä riippui. Hänen ei tarvinnut kuin kylvää siemen, kyllä se siellä sitten kasvoi.

— Mutta saas nyt nähdä, mitä äiti sanoo?

— Niin, saa nähdä! Olipa se sentään hyvä, että saatiin se Ella täti jäämään pois, ettei ollut heti hopottamassa.

Ja toimessa he lähtivät vaeltamaan poikki torin kulmakkeen asemalle, kun kuului uhkaava "hei" aivan takana Hagasundin puolella ja "hei" ja taas "hei." Kilisevin kulkusin hujautti ajaja komeassa kaaressa Kaivokadulta päin. Juoksu turvaksi molemmille! Nauraen he sitten kiitivät yhtä vauhtia asematalon ovesta ja siellä Pietarin junaa odottavien ihmisten kirjavassa kihinässä sitä taas oli kuin kotonaan.

* * * * *

Siellä he sitten seisoivat jonossa käytäväristeyksessä, tiukeasti katsoen jokaiseen tulijaan, mutta Eijan äidin näköistä ei niissä ollut. He odottivat vielä hetken, mutta kun matkustajatulva alkoi harveta, eikä vain tuleva tullut, lähtivät he kolmannen luokan odotussalin kautta etsimään. Eräs matkustaja siellä juuri koperoi rahapussia taskustaan maksaakseen juomansa oluhviset ja muutamat muut kokoilivat kampsujaan penkiltä ja penkin alta. Äitiä ei vain näy.... Mutta samassa täyttää ulko-oven kookas eukko ja punakat, suuret kasvot kääntyvät tähystellen puoleen ja toiseen. Ja pianpa tunsi Eija nuo kasvot hyvin lähellään ja näki suurissa tuimissa silmissä niitä lempeyttävät kyyneleet. He eivät olleet tavanneet toisiaan sen jälkeen kuin Rurik ja hän olivat ruvenneet yhteisiin pesäpuuhiin.

Rurik sai matkalaukun toiseen käteen ja toiseen erään laatikon, jossa Eija arveli löytyvän Viipurin rinkeliä, ja niin sitä lähdettiin. Eija huomasi, että aivan heidän kintuillaan kulki eräs outo nainen ja tavara luukulla hän taas pyöri heidän ympärillään ja kun he vihdoinkin selvisivät lähtemään, ilmestyi hän taas.

— Ai Sanna! Minä en ensinkään tässä veivakassa muistanutkaan Sannaa, sanoi äiti hänet huomattuaan — no hyvästi, hyvästi, voi hyvin. Mutta muista nyt vaan lupauksesi, muuten ei ole hyvä olla. Minä luotan sinuun. — Ei, ei, Rurik, kyllä minä ajan tavaroideni kanssa. Menkää te vain yhdessä.

Kun tavarat oli saatu korjuusen, lämpimiksi kahvit juotu — äiti ei piitannut teestä — juteltu halusta kotipuolen asioita, istauduttiin oikein rauhassa nauttimaan yhdessäoloa. Äiti ja Rurik rinnan sohvalle ja Eija jakkaralle äidin eteen. Siitä oli niin mukavaa katsoa heitä molempia silmiin.

Nyt on otollinen aika, ajatteli Eija ja hän tunsi itsensä niin levolliseksi sen ison asian suhteen.

— Täti, kuka oli se nainen, joka siellä asemalla teitä paimensi? nauroi Rurik samassa. — Ja minkä juhlallisen lupauksen hän oli teille tehnyt?

— Se oli Sanna, etkö muista, Eija, joka palveli meillä monta vuotta kun sinä olit pienenä. Hän on nyt naimisissa eräällä leipurilla Keravalla. Hän on mahdottoman hyvä ruuanlaittaja ja minä tinkasin hänet teidän häitänne laittamaan.

Eija sävähti ja katsoi säikähtyneenä äitiinsä ja sitten Rurikkiin.

Tämä vatvoi viiksiään ja katsoi maahan. — Mutta sehän on hassua, sanoi hän äkkiä ja ikäänkuin olisi tahtonut, mutta ei osannut enempää sanoa.

— Mikä niin?

— Ne häät ja kemut, että me pidämme häitä...

— Hassua! että te pidätte häitä. — Eiväthän nuo liene purkaneet, ajatteli äiti ja tavoitteli Eijan kättä, nähdäkseen, oliko siinä sormusta. Mutta Eija työnsi sen äidin selän taa ja toisen käden toiselta puolen:

— Äiti, me olemme päättäneet, ettemme vietä mitään häitä, kun on molemmilla velkaa. Maksamme niitä. Olemme aikoneet vaan mennä pappilaan — ei, ei — kutsua pappi tänne. Sinä ja täti ja pari muuta vierasta vain. Kyllä se on yhtä vankkaa siltä, äiti, ja meistä tulee paljoa onnellisemmat, eikö niin Rurik? Näin me olemme päättäneet.

— Päättäneet. Ja minä päätän, että siitä ei tule mitään. Pappi tänne, tähän sopukkaan! Eipä hullumpaa ole kuultu!... Ja äiti rupesi nauramaan ja nauroi niin että posket hyllivät.

Mutta Eija väistäytyi vaistomaisesti Rurikin luo, pani kätensä hänen polvelleen ja nojasi päätään niihin.

— Eihän nyt toki! — jatkoi äiti iloisesti, — minä kun olen tilannut sata kanan munaa Pietarista meidän kauppiaan muassa ja juottovasikan kartanosta ja monta muuta ”anstalttia” tehnyt. Ja mitä sitten Laurikkalan setä sanoisi, sinun kummis! Ei suinkaan hän antaisikaan sitä kaunista hopeakannua, jonka hän on teille ostanut, ja josta minun mukamas ei pitänyt hiiskua mitään!

Mutta Eija ei virkkanut sanaakaan, eikä liioin Rurik. Eivät he suuresti välittäneet koko kannusta nyt.

Ja pimeässä porstuassa, kun Rurik teki pois lähtöä, he suutelivat toisiaan kiihkeästi ja Eija oli niin onneton, niin onneton, sillä koko maailma tuntui olevan heitä vastaan.

Suvi-illalla.

Oli ilta, suvi-ilta. Ja luonto soi, tahtoen kaikki sointuihin upottaa, vaikka sen varsinainen kuoro, linnut lehdossa, olivat vaijenneet. Yks ja toinen silmä siellä vielä valvoi. Unimielissään hotasi lintu, joka itseään oksalla kyni, aviosiippanataan kylkeen, se pani surkeasti pii-pii ja väistäytyi etemmäksi. Puoliso kallisti päätään ja katsoi toisella silmällään — ja väistäytyi jälessä. Silloin hypätä topsautti toinen maahan suureen marjanvarsipensaikkoon... Siellä suuren kiiltävän lehden alla oli ollut hyvä olla, siellä oli koko päivän nähty "silkkimadon" unia. Suuri, pörhöinen, juovikas karvamato marrotti mansikan lehdellä. Se kyprähti kokoon ja pudottautui nurmikkoon. Odotti hetken, mutta kun kaikki taas oli hiljaista, lintu löytänyt lepopaikkansa, ojensi se päätään ja alkoi vetelästi köntiä kasteisessa ruohokossa.

Mutta metsä seisoi tummana ja kuunteli ja kummasteli hiljaisuutta; ja sitä kummastellessaan ei itse muistanutkaan nukkua; eikä muistanut aho, jonka kellervänkirjavalla kupeella mansikat olivat kypsymäisillään, eikä kirkkaan vihanta vainio niittynoron takana, eikä varjoon vaipunut ranta eikä laaja veden selkä, jonka loistava pinta ulottui kauvas, kauvas, ihan sinne siintävään etäisyyteen, jossa aallotar ilmattaren varpaita valeli. Sopusointuisia säveleitä soi luonto, korvin kuulemattomia, mutta sydämmelle selviä.

— Senkin koni, — kuului rinteeltä, pellon aidan takaa. — Mitä yrittääkään tehdä!... Se se on Mattilan aitomus.

Hän pisti marjaroppeensa raosta ja kiipesi itse pisteaidan selkään. Siihen sitten jäi istumaan varaten kädellään pystyseipääsen, punaset kantapäät aidan raossa; unohtui katsomaan mitä se Mattilan aitomus siellä toisella puolen peltoa oikein aikoi. Ruudukas pumpuliliina oli supussa otsalta ja nuorekkaat punottavat kasvot miettivän näköiset. Miettiväisenä siveli katseensa heleän viheriää pellonsarkaa pitkin, harmaata aitaa, tummaa kuusikkoa sen takana, ja ruskeaa hevosen päätä ja kiiltäviä lautasia.

— Sillä on pulska pää tuolla Mattilan ruunalla hän ajatteli — ja vankka se on. Nyt sillä on jotain mielessä kun noin astua tömistää aitovartta ja nakkelee päätään... ka kah!

Ruuna kurkotti päänsä aidan yli, sieramet olivat pörhössä ja korvat vilkuttivat. Nyt, nyt! Ei, se päristi ja kääntyi pois.

— Kanttorin sekulipelto. Kyllä saa Mattilainen markan päästää, jos vaan lukkari ruunan täältä talliinsa saa. Mitenkähän se kanttori on niin häijy mies... Saa nähdä miten sen kanssa tulee toimeen syksyllä rippikoulussa.

Taas katseli ruuna himokkailla silmillä lukkarin sekulivainiota, päristi, otti askeleen taapäin ja ryntäsi koko painollaan aitaa vastaan. Se rysähti ja läntistyi koko joukon ja silloin siitä hutkautti yli ruuna ja alkoi ahmia minkä ehti.

Silloinpa oli tyttökin aidan seljästä maassa. Kietasi kasteesta kostuneet helmat käteen ja alkoi vilistää poikki niityn, kuusikon taitse, pitkin ruispellon pientaretta, jonkun kesantona olevan sarankin poikki, jossa jalat nilkkaa myöten töhrääntyivät multaan, suoraa päätä Mattilaan. Pojat löivät sirua kartanolla ja niille hän huusi jo aidan takaa:

— Tokko pääsette, kun ruuna on lukkarin laihossa, lahmaa ja ahmaa...

— Elä hiiessä! Matti, nimikkos on väärillä teillä. Lähtään pojat!

Kepit singautettiin tantereesen ja kohautettiin hommassa vöitä, mutta isäntä, joka sattui paraiksi talliin, otti päitset naulasta ja sanoi:

— Menkään vaan Matti itse, sen se jo äänestä tuntee. Pojat vain suotta polkevat ruunan syyksi koko pellon, eikä se kuitenkaan anna niille kiinni.

— Ja sitten siitä ei rahallakaan päästä — sanoi Matti, joka alusvaatteillaan ja kylpypunat pinnalla tahkosi kirvestä aamuksi. Hän nouti lakkinsa ja leipäpalan tuvasta ja otti ohjat isännältä. — Se on vaan ruuna, se minun ruunani, ei sitä pidä lukkarin piikkiaidatkaan.

— Oisitpahan vain nähnyt kuinka komea se oli kun aidasta lennätti yli — toimitti sanantuoja innostuneena pojille, jotka siinä halveksuivat Mattia siitä että "omaansa kiittää." — Sen harja hulmusi ihankuin Junttilan oriin ja jalat olivat noin, noin.... ja pää kenotti mahtavasti pystyssä.

— Näytäpä vielä! Miten sen pää oli!... Siinä tyttö, josta minä miniän saan. Tuleppa tänne, että katson silmiin, tuleeko hyvä porsaiden paimen...

Tyttö vetäytyi ujona aitan seinukselle. Äskeistä vilkkautta ei ollut enää silmissäkään. Lapset, jotka olivat häärineet maitoaitan ovella ja nyt saaneet voipilput käteensä, tulivat lähemmä ja supattivat toisilleen: se on Lammin Liivu! Liivu se on!

— Elä tuota nyt kovin härnää, — virkkoi emäntä aitan kynnykseltä miehelleen, — ilmankin on ujo... Tuleppa Liivukin ottamaan voinsuolaisia! Jäi tässä kirnuukset ja muut näin myöhäseen kun ei tullut ei mitenkään voille. Lieneekö ollut tuon ilman syy vai mikä. Ja väet taas olivat niin myöhään nuotalla, eivät olisi malttaneet tulla ennenkun edes keittokalat nykäsivät. Olivat niin kalan himossa...

Liivu seisoi nojaten oven pieleen ja mietti, että jokohan hänen kävisi lähteminen. Jospa sentään ensin syö leivän loppuun ja emäntäkin herkeää tyhjentelemästä pyttyjä isoon piimäkorvoon. Iso oli korvo tuossa, mutta kotona on vielä isompi, on se, tuota vannepuuta myöten korkeampi...

— Hyväst, — hän aikoi antamaan emännälle kättä, mutta emännällä oli jo taas syli pyttyjä täynnä. Liivu punastui ja alkoi lapsia kätellä, jokaista: hyväst, hyväst...

— Hyvätti Liivu, hyvätti, telveitiä, sopersi nuorin joukosta.

— Niinpä tosiaankin, sano äidillesi terveisiä, nauroi emäntä.

Kiitokseksi vilkasi Liivu taakseen veräjästä yli suilahtaessaan kuin sisilisko ja lähti sitte kangasta juosta lipottamaan. Kuiva oli kangastie, havun neuliaisten peittämää, ja sammalmättäiltä tiepuolessa nousi suloinen vanamontuoksu. Metsään saattoi nähdä niin syvälle ja siellä näytti niin tuttavalliselta. Liivu astui vuoroon hitaasti, tahtoen joka askeleella imehtiä silmillään metsän suloista rauhaa, vuoroon taas teki mieli juosta ja hyppiä... tässä näin nyt ypö yksin, metsässä, kun ei näe kukaan miten helmat huiskaa.... Holoo, miten riemullista on metsässä suvi-illalla!

Junakohtaus.

Väsähtäneitä olivat tytöt pitkästä matkasta. Kannuksesta asti olivat tulleet. Toisen oli valjuna lihava poski ja ohimossa punanen juova. Oli koettanut nukkua kovalla puupenkillä. Mutta siinä kyttyrässä oli niin paha olla.

Toinenkin näytti vähän raukealta. Valppaina seurasivat kuitenkin silmänsä junavaunuissa olijoita. Ne olivat jo käyneet melkein tutuiksi nuo. Rouva tuossa, joka söi matkavasustaan ja jonka rahat epäilemättä olivat ommellut hameen vuoriin, oli Tamperelainen. Tyttö siellä etimmäisessä nurkassa tuli Hollolasta; hänen herrasväkensä olivat matkanneet Tukholmaan ja hän tuli nyt Helsinkiin sisaren luona loma-aikaa viettämään. Mitäpä hän nyt siellä maalla teki! Hän oli näet kamarineitsyt. Ja siellä maalla oli niin ikävä nyt kun "friherinna" oli poissa ja neidet. Ei ollut mitään tehtävää eikä seuraakaan juuri. Taloudenhoitaja tosin oli hyvä tyttö, mutta eivät he enää olleet niin paljon yhdessä kuin ennen. Hän on kihloissa nyt!... Näin selitteli tyttö konduktöörille, jolla vähän väliä näytti olevan asiata siihen vaunuun ja aina täytyi pysähtyä hetkiseksi puhelemaan kauniin tytön kanssa.

— No mutta eikös ole poikamiehiä ollenkaan sielläpäin? — kysyi taas konduktööri käsi ovenrivalla.