Part 3

Tolkki katsoi häneen hetken kulmien alta, teki äkkipyöräyksen, niin että pieksun pohja suhahti siltaan, sieppasi laukun naulasta ja lähti sillä voimalla, jotta ovet jälkeen paukkuivat.

* * * * *

Kesä oli sentään kulunut, vaikka pitkät olivat monesti päivät. Kerran alkukesästä oli Tolkki kirjoittanut ja lähettänyt rahaa, vaan nyt ei ollut pariin kuukauteen kuulunut mitään. Vaikeata oli tuo tietämättömyys ja vielä vaikeampaa tytön ikävöiminen... "Äiti, kukahan siellä isälle kahvia keittää?" kuului aamusella ja iltasella, venytysten ja haukotusten lomassa: "voi voi, kun se isä jo tulisi!"

Mutta sitten eräänä iltana ilmestyikin Tolkki tupaan.

— Isä, isä! tyttö riemuitteli, hyppi ja huusi, mutta maahan katsoen antoi vaimo kätensä.

— Kas kuin hennoit tulla!

Tolkki istui tyttö polvella penkillä ja alkoi kertoa Helsingistä, niistä komeista rakennuksista ja höyryistä ja kirkoista ja kun siellä katuja kulkee semmosia kummia vaunuja, "onnenpussiksi" ne niitä sanovat, joiden edessä on neljä hevosta, ja sitte siellä on keskellä yhtä kaunista toria semmonen vaskesta valettu mies, jolle ne kuuluvat käyvän laulamassa, ja voi sitä kaikkea mitä siellä näkee...

Vaimo kuunteli ääneti, tehden mielessään vertailuja. Noin se oli saanut nähdä, mutta mitäs hän? Oli vaan jätetty kuin kalamiehen koira rannalle. Oli saanut koko kesän kitua siinä pelossa, että sillä on siellä paha olla ja ehken ikävissään juo... Ja ehkä lieneekin juonut!... Ja noin se nyt tuossa latelee mielissään, eikä edes kysy millä täällä on eletty.

— Entäs sitä soittoa kun siellä kuuli. Muistatko sinä, kun Laukaan soittokunta oli täällä? Semmoista se on ja vieläkin parempaa... Kun minunkin vanhan miehen sydäntä oikein hipasi... ja se naisväki...

— Oisit sitten pysynyt siellä... Mitä tulitkaan tänne erämaahan. Alkasit vaan laputtaa taivaasesi takasin.

— Ka, eiköhän nyt taas tee mieli tappelemaan, niinkuin silloinkin kun isä lähti, — sanoi pikku tyttö viattomasti isänsä kaulassa kiikkuen.

Ja se sattui niin Tolkkiin että itku pääsi. Hiljaa valuivat vedet poskia pitkin, valuivat valumistaan, vaikka hän kyllä olisi tahtonut ne pysäyttää. Vaan kun ei jaksanut hillitä mieltään, laski hän tytön lattialle ja lähti ulos.

— Äiti, näitkö kun isä itki?

Suuret silmät olivat pelkoa, hämmästystä, uteliaisuutta ja sääliä täynnä. Kun isä itki!

— Pysy täällä! Puhalla valkeata uuniin.... Vaimo lähti etsimään miestään. Hän etsi aitasta ja penkiltä maantien puolelta tupaa, vilkasi latoon ja kävi kaivolla ja haki mäenrinteestä, missä Tolkki usein ennen oli ollut pitkällään päiväpaisteessa. Viimein hän hänet löysi kivellä istumassa aitan takana.

— Tolkki, sovitaan pois! hän sanoi reippaasti kyllä, vaan kun Tolkki kääntyi päin, niin hän purskahti itkuun.

Yhtä paria huulet.

Leipämyymälä oli juuri avattu ja eräs naismyyjistä hääri tiskin takana, poistaen hyllyiltä eilisiä muruja ja asetellen tuoreita leivoksia sijaan.

Hän oli sievänlainen tyttö, lyhyt ja täyteläinen, otsa leveä ja valkonen ja sen ympärillä kihartava hiusseppele; vaan hiukan turhamainen myös. Olisikos hänellä muuten ollut sellaiset nauhat päälaella, niin avonainen leninginkaulustin ja siinä pyöreällä kaulalla samettinauha. Ja joka kerran kun hän meni suuren seinäpeilin ohi, vilkasi hän siihen ja nosti leukaansa, ja sitä ei usko kukaan, miten tyytyväiseltä hän näytti.

Sitten tuli ensimmäinen ostaja, pieni pojan napero, ja kysyi ihmeeksi niin aikaseen aamulla punssitorttuja.

— Ovatko punssitortut valmiit? huusi tyttö komentavasti ovelta, ja seuraavasta huoneesta kuului kysymys vierähtävän vielä toiseen huoneesen, josta heti tuli pitkillä askelilla kisälli, kantaen peltiä päälaellaan.

Hän oli valkosiin puettu kiireestä kantapäähän koko mies, niinkuin leipurit ovat, valkonen kuin vehnäjauhosäkki, ja asetettuaan pellin tiskille hän kumarsi kohteliaasti tytölle ja katseli ihastuneesti uskollisilla silmillään.

Hän oli toinen tytön ihailijoista ja hänen nimensä oli Vuoltio. Tekonimi luultavasti!

Poika sai pyytämänsä ja meni pois.

— Miksei neiti tullut illalla leipuriammattiyhdistyksen huvimatkalle?

— No en viitsinyt, vastasi tyttö olkansa yli, asettaen vastatuotuja leivoksia lasivadille. — Olikos hauskaa?

— Ei ensinkään, vakuutti Vuoltio. En käsitä miten meidän ammattiyhdistyksen huvit ovat muodostuneet niin ikäviksi. (Hän kuului erääsen puhujaklubbiin). Illalla varsinkin oli kuivaa.

Mutta se oli valetta. Illalla oli ollut hyvin hauskaa ja Vuoltio oli tanssinut aika lailla, vaikka nyt koetti tyttöä mielistyttääkseen sanoa, että oli ollut ikävä.

— Oliko Ström siellä?

Tyttö tiesi varmaan, ettei Ström ollut; ilman vaan kysyi aikojaan.

— En minä häntä nähnyt, vastasi kisälli huolimattomasti. — Vaan jos olisi hyvinkin ollut siellä juomapuolella.

— Hyi teitä!

Hän kääntyi äkkiä mennäkseen, vaan kun tyttö samassa hyppäsi ikkunan luo ja kurkisti halukkaasti jonkun jälkeen, seisahtui hän ja katseli tutkivasti tytön punastuvia kasvoja.

— Mitä te aina minulta sitä Strömiä kyselette ja — kyllä minä näin että se oli hän, joka meni ohi — kurkistelette hänen jälkeensä. Ei teillä kumminkaan ole yhtä paria huulet!

Hän teki kokokäännöksen ja marssi pois äkämystyneen näköisenä.

Tyttö jäi seisomaan paikalleen pää oveen päin käännettynä. Hän ei ymmärtänyt tuota miestä — eikä tuota sanaa. Yhtä paria huulet! Sepä vasta sana. Hän purskahti nauramaan ja nauroi niin, että punasena leimusi, kädet ja pää tiskiin painettuna. Ei hän elämän päivinä ollut sellaista kuullut. Yhtä paria huulet...

Ja hän nauroi niin armottomasti koko päivän ihan mitättömille asioille ja oli hyvällä tuulella. Mutta väliin hän yhtäkkiä jäi miettimään ja katsomaan leipiin, joita ostajille jakoi, eikä ollut oikein hyvillään: silloin kun muisti, ettei heillä kuulema ollutkaan yhtä paria huulet... Ehkei! Olikohan siinä perää? Ja hän mietti sitä asiata niin paljon ja tutustautui siihen niin, että hänestä lopulta oli kaikista luonnollisinta joku koe siihen suuntaan. Jos Ström yrittäisi, niin ei hän ainakaan vastustaisi, ei, sillä silloinhan hän saisi tietää, olivatko Strömin huulet luotu hänen huuliaan varten ja hänen huulensa Strömin huulille pariksi. Ja sen jälkeen hän sitten eläisi rauhallisesti toivossa, tahi unohtaisi pois — — —

Ja sitten hän monena päivänä koetti vähän niinkuin pakkautua Strömin läheisyyteen, mutta ei sitä kukaan huomannut, jos ei ehkä Vuoltio kateen silmällään. Vaan hänkin siinä aina pysytteli tienoilla ja oppipojat ja muut, etteivät edes päässeet sopivaan keskusteluunkaan. Viimein tuli päivä, jolloin eräälle vanhalle hovineuvokselle käytiin tilaamassa "Göthen leipiä" — jolla niitä aina piti olla nakerrettavana -ja tyttö hyppäsi kuin lintu, mielessään vanhaa hovineuvosta siunaten, sokerileivoshuoneesen tilausta ilmoittamaan, sillä nyt oli _hän_ siellä yksin.

Ström seisoi kiehuvata sokerikattilaa hämmentämässä valkoset hihat ylöskäärittyinä ja valkonen lakki kallellaan korvallisella. Tyttö ei lähtenytkään heti pois, vaan pysähtyi katselemaan hänen suonisia vankkoja käsivarsiaan, joissa oli niin pitkät mustat ihokarvat.

— Mitä te tässä yhtenä aamuna niin Vuoltion kanssa juttelitte alhaalla butiikissa? kysyi Ström ärsyttävästi.

— Milloin?

Tyttö ei ollut muistavinaan.

— Viikon alusta. Se oli maanantaina, huvimatkan jälkeen. Mitä te sanoitte hänelle kun hän tuli niin äkäsenä minua vastaan, ettei tervehtinytkään.

— Mitäpä minä olisin hänelle sanonut!

— Taitaa olla mustankipeä, jatkoi Ström ja katsoi niin häpeämättömän rohkeasti tytön silmiin, että tämä punastui ja kiekahti kantapäällään ympäri, vaan pysähtyi taas Strömin käsivarsia katselemaan.

— Ei ollenkaan, sanoi tyttö kärkkäästi, vaan hän arveli jotain teistä.

— Noh?

— Että te lienette ollut siellä _juomapuolella_.

Strömin partaiset kasvot venyivät huomattavasti ja hän kysyi äkkiä:

— Sanoiko hän niin, se "finnumaani"? Näkihän hän minut tässä portilla kun niin nauravana saattoi Mimmiä kotiin.

— Ohoh! pääsi tytöltä. Ja Vuoltiolla kun muka oli niin ikävä siellä! Hän pyörähti taas ympäri, kuin jotain etsien, jotain tahtoen, ja astui askeleen lähemmäksi.

— No, nyt minä otan "sokeriprofvin"!

— Kohta, ihan kohta!

Ström tuli iloiseksi, sitä hän oli aina tahtonut juuri hänelle opettaa, vaan tyttö ei ollut koskaan uskaltanut. Hän kohensi valkeata ja pian kiehui sokeri kuplasena harmaana vaahtona kattilan laitoja myöten.

— No nyt!

Hän ojensi tytölle vesiastian ja tämä pisti siihen sormensa. Vaan jäähdyttyä oli sormi pistettävä kuumaan keitokseen ja silloin rupesi tyttöä taas jänistämään. Hän oli aivan pelästynyt ja häpesi samalla arkuuttaan.

— Ei, ei, en... minä taidakaan sentään.... uskaltaa.

— Pian!

Ström kietoi toisen kätensä lujasti hänen vyötäisilleen ja seisten takana tarttui toisella pelkurin oikeaan käteen, piti sormea hetken vedessä ja tuikkasi sitä sitten sokerikeitoksessa ja pisti jälleen vesiastiaan.

Tyttö oli aivan huumauksissa, punasena kuumuudesta ja muusta — ja hänen aivojensa läpi välähti ajatus: yhtä paria huulet.

Ström nosti käden lähelle silmiään, tarkasti sormessa riippuvaa sokeria, joka oli kirkasta ja venyvää.

— Hyvä on!

Hänen liikkeensä olivat nopeat ja varmat heilauttaessaan kattilan reijältä ja sitä tukkiessaan; vaan vasemmalla kädellään hän yhä piti tyttöä kiinni.

Sitte hän kääntyi ja ennenkun tyttö tiesikään oli häntä suudeltu, niin nopeasti, ettei hän ennättänytkään huomata, olivatko "ne" yhtä paria ja sentähden hän ihan arvelematta ojensi suunsa esille, ja Ström suuteli häntä toisen kerran.

Vaan ei hän vielä sittenkään puotiin palatessaan tietänyt ihan varmasti, oliko heillä yhtä paria huulet. Hän ei _ymmärtänyt_, siinä se oli... Vaan kyllä ne taisivat olla!

Hän oli kuin huumauksissa ne päivät ja kysyi lakkaamatta itseltään, olivatko ne vai eivätkö olleet, eikä saanut varmaa vastausta.

Kihlauspäivänään hän sen kumminkin jo lienee tietänyt, sillä hän ei näyttänyt enää yhtään niin syvästi ajattelevalta kuin joskus ennen ostajille leipiä antaessa. Iloselta vaan!

Vuoltio oli laittanut heille kuuliaislahjaksi hohtavista sokerilangoista kiedotun linnunpesän, jossa oli dragantti-taikinasta tehtyjä valkosia munia, ja pesän % laidalle linnun — harvinaisen hyvästi muodostetun sokerileipurin työksi — ja linnun suuhun paperin, johon oli kirjoitettu: kestäköön onnenne!

Se oli hienon hieno pisti, sillä Ström oli huikentelevainen luonteeltaan ja juopotteleva, mutta sitä ei kukaan silloin huomannut.

Täperän Heikki.

Eipä ollut Täperän Heikki syönyt moneen vuoteen niin hyviä ruokia kuin mennyt-talvena. Ei sitten kuin lähti kotikyliltä Annansa kanssa. Koko perhe, yksin vanha vaarikin, rupesi näet kovaksi siitä, että Heikki kosioi Virsu-Mikon Annaa. Mutta Heikki oli luvannut ottaa Annan ja hän otti Annan, vaikkei tytöllä ollut kunnon körttiä päällään. Ja laiskaksikin häntä mainittiin... Vaan kyllä hän silti keitti, kun Heikki antoi keittämistä.

Keittämistä — niin mitäpä niistä. Keitottakin se roppikunta tuli aikaan. Jos sai kerran viikossa halkoperuja, oli hyvä. Tiesihän Anna Heikin tienaavan hyvät päiväpalkat, mutta otappas. Anna kun oli kerrankin pyytänyt rahaa ostaaksensa puolipitoiset kengät, sanoi Heikki vaan: ei niitä semmosia tarvita. Enemmältä Anna arveli, että jos tuo lie salajuoppo, mutta pian hän sen huomasi ihan perättömäksi. Sinne ja tänne hän arssiloi ja luuli viimein arvanneensa asian. — Vanhoja velkojapa sillä täisikin olla! — hän sanoi itselleen. Velkaa on, ja Kuittisen Jussille vielä. Sinnepä aina lähti tilin saatua. Kyllä hän tosin toi niiltä matkoilta jauhoja tai muuta, mutta eihän se semmonen summa mitenkään niin vähiin mennyt. Viiteenkymmeneen markkaan oli aina kuukauden lopulla, joskus vähän päällekin.

Ja Heikki kulki edelleen metsässä, kaatoi honkia ja karsi latvoja. Joukko retusti mukana, milloin milläkin pitäjän kulmalla. Kun ei heillä vakituista olopaikkaa ollut, niin Heikistä oli saman tekevä, missä he olivat. Kunhan aika kului.

Mutta toisen talven aikana rupesi Annasta tuntumaan, että Heikin mielestä mahtoi aika kulkea hyvin hitaasti. Usein hän mainitsi, että tuo tukkilaisena olo alkoi jo maistua puulle. Annan pisti oikein vihaksi, kun hän maata kutmotti tuvan penkillä pitempään kuin muut miehet, vaikka aina ennen oli ensimmäinen.

Siksipä Annaa kummastutti, kun hän yhtenä aamuna ylös noustuaan kuuli, että Heikki oli jo aikoja lähtenyt kirkolle. Kuittisen Jussilta oli eilen tullut sana, mutta ei hän sitä niin kiireiseksi arvannut.

Vasta toisena päivänä Heikki ajoi kotiin. Kenen lie tullut kyläläisen reessä. Ja hän oli niin oudon näkönen ja hänellä oli niin kummia kaluja matkassa, että jos oli toinen mies, niin olisi saanut juopuneen nimen. Oli sillä havurauta ja kaksi uutta kirvestä ja pulskat hevosvaljaat.

— Kenenkä nuo ovat? — kysyi Anna, kun Heikki laittoihe kirveitä tahkoamaan.

— Kenenkäpä muun kuin minun.

— Elä joutavoi...

— Niin, niin! Nämät ovatkin nyt tärkeimmät pääkappaleet tässä sakramentissa.

Sinä iltana Heikki sitten puhui Annalle, että hän nyt oli ostanut talon, Täperän perintötalon Keiteleenpohjasta. Oli antanut kuusisataa käteistä rahaa ja veli Junno ja Kuittisen Jussi olivat taanneet lopun hinnan. Sitä rahaa hän oli niin kauvan säästänyt. Arvasihan hän, että kyllä veli Junno leppyy, kun hän talon hommiin rupeaa. Ja niin kävikin. Ei yhtään empinyt, kun takaukseen pyydettiin. On se oma suku sentään vähän nöyrempätä avunkin antoon kuin ventovieras, vaikka sitä väliin suututaankin.

— Sitähän se on, — myönsi metsävahtikin, jonka mökissä he nyt asuivat, — mutta kyllä taisi olla Täperäisellä nyt rahan hätä, kun antoi talonsa niin helppoon hintaan.

— Sanoivat jo vallesmannin siellä käyneen kirjoittamassa lehmät ja kaikki...

— Mutta mitenkäs? Minä muistelen kuulleeni, että siinä talossa on intekki.

— Eikä ole. Eipähän Kuhmoniemen kauppamies virkkanut siitä mitään.

— Kunhan ei vaan lie. Milloinkas kauppamiestä on puhuteltu?

— Illalla minä siellä pistäysin ja kyllä kait Kuhmolainen sen tietää...

— Kyllä kait. Mutta eiköhän olisi sentään hyvä kysyä pastorilta.

— Saishan tuota kysyä, — lupasi Heikki. Mutta huomenna hän taas meni Kuittisille, jossa puumerkit pistettiin, ja sitten se asia unohtui.

Ja niin tuli Heikistä Täperän isäntä ja nyt hän sai tehdä isännän töitä. Ei hän laiska ollut, mutta ei toki tarvinnut olla ojalla eikä semmoisessa. Hän pani itse katon latoon, joka oli harjapäilleen jäänyt, korjasi hakaveräjän ja nikerteli yhtä ja toista.

Tyytyväinen hän oli Annaansakin. Kyllä hän osasi pitää hyvän komennon kaikin puolin. Ei hän kahvia salaa särpinyt, niinkuin moni emäntä tekee ja varastaa yhteistä tavarata. — Ja tytöistäkin näytti tulevan tavallisia ihmisiä; hyväluontoisia ja taitavia. Ei Heikki ainakaan ollut älynnyt Täperällä yöjalkalaisia. Ei ollut hyvä tulla. Silloin saavat korennosta, jos hän vaan yhyttää!

* * * * *

— Tuleppas tänne, — sanoi Eeva tuvan ovelta Juhannuksen edellisenä Perjantai-iltana.

Kaisu pyyhkäistä hutaisi pöydän pään, väänsi vedet luutusta ja asetti sen uunin nurkalle kuivamaan. Sitten hän hyppäsi ulos, vilkasi ympärilleen ja lippasi Eevan perässä saunallepäin. Helmat vähän suhahtivat nurmien latvoihin, kun he perättäin juoksivat. Eeva otti pitkän hypyn saunan edessä, kiskasi rivasta ja ovi läiskähti kiini hänen jälkeensä. Siinä oli iso sammakko kynnysalla. Niin ilettävän kostea. Isot silmät vain murjottivat kuin härän päässä. Kaisu käänsi sen kepillä. Siinä se seljällään räpäköi ja ojenteli sääriään. Sillä oli oikein reidet ja vyötäinen niin hoikka. Ilmankos sanotaan sadussa sen ennen olleen kuninkaan tyttären...

— Tokko tulet! Mitähän se nyt jäi sinne koko päiväksi?

— Kahviahan se särpii! Ähäts! Ja vehnäistä.

— He. Nurkan Juho oli vienyt vispilöitä kauppamieheen ja saanut vehnäistä.

— Taitaa olla hyvä antamaan se Kuhmoniemen akka...

— Miten sinä sanoit, — rouvahan se on.... On se. Melkein oli naula. Äiti antoi Nurkan Justiinalle liinan sormauksia ja kahmalollisen suoloja. Kuuluivat olleen ihan ilman.

— Jokos isä joi?

— Äiti sanoi, ett'ei se joka pannusta kaipaa. Eihän ne miehet semmoisista.

— Ei ne semmoisista — myönsi Kaisu. — Hyyp! -hän veti viimeiset pisarat kupin pohjalta. — Imekööt piippujaan!

— Niinpä niin. Mutta kuule! Mitäs minun pitikään sinulle puhua. Niin, tosiaan. Että isä menee maanantaina myllyyn ja sitten ei jää hinkaloon jyvän päätä. Kuule, hanki sinä pussi, niin minä iltasella kihvellän..., kun miehet menevät saunaan.

— Entäs jos isä älyää?

— Vielä mitä! Ei suinkaan me näillä resuilla iletä mennä Juhannuksena kirkkoon. Ilmankin olivat Maukun tytöt — senkin kärsäkkäät — haukkuneet, että "nuo Täperän mampselit kulkevat lainaryysyillä kirkossa..." Mokomatkin!

— Phyh! Noista nyt väliä. Ylpeilevät rikkauksillaan.

— Eivät ole meitä rikkaampia, vaikk'ei meillä ole kaiken maailman rojakkata orret täynnä... Mutta nyt kun minä ostan karttuunia ja teetän vähän mahtavan nutun. Kiinni istuvan...

— Eikös seisovan sinä teetät...

— Sitä punakukkaista karttuunia Esperistä.

— Ja millä?

— No. Niillä jyvärahoilla. Vai ilmanko edestä sinä luulet minun niitä kirkolle riehuvan.

— Voi tokkiisa! huokasi Kaisu.

— Mitä sinä hohailet? Tämä ei ole synti eikä mikään, että yhteistä tavarata ottaa, kun kerran riehuu ja tekee työtä taloon. Toista on kuitenkin Kerppulan Liisan kähveltäminen! Näitkö sinä ne uudet tasaruutuiset muhrilanka vaatteet?...

* * * * *

Lauvantaina lähti Täperän Heikki tyttärineen kirkolle. Hän kantoi jyväpussin Kuhmoniemen puodin lattialle. Arveli siinä kauppamiehelle: että kyllä se Kerppulan Liisa tekee koloa veljensä jyvähinkaloon.

Tytöt olivat näet selittäneet, että Liisa mokoma oli tuonut pussinsa heidän raahatakseen. Ja Heikki uskoi kuin pyhä poika, että se oli Kerppulan Liisan pussi. Sitten kun hän tuli tyttöjä vastaan maantiellä, häntä vähän pakkasi naurattamaan. Olivat niin pulskia nuo Täperän tytöt uudet jäykät keltaiset huivit päässä. Ja hänellä itsellään oli 5 pennin sikarossi hampaissa. Eihän sitä kirkkoreilassa viitsinyt nurkantakaista polttaa. Talon mies ja vielä vallesmannin pakeille menossa. Oli käskenyt. Mitä lienee asiata?

Mutta tytöt mennä leikuttelivat isossa tyttöparvessa. Oli siinä Kerppulankin Liisa tasaruutuiset vaatteet päällä ja Maukun tytöt, jotka olivat soimanneet, että Täperän tytöt koreilevat lainahetuloissa.

Sillan korvassa tuli vastaan poikalauma. Heiltä tytöt makeisia marnuamaan.

— Ostakoot tytöt kerran vuorostaan meille.

— Ei ole millä ostaa.

— Rahalla, ja jos loppuu, niin Helsingissä tehdään toista.

— E-e-i. Käykää tuonne kahvikauppiaan luo ja viekää meitäkin!

— Ette näpäse.... Kiikuttaahan tuossa yksi etusormellaan makeistötteröä.

— Kiveen iskit. Ei ole kuin nuttuvaate.

— Vattunuute...

— Sillä on vähän leikkisä nenä tuolla Kallella.

— Ja se on vähän ylpeä tuo Täperän Kaisu!

— Ei ole siksikään ylpeä kuin on korea..... Tyyveri, määveri, myyveri...

— Kah, ruotsihan tämän Kaisun on pilannutkin!

— Sian saksaa tuo lie, arveli toinen poika.

— Eivät tuotakaan tiedä. Se on riankieltä, kollot...

Täperän tytöt eivät nähneet isäänsä ennenkuin rannassa kirkonmenojen päätyttyä. Äänettömästä päästä hän nosti veneen kokan olalleen ja työnsi sen yhdellä nytkäyksellä järvelle.

— Aukihan se tappi olikin.

Eeva hyppäsi kiveltä perään ja löi melalla tapin kiinni. Sitten hän hyppäsi uudestaan rannalle ja odotti, että isänsä menisi perään. Mutta Heikki vaan piti kokasta kiinni.

— Menkää perään isä!

— Kyllä minä soudan. Istu Kaisu perätuhdolle, että ajat vettä.

Äänetönnä hän sitten kiskoi, että vesi valui pitkin otsaa. Keskeytti kerran soudun, viskasi takkinsa kokkaan ja pyyhkäsi käsiselällä kasvojaan.

Isot kolmilaidat ajoivat ohitse, että pouhina kävi. Niissä näkivät tytöt monta tuttua ja paljon oli heillä puhetta niistä. Eeva katseli perästä isän olkapään yli, niin kauvan kuin vaan niitä näkyi. Vaaleita päähineitä ja avopäitä, punottavia kasvoja ja perämiehen selkä. Airot, kymmenet airot, kohosivat ja vaipuivat kuin koneen liikuttamina. Yhtä aikaa, ylös, alas. Niistä näytti vuotavan oikea vesiköysi järveen. Se kimalteli ja siellä hohtivat valkoiset paidanhihat. Eeva katseli sinne, että silmistä rupesi vettä tulemaan, ja sitten hän käänsi katseensa isään, joka oli siinä vieressä, niin lähellä, mutta Eevasta tuntui niin kummalta, kuin isä olisi ollut kaukana, siellä kolmilaidassa, jota tuskin erotti enää kivisen salmen suulla. Niin oli isä nyt vieraan näköinen, eikä Eeva voinut arvata sinnepäinkään mitä isän mielessä oli. Hän vaan kiskoi ja katsoi koko ajan tuhdon alle, perätuhdon, jolla Kaisu istui syrjin.

Kaisunkin mieltä painoi omituinen ahdistava tunne. Mitä jos lie isä päässyt sen jyväjutun perille. Siitä kait hän enimmän suuttuu, että pantiin kantamaan...

— Tiesikö Kerppulainen mitään uusia? — kysyi hän.

— Eikä. Mitä sen olisi pitänyt?...

— Ei mitään. Ilman minä vaan kysyin.

— Toulaudella on kuulemma jo pakkanen pannut perunvarsia. Toissa yönä.

— Varoivat tulevan huonon vuoden, kun on niin kuivannut...

— Se vielä puuttuisi... — Mitä isä sanoi?

— Ilman tässä vaan.

Ääneti he taas kulkivat ison matkaa.

— Noustaisiinko tuohon saareen syömään, isä? On siellä vielä vähän voita vakkasessa.

— Mitäpä tuosta — ilman aikojaan viivyttelemään. — Heikki kurkisti veneen laidan yli. Olivatpa vähällä laskea kivelle.

— Minulla on niin nälkä — sanoi Kaisu haikeasti.

Heikki ojensi nyytin kokasta. Vene luisti ison matkaa äskeistä vauhtiaan, vaikka olivat airot ylhäällä. Täytyi laskea ihan saaren alaitse, sillä salmen täytti tukkilautta. Salmen toiselle rannalle olivat puomat köytetyt ja ponttuulla näkyi miehiä ja naisia täydessä työssä. — Hei! — huusivat. — Soutakaa ulkopuolitse saaren. Ei siitä taida päästä.

Eivät lähteneet kiertämään. Ennen pujottelivat siitä puiden alatse, koska ranta oli tarpeeksi syvää. Siinä kasvoi runsaasti lumpeita. Suuria lehtiä ihan päälletysten, jotka niin kauniisti vajosivat veteen, kun airolla painoi ja siellä täällä suuri valkoinen kukka. Ja rannalla oli puuta, jos jonkinlaista. Siinä oli haapa, jonka lehdet aina vapisevat, ja raita. Niemukalla, aivan kaatumassa veteen, kasvoi muutama koivu. Niin mehevän näköisinä siinä olivat. Pyyhkäisivät liinan Eevan päästä, kun Täperäläiset siitä pujottelivat. Se tarttui oksaan ja heilui siinä. Eeva kumartui taappäin, mutta ei ylettynyt. Isän täytyi huovata ja sitten sen Eeva sieltä sai.

* * * * *

Oli taas tungospyhä tulossa. Ihmisiä käveli edestakaisin maantiellä, seisoskeli parittain ja ryhmissä kirkonkylän talojen porteilla. Muutamat istuivat kauppapuotien portailla, ja puodit kihisivät väkeä. Varsinkin oli Kuhmoniemen puoti täynnä. Kauppias siellä itse heilui ja mähläsi miesten kanssa, joita seisoi kuin seipäitä huone mustana. Muutamia naisia oli lähinnä tiskiä kankaita katsellen, joku löhötti kyynäspäillään tiskillä.

Siellä oli kovasti tupakan haikua. Rouva sulki varovaisesti kamarin oven jälkeensä. Hän haki lautasella keksiä vieraalleen, naapurin rouvalle. Kahvitarjotin oli vieraan edessä pöydällä, joka oli ikkunan alla, puotikamarissa. Siinä istuivat kahden puolen pöytää katsellen kirjavaa liikettä maantiellä. Ihmiset aina hajosivat, kun joku ajoi ja sitten yhtyivät taas.

Juuri kun rouva laski tarjottimen pöydälle, huomasi hän ihmisten taas vilkuvan taakseen ja hajautuvan tiepuoliin. Eräs vaimo veti tyttöään kädestä ett'ei joutuisi hevosen alle.

— Kukahan siellä nyt niin päästää — arveli naapurin rouva, kun alkoi kuulua tiukujen helinää ja kolinaa.

— Eipä nyt uskoisi, miten Täperäinen minun ruunallani vilistää! sanoi kauppiaan rouva keikauttaen päätään.

— Sehän se oli entinen liinakkonsa, — ihmetteli toinen.

— Ilman minä sanoin. Omansahan se on tuo hevonen kuitenkin. Ja hyvähän tuo on, että jää edes koni, kun kaikki muu menee.

— Mitä ihmettä?

— Ettekö te ole kuulleet? Joka oli intekissä, Täperän talo, ja nyt se menee. Heikki saa pyyhkäistä käsiään ja lähteä taas kirves olalla metsään. Olivatkin ne tyttäret niin komeita ja varastivat kuulemma isäänsä...

— Hyvänen ihme! Noh, kenen velasta se menee?