Part 2

— Mitä peijakasta! Eikö niiden konit enää pysy etempänä kuin tuossa ihan minun ikkunani alla likaamassa?... Hän hypähti ylös, vaan ennenkuin ennätti ikkunan luo, kuului askeleen narsketta ja sisään astui roteva mies, pitkävartisissa saappaissa, puoleksi tukinuittaja, puoleksi herra.

— Jassoo... Terve terve!... Pakkanen?

— Niin on. Tullut asetti kylmää löyhkävän turkkinsa naulaan. No, kuuluuko mitä uusia? Hän käveli käsiään hieroen lattialla.

— Ei juuri.....vastasi vallesmanni hiukan hajamielisesti ikkunan luota. Sillä on peijakkaanmoinen luurakennus tuolla!

— Liisallako? kysyi toinen, joka hänen ohitsensa katseli kun Liisa rinnat hyvin vapaasti rellottaen ohuen karttuuni röijyn alla juosta kapsutteli tupaan.

— Tuota oritta minä _tarkotin_. Vallesmanni nauroi ihan koukkusissaan ja alkoi sitten avaimiaan housun taskussa helistellen astella hänkin mattoa pitkin.

— Pöystisestä se nyt tulee rikas mies.

— Pöystisestä?... No, tiesihän setä uusia.

— Ota paperossi.... eli paa piippuun, paa! Se.... se Korpijärven tukkipalsta on langennut hänelle jaossa ja taitaa olla pulskia puita, ehkä kymmenen tuhannen edestä.

— Enemmän! Tunnen paikat. Rouvia metsää kaikki ja mainion nätti vetomatka. Ja terveitä honkia että helisevät... Saakuli soittakoon... Hän pudisti päätään. Joko ukko tietää tästä?

— Ei suinkaan. Minä sain yksityisessä kirjeessä tiedon... Mutta kai siitä jonkun viikon perästä tulee virallinen ilmoitus.

Vallesmanni istua rehotti levollisena sohvan kulmassa heittäen tuon tuostakin pikaisen silmäyksen toiseen, jonka kasvoilla kuvastui heränneen ajatuksen, jota ei vielä uskalleta lausua, jännitys. Hän tiesi että sieltä jotakin tulee.

— Setä, sanoi sitten toinen äkkiä pitkän vaitiolon perästä, ollappa pojalla rahoja, — hän istautui vastapäätä vallesmannia ja lyödä läiskäytti muhkeaan reiteensä, — niin nyt sitä tehtäisiin "Geschäftiä."

— Elä, luuletko että hän möisi sen?

— Möisi... myö, myö!... Hän tahtoisi päästä koko roskasta, sanoi vielä toisella viikolla, ja ihan käyvästä hinnasta...

— Tuskinpa niinkään kun kuulee...

— Ei, mutta _ennen_ kun kuulee...

Hän aikoi jatkaa, vaan vallesmannin katse pysähdytti hänet. Nuhteleva se katse ei ollut, olihan vaan pitkä ja tutkiva ja selkeä. Hän alkoi ymmärtää.

— Setä ostaa sen..., jolla on rahaa, sanoi toinen hiljaa.

Vallesmanni nauraa hörähti. — Minä, ruunun virkamies...

— Saakuli soittakoon, se kävisi kuin tanssi! Ajaisi sinne, rahat Pöystis-papan kouraan eli velkakirja, joka on yhtä hyvä kuin raha, siirtokirjaan nimet ja puumerkit ja vot! — kymmenys tuhatta kuin taivaasta...

Vallesmanni oli miettiväisenä katsonut kun toinen innokkaasti puhui ja hänen kasvoilleen oli vähitellen kihonnut puna. Nyt hän löi toista polveen ja sanoi vilkkaasti:

— Sopiihan sinun koettaa! Aja sinne ja jos onnistuu, niin pannaan puoleksi...

— Mutta se Fribergin velka on paha velka. Jos se pyöveli kuulee, että minä tämmöisiin ryhdyn...

— Noo, löytyyhän meillä toki vielä sen verran krediittiä. Ja jos kauppa onnistuu, pannaan voitot tasan. Viisituhatta mieheen, nätti summa... Peukalo päälle veikko, että ajetaan tämä asia kunnialla loppuun. — Hän oli ihan punanen kasvoiltaan ja puristi voimakkaasti toisen kättä.

Mutta tämä oli nyt vuorostaan käynyt epäilevän näköiseksi.

— Vaan kuulkaa setä, eiköhän olisi viisainta ottaa metsäherra liittoon, antaa sille vähän...

— Mitä? Se metsävoro? Sen roiston kanssa minä en tahdo olla missään tekemisissä, sen minä sanon...

— Ei, mutta varovaisuuden vuoksi, ettei ennen aikojaan hölmäseisi.... Jos hän nyt esimerkiksi saa paperit, niin voisihan hän niitä pidättää muutaman päivän.

— Ei, siitä ei tule mitään. Sille jakamaan; ja se mies ei niin vähään tyytyisikään... Pannaan me vain asia toimeen, me kaksi vanhaa ystävää, ja pistetään rahat omaan kukkaroon.

— Mutta parempi pitää pyy pivossa kuin kymmenen oksalla... Se mies voi tehdä meille hiivatin haitan jos on vastassa, vaan yksistä puolin hänen kanssaan on asia varma.

Vallesmanni käveli levottomasti sinne tänne ja pysähtyi viimein ikkunan eteen.

— Vaikka eihän se ole sanottu että hän haluaisikaan, jatkoi toinen.

— Hänkö? — Vallesmanni kumartui huoneesen päin ivallisesti hymyillen. Ole sinä siitä vaiti. Se mies ryhtyy vaikka mihin... Jaa no, jatkoi hän sitten taas matolla kävellen, ehkä olisi varminta antaa hänelle pieni viittaus.

— Parasta se on. Ja jos hän yhden tuhannen eli pari...

— Jaa, mutta ei, ei sittenkään! Minä en kärsi sitä miestä. — Vallesmanni hipasi nenäliinalla otsaansa, joka kiilsi miltei rasvasena. Pari tuhatta markkaa! Mitä siitä sitten meille jää?

Vieras oli noussut ylös ja ottanut turkkinsa naulasta. Hän naurahti vähän pilkallisesti.

— Dubbelt opp, ainakin!

Vallesmanni seisoi kädet taskuissa, pää nuukallaan, miettiväisenä.

— No setä, minä ajan siis sinne ja tiedustelen ja jos soveltuu, teen kaupat...

— Aja aja! Mutta ole varovainen, ettet kovin hätäile; ettei Pöystinen huomaa mitään. Se on semmoinen vanha kettu.

— Kyllä _minä_ osaan.... Hyvästi setä!.... Joo joo! Mutta muistakaa se, että jos metsäherra pääsee asian pilaamaan, ei syy ole minun.

Hän lähti ja hyppäsi parilla askeleella portaita alas ja alkoi vikkelästi selvitellä ohjaksia, jotka hevonen oli jotenkin temponut irti ja jalkoihinsa sotkenut.

Silloin ilmestyi vallesmanni rappusille.

— Jos sinä todellakin luulet että olisi parempi puhutella metsäherraa ensin, niin voithan siellä käydä, tai jos ajamme molemmat, eli olkoon... voinhan pistäytyä iltasella.

— Se on hyvä. Jospa hän nyt tuon tuhantensa pari saapikin, niin onhan sitä siinä meillekin jäämään... Morjens, morjens!

Vallesmanni luikki sisälle kylmän kynsistä ja toinen hypähti sujakasti kappirekeensä. Hän ajoi tikapuiden ympäri ja lähti vauhdilla porttia kohden kun kiivas rumputus ikkunaan sai hänet tempasemaan oriin melkein pystyyn.

Vallesmanni töytäsi vielä kerran rapuille.

— Ei ei, ei se sittenkään käy laatuun. Aja sinä vaan suoraan Pöystiseen, heitetään koko metsäkarhu hiiteen, mutta ole varuillasi, ettet laske liikaa sanaa; ole varuillasi.... Kuule, eläpäs aja! Voit tarjota hyvästi, mutta ole varuillasi! Se on semmoinen lurjus se mies... Kymmenen tuhatta markkaa kahteen mieheen on se sentään koko nätti affääri!

Hän nauraa hikratti mielissään ja hykerteli käsiään.

Nyt pääsi kauppalanko vihdoin lähtemään ja hän lähtikin komeasti.

Kasvia tutkimassa.

Kesäpäivän helle paahtoi harmaita pärekattoja ja punasia seiniä ja pihamaata, jossa jo hohti muutamia kellastuneita lämyjä. Pihlajat ja koivut seisoivat lehteä liikauttamatta ja koreat asterit ja ruusut antoivat väsyneinä lehtensä lerpahtaa vartta pitkin. Sinisilmät ja orvokit niiden juurella katselivat viattomilla silmillään kummastellen, etteikö tapahtuisi mitään, joka soisi heille siunaushetkeksikään vilvotusta eli edes katkaseisi ikävän äänettömyyden. Eikö sadepisaraa, eikö tuulen suhahdusta puissa, eikö kukaan tule viheriäisestä kannusta heidän päälleen vettä ruiskuttamaan?.... Ei, taivas on pilvetön, ihan puhdas ja kuulakan sininen, puissa ei kuulu suhahdustakaan, yksin levottoman haavankin lehdet lepäävät kerran, ja viheriä kannu makaa nuukallaan hiekalla portaiden edessä. Ei näy ristin sielua, ei kuulu hengen hievahdusta...

Vaan jopa rapsahtaa eteisen lukko ja portaille hötkähtää tyttö. Punaraitainen hame ja valkonen kirjaeltu kansallisröijy ja pitkä tumma palmikko... Hän katsoo suu hymyssä oikeaan ja vasempaan ja kurkottaa päätään.... Tyhjä on riippumattokin haapojen välissä!... Hän hypähtää maahan ja lähtee juoksemaan, pihan poikki ja sitten ruispellon piennarta metsään päin... Silloin kajahtaa saunan luota hänen jälkeensä: Lyyli, minne sinä taasen hyppäät? Et viittä minuuttia malta alallasi.

— Kasvia tutkimaan, hän huutaa hiukan kärsimättömästi vastaan ja juoksee kahta kiivaammin. Nyt hän kipuaa sukkelasti aidan yli ja jatkaa samaa vauhtia kulkuaan mäen rinnettä alas.

Tultuaan sinne, missä tie lähtee luikertamaan kanervikko ketoa, poikkesi hän metsään ja käytyään muutaman sylen näki kivellä suuren katajapensaan takana pojan, ylioppilas lakki päässä. Hän heittäytyi hengästyneenä samalle kivelle, sammaltaneelle vanhalle paaselle, ja ojenti nauraen nuorukaiselle kätensä.

— Sieltä kotoa on niin vaikea päästä! Sinä et usko, pikku siskot ja kaikki ovat kuin takkiaiset jälessä...

— Jo minä odotinkin — nuorukainen katsoi kelloaan — runsaan puolen tunnin. Mutta, lisäsi hän lämpimästi tyttöä katsellen, parempi myöhään kuin ei koskaan!

Tyttö ei virkkanut mitään; tuo katse pani hänet aina hämille. Se tuntui sydämmeen saakka ja teki rauhattomaksi samalla kuin lamautti hänen vilppaan virkeytensä.

— Mitä sinä katsot? hän sanoi nauraen ja koetti olla väliäpitämätön.

— Sinua!

Tyttö painoi päänsä alas. Hänen kasvoilleen ja kaulalleen nousi heleä puna ja hän tunsi toisen silmät itseensä kiinnitettynä, tunsi ne hellinä, lämmittävinä, ihailevina.... Hän koetti nostaa silmiään ja katsoi hetken noihin helliin, ihaileviin sinisiin silmiin ja kysyi hiljaa:

— Mitä sinä katsot?

— Sinua!

Tyttö katseli taas hetken helmaansa. Hän tunsi lämmön toisen ruumiista ja tunsi hänen silmäinsä yhä katselevan ja tunsi ympärillä vallitsevan värähtelevän kirkkauden, kanervan tuoksun ja hiljaisuuden...

— Mitä sinä katsot?

— Sinua!

Silloin purskahti tyttö nauruun. Tämähän on kovin imelää! hän ajatteli, ja tahtoen pudistaa kaiken imelyyden heistä pois hypähti hän koivun luo, joka kasvoi kiven kolossa koukkusena ja vääränä, ja kiipesi sen polvekkeesen istumaan.

— Aijaj! Kuka on nyt käynyt tästä tuohta repimässä... Katsos!... Eikö sinustakin ole häijyä kun ne noin ovat turmelleet minun vänkkyräraukkani...

— On. Se on hyvin sopimatonta noin raaskata nuoria puita. Ja koivuja vielä... Minusta ovat koivut nuoria neitoja, niin kainoja ja hempeitä ja naisellisia. Niiden hennot oksat ovat kuin juuri poikki taittumaisillaan eikä niitä kuitenkaan voi mikään myrsky taittaa...

— Mitäs männyt ovat? keskeytti tyttö.

— Ne ovat miehiä, käytännöllisiä, jokapäiväisiä...

— Vaan kuuset sitten? Nehän ovat niin kauniita...

— Kuusi muistuttaa minusta aina pappia, se on niin ajatteleva, vakaa. Ja sehän sopii, se vihkii yhteen männyn ja koivun...

Hänen silmänsä piirtyivät taas tytön kasvoja katselemaan; silmiä ja taas silmiä ja väliin punasia huulia...

Tyttö heilutteli jalkojaan ja nojasi tyynenä koivun runkoon ja salli pojan katseen silmiinsä vajota. Hän oli rauhallisempi nyt kun oli etempänä. Hän tunsi että täällä hän hallitsi, vaan joutui lähellä jonkun oudon, tuntemattoman tenhovoiman alaiseksi.

— Oletko sinä koskaan kuullut Virgiliota? kysyi ylioppilas viimein yhä tuo lämmin, ihaileva katse silmissä ja ääni värähdellen hellyyttä vakavuudessaankin.

— En. Mikä sitte?

— Hänellä on eräs laulu, joka alkaa... ja hän lateli pitkälti latinaa, josta ei tyttö ymmärtänyt mitään; vaan kuitenkaan hän ei voinut kääntää silmiään lausujan kasvoista, jotka kuin lumottuina hohtivat...

— Mitä se on?

— Kuinka sua nimittäisin neito, oi jumalatar! se alkaa, ja se on juuri kuin sinulle tehty. Jos minäkin olisin runoilija, niin kohottaisin sinut Parnassolle...

Tyttö nauroi, mielistyneenä, ja hyppäsi alas. — Mitä minä siellä tekisin? Sano? Hän nipisti toista veitikkamaisesti korvasta. — Ja lisäsi hiljempaa: jos ei sinua siellä olisi...

Ylioppilas kietasi kätensä hänen vyötäisilleen ja puristi hänet rintaansa.

— Saanko suudella sinua?

— Et. Hän nauroi ja puisteli päätään, vaan silmänsä säteilivät ja hän vilkasi pikimältään pojan huuliin pienten vaaleiden viiksien alla. Hänenkin teki mieli...

— Miksen minä koskaan saa sinua suudella? Tyttö nojasi päätään hänen olkaansa ja katseli häntä hymyillen.

— Et, hän kuiskasi, vaan silmänsä olivat niin äärettömän halukkaat.

Ylioppilas painoi päänsä lähelle, aivan lähelle.

— Suutele nyt minua kerran, yhden ainoan kerran, hän rukoili.

— En, en en en, nauroi tyttö, vaan samassa hän kietoi kätensä pojan kaulaan ja suuteli häntä, ensin toiselle poskelle, sitten toiselle ja painoi viimeksi pitkään, hellästi suunsa hänen huulilleen.

Sitten hän riuhtaisi irti ja lähti juoksemaan kuin petoa pakoon mäkitietä ylös.

Ylioppilas seisoi hetken huumautuneena tumma puna kasvoilla. Sitten hän heittäytyi nojosiin kivelle ja katseli mäkitielle niin hohtavan onnellisen näkösenä kuin olisi saanut omakseen kaikki maailman aarteet ja kalleudet. Hän ei kuullut ei nähnyt... hän muisteli.

— Mitä maisteri siinä etsii?

Se oli heidän renki, joka oli tullut tietä alas, suitset olalla, ja katajan takaa uteliaana kurkotti. Hän säikähti ja punastui.

— Ilman tässä vain — tutkin kasvia.

Hän nousi ylös ja lähti astuskelemaan yhä tuo autuas hymyily kasvoilla.

— Mahtaa olla helppo ja hupaisa virka se heinäntutkijan virka, ajatteli renki mielessään.

Työtönnä.

Suupellit olivat selällään ja mustilla hiilillä nuukotti nokallaan pieni kahvipannu. Uunin kylki oli kylmä, siitä ei lähtenyt enää lämmintä, näytti päinvastoin siltä kuin se olisi imenyt itseensä jokikisen lämmön pisaran huoneesta. Niin kolkolta ja täyttymättömän tyhjältä näytti suuri musta uuninsuu.

Sängyssä, tilkkutäkin alla lepäsi huoneen haltija, ompelijatyttö. Hän kytrötti kasvot seinään päin, peite korvia myöten, kädet piilossa; pieni palmikko repotti kuin hiiren häntä tyynyllä.

Mahtoi jo olla yhdeksän tai kymmenen aika. Kylmä aamuvalo lankesi kellahtavan uutimen läpi suojaan, nukkujan takaraivolle ja kirjavalle peitteelle, ja vanhain huonekalujen kuluneille kulmille. Ikkunan alla seisoi ompelukone, punanen villavaatetilkku neulan alla, ruosteelta varjelemassa.

Päivä oli jo hyvällä alulla, kadulta tunki tänne pihan perällekin kumeaa jyrinätä ja kartanolta kuului joskus joku kovempi ääni tahi kolaus. Vaan ompelijatyttö ei välittänyt nousta. Maatessa ei tuntunut niin nälkä ja oli lämpimämpi. Säästyi puita.

Mitäpä hän viitsi nousta kun ei ollut ruokaakaan. Eilen päivällisaikaan oli syönyt viimeiset perunat ja leivänkannikan, eikä ruokapuodin emäntä luvannut antaa enää, kun oli jo velka kasvanut niin suureksi, alulle toistakymmentä. Eikä työkään liioin houkutellut nousemaan.... ei ollut kukaan tuonut työtä viikkoon ja sitä ennenkin oli vain mitä lie ollut vähän repposia, liinavaatteiden korjausta. Ja silläkään rouvarukalla ei ollut edes heti maksaa. Voi voi, mikä se lie tänä talvena oikein tullut?... Ja hän kun vielä, onneton, sattui muuttamaan syksyllä ihan toiseen päähän kaupunkia ja useimmat vanhat työtutut haihtuivat pois. Mitäpä ne viitsisivät näin kauvas, kun on likempänäkin... ja oikein suuria makasiinia. — Mahtaakohan niissä aina piisata työtä?... Minkäpäs tähden ei, rikkaat vievät vain niihin, eivät välitä, mitä se maksaa, eivätkä muista että köyhätkin tarvitseisivat työtä... ja leipää...

Hän huokasi raskaasti ja kääntyi vuoteessa. Väliin olivat mustaluomiset silmät suljetut, väliin jäi hajamielinen katse yhteen kohti tuijottamaan, väliin se kiersi nopeasti pienen kolkon suojan.

— Voi voi, mitenkähän minun sydänalassani tuntuu niin pahalta, oliskohan se siksi kun en saanut koko eilisenä päivänä suolakalaa?...

Vesi tuli hänen suuhunsa ajatellessa suolakalaa ja hän painoi käsivarsillaan sydänalaansa.

Kyllä niillä on niissä makasiineissa hyvät palkat eikä ole aina sitä huolta huomispäivästä kun näin yksinään ommellessa. Ja ovatkin ne aina niin huolettoman näkösiä... Marikin niin iloisena hiipotteli sirkkelissään Esplanaatikatua, valkonen harso silmillä ja kehui lystiään. Mutta ei Marin palkka kuitenkaan semmoseen komeuteen riittäisi, Mari saa siltä rikkaalta Viipurin maisterilta, joka maksaa hyyrinkin... Voi voi, kyllä minulla on kumma luonto!

Hän huokasi jälleen ja veti peitettä alemma, sillä poskiin oli kohonnut veri ja kaula tuntui hikiseltä.

Hyyrikin on maksamatta, koko tämän kuun ja puolet viime kuusta. Eiköhän tulle herra kohta tahtomaan... vaikka eipähän hän sen tarpeessa ole. Voisihan hän käydä siellä ylhäälläkin puhumassa, mutta on se sekin niin ilkeätä kun herra on semmonen aina. — Kelpaisi hänenkin olla, saisi hyyrin tyyten anteeksi ja vielä muutenkin... Voi jos kerrankin saisi oikeat vaatteet. Mutta mikä hänellä lienee, hän on niin kumma välistä; niinkuin silloinkin, kun oli kontrahtia tekemässä... Hän oli ensin niin mielissään ja kuunteli lämpimänä kun herra tutusti jutteli ja laski leikkiään. Ja kun hän sitten koukeroitti nimensä alle ja herra nojasi kevyesti hänen olkapäähänsä, tuntui se varpaan neniinkin saakka. Mutta sitten nojasi herra rennommasti ja pisti sormenpäät hänen takin-nappiensa väliin. Hän katsahti lihavaa valkosta kättä rinnallaan ja sitten syrjästä herran kasvoihin, ja hän näki väkinäisen hymyn paksuilla värittömillä huulilla ja poskilihan värähtelevän.... Minkätähden hänellä on niin kumma luonto? Ei olisi silloin nälkä eikä kylmä... Vaan ehkä ne muutkin tuntevat samallaista inhoa ja häpeää ja vihaa kun heitä rahalla kositaan, mutta luovat silmänsä alas ja antavat ottaa. Ja sitten tottuvat myömään ruumiinsa rahalla... Mistäpä köyhä ompelutyttö miehenkään saa, ja jos saa jonkun juoppo-kisällin, niin ei ole ilo eikä kunnia silloinkaan suuri. Kyllä ei tämmösellä työllä pääse kunnon vaatteisiin, ei ikään, — tämmösellä työllä! — eihän tuota ole työtäkään...

Hänen katseensa pysähtyi nuttuun, joka riippui naulassa oven suussa, ja hän näki ajatuksissaan jokaisen salaisen paikan kun oli siihen ommellut. Eilen viimeksi oli koettanut nahkapuuhkalla rikkinäisiä napinkoloja peittää. Milloinkahan tuostakin pääsisi!

Silloin kuului porstuasta askelia ja joku lähestyi hänen oveaan. Nyt naputettiin hiljaa, hitaasti, ikäänkuin koetteeksi.

Hän oli hypähtänyt istumaan ja nostanut jo toisen paljaan jalkansa lattiaan.

Onkohan se työtä? Jumalan kiitos, ettei hän vienyt ompelukonettaan panttilaitokseen!

Silloin kuului toinen koputus, verkalleen, vaan kovasti niinkuin miehen rystysistä.

Mitä, jos se on herra! Hän päästää! Mutta ei.... taivaan nimessä, sänky levällään ja hän näin alastonna. Jos se nyt pääsee, niin hänet perii hukka... Mutta kuitenkin! Jos se on herra, ja hyyri on maksamatta, se hyyri se hyyri...

Hänen päätään vieppasi yhtäkkiä ja hän istui sängyn laidalle. Taikka jos se on poliisi? Jos herra on lähettänyt poliisin käskemään pois...

Hän pani kylmät kätensä ristiin ja kuunteli.

— Saakeli!

Se oli herra, herra oli, hän noin pehmosesti puhuu, ja nyt meni!... Mikä hänen eteensä tulee siitä hyyristä, voi mikä hänen eteensä tulee?

Hän istui hetken aikaa, kosteat kädet ristissä helmassa, toivottoman ja neuvottoman näkösenä. Sitten hän alkoi pukeutua, verkalleen ja hajamielisesti. Ei tuntunut enää niin kovasti nälkä eikä kylmäkään, mutta päätä kivisti kauheasti. Hän suki ohuet hiuksensa päälaelle ja asetti pienen hatun kohdalleen ja veti sitten sen vanhan, useasti muodistetun nutun päälleen.

Nyt hän lähtee ja käy jokaisen luona, joka hänelle on joskuskaan työtä antanut, ja pyytää jotain, vaikka mitä, tekemistä. Vaikka liinaompelua eli vaikka parsimista... Ja jos ei kellään ole eikä kukaan tahdo antaa, niin silloin — Jumala häntä auttakoon!

Pieni pettymys.

Ylioppilaan piti matkustaa pois ja oli sentähden pyytänyt jatkolaista viimeisen kerran kanssaan kävelemään. Nyt he astelivat verkalleen Kaisaniemen syrjäisempiä syksyisiä käytäviä. Olivat jo astelleet kauvan ja yhä vain heillä oli puhelemista.

Pää eteenpäin taivutettuna, hiukan kallellaan, ja kriitillinen pieni ryppy kulmien välissä kuunteli jatkolainen. Tuossa asennossa ja koko olennossa oli jotain tyystin tarkkaavaista ja punnitsevaa ja hänen sanansa sattuivat aina niin kuin olisi hän hyvinkin arvostellut toisen lauseita ja niissä löytänyt vastustettavaakin. Se vaan niin sattui. Sisällisesti oli tyttö ihastusta ja kunnioitusta kukkurillaan.

— Hän on teoloogi — oli tyttö parhaalle, ystävälleen jatkolla kertonut, mutta hän ei ole ensinkään tuollainen yksipuolinen jörri kun ne tavallisesti ovat, vaan hän lukee ja tutkii kaikkia ja hänellä on omat varmat mielipiteensä joka asiasta ja ne hän on itse itselleen luonut eikä muilta lainannut. Ja sitten hän on aivan erilainen kuin ne muut niine rakastumisineen, hän ei koskaan puhele joutavaa; hän _on_ aivan erikoinen, niin kuohuva ja kumminkin niin syvä!

Verrattomalla katseella hän oli tätä ystävälleen kuvaillut, onnellisena siitä että _hänellä_ oli tällainen ystävä, jonka kanssa sai aivan vapaasti seurustella kuin toverin ikään, vaan jonka seura samalla oli opettavaista. Äärettömästi oli hänen näköpiirinsä viimeaikoina laajennut...

Ja siinä hän nyt taas kulki imien jokaisen sanan, jonka ylioppilas lausui, varmalla tavallaan selitellessään ja vastustellessaan Tolstoin "liioitteluja". Hän innostui, oli kaunopuheinen, heitti päätään ylimielisesti joskus ja viittasi kädellään.

Sitten hän vielä puhui paljon muuta, ohimennen kosketti melkein kaikkiin niihin kysymyksiin, joista he olivat lukukauden kuluessa jutelleet. Tämä oli ikäänkuin yleis-silmäys, ikäänkuin hänen ohjelmansa, jonka hän nyt viimeisen kerran kävellessä jätti ystävälleen muistoksi. Ja sitte hän viho viimeiseksi, kun jo lähestyivät tytön porttia, kertoi että hän oli valinnut itselleen mielilauseen.

— Oletteko?! Saanko minä.... ei, kuinkas? minä... ehkä te sentään näytätte minulle!

— Kyllä. Teitä varten minä sen juuri valikoinkin. En kenellekään ole sitä näyttänyt enkä tulekkaan sitä koskaan muille antamaan.

— Se varmaankin... on... hyvin syvä! sanoi tyttö hämillään ja mielissään, kun hän on _ainoa_, joka saa heittää syvimmän silmäyksen hänen aatemaailmaansa, jolle hän uskoo tuon salaisuutensa.

— Kyllä se sisältää paljon, sanoi ylioppilas ja heitti häneen kummallisen käsittämättömän katseen.

Sitten he erosivat ja ylioppilas pisti hänen käteensä paperin. Ja hän riensi portaita ylös ja meni heti suoraan kamariinsa yksinäisyydessä miettiäkseen ja nauttiakseen niitä sanoja, jotka juurikuin olivat hänen syvän henkensä avain. Hän istui keinutuoliin ja ponnahutti sen kapealla kengänkärellään taapäin, että raakasi melkein pitkällään siinä, ja avasi miettiväisenä paperin... Ja hienon hieno ivallinen väre väikkelehti hänen suunsa sopessa, vaan häipyi pian punaan, joka kohosi kauluksen alta kasvoille.

Kolme sanaa vain, hienosti, kauniisti piirretyt:

_Minä rakastan sinua!_

Lähtiessä ja palatessa.

Kun nyt on jo monta viikkoa tuota yhtä ja samaa asiata jauhanut! Lähtisit jo!

Tolkki istui pyhäpukimissaan miettiväisenä pöydän päässä, eikä virkkanut mitään.

— Vähätpä meistä, vaimostasi ja lapsestasi! -jatkoi vaimo, — lähde sinä vain maailmata kiertämään. Ainahan siellä hupaisampi lie kuin täällä pohjukassa.

— Vaan enhän täälläkään tuulella ja päivänpaisteella elä. Syksyllä ne kyllä kaikki lupaavat uutisessa maksaa, mutta kukapa syksyyn joutaa odottamaan. Ainoa, joka maksaisi palkan rahassa, on apteekkari, vaan senkin satuin suututtamaan. Ei, pois sitä pitää!

Tolkki nousi ylös ja astui takan luo piippuaan kopistelemaan. — Ja saatanhan minä sieltäkin laittaa teille rahoja, ja laitankinhan minä.

Vaimo ei ollut kuulevinaankaan, ei ainakaan leppyäkseen. Hän kiehutti kahvipannua hiiloksessa ja näki, että hän oli tavattomasti tulistunut.

— Eikähän tuota ikävänkään luulisi sinua kovin rasittavan, kun työtä vain piisaa. Ja miksipäs ei sitä sulla ole, kudo kangasta ja vaikkapa menet talosiin heinäntekoon ja semmosiin.... Vaikka kyllähän se ikävä on paha tauti, lisäsi Tolkki, kun näki, että vedet herahtivat vaimonsa silmiin.

— Ikävä! Luuletko sinä, että minä sitä pelkään.

Ja katse, jonka hän heitti Tolkkiin, sanoi: tuota mokomaakin!

Mutta ikävää hän todenteolla pelkäsikin. Kun ei ollut vielä ollut viikkoakaan Tolkista erillään sittenkun yhteen menivät, kuuteen vuoteen. Kelle hän nyt ruuan keittää, kelle tilan laittaa, ketä hän joka ilta odottaa työstä kotiin, kuka häntä aamusella kylkeen nykäsee, että nousta einekahvia keittämään? Ja Tolkista se näytti olevan noin helppoa; sillä oli tuommonen into päästä pois hänen luotaan...

— Annappa kun minäkin ruovin! — Se oli Tolkki, joka yritti ruopasemaan hänen käsivarttaan, jota hehkusta alkoi kirveloida.

— Pois siitä sorkkinesi! huudahti vaimo kiivaasti. — Onhan siellä kaupungissa parempia kuin minä...