Part 1

KERKKIÄ

Kuvauksia ja pätkiä

Kirj.

SAIMA [Saima Grönstrand]

Helsingissä, G. W. Edlund, 1892.

SISÄLTÖ:

Jouluiloa Korvessa Ristolan Miina Pollen kuolema Kauppalangot Kasvia tutkimassa Työtönnä Pieni pettymys Lähtiessä ja palatessa Yhtä paria huulet Täperän Heikki Yksistä puolin Hukkaan menivät humalat Suvi-illalla Junakohtaus Annu tuulihattu Pirttilän Elna Eräs kaupungin lapsi Pappilan tytöt Bukefalo Ystäväni Erään vanhan tytön elämänkirjasta

JOULUILOA

Konttoristin huoneessa oli taas häkää. Niin tietysti, kukapa joutaisi vähä väliä juoksemaan _vanhan_ konttoristin uunia korjaamassa!

Hän veti auki pellit ja heittäytyi sitten pitkälleen. Hän oli niin väsynyt, niin uupunut ruumis ja sielu, ettei hän tuntenut mitään halua lähteä joululle ylös kauppaneuvoksen luo.

Täytyi saada levätä ensin. Sillä nuo numerot, tuo nuivertaminen pitkäin yksitoikkoisten laskujen ääressä väsytti häntä välistä niin sanomattomasti. Välistä, niinkuin näin tilinpäätösten aikana, juhlien tullessa, jolloin täytyi koettaa arkina korvata se, minkä pyhät veivät...

Joulun aatto... nyt oli taas joulun aatto. Kumma, miten pian vuodet vierivät numeroidenkin ääressä. Kymmenen... viistoista, kakskymmentä ja yksi joulua hän oli jo tämän katon alla viettänyt. Kaksikymmentä samallaista joulu-iltaa, ihan samallaista... Kaksikymmentä... Ensimmäinen oli erillainen!

Hän oli vastikään päässyt puotipojaksi kauppaneuvokselle, eli kauppiashan hän silloin vielä oli. Isävainaan harmaasta sarkapuvusta tehdyissä vaatteissa hän seisoi uunin vieressä ja katsoi, kun kauppiaan lapset tanssivat kuusen ympärillä. Hänellä oli niin ikävä, niin ikävä, niin ikävä kuin ainoastaan lapsella voi olla, jonka isä on nykyään kuollut ja jonka äiti on kaukana ja joka on joutunut yksin vieraaseen paikkaan, jossa kaikki on hänelle vierasta...

Kauppiaan lasten ilo kirveli hänen sydäntään... hän oli niin yksin, ja kun he joskus uteliaina katsoivat häneen päin, olisi hän mielellään karannut ja piiloutunut jonnekin, vaan hän ei tohtinut...

Silloin nuorin tyttö, joka oli hyvin pieni ja joka jo on kuollut, erkani toisista ja tuli hänen luokseen ja otti hänen kädestään kiinni ja veti mukaan. Ja kun hän ei tahtonut mennä, puristi pikku tyttö lujemmin hänen sormeaan ja veti, veti kaikista voimistaan ja katsoi ylös hänen silmiinsä semmoisella suurella viattomalla katseella... ja silloin hän tunsi iloa, joka melkein vivahti itkuun. Joku muisti häntäkin...

Sitten oli kulunut monta vuotta, vaan ei ollut kukaan sen jälkeen ottanut häntä kädestä ja taluttanut iloon ja riemuun... Iloa on monenlaista. Kyllä oli hänkin maistellut ilon mehua, juonut tulista viiniä tullakseen lemmenintoihin ja sitten intoisesti lempinyt... Nämä seinät olivat nähneet paljon! Vaan miksei löytynyt ketään; joka olisi taluttanut hänet pois yksinäisen miehen rumista huveista ja vetänyt viattomaan, lämmittävään jouluiloon? Miksei hänellä ollut ketään...

Oli etsinyt tyttöjen joukosta. Vaan ne heistä, joita hän olisi halunnut, ne eivät uskaltaneet ojentaa sormeansakaan hänelle päin.... köyhä konttoristi, sivistymätön! Ja ne taas, jotka olivat vapaita, iloisia, ystävällisiä konttoristillekin, niitä hän epäili — hän olisi ehken kelvannut hätävaraksi, paremman puutteessa. Ja se yksi laji, joille hän olisi ollut hyvä saalis, jotka liehuivat ja juoksivat jälessä, ne tympäsivät...

Miksei hänellä ollut ketään? Ei ketään, joka olisi nytkin tullut luo ja pienellä kädellään hyväillyt ja kuiskannut hänen nimensä eli sanonut rukoilevasti: isä!

Isä... olihan hänellä kerran ollut joku, joku, joka olisi voinut oppia kuiskaamaan, niin. Hänen lapsensa... ei hänen, vaan Marin lapsi, joka oli ollut viidellätoista markalla kuussa erään mökinmummon luona maalla. Elättinä mökinmummon luona hänen lapsensa.... Sillä hänenkinhän se kuitenkin oli ollut, vaikkei kukaan tietänyt, vaikka kaikki sitä nimittivät Marin lapseksi. Silloin se ei hänen tuntoaan vaivannut, vaan nyt... Miksei sitä ollut enää, että olisi löytynyt olento, jota hän olisi saanut rintaansa puristaa ja sanoa omakseen?... Se oli kuollut ja kuollut kauppiaan pieni tyttö; toinen, johon hänellä nyt olisi ollut oikeutta, ja toinen, joka oli hänelle ojentanut pienen kätensä ja vetänyt mukaan joulu-iloon... Molemmat olivat poissa... eikä löytynyt ketään, joka olisi katsonut rakkaasti suurilla viattomilla silmillä ja kuiskannut lempeitä sanoja...

Ja konttoristi teki jotain, jota hän olisi hävennyt tehdä päivän valossa ja jonkun nähden, — hän itki katkerasti.

Silloin kuului ovelta naputusta ja palvelustyttö pisti päätään sisään.

— Kauppaneuvos jo vartoo!

Konttoristi nousi äkkiä ylös. — Aiai, kauppaneuvos ei saa odottaa!

Hän siisti itsensä ja seisoi kymmenen minuutin kuluttua kauppaneuvoksen salongissa. Silmät olivat hiukan punaset ja kasvot kelmeät, muuten virheetön, ja kauppaneuvoksetar ojensi hänelle sormuksiset sormensa ja toivotti hymyillen runsasta jouluiloa.

Korvessa.

Korpeen, nythän on lakkojen aika! Korpeen, nevan laitaan!

Lähdemme talosta ruispellon ojan vartta ensin. Savikkoisen saran reuna on tallautunut kovaksi kuin pöytä poutailmalla, tähät heiluvat hameiden olkia sipaistessa, rapisevat ja lyövät kasvoille. Sitten on leveä piennar; pitkän kukkivan heinän välistä kiiluu mansikoita, mehiläinen surisee horsman ympärillä ja raunion raosta puikahtaa lintu ihan jalkaimme eitse mustan aidan harjalle ja lirittää ilosesti jälkeemme.

Vähän matkaa viettäviä ahomaita kuljettua alkaa kangas. Pitkiä nuoria puita, alhaalta oksattomia, latvat tuuheat, on sadottain vieri vieressä, niin että metsä näyttää vilisevän. Merkkikirves ei ole niihin vielä kajonnut vaikka näyttävät terveiltä jokikinen puu, ja koko kangas on niin siistittyä kuin ruununpuisto. Aurinko heittää pitkiä juovia runkojen välitse, jotka punertavat valossa; siellä täällä on isot läntit puolukan vartta, muualta on maa kuivien havun-neuliaisten ja käpyjen peitossa. Ilma on kuivaa ja lämmintä ja pihka tuoksuu ja taivas on niin sininen siellä ylhäällä latvojen välissä. Tekisi mieli heittäytyä siihen hongan juurelle ja jäädä ikipäiväksi.

Mutta täti rientää edellä kuivaa kangaspolkua, joka on leveätä ja kivetöntä ja jossa hieno hiekka pölähtää esille neuliaisten alta. Sitä viiltelevät ristiin rastiin syvälle uurtuneet muurahaisten maantiet.

Kangas alkaa loppua, sorjia kuusia kasvaa mäntyjen välissä, ja niiden vaaleammat oksalatvat ovat vielä tuoreet ja pehmeät. Joku leppä rehentelee suurilehtisenä tien varrella, joka alkaa muuttua jalan alla kosteaksi.

Alaspäin vie tummeneva tie. Metsä molemmin puolin sakenee. Kuuset ovat korkeita, oikein jättiläisnäreitä, tuuheat oksat lepäävät alaspäin riipallaan latvasta tyveen, ettei runkoa näy, ja muodostavat alhaalla suuren sateenvarjon, jonka laidat viistävät maata. Tiellä on siellä täällä pitkinpäin puu ropakon kohdalla ja tienvierus mustikanvartta paksunaan. Suuria, vetisiä marjoja saa riipaista kouran täydeltä mättään ohi mennessä ja mätäs jää niitä kuitenkin vielä täyteen.

Kuusissa on jo paljon parroittuneita. Harvassa haroittavilta oksilta riippuu korttelin pituista harmaata haventa ja juuret komottavat koholla kuin nivelet vanhan sormissa. Märkä, vaalea sudensammal alkaa voittaa alaa; kaatuneet lahopuut makaavat pehmeän peiton alla rinnan ja ristissä, päällettäin ja poikittain; sammaltuneen kiven viereen risukkoon on vesonut vattupensas; muutamassa kohden on joku kataja korkeana kuin pieni puu, mutta kohta ei niitä enää näy ainoatakaan.

Vanhat räsäset kuuset ojentelevat vielä pystyssä havenisia oksiaan eli ovat kallellaan mikä millekin suunnalle, kellistyneiden honkien suuret juuret töröttävät kuin vallitukset jo puoleksi maatuneen sankarin edessä, jonka latvapuoli on tykkänään hautautunut mättäiden väliin. Täti on jo hyvän matkaa edellä, kumarassa keltaselle paistavassa muuraimikossa. Me pyrimme perässä. Jalka vajoaa tyyten pehmoseen sammaleeseen äänettömästi, ihan kuulumattomasti, ja joka puolella houkuttelee pyöreillä muuramenlehdillä verhottu mätäs, josta kohoaa monta marja vartta. Mutta ne ovat suppuja vasta eli kantoja. Näin lähellä tietä ovat ohikulkijat riipineet kypsät pois. Joskus niljahtaa jalka kuorettomalle puulle astuessa eli vajoaa syvälle sammaltuneiden kivien ja puunjuurien väliin, jossa kylmä suovesi läpäsee kengän ja sukan. Vaan vähätpä siitä, kun helottaa edessä punanen muurain eli suuri keltanen lakka, jonka suojalehdetkin jo ovat auenneet, ikäänkuin tarjoten; ja me poimimme, poimimme, poimimme.

Ei kuulu sanaakaan, ei linnun ääntä. Sieramiin tuntuu kostea, vähän ummehtunut haju kuin vanhoista kirjoista, vaan ilma on väräjävän kirkasta korpikuusten välissä. Hyttyset vain hiljaa suhisten leijailevat vähän ylempänä päiväpaisteessa ja joku ampiainen äkäsesti surahtaen antaa merkin, ettei tulla kovin lähelle hänen pesäänsä. Tekisi mieli laulaa, mutta mikäpä laulu soveltuisi tuohon sammaltuneesen ympäristöön ja erämaan hiljaisuuteen? Ei muu ääni kuin juuri hyttysten vikinä eli — karhun vihellys.

Mutta me olemme eronneet toisistamme, kulkeneet mikä minnekin, mättäältä mättäälle korven vajottavalla, viileällä sammalmatolla. Täytyy oikaista selkää; ei näy ketään! Olen joutunut nevan laitaan, mistä sen hyllyvä jäinen pohjattomuus vaivaiskoivupenkereen alta leviää laajalle kuin soukka, pitkä järvi synkkien korpien keskellä. _Siellä_ ei näy marjaa eikä viheriää muurainmätästä. Harmahtavan keltanen on se pohja, josta siellä täällä kohoaa pitkä, kuoreton honka, jonka ylimmässä huipussa muutama kuiva oksa muistuttaa, että on siinä kerran eloakin ollut, eli ontto, päästä hiiltynyt puun tynkä kuin poikki rouhaistu pilari. Muuta ei mitään... Kaitasimmalla kohdalla kulkee suon poikki sydänmaalaisten kirkkotie, kaksi pitkää pölkkyä rinnan ja kun ne loppuvat, taas toiset kaksi, ja jossakussa kohti on niiden tueksi kannettu risuja. Se on surullinen koko kuva ja kylmän autio. Ei edes kettu luimi matalana pölkkytietä eikä lennä kurki suolle. Nehän sopisivat väritykseen.

— Huhui!

Ei kuulu ketään... mihin lienevät kaikki joutuneet...

— Huhui!

Melkein säikähdän omaa ääntäni, niin kirkkaasti se helähtää kuultavassa ilmassa leviten nevan yli korven mustaan laitaan ja puiden väliin.

Ja kotvan kuluttua tuovat ilma-aallot takaani metsästä vastauksen, pitkän, soivan: huhu-i!

Ristolan Miina.

Oli ollut koko päivän ankaranlainen itätuuli, joka vaahtopäissä loiskutti ison selän vettä. Arvelivat tuulevan sateeksi, vaan sadetta ei ollut vielä tullut, vaikka jo oli päivä enemmässä kuin puolessa. Harmaat repaleiset pilvet ajelivat toisiaan taivaalla kiitäen kaikki yhteen suuntaan, idästä länteen; niillä ei ollut aikaa ruveta vetistelemään; jos missä kasautui useampia yhteen raskaaksi tummemmaksi laikaksi herutellen muutamia suuria pisaroita maahan, tuli taas äkäsempi tuulenpuuska ja hajotti ne huimaa vauhtia ja kyyditsi kauvas läntiselle taivaanrannalle.

Istuin ikkunassa ja katsoin, miten tuuli pelmuutti kukkapenkkien kuivaa multaa ja komeita daalioita, jotka hädissään näyttivät lehtiensä kiillottomat nureat puolet. Parista oli jo suuri heleä kukka taittunut, toinen makasi suullaan sinisilmien joukossa, joiden hennot varret tuuli oli retuuttanut pitkälleen käytävän hiekalle, toinen keltasen orvokin vieressä, jonka terä katsoi kuin pelokkaat ihmiskasvot multaan lyyhistetyn varren alta.

Ajattelin, että olisikohan siitä apua, jos sitaseisi isommat kukat kovemmin pönkkään, vaan sitten ajattelin taas, ettei siitä ole apua — kun äiti samassa tuli vasu kädessä ja sanoi:

— Meneppä sinä nyt viemään kahvia leikkuumiehille. Miina-rukalle taitaisi tehdä hyvää!

Nousin kallion rinnettä ylös, jossa pienet vaivaiset mäntyhattarat lakasivat latvoillaan jäkäläpeitteistä kiven kuvetta, pääsin raja-aidan yli, laskeusin notkoon, missä lehmät olivat poljeskelleet satoja kymmeniä jälkiä saviseen kevätpuron uomaan ja kiidin loppumatkan aukeata kanerva-ahoa, melkein tuulen kantamana, metsäpellon veräjälle.

Ensimäisellä saralla leikkasivat toiset keskenään jutellen, vaan toisella saralla oli Miina yksin, kyykötti otran takana, ei näkynyt muuta kuin pää. Toiset tulivat heti veräjälle kahvinsa juomaan, Miina tuli yksin jälestäpäin. Ei ollut tuulikaan saanut punan vivahdusta kalpeille poskille, jäsenet olivat ohuet ja häiveröiset, kädet pienet kuin lapsella, mutta kasvot olivat uupuneet, melkein tylsät ja käynti oli käynyt entistäkin vaikeammaksi ja hengitys raskaammaksi. Kun hän astui kellutellen saran reunaa, nykäsivät toiset vaimot toisiaan ja nauroivat salaa.

Me olimme Miinan kanssa jokseenkin yhdenikäiset, hän vähän nuorempi, ja lapsesta pitäin tutut. Toisella oli ollut posliininukki, toisella riepunukki, ja toinen sai vähän useimmin uudet kengät, muuten olimme molemmat huolettomia kuin taivaan linnut. Yhdessä kavettiin korkeimpiin jälttäpuihin, yhdessä pulikoitiin rannalla kivikaloja tappamassa, yhdessä juosta hiipaistiin vatturaunioille keskellä ison naapuritalon ruisvainiota. Vaan sitten muuttivat Ristolaiset kirkolta pois ja minä en sattunut näkemään Miinaa moneen vuoteen, ennenkun toissa talvena, jolloin hän tuli palvelemaan uutta leipuria. Silloin hän kävi usein meillä asialla.

Leipuri oli tullut kaupungista ja päässyt heti kaikenmoisten ansioiden nojalla pitäjän säätyläisten joukkoon. Hänellä oli jommonenkin ääni, — hyvä lisä lauluseuraan; oli näytellyt kerran Helsingissä seuranäytelmässä, jota eräs suomalaisen teaatterin jäsen oli harjoittanut, ja huudettu esille; piti aina kotona "ainetta" ja tuotti sitäpaitse ylioppilaiden kanssa, jotka eivät kotonaan saaneet, yhtiössä ankkurilla ja antoi heidän nielaista sen luonaan. Oh, siinä oli jo yllin kyllin meriittiä! Ja kun hänellä sitäpaitse oli lihavanlainen kukkaro ja lainasi auliisti, — varsinkin ensimältä.

Usein näin kesäiltoina valkolakin yhtäältä, toisenlaisen toisaaltapäin puikkivan leipuriin, vaan vähän ajan päästä he tulivat pois ja lähtivät kävelemään herrastyttöjen kanssa. Silloin tunki leipurin avonaisista ikkunoista harmoonikan säveleet ja usein, kun äidin kanssa kannoimme kaivosta vettä kukille, kuului sieltä iltamyöhään tanssinjytkettä. Ja kun joskus satuin aikaseen heräämään ja riensin ulos aamua katselemaan, sattui myös katse leipurin punaseen taloon kylvöheinäpellon takana. Se kiilsi niin rauhallisena tuoreessa valossa, varjo nurkan takana ja räystään alla oli niin jyrkkä, kartanolla ei liikkunut kissakaan, valkoset puoliuutimet peittivät ikkunaa. Leipuri ja Miina nukkuivat vielä.

Ihmeeksi eivät kylän kielikellot tietäneet sanoa Miinasta ja leipurista mitään, ei edes että Miina olisi toivonutkaan isäntäänsä. Hän ei kummitellut vaatteitaan entistä enemmän eikä puhunut leipurista kylällä sitä eikä tätä; kun utelivat, niin paremmin moitiskeli.

Vaan kesemmällä alkoivat tyynet kasvonsa tylsyä tylsymistään, veri katosi poskilta ja kun kerran hänelle maitoa mitatessa kysyin, muistiko hän vielä, kun meitä oli lapsena kerran yhteisestä synnistä kuritettu, - oli haukuttu ison naapuritalon ylpeätä tyttöä rimppakintuksi eikä huolittu mukaan paukkulautaa hyppäämään, — niin hän nauroi ensin makeasti, vaan sitten vetäytyi ikäänkuin harmaa kaihi kirkkaan teräsen yli ja hän kääntyi äkkiä poispäin.

Ja sitten alkoivat akat juoruella, löytyi niitä, jotka olivat nähneetkin, ja niitä, jotka olivat nähneet vissiä merkkiä pesuja tehdessään ja muuten. Toiset hulluttelivat Miinaa, että oli ollut niin löyhkä ja antanut tuon viekotella itsensä, luuliko Miina niin suuria itsestään, että se hänet nai, ja nauroivat salakähmässä, etteivät ketään niin surkean näköistä vielä ennen olleet nähneet. Toiset houkuttelivat riitelemään eläkettä ja neuvoivat vieraitamiehiä...

Miina ei puhunut vieläkään paljo mitään, ei moitiskellutkaan enää. Leipuri oli laittanut hänet pois, ei ilennyt nähdä silmäinsä edessä, ja hän oli ollut pari viikkoa veljensä luona Ristolassa. Vaan sitten oli veli köryyttänyt hänet kirkkokärryillä takasin leipuriin ja sanonut, että poijittakoon, kun on kerran sellaiseksi saattanut, eli jos laittaa pois, niin Miinan on annettava tämminki, on!

Perjantaina Miina tuotiin, lauvantain yli oli veli kirkolla ja sinä pyhänä ei leipuria näkynyt Valkosissa etumuksissa ja keppi ilmassa heilumassa maantiellä herrasväen seurassa. Vaan maanantaina Miina muutti rannalle mökkiin; oli luvannut leipuri ottaa, kunhan nyt maalauttaa huoneet...

Yhä olivat huoneet maalaamatta, ja syksy oli tullut. Miina kulki ihmisissä töissä ja vaikka hän oli jo hyvin huono, pitivät he häntä kuitenkin armosta. Vaan nyt he häntä vasta oikein hulluttelivat, tämminkiaika oli loppumaisillaan ja Miina ei ollut vielä puhunut lautamiehelle mitään oikeuteen haastattamisesta.

Metsäpellolla ei tuntunut tuuli niin kovasti ja aurinko ampui muutamia säteitä pilven hattaran takaa; toiset sarat ja lehto pellon kupeella olivat kuulakan valoisat. Otran pinta lainehti kymmenissä vivahduksissa. Toisin paikoin se oli kypsyneempää, toisin paikoin, kosteamman saran päässä, vihannan karvaista. Toisin paikoin seisoi tähkä muutaman minuutin ajan pystyssä kullan kiiltävänä, toisissa kohdin näkyi olki melkein tyveä myöten. Ensimäisellä saralla liikkui taas sirppi sukkelasti ja minä kiersin piennarta sille puolelle, missä Miina leikkasi. Tahi ei hän leikannut, hän sitoi. Verettömänä kuin maahan kaatuva ruumis, ohut liina lepattaen tuulessa, kädet kylmästä kontassa hän polvillaan siteli lyhteitä. Kun lähestyin yritti hän nousta, vaan tottapa ei liene jaksanut koska vaipui uudelleen polvilleen kosteaan sänkeen ja jatkoi työtään. Olisin tahtonut sanoa jotain, vaan menin niin sanattomaksi, etten osannut mitään.

— Eiköhän ryökkynälle tule kylmä, kun on leninkisillään lähtenyt, sanoi hän viimein ja katsoi minuun. Silmänsä, suuret haljakat silmänsä, olivat tulleet vielä suuremmiksi ja niiden herkkä tunteellisuus teki sydäntä vihlovan vaikutuksen rauenneissa kasvoissa. Olin joskus käskenyt hänen sinuttelemaan minua kuten ennen lapsenakin. Olisin tahtonut uudistaa saman pyynnön, vaan en voinut, en tiennyt miten sen tekisin, ettei se johdattaisi hänen mieleensä valoisampia aikoja, saattaisi häntä tekemään jotain vertauksia. Värähtelin säälistä, enkä osannut sanoa yksinkertaisinta säälin sanaa...

— Ei minulle tule kylmä.

Hän nousi ylös ja nosteli nikulia kuhilaaksi.

Silloin meni aurinko jälleen piiloon ja sen paikan yli, jossa me kirkkaassa valossa seisoimme, levisi nopeasti ikäänkuin suruharso, hänen ylitsensä, minun ylitseni, ja lehdon ylitse pellon reunassa. Se oli mustan pilven varjo. Ja sitten alkoivat riippakoivujen latvat nuokkua rennommasti ja joka kerran kun ne retkahtivat maahan päin kuului vihanen suhahdus joka tuntui sitten kohoavan ylöspäin ja korkeimmista latvoista yhtyvän tuulen valittavaan requiemiin.

— Kuule Miina.... Miina lähtis nyt pois, kun täällä on niin kovin kylmä.

— Kyllä minä kohta, täytyy nämä ensin...

Tuuli sieppasi hänen liinansa, vaan hän sai nopealla liikkeellä nurkat suuhunsa ja lyyhisty! taas polvilleen nikulia sitomaan.

— Kuule Miina,... huomenna menee tämminkiaika umpeen.... Eiköhän olisi parasta, kun Miinan velikin tahtoo, riidellä siltä eläkettä? sanoin äkkiä.

Hän nosti päätään ja katsoi minuun oudoksuen, ikäänkuin olisi ajatellut: ettäkö sinäkin?

— Niin, lapsen tähden, lisäsin hiljaa.

Hän ei vastannut hetkeen, vaan näin jotain tippuvan kylmästä sinisille käsilleen.

— Sanoihan veli Matti, ettei minulla.... eikä Innalla ole hänestä elämän päivänä turvaa, jos en riitele eläkettä, vaan en minä sittenkään...

Hän painoi päätään alemma ja silmistä tippui runsaammin ja runsaammin olenkorsille ja kontettuneille käsille Ja tuuli pieksi hänen hamettansa ja suhahteli vihasesti puiden latvoissa. Löytyikö hänessä sellainen määrä ylpeyttä?... Tuskin, sitä ei mikään osoittanut... Vai häveliäisyydestäkö hän ei tahtonut käräjille. Halusin tietää...

— Miks'ei?

Sain odottaa hyvän aikaa ennenkun tuli itkun tukahduttama, väräjävä vastin:

— Sureehan sitä hänkin.

Lähdin astelemaan kotiin päin, vaan näin vielä pellon päästä hänen kyyköttävän polvillaan saralla ja tuulen hulmuuttelevan vaaleata huiviaan. Ja kuulin koko matkan korvissani hänen yksinkertaisen, tuulen huokaukseen haihtuvan tunnustuksensa: sureehan hänkin!

Pollen kuolema.

Mies astui tuvan nurkatse lapio olalla ja pani sen tallin seinää vasten pystyyn.

— Nyt se on valmis! huusi hän nuorelle herralle, joka istui kuistin käsipuulla jalkojaan heilutellen. Sitten meni mies talliin, otti naulasta päitset, pani Pollen päähän, joka yksin seisoi autiossa tallissa, ja talutti ulos.

Nuori herra hyppäsi maahan, otti pyssyn takaansa penkiltä ja alkoi astella Pollen ja rengin perässä karjakujaa pitkin. Kaalimaalta, tuvan takaa, yhtyi heihin vielä talon rouva ja tytär.

Helmojaan kantaen astuskeli rouva viimeisenä surumielisesti katsellen Pollea, joka siellä edellä pää riipuksissa jäykkäjalkaisena viimeiset askeleensa otti.

— En minä hirviäkään lähteä perille — sanoi hän hiljaa tyttärelleen, mene sinä jos menet, minä näen kyllä täältäkin.

— En minäkään, se on niin surkeaa, vastasi tytär, jonka kasvoilla äidin alamielisyys kuvastui.

— Noustaan tähän kivelle, mamma.

Vaivalla hän kipusi kivelle ja istahti tytön viereen, joka häntä oli nauraen kädestä vetänyt.

Yhtaikaa he käänsivät molemmat katseensa metsään päin ja tytär tuli taas surulliseksi.

— Katso, tuolla se on aholla, näetkö äiti, mäntyjen välissä. Polle parka, siellä on sinun hautasi... meidän kaunista Pollea ei ole kohta enää.

— Mikäpä kaunis se nyt enää on; kauniina et sinä sitä muistakkaan. Etkä sitäkään tiedä mimmonen se oli kun ostettiin. Karva seisoi pystyssä ja jalat menivät melkein ristiin. Eikä siitä kukaan muu uskonut mitään tulevan kuin minä. Minun houkutuksestani sen pappa osti ja kuinka minä sitä sitten koetin pitää hyvänä... Monta kertaa päivässä minä kävin tallissa katsomassa ja se hyrisi aina kun näki ja vaikka se olisi ollut kuinka kaukana niin tunsi minut ja tuli aina pyytämään leipää.

— Niinhän se minultaki aina tahtoi ihan väkisin...

— Niin, kun oppi aina minulta saamaan. Vaan kerran se minut pahasti säikäytti.... Juuri sinuapa minä olin kantamassa silloin. Se oli tallin luona, enkä minä älynnytkään, kun se kiidätti kohti kuin ammuttu ja minä töin tuskin pääsin rappusille. Miten minä lienenkään niin säikähtänyt.... Mutta sitten minä en koko ajalla uskaltanut mennä pihalle kun Polle oli irti.

— No nyt, katsohan mamma nyt! Eikös asettaneet sitä noiden näreiden taa, etten näe mitään. Sitoivatko ne sen silmät? Nyt se toki väistyi vähän...

Selvästi kuvautui Pollen runko vaaleata ahoa vastaan ja pää kohotettuna se uteliaasti katsoi vastapäätä olevaan tiheään lepikkoon.

— Sieltä ne varmaan ampuu...

Silloin paukahti ja tupsahti savua pienen aukean täydeltä puiden välissä.

— Nyt se on mennyt! Ei, hyvä Jumala, mamma, se seisoo vielä! Näetkö! Mutta pää on riipuksissa.

Herran ihme, miten se saa kärsiä!... Polle, Polle parka!

Hän seisoi kädet ristissä ja vedet silmissä ja rouvakin oli aivan vaalea.

— Voi, voi sitä poikaa! Eipähän totellutkaan, kun minä käskin hankkimaan varmemman ampumamiehen... Polle, sekö nyt on sinun palkkasi!

Taas pamahti pyssy ja savun selvittyä he näkivät, että Polle ei seisonut enää. Molemmat miehet juoksivat lepikosta sen luo ja tarkastelivat hetken. Sitten tarttui toinen etu- toinen takajalkoihin, vetivät haudan reunalle ja vieräyttivät hautaan. Toinen otti pyssynsä maasta ja lähti poispäin tulemaan, toinen jäi luomaan umpeen kuoppaa.

— Sinne se nyt jäi!

— Niin, siellä se nyt lepää Polle!

Kauppalangot.

Hän istui mehevänä ja tyytyväisenä pöytänsä edessä. Paitahihasillaan istui ja paperossia leuhuutteli katsellen ikkunasta huuruisten koivun latvain muodostamaa hienoa pitsiverkkoa taivaan siintävällä pohjalla. Hän kuuli että joku ajoi pihaan, vaan ei viitsinyt nousta pihanpuolesta ikkunasta katsomaan, arveli että lie joku talonpoika, joka tulee rotakolliaan hakemaan.

— Joutaa tulla, ajatteli, nyt kun olen jo virkakirjeistä ja muista kuitti.

Silloin kajahti ihan ikkunan alla aika hirnunta. Ja hevon hörinään ja huovuntaan yhtyi viihdyttävää puhelua.