Part 5
— Ei siellä juuri ole — vastasi tyttö täydessä todessa. Hän irroitti valkean silkin solmun leuan alta, se valahti hartioille paljastaen kiharaisen mustan tukan ja heiluvat kultarenkaat korvissa. — Enkä minä sitäpaitse pojista välitäkään. — Nyt hän hymyili ja silmäyksensä ohimennessä hipaisten konduktööriäkin pysähtyi nuorimies-ryhmään keski-ikkunan alla. Siinä oli neljä päätä sangen lähekkäin. Paljo näytti olevan puhelemista näillä, naurun kitkatusta kuului väliin ja joskus heitettiin silmäys nättiin tyttöön. Vallankin näytti yksi heistä olevan halukas särkiä paistamaan. Hän ei ollut niin tavallisen näköinen kuin toiset; ruskettunut hipiä antoi hänelle miehekkäämmän muodon ja punahtava pörhöinen viiksi pani ajattelemaan, että sen oli päivä tuommoiseksi paahtanut. Hän puheli vakaasti suomeakin väliin. Varmaan hän oli kansallismielinen. Kenties joku maanomistaja tai insinööri.
Heitä vastapäätä istui toisen keski-ikkunan kohdalla kaksi talonpoikaa.
Mutta jo lähettiin lähenemistään Helsinkiä. Joka asemalla pyrki uusia lisää. "Är de här upptaget?" kysyttiin, eikä aina kovinkaan kohteliaasti, ja sitten ryllöttelivat rouvat läpi vaunun toisessa onneaan koettamaan. Siinä pisti iloinen neito päätään ovesta: "nej mamma, int ä' hon här." — Saipa konduktööri täräyksen selkäänsä. Mitäs siihen taas jäikään seisomaan! Se oli pulska poika, joka tuli. Rillit välähtivät kun pikaisesti käänsi päätään puoleen ja toiseen. "Tjenis!" — iloinen ja hämmästynyt — "tämäpä nyt oli onnen potkaus kerrassaan!" Kättä puristettiin insinöörin kanssa, puistettiin niin että... Ja sitten siinä kyljikkäin tehtiin matkasta ja matkan tarkoituksesta selvää ja koko kesäolot kuvattiin, vapaasti ja elävästi. Sovitettiin sijaa vastatulleelle. Kyllä hyvä sopu tilaa antaa! Hiljempaa puhuttiin väliin ja naureskeltiin; yritettiin panna tupakaksi, mutta kun huomattiin että oli naisten vaunu, jätettiin sikseen.
Vähitellen vilkastuivat muutkin. Kampsuja aljettiin kokoella, junan vireä vauhti tuntui kiirehtivän siihen ja pitkä vihellys. Mutta vielä ei kiirettä ollut. Tytöt voivat huoletta vielä istautua penkin laidalle, myttyjä kädet täynnä; rouva telläili hiuksiaan hatun alle ja kamarineitsyellä oli jo siro matkalaukkunsa käsivarrella. Talonpojalla ei ollut paljoa tavaraa, musta nahkanen laukku otettiin naulalta ja asetettiin olalle. Toverilla oli istuimen alla kontti. Hekin keskustelivat jostain... Laukkukaula pyyhki huolellisesti kipeitä silmiään ja kääntyi nöyränä herrojen puoleen.
— Etteköhän työ, hyvät herrat, tietäs neuvoa meille korttieriä ies ens yöks? Myö ollaan ihan ventovieraita teällä.
Matala anova äänensä vaikeni. Ja vaiti olivat kaikki muutkin. Insinööriksi arveltu katsoi häneen, pitkään katsoi, mutta suu oli tukossa, näytti siltä kuin olisivat olleet korvatkin lukossa, istui vaan jäykkänä, jalkaansa heilutellen.
Tuskallinen väre ilmestyi hetkeksi talonpojan kasvoille. Varmaankin olisi äänensä vapissut, jos nyt olisi puhumaan ruvennut. — Mutta mitäpä hänellä olikaan sanomista? Ei arvannut pyytää anteeksi tunkeilevaisuuttaan, eikähän se sillä olisi parantunut. Mikä tehty, se on tehty.
Mutta siellä kulmassa istui yksi, joka olisi tahtonut silittää talonpojan suonista kättä ja anoa anteeksi herran puolesta; jota halutti osoittamaan herralle, että tuo oli halpamaista, mutta jota hienotunteisuus kumminkin esti sitä tekemästä. Oi, hän olisi silmät säkenöivinä tahtonut sanoa tuolle, että mikä hän mielestään oli? Luuliko hän...
Mutta hän ei sanonut mitään. Istui posket polttavina penkin laidalla ja kun herrat junan asemalle saavuttua ensimmäiseksi töytäsivät ulos, meni hän miesten luo ja sanoi tietävänsä aivan vieressä ravintolan. Mutta kyllä siellä yösija ainakin 2 markkaa maksaa.
— No, kyllähän tuon jaksaa, jos eivät enempää pyydä, — sanoi ukko iloissaan ja koetti pysytellä lähellä tyttöjä, ettei eksyisi tuossa vilinässä. Ja iloissaan olivat tytötkin. Tämähän oli oikein suuri sattuma. Suuttuivat ensin _niin_ ja sitten saivat osoittaa jalomielisyyttä herralle, vaikkei hän siitä tiennyt, ja se se parasta olikin, ja viho viimein auttaa ukkoa, niin vähällä hyvittää toisen mielen!
Annu tuulihattu.
Muutamat sanoivat Annua tuulihatuksi. Hän tahtoi sitä ja tahtoi tätä... ei aina itsekään oikein tietänyt mitä! Niin yskivät ystävät, mutta Annun oinasta mielestä eivät hänen tuumansa olleet niinkään tuulen tuomia. Varsinkin hän oli viime aikoina kehittynyt erääsen suuntaan, hän oli kypsynyt täydelliseksi uuden ajan naiseksi, ei puvussa ainoastaan, mutta mieleltä ja mielipiteiltä.
Ennen oli hänen nais-ihanteensa aivan toista maata. Se oli sellainen oppinut nainen, joka hienosti puettuna istui kauniissa huoneessaan lukien ja luettua nauttien. Erillään muista, ainakin paria porrasta ylempänä, kaikki maailman viisaudet pienessä päässä.
Mutta nyt oli muutos tapahtunut. Hän oli lukenut ja kuullut niin paljon puhuttavan naisen käytännöllisestä arvosta, todellisen elämän vaatimuksista, että hän oli tullut erääsen päätökseen ja se oli: että suurinta viisautta maailmassa ei ole paljon tietäminen, vaan että osaa hyväkseen käyttää sen vähän kuin tietää. Mitä se häntä hyödytti että hän oli koulu-ajalla lukenut ennen vanhaan löytyneen viisaan Diogeneen, joka asui tynnyrissä ja jonka luona Aleksanteri Suuri kerran kävi? Eikä sen enempätä tietänyt koko miehestä. Mitä se häntä hyödytti tietää kaikenmoisten eläinten latinalaisia nimiä, kun ei hän niitä sentään äänestä ja näöstä tuntenut? Mitä se häntä hyödytti osata taivutella "haben" ja "sein" ja lukea ulkoa "Erlkönig", kun ei kuitenkaan pystynyt ostamaan junalippua käydessään isän kanssa Hampurissa?
Ei, toisin hän aikoi lapsensa kasvattaa — ja ensin itsensä. Ja nyt oli kasvatustyö alkanut. Toistaiseksi pistettiin anatomia kaapin nurkkaan tekemään seuraa kureliiveille, jotka olivat jo ennen hyljätyt, ja Annu lähti serkku Kallen matkaan kun tämä meni metsälle, oppiakseen eroittamaan myrkkysienet syötävistä, ynnä muuta hyödyllistä ja hauskaa. Sillä Kalle tiesi niin paljon asioita, oli suora, yksinkertainen ja reipas. Kalle oli nyt Annun ihanne. Hän tahtoi tulla Kallen kaltaiseksi!
Ja nyt he astuivat peräkkäin metsäpolulla. Ensin kangasta, nousivat sitte kalliolle, jossa ei kasvanut muuta kuin kiveä ja halkeamissa kanervaa, painuivat taas noroon, kosteaan metsään. Kalle vihelteli ja katseli silloin tällöin syrjälle. Ruskean huopalakin reunat olivat alas käännetyt, ne olivat paljoa tummemmat kuperoa, jonka oli päivä vaaleaksi paahtanut. Leuasta pisti muutama pitempi karva toisia orastavia etemmäksi. Selvään eroitti tummaa metsää vasten, noin kun hän tähysteli puiden taa. Pitkävartiset pieksut oli ja pitkään astui poika. Annulla oli koko työ pysyä jälessä, oli siinä risuja tiellä ja ne hameet olivat aina vastuksina.
Voi sitä mustikan siivoa! Kallekin haamasi pari kourallista astuessaan muutaman ison kuusen luo. Sieltä kuului iloinen huuto: Annu, tule tänne! Siinä oli kuusen oksan alle viritetty permi ja siinä riippui kaulastaan kiinni poika teeri... Kalle oli mielissään ja ensin tunsi Annukin iloa, että oli saalis tätille vietävänä. Mutta samassa hän näki ajatuksissaan linturaukan kuoleman taistelun. Tuosta se oli astunut, niin sirona ja pelotonna, tuttua linnunpolkua pitkin. Noukkasee marjan, heittää suuren katseen kuusen taa, siellä on kiven kolossa vettä, ja astuu ansaan. Ei ei, suotta se räpäköi ja koettaa lentää... Sitkeä on Kallen punoma jouhirihma, suotta riehuu lintu uuvuksiin asti. Kireämmäksi käy vaan solmu, silmä sammuu...
Mutta kotimatkalla juolahti Annun päähän aivan toisellainen ajatus. Hän katseli poikateeren kaunista höyhenpukua. Miten kauniin värinen, vaaleanruskea, tummempia täpliä täynnä. Voi voi! Sellainen puku olisi vasta kaunis; muotiruskea, tummemman täplikästä höyhenkoristetta reunoissa. Voi sentään. Hänen täytyy saada sellainen! Luistinpuku, vaaleanruskea ja tumman täplikäs lakki ja kaulustin ja poskilla punaset ruusut. Soma, soma! Hänen täytyy se hankkia ja ruusut tuo tuuli kun käsi kädessä luistellaan sitte talvi-illoin...
Ja koko illan oli Annu niin iloinen ja tyytyväinen itseensä. Alku oli tehty itsekasvatukseen! Ja olikin kaikki niin raitista ja hauskaa. Kukatkin näyttivät paljoa kauniimmilta lampun valossa! Illallispöydällä tuoksusi iso kimppu loistavia kukkasia. Ja nuoret perunat höyrysivät lämpöään, tee oli niin hyvää ja oli siinä paistetutta sieniäkin. Annu ja Kalle väittelivät mikä oli minkin poimima; Kalle sanoi syövänsä yksin kaikki että tietäisi saavansa Annunkin tuomia.... Mutta vasta iltasella vuoteellaan Annu äkkäsi miten kevytmielinen hän olikaan.
Uusi kuu paistoi suoraan Annun vuoteelle. Ei se ollut yhtään sentimentaalisen näköinen, iloiset ja kirkkaat olivat sen säteet, mutta kumminkin herätti sen katseleminen vakavia ajatuksia. Annu taas muisti kuolleen teeren pojan ja sen täplikkään kuvun. Hän höyhtö! Lähtee metsälle ollakseen reipas ja oppiakseen todellisuutta tuntemaan ja — saa sieltä mallin uuteen muotipukuun. Siinä kaikki kuvailut tulevaisuuden naisesta. Hän, Annu, ei siksi ainakaan kelpaa. Luonto kun vetää ihan toisaalle, ihan toisaalle. Kaikki hänessä on vaan turhuutta ja loiston halua. Kaikkia, yksin kukkiakin, voi puutarhuri jalostuttaa, mutta onko hän yksin vaan niin heikko, ettei jaksa päästä paremmaksi, ei vaikka?
Hyvin murheelliseksi kävi Annun mieli. Ensikerran hän tunsi itseänsä painustavan inhimillisen heikkouden taakan. Hän miltei itkenyt, niin se vaivasi häntä. Se oli vaan alku itsekasvatuksessa ja ehkei siitä muuta hyötyä ollut niin olihan se, että hän päätti harmissakin olla ostamatta sitä semmoista uutta luistinpukua.
Pirttilän Elna.
Elnankin tarvitsisi saada valtioapua! Ei päästäkseen ulkomaille maailman menoja katselemaan, vaan että pääsisi kansakouluun. Muuten ei siitä ilmoisna ikänä taida tulla valmista! milloin puuttuu yhtä, milloin toista.
Talvellakin, kun Elnan äiti jo oli haalinut kokoon mistä mitäkin vaatetta, ei koko kylältä löytynyt puolipitoisia kenkiä, jotka olisi saanut ostaa, ja uusista ei taas kannattanut puhuakaan. Suojalla tuota kyllä olisi tarennut hajallisillakin, vaan entäs pakkasella? Ja niinpä taisi tuo Elnan hartain halu kuivaa kokoon niinkuin moni muukin "suuri" toive, joka oli herännyt eloon Pirttilän kestin tytön vilkkaassa mielessä. Mutta siksipä toki, että hän oli niin vilkas, ne eivät pysyneet kauvan mielessä, hän ei pitkään kiusannut äitiään kengistä; ne ajatukset tulivat ja menivät ja tulivat taas, vilkahtivat aivan arvaamatta esille haikeina valituksina tai tulvailivat huulille riemukkaina: "sitten kun isä tulee kotiin, minä saan uudet kengät" tai "minäpä pääsen kouluun sittenkun isä laittaa rahaa."
Mutta nyt hän ei muistanut koulua. Hän seisoi kumarruksissa, — äidin takin pitkät hihat laahasivat maassa — ja katseli pientä hiirtä, joka makasi kuolleena hangella. Illalla oli satanut lunta ja tuossa hienosessa lumipeitteessä näkyi pienen pieniä jälkiä, jotka lähtivät Pirttilän pellon aidan alta ja loppuivat siihen missä hiiri lepäsi kyljellään. Miten somalta se näytti, silmät ummessa, hieno tuntehikas kuono lumessa, jalat ristissä, juuri kuin se olisi aivan juoksemaisiltaan kaatunut.
Elna katseli sitä kauvan ja ajatteli tuhat ajatusta, muun muassa niinkin, että kyllä tuo taitaisi kelvata kissalle illalliseksi, mutta ei sitä sentään hennonut antaa. Hän ei kärsinyt kuulla miten sen luut rutisivat kissan hampaissa, ei, sitä ei kärsinyt kuulla, se pani itkemään, niinkuin taannoinkin kun kissa oli saanut tallin yliseltä hiiren. Elna mieli kaivaa hankeen maantien varrella kuopuran ja haudata hiiren siihen ja teilata päreristin haudalle, mutta varpaita alkoi niin armottomasti paleltamaan. Hän lähti astumaan pihaan päin, vaan ei malttanut kääntää silmiään hiirestä, joka jäi hangelle yksin, niin että oikein säpsähti, kun joku kysyi:
— No mistäs Elna nyt tulee, kun on noin täysissä tamineissa?
Se oli pastori, joka tuli postitoimistolta päin sanomalehtikäärö kainalossa.
— Postista, — sanoi Elna.
— Tuliko isältä kirjettä?
— Ei vielä. — Ja noita sanoja seurasi suuri sininen katse pastorin kasvoihin ja tuo pitkäveteinen vielä sisälsi koko joukon uusia toiveita entisten raunioille... ei vielä, mutta kyllä kohta!
Pastori astui edelleen ja Elna juoksi Pirttilän mustantympeään tupaan. Ovi, jossa oli hiekkapussi painona, läiskähti niin että emäntä, joka istui peräpenkillä toisen vaimon kanssa, kääntyi hämmästyneenä katsomaan.
— Mitä sinä tuolla lailla paiskiloit? No, tokko tuli mitään?
— Ei vielä
— Mhyh! — Ja sitten jatkoi emäntä juttelua vieraan kanssa, puoliääneen, huokaellen ja nyökytellen. Elna ei kuullut selvään, arveli, että kyllä ne mahtanevat puhella Jumalasta. Hän kääräsi äidin nutun kokoon penkin nurkkaan, riisui ronttoset jaloistaan ja nakkasi uunille. Löysipä sitten leivänkannikkaansa ja suolavesi kupin pankolta ja padasta kylmiä perunoita. Olihan sitä siinäkin niin pienelle ihmiselle. Hartaana hän syötävänsä söi ja veti sitten laiskottelevan kissan rahin nenältä syliinsä. Hän silitteli sitä, puhutteli, käski kehräämään sukkalankaa ja asetti mukavasti nukkumaan syliinsä. Hän silitteli sitä, yhä silitteli, sukkelaan, sukkelaan. Käsi sujui pitkin sileätä selkää, kiivaasti, rajuisesti, kunnes kissaparka surkeasti naukaisten hyppäsi korkeittain kauvas lattialle.
— Mitä sinä kissaa nauvutat? Siunaa tuota tyttöä, miten vallaton se on. Niin, niin, kun annetaan lasten kasvaa kuin metsäneläimet ilman vitsaa ja Herran nuhdetta.
Elna houkutteli kissan penkin alta, hiveli hiljaa ja asetti taas helmaansa levolle.
— Näinhän kissaa pitääkin pitää, eikö niin emäntä? Näinhän äitikin käski kissaa pitää...
Mutta samassa tuli piika Kaisa tupaan. Hän sytytti lyhdyn ja otti jauhovakan patapenkiltä.
— Meneekö Kaisa navettaan? — kysyi Elna uteliaasti ja vilkasi emäntään.
— Minnekäs muuanne; en suinkaan minä jauhoja syö; — sanoi Kaisa äreästi ja lähti.
Silloin olikin jo Elna uunilla, heitti ronttoset lattiaan, kiipesi perässä, pisti jalkansa niihin, äidin pitkähihaisen nutun päällensä ja livahti kuin lintu Kaisan perässä.
Hetkisen kuluttua hän palasi, juoksi emännän luo ja supatti korvaan.
— Loiko Kaisa navetan? — kysyi emäntä.
— Loihan tuo, kun käskin.
— Toiko lampaille heiniä?
— Toihan tuo, kun käskin.
— No, mene nyt, ettei jätä navetan ovea auki niinkuin tavallisesti.
Elna juoksi pois ja vilkasi ovelta taakseen. Mutta onneksi eivät emännät vielä nauraneet ja Elna vain toimessaan, hyvillä mielin lähti rentostamaan karja Kaisan perässä, "käskemään" Kaisaa.
Kun vihdoinkin kaikki tehtävät oli tehty, he palasivat tupaan. Elna asetti taas kengät kuivamaan, nutun laskoksille, otti pöytälaatikosta aapisen ja luki. Mutta ei hän kauvan malttanut tavata juntata, lystimpi paljon oli antaa kielen laulaa mitä vain sattui, virren värssyjä, kultalauluja, linnuista, kuolleesta hiirestä, isästä ja uusista kengistä, kaikki tuli yhtenä tulvana, taukoamatta. Lehtiä käänneltiin, eihän niin paljo luku mahtunut samalle sivulle ja kun kirja loppui, alettiin taas alkupäästä.
Mutta kun äiti oli tullut avannolta vaatteita karttuamasta, lämmitellyt, syönyt, levittänyt vuoteen uunin viereen permannolle ja ojentaunut makuulle, alkoi Elna uikuttaa.
— Äiti, minun hammastani särkee. Äiti, mistähän minä saisin vettä!
— Voi voi, — äitiä nukutti kovasti, — mikä sinulla on? Hyvänen aika...
Himmeässä valossa, joka vielä hohti liedoksesta, hän komuroi saaville ja hautoi sitten kylmällä vedellä Elnan poskea. Se helpoitti sen verran, että äiti sai unen päästä kiinni, mutta sitten alkoi taas kuulua vikinää.
— Äiti, voi kun sitä pakottaa. Jos äiti hieroisi...
Puolinukuksissa hieroskeli äiti Elnan poskea ja leukaperiä ja tuli siinä tuskitelleeksi, että on kovin vaikeaa kun ei saa nukkua pitkän päivän työtä tehtyään ja vedessä seistuaan.
Ja kun Elnan luomet viimein painuivat umpeen, vaipui hän sikeään, makeaan uneen. Mutta miten lie ollutkaan, hän heräsi jonkun tunnin kuluttua ja näki Elnan istuvan vuoteella. Siinä hän kyykötti, hentoset käsivarret paljaina, tuhrasi märkää vaatetta poskelleen ja yhki hiljaa.
Suuret silmät kääntyivät peljästyneinä äidin puoleen ja tuossa katseessa oli jotain, joka vihlasi äidin sydäntä. Tuo pieni raukka kärsi siinä yksin, hiljaa, peljäten, että hän heräisi. Voi voi, ei taivaan alla ollut toista niin viisas elkeistä lasta. Ja tuon ei pitänyt päästä kouluun! Kyllä se olisi ollut toista kun istua Pirttilän pankolla ja paimentaa — karja Kaisaa.
— Voi äitin piika, äiti hieroo sun jalkojasi ja peittää sitten hyvästi nahkasiin.
Hän otti Elnan kylmät jalat käsiinsä ja hieroi pohjia ja pitkin säärtä. Se tuntui niin hyvältä, jalat lämpenivät ja koko ruumis kävi niin suloisen raukeaksi ja kun äiti hänet hyvästi kääri nahkasten sisään, hän jo oli hammastaudistaan nukkunut ja näki niin, niin kaunista unta. Isä oli tulevinaan kotiin ja toi uudet kengät ja äiti telläsi niitä jalkaan ja hivutteli pitkin säärivartta ja sanoi: kylläpä ovat nuo Elnan jalat sirot kun on kissa kehrännyt sukkalangat... Ja sitten hän oli lähtevinään kouluun, mutta kun hän tuli sen kuolleen hiiren kohdalle, liikutteli se häiveröisiä jalkojaan ja pieni tunteellinen kuono näytti värähtelevän. Ja samassa tuli pastori ja torui, että hän oli astunut lumeen Pirttilän emännän kirkkokengillä. Silloin hän muisti, että Pirttilän emäntä oli kerran sanonut että papilla on pohjaton säkki. Häntä rupesi naurattamaan ja hän kiersi katsomaan, onko sillä selässä säkki, mutta samassa hän taas seisoi koulun pihassa ja koulun kello soi niin kimakasti ja yksi kaunis ryökkynä, opettaja vai kuka se lie ollut, sanoi: "ompeluseura on luvannut teettää Elnalle kengät!"
Ja toivottavasti tuo uni toteutuu!
Eräs kaupungin lapsi.
Tunnetteko Fanny raukkaa? Ei, kuinkas se voisi olla mahdollista! Eihän hän ole ylhäinen, eikä kouluutettu, eikä rikas, eikä kaunis, hänellä ei ole edes turnyyriäkään. Hänen hameessansa on pari rimssua ja takana "puffin" tapaisia; sen oli äiti ostanut kahdella markalla Narinkasta silloin kun hän vielä pystyi rahoja irti tienaamaan siivoamalla nuorten maisterien huoneita. Ja kengät! Kyllä ne nekin olivat kerran uudet olleet vaikk'eivät ne enää taida sitä aikaa muistaakaan. Mutta liina oli ihan uusi ja vaalean sininen. Sen oli mestarin Manta antanut kun Fanny juoksutti kirjelippuja hänen sotapojalleen. Mitäpä Manta enää sinisellä teki, nyt kun kaikki ihmiset käyttävät valkoisia! Mutta Fannystä se oli mieluinen; sen valjakka väri soveltui niin somasti ruskeaan vivahtaviin hivuksiin, jotka hiukan kiharaisina ympäröivät valkoista otsaa, ja silmät, joissa tuikki kaksi tähteä, toinen mustassa terässä, toinen sinisessä iriksessä — olivat täynnä suloutta, jota piili runsaassa määrin suunkin sopukoissa. Mutta Fanny oli köyhä!
Nytkin hän juuri kääntyi suuri mytty kainalossa Albertinkadun kulmasta taistellen tuulta vastaan, joka sieltä puhalsi täysin purjein; se kiskoi Fannyn ainoata hameriekaletta ja pujahti kengän kärkireijästä varpaita hyväilemään. Sillä pojalla oli terveet keuhkot, mutta Fanny ei tahtonut päästä minnekään, vaikka oli niin kiire. Kun ei vaan kello jo liene yhdeksän! Panttitoimistossa olivat valkeat sytytetyt ja ovet suljetut kun hän sinne hengästyneenä pääsi. Oven takana seisoi pari miestä ja nainen; miehet varjossa ja nainen jyskytti ovea.
— Päästäkää, kuuletteko! Minä kun maksoin jo shaalini, vaan en vielä saanut sitä. Huomenna minä tarvitsen shaalini että kirkkoon pääsen. Voi minun päiviäni, jos se ei löydykään. Ja minun neljä markkaani menevät kuin järveen. Mutta jos se vaan on hukassa, niin saattekin sen maksaa! Avatkaa, minun shaalini, avatkaa, hoi!
Vihdoin sieltä tuli avaamamies ja Fanny pujahti samalla sisälle. Oli hän ennenkin käynyt, vaan ei koskaan ole ollut niin paljon väkeä kuin nyt. Työkansaa, tummapartasia, suurisilmäsiä, kalvakoita miehiä ja nuorempia, vereviä, työnutut tiilijauhoissa, ja naisia, muutama hattupää, useimmilla harvat virkatut liinat ja "hoikkaröijyt" päällä. Fanny astui arasti peremmäksi ja istui erään muorin viereen.
— Voi tuota raukkaa, osoitti eräs herraan vivahtava mies Fannyä, kun kantaa tänne takkinsa; kyllä hän nyt paleltuu ensi yönä!
— Ei pidä olla milläänkään, lohdutteli Fannyn naapuri, vanha muori — täällä saa itsekukin olla kuin kotonaan, tehdä niinkuin itse tahtoo.
— Mutta kyllä on sentään surkeata kun täytyy pantata takki; se on sitä vihoviimeistä — jatkoi mies hiljaa.
— Mutta jospa hänellä on useampiakin, sanoi eräs nuori nainen.
— Vielä mitä! Kyllä sen kintut nyt ensi yönä kylmenevät, sen minä takaan. Tämmöinen tuuli ja missä harakan pesässä vielä asuneekaan. — 54, jassoo, se olenkin minä, täällä, täällä on viisikymmentäneljä. Ja hän sai siistin mustan palttoon, jota alkoi mahdikkaasti pukea päälleen.
— Miksi te sitte tänne palttoonne toitte, kysyi häneltä nainen pistävästi.
— Haa, eipä se täällä monta päivää ollutkaan, eikä se tänne enää tule. No, jokos joudut poika lähtemään? Hän löi olalle toveriaan, joka reuhtosi oven suussa pullo kädessä.
— Kyllä, kyllä, mennään ja juodaan oikein. Onpa täällä rahaa — hän helisti kukkaroaan seinään, -mitä, anna minun olla, mitä sinä minusta tahdot, du bist ein so verdammter dummer Teufel!... Pulloko? No, ota, ja mennään toista ostamaan ja kun rahat loppuu niin tuodaan takki panttiherroille! Ha ha ha! Sepä hauskaa!
— Voi tuota raukkaa, päivitteli muori, täällä ei ole milloinkaan ennen ollut tuonlaista elämätä, mutta eihän herrat sille mitään voi. Ei se ole heidän syynsä! Tuommoiset puolilankaiset herrat tulevat tänne meluamaan, mutta ei sille herra kasööri mitään voi! Hän nyökytti lohduttavasti kasöörille. Ei pidä olla tietävinäänkään! Mitä noista tuommoisista on väliä — hän lisäsi nähdessään Fannyn silmät kyyneleissä — ei ole mikään häpeä olla köyhä; kyllä täällä käy paljon herrasväkeäkin.
Ei, köyhyys ei ole mikään häpeä, mutta ei se ole suuri ilokaan; ei hän ollut pahoillaan, mutta rintaan nousi niin tuskallisen painava tunne. Hän ei ollut koskaan ajatellut köyhyyttään. Toisilla oli tosin paremmat vaatteet ja asuivat komeammin, mutta ei hän siitä suurta lukua pitänyt. Niin kait olla pitikin. Mutta nyt! He olivat siis rikkaita ja hän köyhä ja kaikki, jotka täällä olivat, olivat köyhälästä kotosin niinkuin hänkin. Hän näki nuo kaikki kuin sumussa, kyynelverhon takaa.
Ne näyttivät niin kalpeilta, niin kärsineiltä; köyhiä niinkuin hänkin...
— Paljonko tästä takista tahdotaan?
— Kymmenen markkaa, sanoi muori, joka oli istunut Fannyn vieressä.
— Ei, neljää markkaa enempätä en voi antaa.
— Tuossa sen kuulee, kuiskasi muori Fannylle, saa olla kiitollinen jos täältä pennin saa — vaikka tämä sitä varten onkin, köyhän varalta laitettu.
— Hyvä muori, antakaa te tämä takki ja sormus, äitin vihkimäsormus — tuonne herralle, minä en — pyysi Fanny hätäisesti.
— En minä voi, hyvä ystävä, en; ajat ovat niin vaarallisia. Anna vaan itse... ei se ole mikään häpeä! Vai pelkäätkö sinä? Hän katsoi terävästi Fannya silmiin. — Kiitoksia, herra kasööri! ja muori läksi neljän markkansa kanssa.
— Tämä malja ei ole hopeata. Kaksi markkaa, selitti kasööri nuorelle neitoselle.
— De' ä' int' min! sanoi tyttö ylpeästi ja poistui. Nyt ojensi Fannykin aarteensa esille.
— Paljoko näistä tahdotaan?
— Kymmenen markkaa.
Täkkiä tutkittiin ja sormus punnittiin... Näistä voi saada enemmänkin, sanoi kasööri.
Enemmänkö? ja hän kun pelkäsi ettei saisi sitäkään. — Voisinko ehkä saada viisitoista markkaa!
Ja nyt hän oli oikein rikas mielestään! Sillähän saisi hyyryn maksetuksi, äidille rohtoja ostetuksi, ja kahvia!
Ovella sieppasi eräs herra häntä vyötäisiltä kiini: Kuules, kaunis tyttö, eläpäs ole niin hätäinen! Mennään yhtä matkaa! Ai ai tuittupäätä!
Fanny riuhtasi itsensä irti tuota herraa sen enempää ajattelematta — olihan tuo niin tavallista — ja juoksi, rahat kourassa, kotiin asti.
— Kuka, kuka siellä on, kuului heikko ääni kamarista kun Fanny komuroi pimeässä porstuassa avainta kynnyksen kolosta.
— Minä se olen, äiti! kaikui lupaavasti vastaan.
* * * * *