Part 3

Äkkiä alkaa kuulua möyrivää metakkaa. Vartio virkistyy ja siirtyy akkunoihin. Syy meteliin huomataan: puolenkymmentä kapitulanttia kuljettaa juopunutta sotilasta päävartioon. Ja kohta tunnetaan mieskin: Suomen Sotilas. Ei olekaan toista niin kuulua sotamiestä koko garnisonissa. Hän on sotavanhus, kuten tämä yksi vartioon kuuluvakin. Mutta jos tämä onkin ollut armeijassa pian pari vuotta, on Suomen Sotilas ollut kohta kolme, eikä ole vieläkään hämärää tietoakaan poispääsystä. Kaksi reissua hän on tehnyt jo Joelle ja pian parisataa vuorokautta on hänellä putkaa, yksinkertaista ja lujennettua. Suomen Sotilaasta kerrotaan monet sankarijutut kasarmien harmaina iltoina.

Tänä iltana hän oli pitkästä aikaa saanut oikean kunniallisen lomalipun, juonut ja joutunut humalapäissään aliupseeriparven kynsiin. Hän on hulluna päissään. Huutaa, mekastaa, haukkuu ja kiroilee. Ja niin pian kuin hän saa kiskaistuksi kätensä hetkeksi vapaaksi, hän iskee jotakin aliupseeria naamaan. Hän kiroaa ja möyryää:

— Minä oon jätkä Pohjanmaalta, reissaavainen! Te tulette parvessa päälle, mutta tulkaapa yksitellen, tulkaa askeleen välimatkoilla koko garnisooni... Enkä minä lähde nyt putkaan muuten kuin kilon palasina! Per...

Mutta hän tulee sittenkin, ja kokonaisena. Puolikymmentä miestä häärii hänen ympärillään reutoen ja laahaten häntä vaivalloisesti eteenpäin, aulaan ja sisään kapeista ovista. Vartiopäällikkö avaa tyhjän kopin oven ja Suomen Sotilaalta otetaan päällystakit, lakit, remmit ja henkselit pois ja hänet työnnetään sisään. Lamppu tipahtaa helisten alas, ristikkoikkunan ruutu sälähtää rikki. Hän potkii ovea ja alkaa sitten iskeä siihen Testamentilla, ainoalla esineellä, minkä hän putkasta löytää, rallattaa ja iskee kirjalla oveen, niin että lehdet repeytyvät ja leuhahtelevat ympäri lattiaa.

— Taara rattat-taa, taara rattat-taa! Herätykset parijonoon! Taara rattat-taa...

Viimein tämä riemuitseva mies uupuu nukkumaan ympäri permantoa hajoitetun jumalan sanan päälle. Jollekin lehdelle valuu verta, hänen ruudun särkemisessä haavoittuneista rystysistään.

Yö on pian puolessa. Kolmas vaihto on jo vartiossa. Suomen Sotilaan esiintymisestä hetkeksi virkistynyt vartio on jälleen vaipunut raskaaseen uneliaisuuteen. Kaikki ovat paneutuneet ritsille tai lattialle pitkäkseen huolimatta vartiopäällikön kiroilusta. Ainoastaan päivystävän upseerin huoneessa valvoo puhelinvartio, tai paremminkin nuokkuu pöydän ääressä, kirjoitettuaan vahakantiseen vihkoonsa uuden laulun lisää. Vartiopäällikkö käypi varoittamassa häntä pysymään hereillä ja tulemaan huomauttamaan, kun näkee upseerin tulevan päävartioon. Sen kyllä näkisi. Paistaahan kuu, ja tolpissa on kirkkaat sähkölamput. Ei tämä vartiopäällikkökään ota asemaansa niin kirjaimellisen törkeästi. Hän on jo vanha mies, toista vuotta väessä. Käynyt aliupseerikoulun, vaikka ei olekaan vähäisten ansioittensa vuoksi saanut kahta natsaa olkalappuunsa. Hän on kyllä jäljillä asioista. Luissaan hän jo luulee tuntevansa, milloin vaara uhkaa. Siispä hän heittäytyy pitkäkseen vartiotuvan pitkälle pöydälle ja kuorsaa pian huulet lupsahdellen.

Puhelinvartionkin pää nyökkyy yhä alemmas ja alemmas, kunnes painuu aivan pöytään kiinni, eikä liiku enää. Koko vartio nukkuu.

Ilma kylmenee yhä yön jatkuessa. Hatara päävartio, jonka uuneja on huonosti lämmitetty, jäähtyy myös. Kylmä puistauttaa pöydällä selällään nukkuvaa vartiopäällikköä. Hän herää, silmää kelloon ja kiroaa heti kiukkuisesti. Kiskaisee vaihdonjohdattajaa jalasta lattialle ja hihkaisee:

Hopusti nyt! Kello on melkein puoli tuntia yli vaihtoajasta!

Vaihdonjohdattaja tempaisee säärestä vartiovuorolle lähteviä miehiä ja niin he alkavat etsiä lakkejaan, kintaitaan ja kivääreitään viluisina, unisina ja myrtyneen näköisinä. Vaihdonjohdattaja heittää kiväärin olalleen ja ääntää juhlallisella korostuksella:

— Kolmekymmentä yksi!

Ja he painuvat kolistellen ulos. Astua nyrppäsevät lampputolppien alla manttelin kuluneet, ruskeat helmat lepatellen, alokkailla pää painuksissa alakuloisina mietiskellen, ettei heillä ollut lohdutuksena edes kolmeakymmentä yhtä, vaan oli mainittava satoja.

Mutta vartiopäällikkö alkaa kiroilla ja liikkua toimekkaasti itseään lämmittääkseen ja virkistääkseen.

— Ja missä ovat nekin kiertovartiomiehet? Etteiväthän vain ole tuolla huonolukkoisessa putkassa? Eivät ne ainakaan muualla ole kuin nukkumassa...

Kiertovartio, siihen sattuneet miehet katsojatkin aina tässä garnisonissa itseään onnen kohdanneen. Siinä kulki aina kaksi miestä kerrallaan iltasoiton ja aamuhuudon välillä. Päivällä heidän ei tarvinnut olla vartiossa, vaan kantoivat he ruokaa, siivosivat ja lämmittivät vartiorakennusta. Eikä yölläkään ollut olemassa mitään järjestelmää, jolla heidän palvelustaan olisi seurattu. Sen vuoksi olikin työlästä saada selkoa, missä he milloinkin vartioaikansa viettivät, olletikin, ellei tarkastava upseeri ollut ylen sotahullu mies. Siksi sotamies vartioon joutuessaan aina halusi kiertovartioon. Muilla vartiopaikoilla oli pysyminen, joko sitten satoi tahi tuuli, mutta kiertovartio sai aina suojaa, jos oli viisas.

Nyt oli tähän vartioon pantu alokkaan toveriksi aina vanha mies, että nämä perehdyttäisivät alokkaan tähänkin palvelukseen. Tämän he tekivätkin perinpohjaisesti.

Vartiopäällikkö siis meni, avasi epäilemänsä putkan ja löysi sieltä kummankin vartiomiehen, kiväärit vieressä, nukkumassa veljellisesti arestilaisen kanssa. Vartiopäällikkö ajoi heidät ylös, mutta heidän vartiovuoronsa oli jo päättynyt; he menivät vartiotupaan ja heittäytyivät ritseille. Seuraava vaihto herätettiin, ja he ottivat kiväärinsä ja aikoivat ryömiä ritsin alle makaamaan, mutta vartiopäällikkö esti heidät siitä. Heidän täytyi painua ulos. Vaihto saapui. Vartiomiehet olivat äkeissään siitä, että heitä oli pidetty yli. Sotavanhuskin heräsi melusta ja virkistyi hetkeksi ja puheli sotilaallisia muistojaan:

— Älkää välittäkö moneen kesään! Ei se mitään, jos sotilaallista kuntoanne hieman koetellaankin. Tässä viime talvena olin vartiossa. Se Tappuna vääpeli oli päivystävänä upseerina. Oli liikkunut edelliset yöt riijuulla ja nukkui tuolla upseerikämpässä. Varma oli, että se nukkui niin siki, ettei sitä olisi saanut hereille kangilla vyöryttämälläkään. Me kaikki asetuttiin siis levolle. Uni vähän valskasikin. Miehet olivat viidettä tuntia vaihtamatta ja tallustelivat lopulta tänne omin päinsä. Sitten vasta sinne lähetettiin uudet. Eikä Tappuna, kun se sitten aamulla nouseskeli, mitään aanannutkaan...

Päivystävä upseeri tuli. Hän oli kävellyt varjossa pitkin komppaniarakennuksen sivua, mutta seisoskeleva ja akkunoista katseleva vartiopäällikkö huomasi hänet ajoissa, ja niinpä oli ritseillä enää vain sallittu määrä miehiä, kun hän ehti vartiotupaan. Hän kurkisti ritsin allekin, sillä hänellä oli kyllä tiedossa, kuinka vähän sopi luottaa garnisonin kiertovartioon. Sitten hän kävi tirkistelemässä arestikoppien luukuista ja meni istumaan pöytänsä ääreen, josta puhelinvartio niinikään oli jo keretty hälyyttää hereille.

Nyt oli miehien pysyttävä valveilla. Joku katseli lauluvihkoja. Yksi varoissaan oleva sytytti Armiron. Toinen tilasi häneltä natsan, kolmas sai kuumat ja neljäs maahan tallajaiset. Näin jaettiin savuke veljellisesti. Vartiopäällikkö puhui ja ylisti viisauttaan, kuinka hän osasi olla arka ja sääntöjen mukainen juuri oikeaan aikaan. Hänen nokkaansa muka haiskahti, milloin palon käry oli uhkaamassa. Kuinkas olisi nytkin käynyt, ellei hän olisi herännyt juuri oikealla hetkellä ja patistanut kiertovartiomiehet pois petien alta ja arestilaisten putkista...

Päivystävä upseeri käveli taasen ulos omille teilleen. Pari arestilaista pyrki ulos kopeista, kalvoi tupakkaa ja tulitikkuja olkapäällään villapaitansa alta ja käveli jutellen ja tupakoida leuhautellen käytävällä. Vartiomiehistä yksi ja toinen alkoi taasen vetäytyä pitkin puuta. Mutta vartiopäällikkö oli päättänyt pysytellä valveilla loput yötä. Vartiorakennus oli jo ylen kylmä. Vilu ahdisti. Hän asettui istumaan selkä uunia vasten, päällystakin kaulus törröttäen pystyssä, kädet pistettyinä taskuihin ja alkoi hiljalleen noiduskella:

— Eivät ole viitsineet konepyssyn jätkät lämmittää muuria. Mutta ei lämmitetä mekään. Se on seiskan vartiovuoro huomenna. Joutaa se kylmä naida seiskan monniakin...

Kukaan ei hänelle vastannut, mutta kuitenkin hän jatkoi puheluitaan hetken kuluttua:

— Kunhan nyt olisivat ne kiertovartiot menneet semmoiseen paikkaan, ettei se elinkautinen niitä löytäisi, että päästäisiin kunnialla pois täältä. Vain onhan tuolla se Tamminen toisena, vanha jätkä. Ei se lennä lankaan, vaikka kuin kytättäisiin...

Eikä tarkastava upseeri ollut kiertovartiota yllättänytkään, jos hänellä nyt lieneekin ollut sellainen aikomus.

Heti kun kiertovartio oli päässyt ulos, oli Tamminen sanonut toverilleen, ensi kertaa vartiossa olevalle alokkaalle:

— No, ei me kuitenkaan kierretä niinkuin monnit. Nukkua sitä saada täytyy. Mennään leipomon lämmityskoppiin. Siellä on lämmintä ja sieltä ei arvaa kyttä katsoa.

Lämmityskoppi oli vielä kuuma. Sementtisellä lattialla oli parahultainen makailla paksu halko pään alla, kivääri vieressä. Tammisella oli vanhan sotamiehen kehittynyt, mainio unenlahja. Hän nukkui heti, mutta alokas ei saanut unta. Leipomon varastoissa oli paljon rottia. Joku noista isoista, harmaista köntsäkkeistä pujahti aina lämmityskoppiinkin ja ravasi ympäri. Ne juoksivat pitkin nukkuvan Tammisen ruumista, menivät kasvojenkin ylitse; mutta hän vain korsasi, harasi unimielissään kourallaan naamaansa, jota rotan kynnet olivat kutkuttaneet. Alokasta nuo rotat peloittivat. Kauan hän valvoi, mutta viimein uni voitti, raskas uni. Rotat vain jatkoivat yöllistä elämäänsä.

Sitten he molemmat heräsivät ja kimmahtivat säikähtyneinä istulleen. Mitä oli tapahtunut? Iso, raskas halko oli vauhdilla pudota mojahtanut sementtipermantoon aivan alokkaan pään viereen. Sen oli paiskannut halkoja ajava sotamies, jonka tapana ei ollut tutkia mitä lämmityskopin hämäryydessä mahdollisesti olisi särkyvää.

— Paljonko kello on? älähti Tamminen heti, kun oli selvinnyt unen ja säikähdyksen sumuista.

— Sen pitäisi olla kuusi aivan näinä minuutteina.

— No, sitten meillä on jo hoppu! Elä sinä tapa ihmisiä niillä halon kalikoilla, varoitti hän ajomiestä. He sieppasivat kiväärinsä ja painuivat ulos. Oli jo melkein täysi päivä. Vain hiukan harmaata aamuhämärää jäljellä. Nopeasti he suksisivat aukion poikki ja pääsivät pitkin pitkän komppaniarakennuksen sivua onnekseen kenenkään huomaamatta päävartion eteen. Samassa hihkaisi konehuoneen pilli aamuhuudon suitsutellen harmaan höyrypilven ilmaan. Komppaniassa ärjyivät päivystäjät. Miehet alkoivat ilmestyä käytävälle valkoisissa pukimissaan heiluttelemaan jäseniään aamuvoimistelussa.

Päävartioon jo tuotiin teetä isossa ämpärissä, ruskeata ja höyrähtelevää, väkevää kuin myrkky. Toisessa ämpärissä olivat kasvisvoinapit ja sokerinokareet, säkissä leivän muhkuroita. Aterioitiin. Vartiopäällikkö päästi avainnippuaan helistellen arestilaisen toisensa jälkeen hakemaan osaansa. Sieltä tuli Suomen Sotilaskin, kohmeloisena, tukka pörrössä, naama kellertävänä ja hieman väkinäisessä hymyssä.

— No, kysäisi vartiopäällikkö, missä määrässä ne ovat Suomen Soltulla herätykset? Sinä huutelit illalla niitä parijonoon.

— No, ei ne taida oikein äkkiä mennä parijonoon tuolla pelillä. — Ei sinulla ole tupakkaa, että saisi aamusavut...

Yö oli mennyt. Päävartiossa alkoi päivän vaellus, harmaan, pitkän päivän.

TALVINEN SOTARETKI

Komppanioitten jonorivistöt liikkuivat kuin mustat, valtavat, rähmivät madot järven valkoisella selällä. Aurinko teki nousuaan taivaansineen kevätmuhevan metsän takaa, hangen karskava valkeus kimalteli ja punersi. Lumi natisi suksen alla, sauvat vinkuivat. Sotamiesjonojen harmaat lakin puuhkat ja pakkauksien valtavat kyhmyt huojahtelivat tasaisesti ja herkeämättä. Aliupseerit ja upseerit sauvoivat edellä ja jonojen vierissä, kepeinä, kiikarit ja karttalaukut kupeella. Varjot hiiviskelivät ja elivät hangella kuin mustat, satumaiset hämähäkit.

Järvi loppui. Etumainen komppania painui metsään ja toiset liittyivät sen häntiin. Jonorivistöt liikahtelivat järven rannalla, kuten suunnaton, vihainen käärme olisi heilautellut häntäänsä kiemurrellessaan metsän pimentoon. Aika kului, aurinko yleni. Metsän lumilta lykkääntyivät sotamiesjonot maantielle, jonka molemmin puolin havupuissa kävi keväinen suhina, ja puhelinlangat humisivat surunvoittoisesti. Sininen taivas ja valkea maa hohtivat, auringon hehkuva pyörä ikäänkuin nauroi, suurella irvistävällä suulla. Ladut hikosivat ja hiihtäjät hikosivat.

Kymmenen minuutin marssitauko! Sukset pystyyn, pakkaus alas ja tupakka sen hampaisiin, kuka siihen kykenee.

Kuormasto tulee pitkin tietä. Etumaisena ajorekiä upseereille, jotka nousevat niihin suksineen ja karauttavat tiehensä. Heidän kun on mentävä etukäteen miettimään karttojensa ääreen, järjestämään tilannetta. Ja sitäpaitsi hiihto hikoilevilla hangilla kävisi jäseniin. Pian lähtevät joukotkin liikkeelle. Laiskimmat aliupseerit menevät heti kuormastoon tupakoimaan ja istumaan konekivääri-, muona- tai sanitäärirekien päälle. Toiset pysyvät uskollisesti suksillaan määräämässä vauhtia, pitämässä silmällä järjestystä, ja sitäpaitsi on heillä vielä tilaisuus vaihtaa vuoroja. Puolenkymmentä penikulmaa on kuljettava, ennenkuin tulee majoitus, tilanne alkaa, ja toisen garnisonin joukot kerkiävät vastaan. Niin, herrat voivat järjestää. Mutta sotamiesten on mentävä lävitse jäseniensä sitkeydellä ja sisulla.

— Hei, kaveri, luepa siunaus, että hengissä tältä sotaretkeltä selvittäisiin.

— Herrat vaivaavat meitä ja herrat vahtaavat meitä, herrat valjastavat ratsunsa ja ajavat meidän päällemme ja ovat meille armottomat...

— Amen jäi pois.

— Niinpä jäi. Amen. Kelettäkö kuhnit! Kiinni välimatka!

Päivä paistaa. Sukset luistavat sohjuisella tiellä ikäänkuin sahanterät. Parasta on kävellä lossutella kuten valtavan pitkillä puukengillä. Heikoimmat ovat ahtaalla, kaikki käyvät vähäpuheisiksi. Kilometrit jäävät taakse, männikkökankaat ja kylien aukeat. Niissä, puhallusajalla, voi rahamies kauppapuodin portailla purra rinkilää.

Iltapäivällä saavutaan päämäärään, maalailtuun kirkonkylään ja majoitutaan. Seurojentalon ja kunnantuvan lattiat käyvät märäksi monista lumisista saappaista. Miehet nukkuvat ja nuokkuvat istuallaan, virkeimmät kävelevät tiellä, kenttäkeittiöissä kiehuu hernerokka.

Saapuu ilta ja yö. Kuu paistaa ja tähdet välkkyvät. On pakkanen ja keli aivan mainio. Tilanne on alkanut, on edettävä äänettömästi, sotamarssissa. Asetetaan kärki- ja sivustapartiot. Niin matkataan pitkin tietä ja viimein pysähdytään. Sotamiehet seisovat sauvojensa nojissa ja upseerit katselevat karttoja. Suksen pohja narahtaa joskus vasten tien pintaa, tahi kuuluu supinaa ja tukahutettua naurua. Mutta päällystö puhelee hiljaisella äänellä ohjeita joukkueen- ja ryhmänjohtajille, aivan vakaana, kuten olisi kyseessä totiset asiat. Me varmistamme sen ja sen lohkon. Sinne on asetettava kenttävartiot, sinne kiertovartiot, siellä on päämaja. Joukot hajaantuvat hiljaiseen, hämyiseen pakkasyöhön.

Ruskealiepeiset kalamanttelit ovat päästetyt rullilta ja vedetyt ylle. Monessa metsänkulmassa seisoskelee mies suksiensa vieressä, kopistelee palelevia jalkojaan, kuuntelee pakkasen rapsetta ja silmäilee tähtiä. Mieleen muistuvat monet asiat. Jos vilu käypi ruumiin kimppuun ylen ankarasti, tulee mieleen pirullisia ajatuksia: sodassa tässä ollaan. Pensaikossa kyttää vihollinen, sutiparta...

Eräs kolmimiehinen patrulli on määrätty kulkuvartioon. He saavat ohjeensa ja hiihtää karauttavat tiehensä. Heidän on kuljettava pitkin ison virran vartta, yli niittyaukioitten ja poikki metsäniemekkeitten aliupseerivartiosta toiseen pitämässä yhteyttä. Naureleva ja kiroileva korpraali on tämän kulkuvartion päällikkö.

— Nyt kun tässä pääsi sotaherraksi, niin pitää järjestää mukavuuksia. Elkää luulko, että tässä taivastellaan ja kärsitään vilua ja nälkää. Hiihtokengätkin ovat niin pienet, ettei mahdu kuin yksi rätti sisään. Varpaitani minä en jäädytä. Katsellaan tuolta metsästä joku mökki ja levätään kuin ihmiset...

Toiset epäilevät.

— Jos kärähdetään, niin siitä seuraa jokireissu...

— Vaan kun ei kärähdetä. Minä en olekaan ensi kertaa nappiteikalla. Ottakaa huomioon, että olen jo toista vuotta armeijassa. Minä ei ole lähtenyt aapeenkoulusta. Minä olen käynyt läpi eksaamin...

Joitakin kilometrejä hiihdettyään he löytävätkin yksinäisen mökin matalasta metsästä peltotilkun keskeltä. Kauan kolkutettuaan saa korpraali viimein mökin naisen aukaisemaan oven, miehiä kun ei ole kotosalla, ja puhelee sitten velhoja, kunnes saa hänet kahvinkeittoon. Kun kahvi on juotu, käydään makaamaan ja korpraali kuvailee toisille, kuinka moni vähä-älyisempi mies olisi tässäkin tapauksessa hiihtänyt itse ja hiihdättänyt toisilla öisessä pakkasessa, palelluttanut varpaansa ja nenänsä ja ties mitä kaikkia.

Sitten nukutaan ja noustaan vasta aamuhämärissä, ryypätään kahvit ja lähdetään.

Kirkkaassa kevättalven aamussa kuuluu laukauksia, pikapyssytkin rätisevät.

— Siellä on ankara sota meidän Taavettia vastaan, puhelee korpraali joukkueenjohtajastaan.

Sitten hän karistelee lakkinsa ja pakkauksensa päälle lunta ja käskee kumppaniensa tehdä samoin. Pitkän kierroksen jälkeen pääsevät he omaan osastoonsa, jossa Taavetti-kersantti alkaa tiukasti tiedustella, missä kulkuvartio on toiminut.

— Ei sen perästä ole nähty teidän vartiotanne, kun te läksitte. Ja vihollisen tiedustelijat ovat tulleet lävitse juuri teidän lohkoltanne...

Mutta kulkuvartion päällikkö selitti reilusti, ettei ole heidän syynsä, että he eksyivät tuntemattomilla mailla. Miksikä heille ei annettu karttoja eikä kompasseja? Koko yön ovat he hiihtäneet pimeässä metsässä eksyksissä. Vilu on ja väsyttää...

Taavetti-kersantti korottaa äänensä ja sanoo, ettei tämä asia pääty tähän.

Taistelu jatkuu. Metsäpuskissa rätisee ja välähtelee pyssytuli. Hyökätään ja peräydytään. Vasta päivällä joudetaan syömään hikisinä tai viluisina, kummalla vaivalla sota missäkin kohdassa on rasittanut. Käsketään myös puhdistaa pyssyjä ja levätä.

Tällöin ne yöllisen kulkuvartion miehet kuulevat esikunnan lähetiltä, että päämajassa on ollut yöllä hauskaa. Kaikki isommat herrat ovat ryypätä kompsautelleet koko yön. Tämä tieto ilahduttaa vartion miehiä erinomaisesti: eivätpä he silloin liene koko tästä sotahommasta selvillä senkään vertaa kuin he. Taavetti-kersantti puhukoon mitä tahansa. He puhuvat vain suuresta eksymyksestään, yksimielisesti, jos asiasta kysymys tulee.

Päivä kuluu iltaan. Syödään kaurapuuroa ja jaetaan huomisen päivän muona, leivät ja sokerit. Sitten alkavat taasen iltapakkasen ja yön tullen sotaliikkeet. Kenttävartiot paikoilleen, kaikki valmiiksi.

Se naureleva ja kiroileva korpraali joutuu aliupseerivartion päälliköksi ja nyt ei ole mökkeihin menemistä. He ovat leveän virran partaalla, josta puhaltaa ilkeä öinen viima, joka käypi lävitse vanhojen ryssän manttelien ja saattaa luutkin vapisemaan. Mutta sinne vasten viimaa on vartiomiehen vain pidettävä naamaansa, katsottava, ettei vihollinen valkoisessa lumivaipassaan kuin kyttyräselkäinen haamu hiivi ylitse.

Hieman etempänä harmaan, ränsistyneen mökin seinien vieressä, johon miehet vartiopaikoilta käydään vaihtamassa lepäämään, on kyllä suojassa tuulelta, mutta kireä pakkanen puree sielläkin ihoa kuten suola tuoretta, veristä lihaa. Mökkiin ei ole lupa mennä, eivätkä aukaisseet sen oveakaan, kun vartiopäällikkö kolkutti. Jotkut yrittävät oleilla navetassa, mutta sekin on kylmä ja sen lattia on perin kurainen. Kun kaksi poikaa käy makaamaan ainoan lehmän kummallekin kupeelle, ei enää makuupaikkoja löydy. Ja kohta vartiopäällikkö ajaa heidätkin sieltä pois huutamalla:

— Ylös sieltä sen tytön vierestä! Vartioon!

Joltakin on mennyt ukkovarvas jäähän ja hän sadattelee ja kiroaa aivan kamalasti.

Vartiopäällikkö ryhtyy kertomaan juttuja olostaan isossa garnisonikaupungissa aliupseerikoulussa. Siellä oli vartio merensaaressa ja keväthälseen aikana, kun ei ollut kulusta jalan eikä veneellä, täytyi vartio lähettää sinne pariksi viikoksi olemaan omin päin. Tarkastajakaan ei sinne päässyt. Korpraali sanoi joutuneensa tällaiseen kelirikkovartioon. Ja olivat löytäneet trokareitten kätköistä pari virolaista neekeripoikaa ja ryhtyneet juomaan. Kaikki olisi mennyt hyvin, mutta viimein ei kukaan halunnut lähteä vartiopaikoille, ja silloin niille rakennettiin sellaiset ukot kuin variksen pelot pellolle: housut ja takki keppiin, lakki nokkaan ja kivääri kupeelle. Mutta rannalta ottivat selvän kiikareilla näistä ylen levollisista vartiomiehistä. Tuli tutkinto ja poikia joutui Joelle.

— Mitenkäs itse pelastuit?

— Käännyin sairaaksi niistä virolaisista lääkkeistä, olin kovassa kuumeessa ja houriessa, kun hakivat, ja väitin sitten, etten tiennyt koko komennosta mitään...

— Ei kai ole muuta väliä, kunhan et vain valehtele...

— No, kyllä siellä seisoo kirjoissa koko juttu, tuomarin kirjoissa. Käy tutkimassa. Oli siellä eri mojovia vartiopaikkoja kuin nämä. Siellä meren rannalla on eräskin paikka, johon tuuli aina ajaa kanistereita. Vartiomies tökkää astian pistimeensä ja niinpä saadaankin sieltä, kun vaihto saapuu, tuoda miestä kummastakin kainalosta kannatellen...

— Hoho, kyllä meitäkin jo, ennenkuin yö on lopussa, saa kantaa kuin tönkkää kalikkaa.

Alkaa jo olla aamuyö, kun vartiopaikalta kajahtaa laukaus. Nähdään, että ylitse ison, aavan joen liitää suksillaan lauma lumikauhtanaisia miehiä, ja vartiopäällikkö komentaa miehensä ketjuun jokitörmälle. Aletaan ampua napsia ja pikakiväärikin otetaan esiin, mutta tulijat hiihtää pyyhältävät vain kohti. Kun he ovat saapuneet aivan törmän alle, kysyy hyökkäysjoukkueen päällikkö:

— Montako miestä teitä siellä on? Vai kymmenkunta! Kyllä te sitten olette hävinneet — vankeina ja vainajina.

— Kuinka se niin on, herra vääpeli? kysyy korpraali vastaan. Te olette hyökänneet aavaa jokijäätä, ettekä ampuneet laukaustakaan, me olemme maanneet suojissa ja ampuneet kivääreillä ja pikakivääreillä vastaan.

— Ei ole mitään kysytty, korpraali. Kyllä minä olen jo siksi kauan aikaa ollut armeijassa, että ymmärrän jotakin tämän leikkisodan päälle. Elkää liikkuko mihinkään sieltä.

Valkokaapuinen hyökkäysjoukko kapuaa törmälle ja vartio on vankina.

Mutta muualla eivät asiat mene yhtä nätisti. Siellä ammutaan puolin ja toisin, ollaan asemissa, edetään ja väistytään. Päivä valkenee ja aurinko nousee, mutta vielä jatkuu taistelua tuntikauden. Kiväärit ja konepyssyt rätisevät, kuuluu rynnäkköhuutoja. Kyläaukealla piiat seisovat tunkion kulmilla, kuuntelevat ja katselevat. Tämä näyttää heistä merkilliseltä, juhlalliselta, ylen hupsulta ja hauskalta. Sitten kuuluu messinkitorven pitkiä puhalluksia merkiksi tilanteen loppumisesta.

Tiepuolissa höyryävistä kenttäkeittiöistä saadaan sajua. Se onkin nyt monelle ainoa ravintoaine, kun ovat jo yöllä syöneet leipänsä ja sokerinsa. Sitten komennetaan rivistöihin ja kohti kasarmia. Upseerit nousevat rekiinsä ja ajavat tiehensä. Aliupseerit hiihtävät tovin, mutta useampi heistä ottaa sitten turvansa kuormastohevosiin. Ainoastaan joku sotahullu ja urheilija kapitulantti hiihtää ponnistelee sen matkan kuin sotamieskin. Muut vuorottelevat. Aurinko paistaa korkealta ja paahtaa naamat punaisiksi. On lämmin, tiet sannalla ja vesisohjolla. Hiihtelepä sitten siinä, kun kapitulantti istuu kuormalla, tupakoipi ja noituu ja uhkailee rangaistuksilla matkan huonosta joutumisesta.

Tee ei liene erin voimakasta ravintoa ja sotamiehistä tuntuu piankin kuin olisi jäseniin valettu lyijyä sitä mukaa, kuin päivä kuluu ja matkaa leikataan. Pakkaus tuntuu valtavalta vuorelta. Luonto käy kärmeiseksi: mitä varten tämä ruumiin ja hengen vaiva...