Part 2

Ainako tämmöistä, ainako vääpelinä armeijassa, »elinkautisena», kuten nuo kirotut suvaitsivat sanoa? Ei ollut toivoa ylenemisestä upseeriksi. Ja mitäpä jos ylenitkin? Hänestä näytti, että niitäkin, useimpia, vaivasi sama kyllästymys, ilon ja innostuksen puute. Ryyppivät viinaa useimmat yöt, tulivat komppaniaan äreinä, pahantuulisina, äyhkivät aliupseereille, miehistölle ja poistuivat jälleen. Näytti siltä, että harvalle riitti elämäniäksi ilon ja rauhallisuuden mehua nopeiden ja tehoisien tappotapojen opettamisesta, tulen ja liikunnan vuorovaikutuksen ja suojatun tien hyödyn selittämisestä.

Yhä enemmän hän kyllästyi, tunsi vastenmielisyyttä ja ahdistavaa harmia, kun sotamies tuli häntä vastaan kunniaa tehden, pahasti kyräten kämmenensä suojasta, kasvoilla synkkä ja piinaantunut ilme. Varsinkin eräs pieni juttu pisti hänen sisulleen niin jumalattomasti. Jo monen ikäluokan hän oli kuullut jollakin pitkällä, työläällä hiihtomarssilla, kun miehet kiskoivat konekiväärejä ja hänen Aunuksessa haavan saanut jalkansa oli jo ontuva ja kankea, pitävän yllä tämän tapaista keskustelua: — Mihin nyt ollaan menossa? — Matkalla Aunukseen. Siellähän näitä kylvökoneita tarvitaan... Tämmöinen nälvintä harmitti ja ahdisti häntä, raivostutti. Hän tunsi halua juoksuttaa noita miehiä menehdyksiin, komentaa ne puuhun ja sieltä pää edellä hankeen, tehdä jotakin ilkeätä, joka niitä oikein nöyryyttäisi, saisi ne huomaamaan, miten iso valta oli sentään Tasavallassa yhden kullatun nauhan miehellä.

Ei hän sentään tehnyt mitään. Hymähti itsekseen halveksivasti ja vaikeni. Mutta vähitellen hänessä kypsyi päätös, että hän eroaa armeijasta, näyttää, että ei hän sentään vielä ollutkaan niin elinkautinen. Vaikka olikin vuosikymmenen ollut tällä elinkeinolla, niin hän näyttäisi, että hän vielä ryhtyy ja pystyy muuhunkin.

Oli eräs kylmä päivä. Satoi ja tuuli. Tarkastavana aliupseerina hän käveli vartiopaikalta toiselle harmaine sadetakkeineen. Garnisonin portilla käveli vartiomies mustassa sadekauhtanassaan, huppu päässä, asteli ärtyneenä ja synkin mielin, yli-ikäinen, kerran karannut ja Ilmajoella käynyt junkkari, romuluinen jätkämies. Ei ollut huomaavinaan tarkastavan upseerin tuloa, astui vain kivääri olalla roikkuen.

— No, mikä mies te olette?

— Vartiomies. Garnisoniahan tässä varmistetaan, vastasi mies pysähtymättä puhutteluasentoon.

— No, ilmoittakaa!

— Kyllä minä sen läksyn osaan, vaan osannet tuon sinäkin, kun olet ikäsi väessä ollut.

— Taitaa tehdä mieli linnaan taasen.

— Ennen sielläkin kuin Suomen ruotuväessä.

Vääpeli katseli häneen synkkänä. Ei tuommoiselle kannattanut kirota eikä ärjäistä. Se menisi turhaan.

— Tiedättekö, mitä vartiomiehen velvollisuuksiin kuuluu?

— Jo tuon tietää: pitäisi viedä luut yhteen, kun kapitulantteja sivu kulkee.

Hän palasi päävartioon, mutta raportin sijasta, joka hänen olisi pitänyt kirjoittaa, kirjoitti hän erohakemuksensa. Samana päivänä, jona hänelle ero myönnettiin, sai hän kirjeen entiseltä, melkein unohdetulta kotimökiltään. Isäukko makasi siellä kuolleena. Hän heitti yltään niin kauan käyttämänsä sotilastakin, otti ylleen sivilit ja nousi junaan.

* * * * *

Savuke oli sammunut. Hän nousi, nosti laukkunsa hartioilleen ja lähti astumaan ruohottunutta tietä. Elokuinen yö oli lauha; tummasta metsästä tien sivuilta kuului kuin sipinää ja kuiskuttelua, korkealta kuulsivat himmeät tähdet. Siellä hänen lapsuutensa mökissä, joka jo oli niin lähellä, oli kai vanha, rypistynyt äiti sytyttänyt keltaisen lampun odotellessaan poikaansa, jota ei ollut nähnyt sen jälkeen, kun tämä kauan sitten lähti tuntemattomille, oudoille teilleen. Ja riihessä lepäsi kai isänsä kylmänä ja rauhallisesti.

Himmeässä, lauhassa yössä hän itsekin säpsähtäen ihmetteli, millä oudoilla poluilla oli harhaillut. Nyt hän oli vihdoinkin palannut sinne, mihin hän kuuluikin. Isän hän peittäisi maan multiin ja ottaisi haltuunsa perintönsä, mökin, hakisi sinne vaalean tytön sieltä punaisesta talosta, kaukaisen harmaan kasarmin seutuvilta. Ja sitten hän asuisi tuon muhevan ja kitsaan maan helmoissa, tummien metsien keskellä taivaankannen alla, sinisen tai pilveileväisen, niissä askareissa ja mietteissä, jotka kuuluvat yksinkertaisille, vaatimattomille ja hiljaisille eläjille.

Kun tulisi ruma syksy, sade ja tuuli, ja jalkaa pakottaisi muinaisilla, oudoilla poluilla saatu vamma, sytyttäisi hän keltaisen tulen ja viettäisi sen ääressä pitkän ja pimeän illan vaalean, punaisen talon tyttären seurassa muistellen menneitä.

JOULU KASARMISSA

Kiväärien perät kalisivat sementtirapuilla, kun komppania purkautui ulos ja alkoi asettua riveihin lumisella tanterella. Päivystäjä hihkui ja puhalteli paljaisiin, kohmettuviin kouriinsa. Rivit ojentuivat ja luku otettiin. Sitten päivystäjä pisti kätensä housunliitinkiin ja puheli piloja ryhmänjohtajien kanssa. Sotamiehet, vain parisen viikkoa sotilaan takkia kantaneet alokkaat, tuijottelivat eteensä vakaina ja vaiteliaina, alakuloisina. Oli lauantai ja jouluaatto. Kuin suunnaton, ylen pehmeä ja valkoinen matto peitti vasta satanut lumi maat ja tanteret. Harmaalta taivaalta seuloutui vieläkin harvakseltaan lunta. Kiteitä istahteli sotamiesten harmaille takeille.

Päivystäjä alkoi jo pitkästyä. Hän käveli ja tepasteli, että pistin heilui, ja kiroili lämpimikseen.

— Mitähän ne kihot taasen munivat tuntikausia... Käyttävätköhän nuo pirut komppaniaa marssilla, vai joko tässä nyt päästään joulusiivoukseen...

Tallilta päin kuului sian kirkuva vingunta ja johti päivystäjän puheet toisaalle.

— Sattumakin valmistautuu juhlaan. Kokit pitävät huolta, että illalla saadaan täysosumia...

Nyt herrat tulevat, pari kersanttia, vääpeli ja nuori, hoikka vänrikki, komppanian toinen upseeri. Päivystäjä ärjyy komentosanat. Sotamiehet jäykistyvät patsaiksi, päät kääntyvät, kaikki katsovat herra vänrikkiin, päivystäjä tekee moitteettomasti ilmoituksensa ja kompuroipi sitten kiireesti portaita ylös komppaniaan.

Vänrikki silmäilee rivit päästä päähän, tekee huomautukset auki olevasta napista, huonosta asennosta, virheellisesti jalan viereen asetetusta kivääristä ja komentaa levon.

— No, pojat, tämä on jouluaatto, mutta silti meidän on tehtävä pieni marssi, ennenkuin rupeamme juhlan valmistuksiin ja viettoon. Emme ole tulleet tänne laiskottelemaan. Tämä asevelvollisuusaika on niin lyhyt. Sekuntiakaan ei oikeastaan saisi mennä hukkaan.

Pieni, kalvakka nuorukainen astuu rivistä, alottaa erehtymättä puhuttelun herra vänrikistä ja pyytää lupaa saada jäädä pois marssilta. Hän on sairas.

Vänrikki silmäilee häntä. Saattaapa olla sairas, mutta ei tässä ole ruvettava antamaan huonoa esimerkkiä vastatulleille miehille. On näytettävä, ettei teeskentely, vermeily menesty.

— Miksi alokas Kärä ei ole ilmoittautunut sairaaksi aikanaan aamulla ryhmänjohtajan aamuilmoitukseen? Olisi sitten päässyt lääkärin tarkastukseen.

Kärä vastaa, että sairaus ilmeni myöhemmin. Se ei aina tule aivan aamusta.

Vänrikki rypistää kulmiaan, näyttää suuttuneelta. Vai uskaltavat nyt aivan tuliteräalokkaatkin vastata noin konstikkaasti, viisastellen.

— No, äkkiä tullut sairaus paraneekin äkkiä? Ja mikä hänellä on kipeänä? Pääkö? No, silloin on alapään hyvä olla. Ja sitähän marssilla tarvitaan. Sotamiehen ei auta välittää pienistä pahoinvoinneista. On kestettävä, kunnes kaatuu. Mieluummin kuoltava seisaalleen. Menkää riviin. Komppania, asento! Hihnasta, olalle! Käännös, oikeaan! Tahdissa, mars!

Komppania talsii eteenpäin vaivalloisesti paksussa lumessa. Se valuu läpi kentän maantielle vänrikin hihkuessa perässä: — Tahdissa, on komennettu! Päät pystyyn!

Päästään maantielle. Siitä on jo ajettu hevosilla. Keskimmäisille miehille on nyt kulku helpompaa mutta marssirivistön etumaiset laitamiehet saavat yhä harpata umpilumessa. Vänrikki lähtee itse pistelemään edeltä pitkin säärin. Tiukka vauhti, sanoo hän, niin päästään pian joulun viettoon. Tottumattomille miehille käy kulku työlääksi. Pakkaus on vielä kevyt, mutta se painaa hartioita, kivääri osoittautuu hankalaksi toveriksi, ja sen hihnan paino ylettömäksi olkapäällä. Hengitys käypi puuskuttavaksi ja hiki kihoaa pintaan. Välimatkat venyvät, hännillä juosta reputetaan.

— Laulakaa, pojat!

Mutta ummen kahluusta ja vauhdista lääpästyneitten miesten kurkusta kuuluu vain muutamia katkonaisia älähdyksiä.

— Keuhkotauti teissä on ja kuppa joka miehessä, päättää vänrikki ja käskee lopettaa laulun.

Kun pari kilometriä on marssittu, komennetaan seis. Kiväärit yhteen ja tiepuoleen seisoskelemaan ja istumaan vasten lumisia aitoja. Tämä on sitä varten, selittää vänrikki, että kukin korjaa jalkarättejään, jos niissä on sovittamista, ja mitä yleensä korjattavaa on.

Alokas Kärä oli todellakin sairas. Kiivas vauhti ja ponnistelu lumessa, kantamus selässä saivat pään kivistyksen yhä yltymään. Huimasi ja ellotti. Mutta hän puri hammasta ja pysyi mukana. Pysähdyttyä hän oksenti hangelle aamulla juotua karvaan ruskeaa saijua, saippuata röyhtäyttävää margariinia ja leivän kappaleita.

Kärän ryhmä oli komppanian hännillä. Siellä oli myöskin muutamia vanhoja miehiä, pian vuoden palvelleita ja joitakin sotavanhuksia, ylipalvelevia, putkassa istuneita ja Joella käyneitä veppereitä. He puhelivat kuin Kärää lohduttaakseen: — Lujaa se vaatii tämä puulaaki, lujempaa vielä kuin Kemiyhtiö... Ja sitten he kertoivat pelottavia juttuja, kuinka monesti marssitaan, että miehiä kaatuu kuin raatoja pyörtyneinä tiepuoliin helteessä ja pölyssä, ja kuinka kihot työntelevät äimiä kaatuneitten takapuoliin nähdäkseen, ettei tapahdu mitään teeskentelyä. Niin, lujaa vaatii tämä yhtiö. Herraa täällä ei huiputeta.

Samassa nähtiin vänrikin tulevan tietä pitkin komppanian etupäästä.

— Siirry nyt helvetissä pois, sanoi joku vanha mies, ettei se nuoleta sinulla tuota oksennusta. Haaskaat tuolla tavoin valtion ruokavaroja...

Kärä kääntyikin ja istahti hankeen. Mutta samassa näki hän sen vanhan miehen kumartuvan oksennuksen yli, yökkäävän katketakseen ja pitelevän kaksin käsin vatsaansa.

Vänrikki lähestyi.

— Mikä teillä on?

Sairaus on tavannut. Ylenannattaa. Eikö hän pääse palaamaan takaisin...

— No, palatkaa, koska niin on.

Ja mies lähtee heti, naama vähän vääntyneenä, kivääri hihnassa roikkuen, horjahdellen töhmeröisellä tiellä.

Lähellä olleet sotamiehet pysyttelevät naama vakaina, suut vain varkain visassa: se on sotamies Tiili, se osaa... Alokas Kärä katsoo naama valkeana ja suu auki. Mutta hänkin ymmärtää, että hiljaa tässä nyt on pysyttävä. Hänelle alkaa vähän valjeta: tämmöinen tämä on yhtiö... Mies se, joka kestää, ja mies se, joka osaa itseään auttaa.

Komennetaan ylös.

— Joo, sanoo Kärän ryhmän johtaja, tuttu kotipuolen mies, auttaessaan Kärälle tornisteria selkään, koukkuja paikoilleen: — Konsti se on, joka pelaa armeijassa! Ei täällä auta haikailla. Kyllä täällä mies kouluutetaan, opetetaan. Kukin on monni aikanaan, mutta viimein täällä oppii tavallinen mies, tulee ylioppineeksi, tempun taitavaksi, osaa järjestää...

Niin menee Kärältä marssimatka loppuun, harpaten lumessa, hikoillen, puuskuttaen, päässä pyöriessä monenkaltaisten mietteitten. Hän on lopussa ylen väsynyt, mutta ei tunne itseään pahasti sairaaksi. Oksennus oli helpottanut, katkerat, synkeät mietteet purreet luontoa.

Soppa syötiin ja alkoi kova touhu joulun vastaanottamiseksi. Lakaistiin, räiskittiin vettä, käsiteltiin märkiä rättejä, raskaita rautasänkyjä laahattiin ulos ja sisään, piiskattiin peitteitä ja patjapusseja. Ulkona luotiin lunta. Sitten järjestettiin kaapit ja vuoteet. Ojennus, ojennus. Käytävälle tuotiin suuri kuusi ja koristettiin pumpuleilla ja kynttilöillä. Sitten oli tupatarkastus, ja niinpä voi joulu tulla kasarmiinkin, lumiselle maalle, tähtiä välkkävän taivaan alle.

Kokoonnuttiin avaraan luentotupaan, istuttiin jakkaroille ja laulettiin. Nyt ääni hoilasi hyvin, istuessa, kun ruumiin ei tarvinnut kiirehtiä. Sitten istuttiin syömään jouluateriaa luentotuvan pitkältä pöydältä. Oli sianlihaa, jotkut palat kyllä sitkeitä ja verisiäkin. Kokeilla oli ollut kiire. Oli riisipuuroa, mutta siinäkin oli jotakin epäpyhää, kuten joku sotavanhus luuli. Kun sitä söit, tuntui vatsassa, kuten olisi tiilikiven niellyt. Mutta hedelmäsoppa — naiminen, kuten sitä nimitettiin — oli makeaa ja moitteetonta.

Nyt tulivat komppanian upseerit. Napit ja nauhat välkkyivät, vyöllä heiluivat miekat. Komppanian päällikkö puhui muutamia sanoja, kauniita sanoja isänmaasta, velvollisuudesta, perivihollisesta. Sanoi, että oli tehty, mitä oli voitu, jotta joulu olisi kasarmissakin viihtyinen. Jaettiin lahjoja: tupakkaa, makeisia, kyniä ja paperia. Joku luki kertomuksen, laulettiin ja istuttiin, tupakoitiin ja puheltiin.

— Ei kai sinua enää sairaus vaivaa? kyseli se tuttu ryhmänjohtaja alokas Kärältä. — Joo, joo, ei auta välittää moneen kesään. Kyllä siihen tottuu. Tämä on sellainen talo. Minäkin kun tulin, kuulin sanottavan, ettei täällä valehtelematta ja kieräilemättä pärjää. Olin monni, en ymmärtänyt, ajattelin, että eiköhän: suora kun on, niin suorin käypi. Mutta nyt minä jo tiedän toista. Armeijalaiseksi täällä täytyy muuttua, jos haluaa olla vähääkään ihmisellinen itseään ja muita kohtaan. Se mies olisi lyhytikäinen, joka tillilleen täyttäisi säännöt ja kihojen mielinouteet.

Ja vanha mies alkaa kertoa kokemuksiaan, hieman ylimielisesti toiselle kokemattomalle. Äänestä tajuttavana vivahdus: minä tiedän.

Alokas kuuntelee ja sanoo viimein:

‒ Sattuuhan sitä. Mutta niin minä luulen, että hyvä koulu tämä sittenkin on miehelle: järki kasvaa ja luonto karkenee.

Upseerit ovat jo menneet. Hanuri soipi. Tanssitaan. Alokkailla on vielä rahaa ja vanhoilla miehillä on lumeen kätkettyinä läkkiastioita. Aika kuluu ja mielestä haihtuu ikävä, huolet ja armeijan monet vaivat. Päivystäjä on ilmoittanut, että iltahartautta ei ole, mutta puoliyöltä on kaikkien oltava levolla. Syntyy sitten jo pieniä rähinöitä ylimielisten vanhojen miesten ja väkevistä rohkaistuneitten alokkaitten välillä. Sotamies Tiilikin tulee alokas Kärän luo ilkkumaan:

— Monni oli sairas, mutta vanhalle miehelle annettiin sairaslepoa ja joululääkkeitä...

Mutta Kärä työnsi hänet kurkusta seinälle ja iski naamaan nyrkillä minkä jaksoi.

— En minä siitä muuten välittäisi, mutta ilkuta minulle ei...

Oli iso mellakka, mutta viimein rauhoituttiin. Hanuri soi. Tanssittiin.

Mutta puolelta öin on jo hiljaista. Alokas Käräkin miettii vuoteellaan, että mies, oikea armeijalainen hänestä kehittyy. Aamulla tosin kävi nolosti, kuten monnille, mutta illalla hän jo näytti...

Päivystäjä istuu vain pöydän ääressä, kello tokuttaa, kuusessa käryävät loppuun palavat kynttilät.

Niin on jälleen yksi joulu ohi kasarmissakin.

MAASEUTUGARNISONIN PÄÄVARTIOSSA

Komppaniassa on tyhjän ja aution näköistä sunnuntai-iltapäivänä. Useimmat ovat painuneet, harmaa lomalippu lakin poimussa, etsimään niitä iloja, joita lyhyt loma maaseutugarnisonissa voi tarjota, pitkin kylien raittia, jollakin onnellisella ehkä tiedossa tyttö tai povella litteä virolainen peltiastia. Päivystäjä istuu pöytänsä ääressä pistin vyöllään lukien romaania. Jokunen sotamies astelee vielä käytävällä sielultaan rauhattomana, sytyttää viimeisen säästämänsä Armiron natsan ja silmäilee komppanian leveänaamaista kelloa ja ulos akkunoista, viheltää, hyrähtää ja kävelee taasen käytävän päästä päähän. Ehkä hän ei ole saanut iltalomaa tai ehkä hän huoppailee, onko syytä ilman rahanpennejä ja tupakkaa lähteä harhailemaan ikäviin, vieraisiin kyliin, vai heittäytyä petille, nukkua. Näin ovat jo jotkut tehneetkin; saappaat jalassa tai sukkasillaan he venyvät peteillä, joilla loikominen on ankarasti kielletty. Mutta nyt he tekevät sen onnekseen, sillä eipä näytä olevan niin innokasta kapitulanttia, joka hukkaisi sunnuntai-iltaansa niin pieneen polttohommaan. Jokunen istuu kaappinsa ääressä kirjoitellen tai lukien; hämärässä loukossa päällystakkitelineen alla iskee pieni sakki korttia.

Joku mies nousee petiltään unisena ja äreän näköisenä, sukkasillaan, korpraalin nauhat olkapäillä. Hän pistää pörröisen päänsä tuvan ovelta ja kysyy päivystäjältä, että paljonko kello on.

— Paljon ja lisää kävelee! Alapa hyppiä! Varttitunti aikaa vaihtoon ja vartio makaa vielä rujona...

Korpraali kiroaa ja hihkaisee parin tuvan ovelta:

— Vartioon lähtevät miehet valmistautuvat!

— Ketä sinne joutuu? kuuluu kysymyksiä.

Korpraali kiroaa.

— Johan ne nimet luettiin! Tottapahan itsekukin kuuli. Ja katsokaa! Lista on seinässä.

Hän kiroaa vieläkin ja menee vetämään saappaita jalkaansa, ja sonnustamaan itseään kuntoon.

Kymmenen minuutin kuluttua ovat vartiomiehet käytävällä manttelit päällä, pistimet, patruunataskut ja leipälaukut vyöremmistä roikkuen, ja kopeloivat kivääreitään telineiltä. Vartiopäälliköksi tuleva korpraali jakaa heille patruunat ja ähkyy kirouksia viivytteleville.

— Tehkää vähän riviä! Joko ne ovat kaikki siinä? Repo! Mitä pirua sinä kyhnit siellä kämpässä? Asento! Käännös! Mars, seuratkaa!

Marssitaan sisään päävartion matalaan, puiseen ja punaiseen rakennukseen. Vanha vartio on jo rivissä. Uusi asettuu paikoilleen. Vartiopäälliköt äyhkyvät asennot, huomiot ja katseen käännökset ja ilmoittavat toisilleen nimensä ja sotilaallisen arvonsa. Sitten uuden vartion ensimmäinen vaihto lähtee vapauttamaan vanhoja vartiomiehiä. Vanha vartio painuu aulaan odottamaan vaihdon saapumista ja uusi vartio asettelee leipälaukkujaan naulaan ja alkaa kotiutua. Vartiopäällikkö tarkastelee vartiotuvan, pesutuvan ja käymälän, kurkistelee arestikoppeihin, noituu ja morkkaa, tyhjennyttää vanhalla vartiolla roska-astioita ja pesettää ruokakulhoja.

Sitten saapuu vaihto. Vanha vartio pääsee poistumaan ja uusi alottaa hitaasti ummistuvan vartiovuorokausiympyrän. Vartioon kuuluu enimmäkseen alokkaita, pari kuukautta palvelleita miehiä, vaihdon johtaja ja muutamia muita on vanhoja miehiä, pian vapautuvia, ja lisäksi on yksi »sotavanhus», Ilmajoella käynyt, matala, suulas sotilaskarkuri. Alokkaista jokainen on ensi kertaa vartiossa. He katselevat ympärilleen vähän oudostellen, päässään pyörivät luennoilla opetetut pykälät vartiosta, sen käytöksistä ja velvollisuuksista, siinä tehdyistä virheistä tuntui olevan odottamassa vähintään kuolemantuomio. Mutta vanhat miehet ottavat selvän, kuka on päivystävä ja kiertävä upseeri ja lausuvat heistä mielipiteensä oikealla täysin palvelleen armeijalaisen koristetulla kielellä, jossa joka toinen sana on kirosana:

Piru mieheksi! Polttaa missä suinkin saa, vaan on niin laiska, ettei se paljon viitsi kytätä. Kyllä täällä nyt pärjää, vaan olisipa se, tahi se...

He kertovat entisiä vartiokokemuksiaan, tupakoivat ja heittäytyvät ritsille pitkäkseen. Mutta vartiopäällikkö potkii heidät ylös yhä pahatuulisena siitä, että on joutunut vartiopalvelukseen sunnuntai-iltana ja iltamasuunnitelmansa ovat menneet myttyyn.

— Kele! Milloin hyvänsä voi tulla joku niitä elinkautisia. Poltatte itsenne heti alussa. Silloinhan täällä ei ole hengen rauhaa, vaan saat koko vuorokauden olla kantapäilläsi...

Hän komentaa jonkun miehen puhelinvartioon tarkastavan upseerin huoneeseen, joka ei ole vielä päävartiossa käynytkään tämän vartion aikana. Joku miehistä asettuu lukemaan, joku kirjoittamaan paksuihin vahakansivihkoihin haikeita lauluja tai sotamiehen vaatimattomia rukouksia, joissa anotaan, että sotamies saisi vapaasti maata tai istua herrojen upseerien kasvojen edessä ja että Herra varjelisi heitä pitkiltä marsseilta, eikä tarvitsisi raskaita saappaita kantaa, ja päiväraha koroitettaisiin niin, että saisi reilusti törsätä ja polttaa tupakkaa... Ja samaa pitkälti.

Se sotavanhus hyräilee hiljalleen »Ilmajoen laulua», jonka kauniissa sävelissä hohkuu niin sitkeätä, uhmailevaa mieltä:

Ja toivokaamme että ois' viime reissu tää, ja pääsisimme viettään vapaata elämää...

Aletaan istua totisina, vaiteliaina, nuokkuvina. Päävartion tavallinen, ikävä, unettava ilma vaikuttaa: lahon puun, käymälän, ummehtunut, tympäisevä läsy. Joku arestilainen kävelee kopissaan nurkasta nurkkaan hyräillen ikävissään. Toinen iskee nyrkillä oveen pyrkien käymälään.

Sitten tulee päivystävä upseeri, paksu, pösäkkänaamainen, pöllönsilmäinen vääpeli. Vartiopäällikkö saa miehet äkkiä kahteen riviin ja tekee raittiilla äänellä ilmoituksensa. Vääpeli tarkastelee, huomauttaa tulitikusta seinän vieressä, nauloissa riippuvien leipälaukkujen kierteisistä hihnoista, jostakin auki olevasta manttelin napista, pölyisistä saappaista. Uhkaa tehdä raportin huonosta järjestyksestä vartiossa.

— Tee vain, sanoo vaihdonjohtaja, kun vääpeli lähtee vartiopäällikön kanssa tarkastamaan arestilaisia. — Ei se kirjoittaa osaa, vaan tehköön piirroksia. — Sitten hän kertoo, kuinka se on tehnyt raportin jonkun sotamiehen epäsotilaallisesta käyttäytymisestä: piirtänyt oman kuvansa ja sotamiehen kuvan jalat hajallaan kuin haasian pönkät...

Munalukot ratisevat koppien ovilla. Arestilainen suoristautuu asentoon ja ilmoittaa itsensä ja syyn minkä vuoksi ja kenen tahdosta hän asuu kopissa. Vääpeli huomauttaa huonosta ryhdistä, tutkii taskut ja tarkastelee koppia löytääkseen tupakkaa tai tulitikkuja. Ei löydä ja murisee tyytymättömänä. Joku arestilainen ilmoittaa pahanilkisesti olevansa lusimassa sen ja sen pituista rangaistusta.

— Lusimassa! Mikä sana se on?

Ja vääpeli saa tilaisuuden raivostua ja purkaa hirveitä uhkauksia. Tämän jälkeen hän menee hetkeksi virkahuoneeseensa ja poistuu sitten, kai kasinolle kahvipöydän ääreen tai asunnolleen tai menisikö jo silmäilemään vartiopaikkoja.

Hetken kuluttua hän kuitenkin palaa talutellen käsipuolesta perin hutikassa olevaa, horjuvaa sotamiestä, jonka on yhyttänyt tämän osaillessa pitkin hiekkaista kenttää komppaniaansa. Sotamies pistetään tyhjään koppiin. Hän onkin sävyisä mies; ei metelöitse, mutta laulelee hiljalleen:

Minä menen lännen maille, siellä lampaita paimentelen...

— No, se lännen maille paimeneksi meno lykkäytyy vain tällä pelillä, laskee vääpeli leikkiä. Se jatkuu palvelus Suomen armeijassa. — Sitten hän taasen poistuu...

Aika kuluu. Kello on yhdeksän. Vaihdonjohtaja on lähtenyt viemään toisen vaihdon miehiä. Parikiertovartio, jonka on määrä yön aikaan kierrellä kasarmialuetta, on niinikään lähtenyt liikkeelle. Pilli huutaa, pitkään, ulvahtaen, hieman surunvoittoisesti. Pitkissä, mataloissa komppaniarakennuksissa järjestyvät miehet unisina, päivystäjän hihkuessa, iltahartauteen. Rivit ovat lyhyitä, sillä paljon miehiä on iltalomilla. He veisata möläyttävät virrenvärssyn ja poistuvat peteilleen.

Mutta päävartiossa ei toimiteta iltahartautta. Vartiopäällikkö on kurkistellut akkunoista ja todettuaan, ettei mikään yllätys voi tapahtua, pysyy hän aloillaan, sille armeijan kirjoittamattomalle laille uskollisena, ettei mitään pidä tehdä, mistä kerran voidaan vapautua. Sotavanhus huomauttaa häntä virkavelvollisuuksien laiminlyömisestä, mutta kun korpraali ei ole kuulevinaan, alkaa hän lukea Sotamiehen rukousta:

— Herra opeta meitä oikein poraamaan...

Jopa hän yrittää veisata hyräyttääkin virrenväännöstä »Käy nyrkit taskussa solttu» — mutta vaikenee pian, sytyttää savukkeen ja heittäytyy ritsille selälleen.

Ensimmäinen vaihto saapuu ja asettaa kolistellen kiväärinsä telineisiin ja sadattelee ilmaa. Kylmä tuuli kun muka syö ja leikkaa miehen läpinäkyväksi. Tulee hiljaista, unettavaa. Ensiksi lähtevän vaihdon miehet nukkuvat lakki ja kintaat päänsä alla, ja usea muukin venyy ritseillä, vaikkei heillä suinkaan olisi mitään laillista nukkumisen oikeutta. Joku jaksaa vielä pysyä valveilla kirjansa ääressä, toinen kirjoitushommissa. Vartiopäällikkö torkkuu selkä takkaa vasten, sammunut savuke hampaissa.