Part 4

Marssitauolla nukkuu usea mies heti pakkaus päänsä alla, mutta heidät potkaistaan hereille ja penikulma toisensa jälkeen jää taakse. Keli yhä huononee, väsymys käy monelta uupumukseksi. Jaksankohan hiihtää tuohon puhelinpylvääseen? Paljon jaksaa ihminen. Sekä siihen että paljon siitä sivuitsekin. Kun hevosen reessä istuu herra, joka katsoo ja jolla on valta, kuin lakikirjaan on kirjoitettu ankarat sanat. Mutta silti tapahtuu, että jonkun jäsenet eivät enää tottele. Häneltä täytyy ottaa ensin pakkaus ja sitten kivääri, ja sittenkin hän lopulta jää rivistöstä, makaa hangella ja tuleskelee yksin, kun iltakylmä on hänet henkiin virkistänyt. Näin käypi monelle.

Mutta monen mieleen jääpi kuormalla istuva tupakoiva ja kiroileva nauhaniekka herra. Hänen on valta ja voima. Miksi hän siis vaivaisi jäseniään? Eihän siitä olisi etua hänelle, eikä hänen asialleen, eikä sotamiehellekään. Ei hän ole mikään Napoleon, eikä tämä ole mikään taisteluun marssi.

Tulee ilta. Keli paranee, viimeisetkin kilometrit jäävät taakse. Ollaan kasarmissa. Kuin koti, turvan paikka, on se nyt sotamiehestä. Moni paiskautuu täysissä tamineissa eikä nouse ennen seuraavaa aamua, ei tointuisi nousemaan, vaikka itse kenraali tupaan tulisi. Mutta toiset peseytyvät, syövät ja veisaavat ja nukkuvat sitten vasta.

KOSTOA

Hänen äitinsä oli eräänlainen hentoinen sielu, joka havitteli maailmassa nähdäkseen ja pidelläkseen jotakin hienoa ja kaunista, kesää, korein siivin purjehtivia perhosia, sinisiä ja punaisia. Siitä kauniista ja hennosta, jota verensä himoitsi, kerkesi hän saada kiinni eräitä kuvapostikortteja, liehahtelevan silkkinauhan hiuksiin, jonkin heleän, hienon vaatekappaleen; ja sitten hän joutui torpanmiehen akaksi matalaan mökkiin. Alkoi lapsimukulain poru, likaisten ryysyjen haju, huoli ruisleivästä ja perunakeitosta. Sait siinä kuvitella niin kesäistä ja kaunista ja onnellista kuin ikinä päänupussasi sikisi. Mutta milloin saisit sitä hypisteltäväksesi...

Hänen poikansa, hentoluinen ja kaunis kasvoiltaan, sai suoniinsa äitinsä verenlaadun, sillä jo pienenä näytti hän pyrkivän siistimmäksi eläjäksi, eikä taipunut, kuten säätyiselleen ihmiselle luontojaan olisi langennut, ryskätyöhön, katkomaan ja kuorimaan puuta, sitomaan otvia joella, vääntämään kelua, tahi soluttamaan saumaa hakavarsi kourassa. Hän kasvatti tuuhean, kiehkuraisen otsatukan, käveli korea rusetti leuan alla, oppi piirtämään nimensä komein koukeroin, ja pääsi kauppa-apulaiseksi ollessaan puolivälissä toista ikäkymmentään.

Mutta Sulo Laine ei pitkällekään menestynyt kauppiaan uralla. Hän havitteli liian innokkaasti hienoksi herrasmieheksi asultaan ja esiintymiseltään. Hän sai lähdön ja ihmiset naureskelivat ja tarkastelivat kovin perinpohjaisesti hänen luonnerakennelmaansa.

Hän eli edelleen yritellen yhteen ja toiseen hienompaan työhön, mutta iva ja pilkka olivat valaneet hänen sydämeensä katkeruuden ja vihan kaikkia ihmiseläjiä kohtaan. Mutta kuinka kuumana lienee viha kuohunutkaan sisuksissa, kuinka polttavana syövytellytkään voimaton mielen karvaus, aina pysyi muotonsa yhtä tyynenä ja kauniin kalvakkana, käytöksensä kaikkia kohtaan siloisena ja kylmänkohteliaana.

Meni vuosia ja Sulo Laine suoritti sotapalvelusta. Siellä, kivisellä kasarmilla ja keltahiekkaisella harjoituskentällä, joka toi sotamiehen mieleen hien, ikävyyden, tuntien hitaan kulun, komentoälinän, kurkussa karvastelevan, voimattoman kirouksen, siellä selvisi hänelle, mikä olisi hänen uransa, mikä hänen tehtävänsä tässä maailmassa.

Sulo Laine oli harjoitusaliupseeri, sirossa vormussa, kalvakoin, kaunein kasvoin, selvin, tiuskivin äänin, mikä toi mieleen pakkastiaisen laulun paljasoksaisessa pensaassa. Nyt hän oli asemassa, jota parempaa ei ollut tavoiteltavissa, nyt hän voi nauttia koston suloisuudesta, purkaa sen loputtoman vihan ja katkeruuden, jota hän tunsi kaikkea ihmislihaa ja verta kohtaan. Oh, se viha, se oli kerennyt patoutua eräinä lyhyinä vuosina, siksi, että luonto oli antanut hänelle hieman sairasta verta, antanut hänen epäonnistua toimissaan ja ivan sattua suolaisena myrkkynä hänen sydämeensä.

Millä mielenkiinnolla hän katselikaan alokaslaumaa, kun se saapui. Hän tutkiskeli, missä oli maajussien poikia, missä rentoverisiä jätkäpenikoita, tai koulunpenkeillä istuneita herrain alkuja. Kaikki nämä olivat Sulo Laineen hoteissa. Hän huusi ja he vaikenivat; hän oli herra, eikä heillä ollut vastaan inahtamista. Ja hänen sydämensä vapisi vihasta, ilosta ja ylpeydestä.

Miten ylen onnellinen hän olikaan kentällä, helteisellä ja hiekkaisella, saadessaan pakkastiaisäänensä tiuskaisulla liikettä kymmenpäiseen joukkoon, tajutessaan toisten hien ja läähätyksen!

— Maahan! — Ja hiekka pölähti! — Ryömikää, ylös, hei, mars, mars! Oh, saisipa hän tuon lihamassan selkään pienoisen sateen piikkiäkeitä, Härmän puukkoja, saisipa sen oikein pehmeäksi, verestäväksi ja sitten toinen kuuro suoloja, rakeita ja hienoja jauhoja... Millä ilolla hän vuodattikaan kaiken katkeruutensa tuohon ihmislihaan, jolle hän tahtoi kostaa kaiken sen vääryyden, jota katsoi kärsineensä.

Hän oli onnellinen saadessaan poimia joukosta jonkun pitääkseen hänen kanssaan pienen pelin, lyöttääkseen häntä maahan, tutkittaakseen hänellä isänmaan pintaa, että hänestä kehittyisi kunnon soturi. Hän koki saada sotamiehen kaikesta kiinni saattaakseen hänet lisätöihin, arestiin, vankilaan. Ja kun hän onnistui, silloin hän tunsi täyttäneensä velvollisuutensa, verensä äänen.

Kuinka hän nauttikaan nähdessään raavaan miehen kuohuvan vihasta ja raivosta edessään! Mutta eipä ollut inahtamista puolta tavua. Luut yhteen ja seiso kuin patsas! Ota vain vastaan toisen pilkalliset puheet, joiden edestä sietäisi melkein tuuman rautaa. Sillä eipä löydy joukosta sellaista, joka ei kammoaisi vankilan ristikolta ja homeisia kiviä; ei kenenkään viha nouse niin sokeaksi, ettei hän niitä vielä muistaisi. Ja Sulo Laine osaa kaikkia käsitellä juuri parahiksi, juuri parahiksi. Hänen hartioillaan on isänmaan takki, olkapäillä kolmisen valkeata nauhaa, ja hänen sydämensä vapisee vihasta, ilosta ja ylpeydestä...

Niinpä mataa aika, vuodet vaihtuvat. Hänen hoteistaan pääsee sarja ihmislihaa, mutta uutta ja vereksempää tuodaan tilalle.

Ja yhä hän seisoo kentän reunassa, hentoluisena ja sirona, natsat olalla, sisässään pohjaton katkeruus ja viha. Toivoen, että hän saisi tuon ihmislihan niskaan sateen piikkiäkeitä ja Härmän puukkoja, suolanrakeita ja hienoa pölyä. Silloin vasta olisi hän onnellinen, kun koko tuo hiekkainen kenttäerämaa olisi keträksiä myöten kahlata silputtua ihmislihaa ja punaista, pirskuvaa verta.

SOTILAALLISEN KOMEASTI

Kapteeni Lelu ryyppi aamukahvinsa kasinon salissa kuten tavallisesti vaiteliaana, ikäänkuin johonkin raskaaseen ja pulmalliseen mietteeseen jysähtäneenä. Mutta hänen sielunsa pinnalla eivät liikkuneet mitkään elävät mietteet; ainoastaan elämän painava harmaus, ärtyinen, ryppyinen, kurautunut katkeruus.

Hän nousi ja lähti kohti komppaniaansa, työhön. Hiekka narisi anturain alla, keväinen, iloisenkuiva hiekka. Lempeät tuulet puhalsivat ja pilvien hattarat kulkivat taivaan väljässä sinessä. Jonkun linnun metallinen ääni tiukutti mäntypuissa, garnisonin variksien elämästään nauttivat äänet leikkoivat ilmaa ikäänkuin mustanpunaisina, näkevinä. Koko keväinen sää oli omansa keventämään mieltä, tuulettamaan tomuja, tappamaan synkeyden, alakuloisuuden ja katkeruuden mustakärsäisiä matoja. Mutta kapteeni Lelun sielu oli ikäänkuin loppuunrääkätty vetojuhta, joka ei enää välitä mistään; huuli katkerasti lerpallaan, tylsä, keltainen hammas irvistyksessä.

Ja todellakin! Tuulet ja pilvet — vapaita niiden luulisi olevan, mutta mihinkään ei ole menemistä. Iankaikkinen, loputon kulku taivaan sinisessä kulhossa, kuten kapteeni Lelulla garnisonin keltaisessa hiekassa.

Kymmenkunta vuotta oli siitä, kun kapteeni Lelu saapui astelemaan tätä hedelmätöntä, ruskeata hiekkaa nuorena vänrikkinä. Hän oli silloin nuori ja notkea, puhdas ja hyvinhoidettu, iloinen ja joustava kuten kissanpentu. Iloinen innostus kaikkiin tämän maailman asioihin ja hyvyyksiin täytti silloin hänen nuollunsileän sielunsa. Sitten oli seurannut epälukuisia askeleita garnisonin hiekassa, muita vähäisiä vaiheita, ja kaksi uutta tähteä oli eri aikoina lingottu hänen kaulukseensa. Niinpä hän oli nyt herra kapteeni, eikä enää sama iloisen sileä, ja puhtoinen, kissanpennun kaltainen vänrikki. Maailman painava lata oli kulkenut kautta hänen kasvojensa ja olemuksensa, joissa voi huomata kokemusten ja kärsimysten ja liikojen, väkevien viinaryyppyjen jäljet. Vaikka hänen pukunsa vieläkin oli sotilaallisen moitteeton, niin siitä oli kadonnut entinen siisteys ja ihomyötäinen joustavuus. Joku vaikeasti määriteltävä rähjäisyys pisti siitä esiin. Sen huomasi parhaiten, kun hän oli puettuna päällystakkiinsa, joka roikkui hänen yllään kuten seipään nenässä, sateessa ja auringon paisteessa haalistuneet helmat lepatellen. Tälle ikäkululle päällystakille olivat sotamiehet antaneet nimen: kalamantteli. Vaatekappaleelta siirtyi nimi sittemmin sen kantajalle.

Kapteeni Lelun olemus oli näinä kymmenenä vuotena käynyt läpi perinpohjaisen kehityksen sisältä ja päältä. Se kerrallinen nuori vänrikki oli ollut kokonaan toinen ihminen kuin nykyinen Kalamantteliksi kutsuttu mies. Hänen naamansa oli ollut silloin kirkas ja sileä, ainaisessa hyväntuulen loistossa. Nykyään ei hänen kasvojaan koskaan hymy kirkastanut, eikä hampaitten lomitse sähähtävä kirous tehnyt niitä sen synkemmiksi. Niillä asui ainaisesti loppuunrääkätyn vetoeläimen välinpitämätön, tylsä katkeruus. Kaukana oli se aika, jolloin hän iloisesti ja leikillisesti jutteli sotamiehille, jolloin hän avasi tupakkalaatikkonsa ja kahlasi hangessa tarjoten hiihtopartionsa miehille savukkeita. Nykyään saattoi hän tarttua kömpelöä alokasta nenästä ja käännellä häntä, potkaista takapuolille, kuten vetokonikin, katkera-ilmeinen juhta, saa joskus selittämättömän halun potkun antamiseen linttakavioillaan.

Tämä muutos oli tapahtunut hänessä vähitellen ja aivan kuin huomaamatta. Alussa oli hänen entinen hyväntahtoisuutensa ja iloisuutensa joskus pilkistänyt kuten aurinko pilvien lomitse, mutta pian nämä synkeyden pilvet verhosivat hänen sielunsa kokonaan. Ei ollut aukkoja, ei lakaisevia tuulia. Mistä tämä johtui? Kukapa tiesi. Se yllätti hänet kuin sumu: koko elämän paino, harmaus ja yksitoikkoisuus pienessä sotilaskaupungissa. Ja sitten tuli alkoholi, istunnot läpi öiden karvaan lasin ääressä. Hänen verensä ja sydämensä myrkkyyntyi. Luonteensa kasvoi kuin kokonaan toiseksi: synkeäksi, epäluuloiseksi ja kärtyisäksi. Ilo ei enää koskaan häntä saavuttanut, mikään ei tuntunut mielenkiintoiselta. Mutta virkatehtävänsä hän toimitti säännöllisesti, opetti ja äyhki kohmeloisena ja unisena yön ryypättyään. Ainoa tyydytys, minkä hän enää tunsi, oli tieto, että miehensä häntä pelkäävät ja vihaavat. Muista tyydytyksistä, toiveitten täyttymisistä ei tainnut olla enää tietoa. Hänestä oli tullut armeijan proletaari, rähjäinen, köyhä, jollain tavoin epäsuosioon joutunut. Koko loppuikänään hän ei epäilemättä pääsisi pykälääkään korkeammalle, yhtään uutta ja isompaa tähteä ei lingottaisi hänen kauluksiinsa, eikä kalamanttelin hihansuihin ommeltaisi uudempia nauhoja. Mutta hyvältä tuntui, että jonkun täytyi häntäkin pelätä, kunnioittaa. Vihatkoot, kunhan pelkäävät ja kunhan pelko pysyy suurempana kuin viha.

Ja kuitenkin oli ollut aika, jolloin hänestä tuntui hyvältä, kun eivät sotamiehet häntä vihanneet, kun he sanoivat: se on lotimies. Ja temput olivat käyneet hyvin. Hänen komppaniansa oli paras koko garnisonissa ja nopeasti oli hänen kaulukseensa annettu ne kaksi uutta tähteä. Eipä silti, etteivät temput olisi nyt käyneet. Niiden täytyi käydä. Ainakin hänen miehensä tiesivät, miten ne olivat tehtävät, elleivät joskus pahoissa sisuissaan tehneet kaikkea päin mäntyjä.

Olipa esimerkiksi kerran katselmusammunta ja kapteeni Lelun komppaniassa ei sattunut ainoakaan luoti maaliin. Mutta punaiset merkkiliput vallin harjalla kävivät reikäisiksi kuin seula. Ja katselmusta pitävä sotaherra oli tiedustanut miehiltä, että miksi kuulat menevät sinne, eivätkä tauluihin. Ja oli saanut aavistaa, että liian tuima harjoitus ja kuri se saa miehet niin piruttuneiksi, että eivät tähtää tauluihinsa. Jotakin kiusaa he kai olettivat siitä herroille olevan. Näytti olevankin, koska suuri sotaherra kiroili ensin miehille ja ärjyi sitten kapteenille. Lelu oli vienyt kätensä lakin reunaan ja yritellyt selittää: herra eversti, herra eversti... Mutta eversti oli äyhkäissyt: — Seiskaa asennossa! Niinpä oli kapteeni Lelu saanut pinnistää kätensä reisiin ja seistä kuin pylväs, mitäpä sitten lienee miettinytkin. Leipä on itsekullekin kallis. Elämänkeinoa täytyy olla. Päämiehiä täytyy kumartaa. Ja sotamiehet olivat virnistelleet salaa: herrapa löytyi herrallekin. Virnistelkööt. Näkevät taasen piammiten, kuka on heidän herransa.

Kuten näkivätkin. Vaikka hänen täytyi nykyään jo olla varovainen, hillitä luontoaan. Sillä jokunen vuosi sitten oli hän tullut miehen tappajaksi, joutunut rähjäyksiin ja oikeuksiin ja saanut maksaa vähistä varoistaan eläkettä sen hengiltä lähteneen miehen äidille. Oli oltu harjoituksissa ja koko komppania oli komennettu maahan. Ja silloin hän oli hoksannut, että muutaman miehen selkä oli koholla, ikäänkuin olisi hän ilkeämielisesti pyllistänyt kohti takana seisoskelevia esimiehiään. Mitä? Oliko tämmöistä suvaittava? Eikö selkä ruvennut sujumaan suoraksi, pitkin maanpintaa? Kapteeni Lelu hyppäsi hänen selkäänsä ja silloin se kyllä oikeni, mutta samalla oli miehen alla ollut kanto tullut läpi ruumiin. Sen perästä sai kapteeni Lelu olla vähän katsovampi, varovaisempi, mutta ei ollut epäilemistäkään, etteikö tämä tapaus lisännyt pitkän pykälän miesten pelkoa ja kunnioitusta.

Mutta pelkäsivät ja kunnioittivatko he todella niin peräti? Ainakin joku heistä oli tehnyt hänelle pirullisen koiruuden joitakin päiviä sitten. No, se oli joku, ainoa, joka sellaista uskaltaisi. Kapteeni oli kävellyt myöhään illalla kasarmialueelle perunasäkki hartioillaan. Hän oli omituinen mies, hän ei turvautunut aina alaisiinsa. Hän saattoi tehdä itsekin sellaista, mitä muut upseerit teettivät sotamiehillään. Kun hänen perheessään siis oli ilmennyt perunan tarve, asteli hän kasarmin aidan ulkopuolelle, osti säkin ja ryhtyi kantamaan sitä asuntoonsa. Mutta porttivahti pysähdytti hänet: — Herra kapteeni, seis! Mitä säkissä on?

Kapteeni Lelu tunsi kyllä miehen. Hänen omia miehiään. Ollut väessä vuosikausia, vuoroin linnassa, vuoroin päävartiossa, vuoroin komppaniassa. Kapteeni Lelu muisti sangen hyvin, mistä tämä pitkä palvelus oli alkunsa saanut. Olivat ne ajat, jolloin hän ryhtyi ryyppimään. Ja tämä sotamies oli kerran ollut hakemassa hänelle viinaa. Siihen aikaan oli kapteeni Lelu vielä joskus valoisallakin, iloisellakin päällä. Niinpä hän oli antanut pienen pullon sotamiehellekin ja sanonut: — Nauti iloksesi. Sen se oli tehnytkin, ollut päissään ja viety päävartioon, mutta karannut sieltä. Hihkunut: — En minä sinne lähde! Herra minut on juottanut. Hakekaa sekin...

Vähältä piti, ettei kapteeni Lelu joutunut silloinkin tutkinnoihin. Mutta kaikki painettiin hautaan ja hiljaisuuteen kuitenkin. Ei kapteenia eikä sotamiestäkään rangaistu viinan viljelemisestä. Mutta kapteeni Lelun pahanilkiseksi ja kärtyisäksi käyvä, alkoholin turmelema luonto hankki sille sotamiehelle monista ja pienistä syistä pieniä rangaistuksia ja sitten rikkomusten uusittua vankeutta. Helppohan sitä on päällystön viisaalla ja tarkkaavalla kavaluudella järjestää vihaamilleen alaisilleen. Niin oli se mies yhä armeijassa. Ja nyt hän seisoi porttivahdissa ja sanoi:

— Herra kapteeni, seis! Mitä pussissa on?

Kapteeni kirosi ja sanoi, että luut yhteen konstailematta, ja aikoi kävellä edelleen.

Mutta vahti räpsäytti pyssynsä lukkoja ja sanoi uudestaan:

— Seis! Olen vartiomies ja velvollisuuksiini kuuluu tarkastaa, ettei mitään luvatonta kuljeteta kasarmialueelle.

Kapteeni päästi sarjan sadatuksia ja uhkauksia, jotka olisivat tyrmistyttäneet heikon miehen. Mutta tämä ei häikäillyt.

— Herra kapteeni, ei se parane nyt! Säkki auki.

Kapteeni Lelu näki, että tässä on tosi edessä. Tuo mies ei välitä mistään. Ampuu se, perkele. Ja pelko valtasi hänet iltaisessa hämärässä. Hän aukaisi säkin.

— Kaatakaa tielle, että näen mitä pohjalla on.

Pelko voitti kapteenissa kiukun, ja hän kaatoi perunansa tielle, aikoen sitten lähteä astumaan.

— Seis, herra kapteeni! Kerätkää perunat säkkiin ja viekää ne pois. Vartiomies ei saa sallia jätettävän mitään vierasta tavaraa vartiopaikalle.

Kapteeni tiesi, ettei kuula ole lujassa tuon vartiomiehen pyssynpiipussa. Henki on rakas sotilaallekin. Sitä ei saa menettää turhuuksiin, vaikka olkoonkin valmis vuodattamaan viimeisen veripisaransa isänmaan ja olevan järjestyksen puolesta. Kapteeni poimi perimänsä, nosti säkin hartioilleen ja käveli pois, sitä ennen sanottuaan vartiomiehelle, että hän vielä muistaisi tämän.

— Sen kyllä uskon, herra kapteeni.

Se sietikin uskoa. Sitä sotamiestä ei voinut saada rangaistukseen tästä, että hän ylen tarkasti seurasi ohjeita ja asetuksia, mutta muuten hän sai olla varma siitä, että putkaa ja vankeutta tulisi riittämään näköään toisista syistä.

Jonkinlaista mielenkiintoa tuottivat siis kapteeni Lelulle nämä päivät, kun hän palveluksessa tarkasteli ja mietti, miten voisi kostaa kärsimänsä loukkaukset. Sitä ei ollut aina helppo äkkiä keksiä, ja siksi hän oli eilisinäkin päivinä käynyt ylen pahantuuliseksi, raivostunut. Koko komppania oli saanut höykettä, hiki tippunut ja höyry noussut lävitse märkien takkien.

Sellainen mies oli kapteeni Lelu ja sellaiset olivat olleet hänen vaelluksensa pääpiirteet tähän saakka, kun hän asteli kohti komppaniaansa keväisenä päivänä, hiekan naristessa anturain alla.

Komppania seisoi valmiiksi järjestyneenä kasarminsa edessä, pioneerijoukko, hakkuineen, lapioineen ja kirveineen, kuormastokärryt täynnä muita tarvittavia työvälineitä. Kim kapteeni ilmestyi nurkan takaa, kääntyivät kaikki katseet, kaikkien kasvoista voi lukea: siinä se piru tulee.

Asianmukaiset eleet ja ilmoitukset suoritettiin ja komppania lähti marssimaan harjoituksiin.

Kaivettiin juoksuhautoja. Valtava kivenlohkare oli tiellä. Siihen oli porattu reikiä. Se aiottiin ampua kappaleiksi. Räjähdysaineet oli asetettu paikoilleen, tulilanka sytytetty.

Komppanian päällikkö seisoskeli paikalla yrmyn näköisenä. Jokaisen oli määrä juosta turvapaikkaan. Kapteeni Lelu juuri kääntyi lähteäkseen, kun tunsi takaapäin käsien kiertyvän nivusiinsa. Hänet tempaistiin ilmaan ja kantaa lennätettiin kiven päälle, jonka juuressa sytytyslanka sähisten paloi. Hän tiesi, että ne olivat juuri sen porttivahdissa olleen sotavanhuksen kädet, ja että hän makasi hänen sylissään, takaa kytkettynä, voimatonne kuin lapsi. Hän kuuli hänen huutavan korvansa juuressa:

— Pojat, kirjoittakaa kotipuoleen, että minä olen mennyt kapteenia kyytiin taivaaseen!

Tämä kaikki tapahtui äkkiä ilman enteitä. Ei kukaan ollut osannut aavistaa mitään. Alipäällystö ja miehistö kurkistelivat tyrmistyneinä suojavarustuksen takaa. Aurinko paistoi, sinisen taivaan alla lensi lauhkea tuuli ja linnun metallinen tiukutus kuului mäntypuista. Mutta kaikki he katsoivat valkein, liikkumattomin kasvoin näitä kahta, sotamiestä ja upseeria, harmaan kivijärkäleen pinnalla. Jonkun mieleen lennähti eilinen ilta, kun harjoitus loppui ja hiestä höyryävä komppania pääsi kasarmiin. Joku oli huomauttanut: — Se on tuo Kalamantteli oikea piru ja hullu, köytten vähyydessä irti. Siihen toinen: — Olisikohan tuosta miten monelle miehelle helpoitusta, jos sen vetäisi köydellä oksaan kiinni. Mutta sotavanhus sanoi: — Kärsikäähän, pojat! Ei se ole pitkäaikaista! Kukaan ei siinä erityistä huomannut. Kukin ajatteli: — Niinpä niin — toistasataa herätystä vain, mutta niissä sitä onkin nielemistä.

Mutta nyt sotavanhus makasi selällään tuolla kivellä ja piteli kapteeni Lelua päällään. Ja oli huutanut, että hän on kyytimies. He ovat matkalla taivaaseen.

Moniko poika lienee ehtinyt toivottaa mielessään: terve menemään! Aika oli lyhyt. Kapteeni Lelu oli maannut alussa kuin lamautuneena. Mutta nyt hän näkyi koettavan riuhtoa sotavanhuksen käsien oikenematonta rannetta, nyt hän huusi: — Apuun!

Mutta kukaan ei juossut kohti harmaata kiveä. Kukin tiesi sen sytytyslangan pituuden, joka sihisten paloi kiven juurella ja sen aineen äkkituimuuden, joka siellä odotti kolossaan. Kapteenin huuto oli kuin viimeinen merkki komppanialleen: kaikki katselevat päät painuivat piiloon. Samassa jymähti. Harmaat kallionkappaleet lentelivät. Linnun tiukutus mäntypuissa vaikeni. Mutta aurinko paistoi, ja suvisen tuulen puhina kävi oksastoissa sinisen taivaan alla, kuten ennenkin. Mutta ne kaksi kivellä maannutta olivat matkan alkaneet.

SOTAVANHUS

Tämä oli kolmas joulu armeijassa Askolan akan pojalle. Eikä ollut vieläkään tietoa, oliko se viimeinen.

Vilu ahdisti häntä arestikopin lattialla, missä hän makasi ikäänkuin joku muumio kääriytyneenä lakanaan ja vilttiin. — Saatanan kenut eivät olleet viitsineet lämmittää muuria. Sähkölamppu hehkui himmeänä ja keltaisena ja valaisi asunnon, jonka sisustus oli niukanlainen: nurkassa sylkikuppi ja hieman ylempänä lauta ja sillä raamattu.

Ulkona oli jouluyö. Kasarmeilta näkyivät tulet ja kuului höly sotamiesten viettäessä juhlaa niinkuin saivat ja osasivat.

Mutta arestikopin seinäin raoista ryömivät luteet Iitteinä ja punaisina, eikä Askolan akan poika saanut unta. Tuli siinä mieleen, että oli jouluyö ja muisti kotimökinkin, pienen ja etäisen, vanhan äitimuorin ja työn käyristämän isäukon. Ehkä he juuri olivat nauttineet kahvinestettä mustasta pannusta ja käyneet levolle, ehkä olivat muistaneet ainoata poikaansa, joka oli sotaväessä jo kolmatta joulua, eikä tainnut pois päästäkään. No, niinpähän tulisi isänmaa palvelluksi...

* * * * *

Yhtenä kesäkuisena päivänä oli Askolan akan poika saapunut kasarmiin. Aurinko paistoi ja pöly nousi. Askolan akan poika oli hoikka, kiharatukkainen sällin penikka, suonissaan jätkän rentoa ja huoletonta verta, vaikkapa sällinvinkeet vielä olivatkin jääneet siihen, että hän osasi ottaa ryypyn ja pelata korttia ja viljellä jätkäsananparsia ja kirouksia.

Vaistomaisesti hän aavisti edessään olevan ajan käyvän hakkauksiin entisten tottumustensa kanssa, vankeuden olevan vapauden sijalla. Siinä hän seisoi kädet syvällä housuntaskuissa ja katseli, kuinka tavaraa kertymistään kertyi edessään olevalle keltaiselle telttakankaalle. Hän ihmetteli, mitä mies teki moisella tavaranpaljoudella ja kehuskeli saavansa haltuunsa enemmän omaisuutta kuin ikipäivinä ennen.

— On siinä nyt rönää, sanoi hän ja pudottu ryminällä nyyttinsä kaappinsa eteen.

Useimpien nuorten miesten naamat olivat vakaat ja happamet, kun he käärivät hyntteensä kasaan ja alkoivat sovitella ylleen valtion asua. He miettivät niitä urakoita ja hikitöitä, joita olisi suoritettava näiden pukujen sisällä, ennen kuin nuo sivilinyytit jälleen olisivat käsissä.

Askolan akan poika ilmitoi omat mietteensä seuraavalla lauseella:

— Lujaa se vaatii Kemi-yhtiö, mutta tämä nokipuulaaki taitaa vaatia vielä lujempaa...

Askolan akan poika oli nyt alokas Suomen armeijassa. Hän ihmetteli, miksi miesten täällä piti sattua niin pillisuoriin riveihin, miksi kihot tuntikausia tälläilivät ojennusta, ikäänkuin siinä sitten seisottaisiin maailman aika. Miten monesti saikaan kiho hihkua rivin päässä — Hieman eteen se rumapärstöinen mies! Saman verran taakse! No, nyt, nyt... Ja sitten: poistukaa! Niin se työllä ja tuskalla rakennettu rivi oli hajallaan. Eikä Askolan akan poika käsittänyt, miksi vuoteitten piti olla juuri niin sileät ja poimuttomat, lakanat millilleen samalla linjalla ylitse kämpän. Monta kertaa reuhahti Askolan akan pojan vuode nurinniskoin lattialle, ja kokollepa se sitten sieltä nöyrästi ja kiroilematta ja koe saada siitä sileä ja pingoitettu.

Kun se viimeinkin kelpasi, kehoitti Askolan akan poika vuodettaan:

— No, sillä viisin sinä itsesi pingoita! Niin herralle kelpaat!