Part 6

"Miksi ei kirjaa koskevia seikkoja esitetty heti alussa oikeusistuimelle?" hän kysyi. "Minusta nähden siinä on peräti tärkeä johtolanka. Se seikka, että sieltä löydettiin kirja, olisi pitänyt ehdottomasti mainita heti. Lykkään asian tästä päivästä viikon päähän, ja te saatte tuoda silloin kirjan ja haastaa herra Spencer Levendalen tänne todistajaksi. Siis viikon päästä, herrat!"

Melky Rubinstein kääntyi, kuiskasi jotakin nopeasti Zillahille ja rouva Goldmarkille, pisti sitten kätensä Lauristonin kainaloon ja veti hänet nopeasti pois oikeussalista.

XI

TAKAOVI

Kadulle päästyään Melky kääntyi lähimmälle poikkikadulle ja viittasi Lauristonia seuraansa. Ennenkuin he olivat kulkeneet montakaan kyynärää hän painautui aivan kiinni toveriinsa ja vilkaisi varovasti taakseen.

"Takanamme vaanii yksi noita poliisipeijakkaita", virkkoi Melky. "Mutta sitähän juuri sopi odottaakin, herra -- he eivät tule jättämään teitä hetkeksikään näkyvistään, ennenkuin jompikumpi kahdesta asiasta on tapahtunut!"

"Mistä asioista?" kysyi Lauriston.

"Teidän on joko todistettava täysin pätevästi, että nuo sormukset kuuluvat teille ja olivat sitä ennen äiti raukallanne", sanoi Melky, "tai meidän on saatava käsiimme se ukkeli, joka nitisti setäni. Niin on asia! Herra! -- luotatteko turvallisesti minuun ja teette mitä neuvon? Se tapahtuu teidän hyväksenne."

"En tiedä mikä olisi sen parempaa", vastasi Lauriston hetkisen ajateltuaan. "Olette peräti kunnon mies, Melky -- siitä olen vakuutettu! Mitä tahdotte minun tekevän?"

Melky veti taskustaan kauniin kultakellon ja vilkaisi siihen.

"Nyt on päivällisen aika", hän sanoi. "Tulkaa mukanani rouva Goldmarkin luokse haukkaamaan muutamia suupaloja. Syödessämme sanon teille, mitä on tehtävä. Mietin asioita perin pohjin sillä välin kun tuo Parminter rääkkäsi Zillah parkaa, ja hiivatti sentään, teillä ei olen nyt muuta mahdollisuutta kuin yksi ainoa, ja siihen teidän on käytävä käsiksi heti! Tulkaa vain Praed-kadulle -- älkää välittäkö siitä, vaikka tuo ukkeli takanamme kuljeskeleekin kuin mikäkin varjo. Minä kykenen pääsemään hänestä voitolle yhtä helposti kuin voisin myödä hänen kellonsa! Tarvittaisiin kaikki Lontoon salapoliisit saattamaan minut ymmälle, jos vain haluaisin."

Viiden minuutin kuluttua he saapuivat rouva Goldmarkin ruokalaan. Melky, joka tunsi huoneuston täydellisesti, opasti Lauristonin erääseen sisähuoneeseen sellaiseen nurkkaan, jossa saattoi olla verrattain hyvässä rauhassa, ja kutsui tarjoilijattaren. Vasta sitten, kun he olivat päässeet ateriansa puoliväliin, hän viittasi mielessään olevaan asiaan. Hän kumartui aivan lähelle Lauristonia ja alkoi puhella.

"Herra!" hän kuiskasi. "Mistä te olette kotoisin?"

"Peeblesistä", vastasi Lauriston. "Kuulitte kai minun mainitsevan sen oikeussalissa."

"En ole käynyt koulua", virkkoi Melky. "Minulla ei ole mitään muuta aavistusta siitä, missä Peebles, on paitsi että se on Skotlannissa. Onko se kaukana siellä, tai missä se on?"

"Ei kaukana rajalta", vastasi Lauriston.

"Sinne pääsee siis muutamissa tunneissa, jos oikein arvaan", sanoi Melky. "Pääsettekö? Sepä hyvä, herra noudattakaa siis minun vihjaustani ja lähtekää sinne! Lähtekää sinne nopeasti."

Lauriston laski kädestään veitsensä ja haarukkansa ja jäi tuijottamaan Melkyä.

"Minkä ihmeen vuoksi?" hän huudahti.

"Löytääksenne jonkun -- kenet tahansa -- joka voi todistaa noiden sormusten kuuluvan teille", vastasi Melky juhlallisesti ja painokkaasti. "Ei kannata kieltää sitä tosiasiaa, että olette vaarallisessa asemassa. Poliisi kulkee aina suorinta ja helpointa tietä. Heidän suuntansa oli äsken täysin selvä -- Parminter sen ilmaisi. Heillä on nyt oma mielipide -- heillä on aina sellainen -- ja kun poliisit kerran muodostavat oman käsityksensä, ei mikään saa sitä lähtemään heidän päästään -- heidän viranomaistensa päistä ainakaan. Se, mitä he aikovat sanoa ja koettavat todistaa, on seuraavaa. Että te olitte kovassa pinteessä, suorastaan pennittömänä. Menitte herra Multeniuksen luokse -- te hiiviskelitte myymälän edustalla ja kurkistelitte akkunasta, jolloin huomasitte hänen olevan yksin tai ehkä näitte huoneen tyhjänä. Menitte sisään -- sieppasitte pari sormusta -- hän yllätti teidät -- te nitistitte hänet. Se on heidän mielipiteensä -- eikä Zillah voi vannoa, etteivät ne sormukset, joita väitätte omiksenne, kuulu hänen isoisälleen, ettekä te vielä toistaiseksi voi todistaa, että ne ovat teidän tai että ne aikaisemmin kuuluivat äidillenne! Herra, lähtekää heti tuonne Peeblesiin -- siekailematta -- ja etsikää käsiinne joku henkilö, joku vanha ystävä, joka voi vannoa tietävänsä noiden sormusten ilman pienintäkään epäilystä kuuluvan teille! Tuokaa se ystävä kerallanne -- tuokaa hänet, vaikka hänet olisi kuljetettava sairasvaunussa!"

Lauristonia oli Melkyn todistelu ja hänen antamansa neuvo järkyttänyt niin, ettei tarvittu mitään lisäselityksiä, jotta hän olisi ymmärtänyt sen järkevyyden. "Mutta -- kuinka minä voin päästä lähtemään?" hän kysyi. "Tuo poliisi vaaniskelee ulkopuolella -- tiedän olevani silmälläpidon alaisena iltapäivästä lähtien! He eivät missään tapauksessa päästä minua lähtemään Lontoosta, vaikka kuinka haluaisin! Todennäköisesti he vangitsisivat minut, jos huomaisivat minun menevän asemalle."

"Minun mielipiteeni tämänaamuisten tapausten jälkeen on se, että joudutte vankilaan ennen iltaa, jos jäätte tänne", huomautti Melky kylmäverisesti. "Löisin kympin vetoa siitä! Mutta tehän ette jää -- teidän täytyy lähteä! Tuolla syntymäseudullanne on varmisti joku, joka voi vannoa noiden kahden sormuksen olevan perheomaisuuttanne, ja teidän täytyy löytää käsiinne sellainen henkilö ja tuoda hänet tänne, jos vapautenne on teille kallis. Ja mitä tulee poliisin käsistä pujahtamiseen, niin minä järjestän sen teille, kunnollisesti! Kas niin, minkä verran teillä on rahaa, herra Lauriston?"

"Paljon", vastasi Lauriston. "Melkein neljäkymmentä puntaa -- ne rahat, jotka sain eilen illalla."

"Teettekö siis minun neuvojeni mukaan?" kysyi Melky. "Ja teettekö sen heti epäröimättä ja siekailematta, käymättä kotona Flitwick-muorin luona tai ilman muuta viivyttelyä?"

"Teen", vastasi Lauriston. "Teen sen, koska olen vakuutettu siitä, että olette oikeassa."

"Kuunnelkaa siis minua -- tarkoin", virkkoi Melky. "Näettekö tuon oven nurkassa? Niin pian kuin olette syönyt vanukkaanne, pujahtakaa tuosta ovesta. Huomaatte silloin olevanne pienellä pihalla. Lähtekää pois pihalta, jolloin tulette kapealle kujalle. Kulkekaa suoraan sitä myöten ja niin pääsette Market-kadulle. Astukaa suoraan Southwick-katua -- tiedättehän sen -- Oxfordin ja Cambridgen pengermälle, ja silloin näette ajuriaseman juuri edessä. Nouskaa ajopeleihin ja käskekää ajamaan Piccadillyn sirkukseen. Erotkaa hänestä siinä -- tehkää pieni kierros, ettei hän huomaa mitä aiotte -- ottakaa sitten toinen ajuri ja ajakaa St. Pancrasin kirkolle. Astukaa alas siellä ja saapastakaa King's Crossin asemalle. Ennätätte silloin helposti 3.15 lähtevään pohjoiseen junaan, ja kun kerran olette sinne päässyt, on kaikki hyvin! Matkustakaa Peeblesiin -- se on tärkeintä. Hiivatti sentään, herra Lauriston, se on nyt ainoa mahdollisuus!"

Viiden minuutin kuluttua, kun ei huoneessa ollut ketään muita kuin he kahden, Lauriston puristi sydämellisesti Melkyn kättä, lähti ulos nurkkaovesta ja katosi. Yksin jäätyään Melky veti esiin paperossikotelonsa ja alkoi poltella tyynesti ja rauhallisesti. Kun tarjoilijatar palasi, kuiskasi hän hänelle pari sanaa. Tarjoilijatar nyökkäsi ymmärtävän näköisenä, sillä Goldmarkilla tunsi jokainen Melkyn, ja jos tarjoilijattaret halusivat silloin tällöin jonkin korukapineen, toimitti Melky sen heille ostohinnalla.

"Antakaa nyt minulle kummankin lasku", Melky virkkoi. "Minä suoritan ne."

Mutta Melky antoi kulua kolme neljännestuntia, ennenkuin lähti ulommassa huoneessa olevan kassapöydän luokse.

Hän joi hitaasti kupin kahvia ja poltti muutamia paperosseja. Kului jokseenkin pitkä aika, ennenkuin hän astui Praed-kadulle pannen samalla kiinni päällystakkinsa nappeja. Hän huomasi, vaikka ei sitä mitenkään ilmaissut, heti ensimmäisellä silmäyksellä saman miehen, joka oli seurannut Lauristonia ja häntä oikeustalosta asti. Hänen huomiokykynsä oli melkein yliluonnollisen tarkka, ja niin saattoi hän panna merkille, että mies säpsähti hämmästyksestä. Mutta Melky ei näyttänyt eikä tuntenut minkäänlaista hämmästystä, kun vartija tuli hänen jäljessään.

"Tehän tunnette minut, herra Rubinstein", virkkoi mies melkein anteeksipyydellen. "Tiedätte tietysti, että me pidämme silmällä tuota nuorta skotlantilaista -- meidän täytyy! Hänhän meni tuonne Goldmarkille teidän kanssanne? Onko hän vieläkin siellä?"

"Minusta tuntuu, ettette oikein pysty tehtäväänne", huomautti Melky kylmästi. "Hän lähti pois noin kolme neljännestuntia sitten. Meni kotiin minun ymmärtääkseni."

Mies kääntyi pois nähtävästi hämmästyneenä, mutta yhtä selvästi uskoen Melkyn sanat. Hän lähti liikkeelle Star-kadulle päin Melkyn astellessa hiljalleen panttitoimistoon. Hänestä tuntui välttämättömältä kertoa Zillahille, mitä hän oli tehnyt.

Rouva Goldmark oli yhä Zillahin luona. Melky kertoi tarinansa heille molemmille. Zillah kuunteli sitä salaamatta mielenhuojennustaan. Rouva Goldmark, joka nuorena ja sievänä leskenä oli taipuvainen tunteellisuuteen, katseli Melkyä ihailevasti.

"Hyväinen aika! Tepä vasta olette nokkela, herra Rubinstein!" hän huudahti taputtaen lihavia käsiään. "Mitä minuun tulee, en olisi voinut keksiä sellaista, vaikka olisin miettinyt sata vuotta! Mutta te olette niin nopeaälyinen."

Melky painoi sormella nenänsyrjäänsä.

"Tiedättekö mitä, rouva Goldmark?" hän virkkoi. "Minä en aio sallia noiden poliisien kajota nuoreen Lauristoniin, en totisesti. Minulla on omat ajatukseni tästä jutusta -- odottakaahan vain siksi, kunnes lasken käteni johonkin henkilöön. Eikö se ole teille kaikille selvää? Jos löydän oikean miehen, niin silloin ei tähän nuorukaiseen enää lankea minkäänlaista varjoa, vai mitä? Niin, minä en ole mikään tomppeli, rouva Goldmark, älkää erehtykökään sitä luulemaan!"

"Uskon teihin varmasti", vakuutti rouva Goldmark. "Niin, teillä ei tosiaankaan ole silmät suotta päässänne, herra Rubinstein!"

Zillah, joka oli kuunnellut hajamielisesti näitä kohteliaisuuksia, kääntyi äkkiä serkkunsa puoleen.

"Mitä aiot sitten tehdä, Melky?" hän kysyi. "Mikä merkitys tuolla kirjalla oikein on? Ja millaisiin toimenpiteisiin aiot ryhtyä?"

Mutta Melky nousi seisomaan, pudisti päätään ja napitti päällystakkinsa aivan kuin olisi napittanut sen sisäpuolelle joukon syviä salaisuuksia.

"Se, mitä sinun, Zillah, ja myöskin teidän, rouva Goldmark, on nyt juuri tehtävä", hän virkkoi, "on pitää omana tietonanne se, mitä olen pannut nuoren Lauristonin tekemään. Siitä ei saa pukahtaa sanaakaan! Jos joku noista poliiseista tulee tänne häntä kysymään, niin ette tiedä mitään -- ymmärrättekö? Ette ole nähnyt häntä sen koommin, kun hän lähti minun kanssani oikeustalosta -- ymmärrättekö? Niinhän muuten onkin asian laita. Ja mitä muuhun tulee, jättäkää se nöyrimmälle palvelijallenne."

"Voi, kuinka älykästä!" huudahti rouva Goldmark. "Minun älyni ei riitä mihinkään muuhun kuin liikkeeni hoitamiseen!"

"Mutta eikö siinä sitten näy älyä?" virkkoi Melky ihaillen. "Mitä olenkaan aina sanonut teistä, rouva Goldmark? Enkö ole aina sanonut, että olette taitavin liikettä hoitava nainen koko Paddingtonissa. Eikö sellaisessa ilmene älyä? Voi, minun mielestäni teillä on erittäin hyvät hengen lahjat, rouva Goldmark!"

Tämän kohteliaisuuden lausuttuaan Melky erosi rouva Goldmarkista ja Zillahista ja palasi asuntoonsa. Katua astellessaan hän huomasi rouva Flitwickin oven edustalla odottelevan vuokra-ajurin.

Sisällä huonossa eteishuoneessa hän tapasi kelpo emäntänsä puhelemassa erään vieraan -- hyvin puetun nuoren herran kanssa, joka ilmeisestikin teki kysymyksiä. Rouva Flitwick kääntyi Melkyyn huojentuneen näköisenä.

"Ehkä te, herra Rubinstein, voitte sanoa tälle herralle, missä herra Lauriston on", hän virkkoi. "En ole nähnyt häntä sen koommin, kun hän lähti ulos heti aamulla."

Melky katseli vierasta tarkoin. Sitten hän mitään sanomatta viittasi vierasta tulemaan ulos ja käveli hänen kanssaan niin kauas, etteivät toiset voineet kuulla heitä.

"Olettekohan hänen skotlantilainen ystävänsä?" kysyi Melky. "Se sama, jolta tuli rahalähetys eilen illalla?"

"Olen", myönsi vieras. "Näen teidän olevan selvillä asiasta. Nimeni on Purdie -- John Purdie. Missä Lauriston on? Haluaisin erikoisesti tavata häntä."

Melky taputteli nenänsä syrjää ja kuiskasi.

"Hän on matkalla sinne, josta te tulette, herra", hän virkkoi. "Kas niin -- minä tiedän, kuka te olette, ja hetken kuluttua te tunnette minut. Tulkaahan huoneeseeni!"

XII

PEEBLESILÄINEN YSTÄVÄ

Melkyllä, rouva Flitwickin tärkeimmällä asukkaalla, oli hallussaan, niin kuin emännällä oli tapana sanoa, kadunpuoliset vierashuoneet -- kaksi perättäistä kamaria. Toinen niistä oli kalustettu oleskeluhuoneeksi, ja sinne hän nyt vei Lauristonin ystävän, kehoitti häntä vieraanvaraisesti istumaan ja rupesi tarkastelemaan häntä. Heti hän arvioi herra John Purdien siksi, mikä hän olikin -- varakkaaksi, hyvin puetuksi, tarmokkaaksi, nuoreksi liikemieheksi, joka oli todennäköisesti aina ollut tekemisissä tärkeitten ja arvokkaitten asioitten kanssa. Hyvin tyytyväisenä tähän alkutarkasteluun hän kävi heti käsiksi hetken tärkeimpään asiaan.

"Herra", aloitti Melky vetäen tuolin Purdien viereen ja omaksuen heti salaista luottavaisuutta ilmaisevan äänensävyn ja käytöksen. "Olen kuullut teistä. Minä ja herra Lauriston olemme läheisiä ystäviä. Nimeni on Rubinstein -- Melchior Rubinstein, jota tavallisesti sanotaan Melkyksi. Tiedän teistä kaikki -- olette se Lauristonin ystävä, jolta hän pyysi vähän apua päästäkseen lävitse muutamista vaikeuksista ikäänkuin -- eikö niin? Aivan oikein -- ja te lähetitte hänelle aluksi kaksikymmentä puntaa, jotka hän saikin eilen. Samalla kerralla hänelle tuli toisetkin kaksikymmentä puntaa parista kirjallisesta työstä -- kertomuksista, herra! -- olisinpa suonut, että hän olisi saanut rahanne ja nuo toisetkin rahat käsiinsä tuntia aikaisemmin! Hiivatti sentään -- jospa nuo kirjeet vain olisivat tulleet aikaisemmassa postissa, olisi se säästänyt häneltä aika paljon harmia!"

"Kuulkaahan -- minulla ei ole pienintäkään aavistusta siitä, mitä puhutte", virkkoi Purdie hyvänluontoisesti. "Ilmeisestikin te tiedätte enemmän kuin minä. Minä tunsin Andie Lauristonin hyvin niihin aikoihin, jolloin hän lähti Peeblesistä, mutta sen koommin en ole nähnyt häntä enkä kuullut hänestä, ennenkuin hän kirjoitti minulle hiljattain. Mistä oikein on kysymys, ja miksi hän on lähtenyt takaisin Peeblesiin? Ilmoitin hänelle tulevani tänne aivan näinä päivinä. Tässä nyt olen, ja hän on lähtenyt!"

Melky työnsi tuolinsa vieläkin lähemmäksi vierastaan, loi varovaisen silmäyksen ovelle ja alensi ääntään.

"Aion kertoa teille kaikki siitä asiasta, herra", hän virkkoi. "Tiedän, että teillä skotlantilaisilla on erikoisen hyvä ymmärryskyky, ja te oivallatte koko jutun kyllä nopeasti. Kuunnelkaa nyt minua, herra Purdie, aivan kuin olisin tärkeää juttua esittävä asianajaja ja teidän pitäisi heti ruveta vastaamaan hänelle."

John Purdie, joka oli jo havainnut isäntänsä yhtä mieltäkiinnittäväksi kuin huvittavaksikin henkilöksi, kuunteli tarkoin Melkyn kertoessa hänelle Lauristonin teoista ja seikkailuista siitä hetkestä lähtien, jolloin hän oli mennyt panttaamaan kelloaan Multeniuksen liikkeeseen, siihen asti, jolloin hän oli Melkyn ehdotuksesta lähtenyt salaa ja kiireesti Peeblesiin. Melky ei unohtanut ainoaakaan yksityisseikkaa. Hän kertoi tarkoin jokaisesta tärkeästä kohdasta ja pani erikoisen painon ruumiintarkastajan kuulustelussa sattuneisiin seikkoihin. Lopuksi hän vetosi luottavasti puhetoveriinsa.

"Ja nyt kysyn teiltä, herra -- avomielisesti!" päätti Melky. "Olisinko voinut neuvoa häntä paremmin kuin neuvoin? Eikö hänen ollut parempi lähteä sinne missä voi hankkia todistajan puolestaan kuin antautua vaaraan tulla vangituksi ja suljetuksi sellaiseen paikkaan, missä hän ei voisi tehdä mitään omaksi hyväkseen. Mitä nyt sanotte, herra Purdie?"

"Aivan niin", myönsi Purdie mietittyään vielä vähän aikaa. "Luulen teidän menetelleen oikein. Epäilemättä hän voi saada käsiinsä joitakin vanhoja peeblesiläisiä ystäviä, jotka voivat varmasti muistaa hänen äitinsä omistaneen nuo kaksi sormusta. Mutta teidän täytyy muistaa eräs asia. Sanotte poliisin vartioineen häntä eilisestä iltapäivästä lähtien. No niin, kun he huomaavat hänen paenneen, pitävät he sitä raskaana ja hyvin todennäköisenä rikollisuuden todisteena. He tulevat väittämään hänen paenneen tuomiota!"

"Ei se haittaa, herra, jos Lauriston palaa mukanaan syyttömyyden todistus", huomautti Melky.

"Niin -- mutta he eivät odota sitä", virkkoi Purdie. "He varmasti kohottavat oikean takaa-ajohuudon hänen lähdettyään. Hän ei ole sitä lajia, josta voisi erehtyä tai joka voisi jäädä huomaamatta -- jollei hän ole aika lailla muuttunut näinä parina vuonna -- hän on aina ollut komea poika."

"Niin on nytkin", huomautti Melky, "niin on nytkin".

"No niin", jatkoi Purdie. "Tahtoisin nyt tehdä teille erään ehdotuksen. Minusta näyttää nyt viisaimmalta teidän ja minun lähteä suoraa päätä poliisiviranomaisten, luokse ja kertoa heille peittelemättä Lauristonin matkustaneen hankkimaan todistuksia siitä, että nuo sormukset todella olivat hänen, ja että hän palaa päivän parin kuluttua sen todistuksen keralla. Se luultavasti tyydyttää heitä -- toivoakseni minä voin vielä lisätä yhden seikan, joka auttaa lisäksi. Me emme halua sellaisten ajatusten pääsevän valtaan, että nuorukainen on lähtenyt mieluummin pakoon kuin alistunut mahdollisesti häneen kohdistuvaan syytteeseen murhasta, ymmärrättehän!"

"Käsitän aivan teidän tarkoituksenne, herra, aivan täsmälleen", myönsi Melky. "Minä yhdyn teihin! Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Tietysti ei ole laisinkaan välttämätöntä mainita poliisille tarkemmin minne hän on lähtenyt -- vai mitä?"

"Ei suinkaan!" sanoi Purdie. "Mutta minä ilmoitan heille meneväni takuuseen hänen palaamisestaan. Sovitteko te molemmat keskenänne siitä, millä tavoin pääsette yhteyteen toistenne kanssa?"

"Sovimme", vastasi Melky. "Jos jotakin erikoista tapahtuu näinä parina ensimmäisenä päivänä, on minun määrä sähköttää hänelle postitoimistoon Peeblesiin. Jos hän löytää mitä haluaa, sähköttää hän minulle heti paikalla."

"Hyvä on", virkkoi Purdie. "Sitten vielä yksi asia. Mainitsitte minulle herra Spencer Levendalesta ja siitä kirjasta, joka oli joutunut niin omituisella tavalla panttitoimistoon. Minä tunnen sattumalta herra Levendalen -- oikein hyvin."

"Oikeinko totta, herra!" huudahti Melky. "Kylläpä maailma on pieni."

"Tapasin herra Spencer Levendalen viime syyskuussa -- kaksi kuukautta sitten", jatkoi Purdie. "Hän oleskeli silloin eräässä hotellissa ylänkömailla lastensa ja heidän kotiopettajattarensa kanssa. Minä asuin samassa hotellissa kuukauden päivät, ja hän ja minä kalastelimme usein yhdessä. Tulimme hyviksi ystäviksi, ja hän pyysi minua käymään luonaan, kun ensi kerran tulen kaupunkiin. Ja tässä nyt olen. Kun ensin olemme käyneet poliisilaitoksella, menen Sussex-aukiolle ja kerron herra Levendalelle olevani Lauristonin ystävä ja sanon, että Lauriston on vaarassa tämän jutun vuoksi, ja pyydän häntä puhumaan minulle enemmän tuosta kirjasta!"

Melky hypähti seisomaan ja puristi vieraansa kättä.

"Herra, te olette oikeaa lajia", hän virkkoi kiihkeästi. "Tuolla kirjalla on jotakin yhteyttä jutun kanssa! Minun käsitykseni mukaan se mies, joka vei tuon kirjan panttitoimistoon, on sama, joka nitisti vanhan sukulaisraukkani -- se on varma, herra! Levendale ei tahtonut kertoa meille juuri mitään tänä aamuna -- mahdollisesti hän puhuu teille enemmän. Auttakaa tekin Lauristonia, herra -- me pelastamme hänet pulasta."

"Te näytätte olevan hyvin suopea häntä kohtaan", huomautti Purdie. "Hän on ilmeisesti miellyttänyt teitä."

"Ja Zillah-serkkuani", vastasi Melky tuttavallisesti hymyillen. "Zillah -- koko Paddingtonin sievin tyttö, herra -- on ihan pihkaantunut tuohon nuorukaiseen. Ja -- vielä sananen korvaanne, herra -- Zillah on kasvatettu hienon naisen tavoin, ja nyt ukon kuoltua hän perii sellaisen omaisuuden, joka voisi saada neekerin kalpenemaan! Eikä siinä ole minkäänlaista erehdystä. Hoidelkaa asia kuntoon, herra!"

"Minä pidän huolen siitä", virkkoi Purdie. "Kas niin, nyt nuo poliisit. Kuulkaahan, onkohan tässä lähistöllä hyvää hotellia? Minulla on kaikki kapineeni tuolla alhaalla ajurinrattaissa. Ajoin tänne suoraan asemalta, koska halusin heti tavata Andie Lauristonia."

"Raha ei luullakseni merkitse teille mitään, herra?" kysyi Melky luoden asiaa ymmärtävän katseen nuoren skotlantilaisen ulkomuotoon, jossa näkyi selviä varallisuuden merkkejä.

"Ei kohtuullisissa rajoissa", vastasi Purdie.

"Sitten sopii Great Western-hotelli Praed-kadun päässä", virkkoi Melky. "Se sopii teidän kaltaisellenne nuorelle herralle ihan oivasti. Ja te olette aivan likellä."

"Tulkaa siis kanssani", virkkoi Purdie. "Ja sitten poliisilaitokselle."

Keskusteltuaan puoli tuntia yksityisesti poliisiviranomaisten kanssa Purdien onnistui saada heidät ymmärtämään muutamia seikkoja uudessa valossa. He alkoivat katsella asioita toisin. Tässä oli varakas nuori skotlantilainen tehtailija, taatussa yhteiskunnallisessa asemassa oleva henkilö, joka voi mennä takuuseen Andrew Lauristonin puolesta useammassa kuin yhdessä suhteessa, joka oli tuntenut hänet lapsuudesta asti ja luotti täydellisesti häneen ja hänen sanaansa, sekä oli vakuutettu siitä, että tultaisiin ehdottoman varmasti huomaamaan todeksi se, mitä Lauristen oli sanonut sormuksista ja Daniel Multeniuksen löytämisestä. He suostuivat mielellään luopumaan enemmistä toimenpiteistä Lauristonin suhteen, kunnes hän palaisi -- ja Purdie huomasi pakostakin hymyillen, että he nimenomaan välttivät kyselemästä minne hän oli lähtenyt. Hän palasi tuosta keskustelutilaisuudesta Ayscoughin saattaessa häntä, ja ulkopuolella odotteleva Melky huomasi asiain luistaneen hyvin.

"Ehkäpä hyväntahtoisesti ilmoitatte minulle täkäläisen osoitteenne, herra Purdie", virkkoi Ayscough. "Mahdollisesti esiintyy asianhaaroja, joista tahtoisin ilmoittaa teille."

"Great Western-hotelli", sanoi Purdie. "Asun siellä, kunnes Lauriston on palannut ja tämä asia on täysin selvitetty, mikäli se häntä koskee. Tulkaa sinne, jos haluatte tavata minua. Hyvä on", hän jatkoi kävellessään Melkyn kanssa pois poliisiasemalta. "He hyväksyivät minun takuuni eivätkä tee mitään, ennenkuin Lauriston palaa. No niin, te tunnette tämän seudun, minä en -- neuvokaa minulle tie Sussex-aukiolle -- menen nyt heti tervehtimään Levendalea."

John Purdiella oli kaksinkertainen syy mennä tervehtimään herra Spencer Levendalea. Hän oli Melkylle maininnut, että Levendale heidän tavatessaan ylänkömailla oli ollut leski, jolla oli mukanaan lapsensa ja näiden kotiopettajatar. Mutta hän ei ollut kertonut rakastuneensa kotiopettajattareen eikä sitä, että yhtenä syynä hänen Lontooseen tuloonsa juuri silloin oli ollut uudistaa tuttavuutensa hänen kanssaan. Pääasiassa tätä kotiopettajatarta hän ajatteli seisoessaan Sussex-aukion varrella olevan suuren talon portailla -- ehkäpä hän muutaman minuutin kuluttua tapaisi hänet jälleen.