Part 5

"On eräs todistaja, joka on vapaaehtoisesti tarjoutunut esittämään mitä tietää", virkkoi puheenjohtaja. "Mielestäni se on erittäin tärkeää. Meidän on paras kuunnella sitä nyt tässä kohdassa. Benjamin Hollinshaw!"

Melkyltä pääsi omituinen murahdus, ja hän vilkaisi Lauristoniin.

"Tuolla miehellä on myymälä aivan vastapäätä. Hiivatti sentään -- mitä hänellä on sanottavaa?"

Benjamin Hollinshaw astui esiin. Hän oli nuorehko, jokseenkin itsetietoisen näköinen henkilö, joka astui todistajain aitioon aivan kuin hän olisi koko ikänsä suorittanut erittäin tärkeitä asioita ja pitäisi täysin luonnollisena seikkana, että niin tulisi nytkin käymään. Hän vannoi valansa ja katseli oikeusistuimen jäseniä vähän ylpeän näköisenä juuri kuin ilmaistakseen, että hän tulisi nyt paljastamaan tärkeämpiä seikkoja kuin kukaan saattoi ymmärtää. Saatuaan kehoituksen ilmaista tietonsa hän kertoi mitä tiesi, ilmeisestikin nauttien sen esittämisestä. Hänellä oli kauppa Praed-kadun varrella, tarkemmin sanoen käytettyjen vaatteiden kauppa. Hän oli omistanut sen jo monta vuotta perintönä isältään. Tietysti hän muisti eilisen iltapäivän. Noin puoli kuusi hän seisoskeli myymälänsä ovella. Se oli suoraan vastapäätä Daniel Multeniuksen ovea. Oli tullut jo pimeä, ja kadulla oli jonkin verran sumuakin, ei paljoa, mutta sentään sakeahkosti. Daniel Multeniuksen akkuna oli valaistu, mutta vain parilla kaasulampulla. Panttitoimiston sisäänkäytävän yläpuolella oleva ulkoneva osoitekilpi oli valaistu. Seisoessaan siinä ovellaan ja katsellessaan Multeniuksen puolelle hän ei muutamaan minuuttiin nähnyt kenenkään menevän sinne sisälle tai lähtevän sieltä. Mutta sitten hän huomasi Edgware-tieltä päin tulevan nuoren miehen, jonka käytös aika lailla hämmästytti häntä. Kuljettuaan hitaasti Multeniuksen myymälän ohitse nuori mies pysähtyi, kääntyi ja rupesi katselemaan sisään ulko-oven yläruudusta. Kerran tai pari hän kurkisteli sieltä. Sitten hän meni akkunan äärimmäiseen reunaan ja katseli sisään yhtä uteliaasti ja tarkasti juuri kuin olisi tahtonut saada selville kuka sisällä oli. Hän asettautui sitten eri kohdille akkunan taakse koetellen, kuinka parhaiten näkisi sisään. Viimein hän meni sivukäytävään ja astui sisään siitä ovesta, jota panttitavaraa tuovat ihmiset tavallisesti käyttävät. Hollinshaw jäi sitten myymälänsä ovelle muutamiksi minuuteiksi -- viipyen vielä siihen asti, kunnes äskeinen todistaja saapui paikalle. Hän näki Ayscoughin menevän sisään Multeniuksen ulko-ovesta ja pysähtyvän heti -- sitten ovi sulkeutui, ja hän itse meni omaan myymäläänsä, sillä hänen vaimonsa kutsui häntä juuri silloin teelle. "Näittekö mainitsemanne nuoren miehen aivan selvästi?" kysyi ruumiintarkastaja.

"Yhtä selvästi kuin teidätkin", vastasi todistaja.

"Näettekö hänet täällä?"

Hollinshaw kääntyi äkkiä ja osoitti Lauristonia.

"Tuolla on se nuori mies", hän sanoi vakuuttavasti.

Kaikkien kurkottaessa kaulaansa Melky kuiskasi Lauristonille.

"Teillä olisi pitänyt olla lakimies apulaisena", hän virkkoi. "Hiivatti sentään -- minähän olen oikea tomppeli, kun en ajatellut sitä! Olkaa varuillanne -- oikeuden puheenjohtaja katselee teitä!"

Jokainen saapuvilla olevista tosiaankin tuijotti Lauristoniin. Sitten puheenjohtaja kääntyi hänen puoleensa.

"Haluatteko kysyä jotakin tältä todistajalta?" hän sanoi.

Lauriston nousi seisomaan.

"En", hän vastasi. "Se on aivan totta, mitä hän sanoi. Nimittäin mikäli se koskee minua."

Puheenjohtaja epäröi hetkisen. Sitten hän viittasi Hollinshawia poistumaan todistajain aitiosta ja kääntyi taas Lauristoniin.

"Nyt haluamme kuulla teidän todistuksenne", hän virkkoi. "Ja -- sallikaa minun huomauttaa teille varalta, ettei teillä ole minkäänlaista velvollisuutta sanoa sellaista, mikä syyttäisi teitä rikoksesta."

IX

KENEN NE SORMUKSET OLIVAT?

Kiinnittämättä laisinkaan huomiota, siihen, että Melky, joka näytti aivan kuin istuvan tulisilla hiilillä, koetti kuiskata joitakin neuvoja, Lauriston nousi heti seisomaan ja astui todistajain aitioon. Yleisön paikoilla istuvat naiset vilkaisivat häneen ihaillen ja uteliaasti -- noin kaunis nuorukainen, kuiskasi eräs hentomielinen nainen, on käynyt vanhan herra Multeniuksen tapaisen miesparan kimppuun. Ja jokainen muu oikeuden puheenjohtajasta sanomalehtien uutishankkijaan asti, joka alkoi uskoa saavansa tänä aamuna sittenkin hyvän uutisen, tarkasteli häntä kiinteästi. Tässä oli kuitenkin se todistaja, joka oli löytänyt panttilainaajan ruumiina.

Lauriston, vähän punastuneena jouduttuaan näin suuren mielenkiinnon esineeksi, vastasi alkukysymyksiin sujuvasti ja viivyttelemättä. Hänen nimensä oli Andrew Carruthers Lauriston. Iältään hän oli melkein kaksikymmentä kaksi vuotta. Hän oli syntyisin Peeblesistä Skotlannista -- jo manalle menneen Andrew Lauristonin ainoa poika. Hänen isänsä oli vapaakirkollinen pappi. Hänen äitinsäkin oli kuollut. Hän itse oli tullut Lontooseen noin kaksi vuotta sitten -- heti äitinsä kuoleman jälkeen. Viimeksi kuluneina viikkoina hän oli asunut rouva Flitwickin luona Star-kadulla -- se oli nyt hänen nykyinen osoitteensa. Hän oli kirjailija -- kirjoitti kertomuksia ja novelleja. Hän oli kuullut kaikkien äskeisten todistajain lausunnot, myöskin viimeisen, herra Hollinshawin. Kaikki, mitä tämä oli sanonut, oli totta. Oli aivan totta, että hän oli mennyt Multeniuksen panttitoimistoon noin puoli kuusi edellisenä iltapäivänä omalle asialleen. Hän oli kurkistanut sisään sekä molemmista ovista että akkunasta ennenkuin astui toimistoon. Hän halusi tietää kuka oli myymälässä, herra Multeniusko vai hänen tyttärentyttärensä. Ja siihen oli hyvinkin yksinkertainen syy: hän ei ollut koskaan suorittanut asioitaan herra Multeniuksen kanssa, ei ollut tietääkseen häntä edes nähnytkään, mutta hän oli aikaisemmin tehnyt kauppaa neiti Wildrosen kanssa ja toivoi, mikäli mahdollista, saavansa selvittää asiansa nytkin hänen kanssaan. Hän ei tosiaankaan nähnyt myymälässä ketään kurkistaessaan sisään sekä akkunasta että ovenruudusta. Sen vuoksi hän kiersi panttitoimistoon sivukäytävästä.

Kaikki tämä saatiin kuulla vastauksina puheenjohtajan esittämiin kysymyksiin, joka nyt vaikeni ja vilkaisi Lauristoniin jokseenkin ystävällisesti. "Epäilemättä olette jo selvillä siitä, että teidän eilisiltainen käyntinne panttitoimistossa näyttää tai voi ainakin näyttää jonkin verran epäilyttävältä muutamien asianhaarain vuoksi", hän virkkoi. "Tahtoisitteko nyt kertoa oikeusistuimelle omalla tavallanne täsmälleen, mitä tapahtui ja mitä huomasitte astuttuanne sisään panttitoimistoon?"

"Sitä juuri toivonkin", vastasi Lauriston halukkaasti. "Olen jo kertonutkin sen useammin kuin kerran poliisille ja herra Multeniuksen omaisille -- kerron sen vieläkin niin selvästi ja lyhyesti kuin voin. Menin erääseen panttiosastoon, joka oli ensimmäisenä sivuoven vieressä. En nähnyt ketään, en kuullut ketään. Koputin myymäläpöytään -- kukaan ei tullut. Silloin kurkistin toisen osaston kautta taempana olevaan asuinhuoneeseen, jonka ovi oli selällään. Näin heti vanhan miehen, jonka otaksuin herra Multeniukseksi. Hän makasi lattialla -- jalat olivat avonaiseen oveen päin ja pää takkamatolla lähellä tuliristikkoa. Hyppäsin silloin heti myymäläpöydän ylitse ja menin asuinhuoneeseen. Paikalla huomasin hänet kuolleeksi ja melkein heti kiirehdin ulko-ovelle hakeakseni apua. Ovella törmäsin herra Ayscoughiin, joka oli juuri tulossa sisään minun avatessani ovea. Kerroin hänelle heti löydöstäni. Siinä on avoimesti kerrottuna kaikki mitä tiedän asiasta."

"Ettekö kuullut kenenkään liikkuvan myymälän sisällä tai lähistöllä silloin, kun te astuitte sisään?" kysyi ruumiintarkastaja.

"En kuullut mitään", Lauriston vastasi. "Siellä vallitsi täysi hiljaisuus."

"Minkä vuoksi menitte sinne?"

"Lainaamaan rahaa kahta sormusta vastaan."

"Olivatko ne teidän omaisuuttanne?"

"Olivat."

"Olitteko ollut siellä aikaisemmin jollakin sentapaisella asialla?"

"Vain kerran."

"Milloin?"

"Viime viikolla", vastasi Lauriston. "Panttasin siellä, kelloni."

"Olette siis ollut rahapulassa?"

"Olen. Mutta vain jonkin aikaa -- odotin rahalähetystä."

"Toivoakseni olette sen sittemmin saanut", huomautti puheenjohtaja.

"Herra Ayscough oli luonani rahalähetyksen saapuessa", sanoi Lauriston vilkaisten salapoliisiin. "Tapasimme sen -- tarkemmin sanoen kaksi kirjettä -- asunnostani, kun lähdimme sinne yhdessä heti sen jälkeen, mitä juuri olen kertonut teille."

"Olitte edellisellä kerralla suorittanut asianne tyttärentyttären kanssa?" kysyi ruumiintarkastaja. "Ette ollut siis nähnyt vanhusta?"

"En koskaan tietääkseni nähnyt herra Multeniusta, ennenkuin tapasin hänet kuolleena asuinhuoneensa lattialla", vastasi Lauristen.

Puheenjohtaja kääntyi poispäin tästä todistajasta ja katsoi siihen pöytään päin, jonka ääressä herra Parminter ja poliisiviranomaiset istuivat. Herra Parminter nousi hitaasti seisomaan, vilkaisi Lauristoniin ja esitti ensimmäisen kysymyksensä rauhallisella, melkein lempeällä äänellä aivan kuin olisi aikonut antautua todistajan kanssa ystävälliseen jutteluun.

"Teidän kunnianhimonanne on siis kirjaileminen?" hän kysyi.

"Minä olen kirjailija", vastasi Lauriston.

Herra Parminter veti esiin nuuskarasian ja otti hyppysellisen nuuskaa.

"Oletteko julkaissut paljon?" hän kysyi kuivasti.

"Pari kolme kertomusta -- lyhyitä."

"Tuottivatko ne paljon rahaa?"

"Viisi puntaa kumpikin."

"Oletteko tehnyt mitään muuta elatukseksenne siitä lähtien kuin tulitte Lontooseen kaksi vuotta sitten?"

"En ole."

"Kuinka paljon olette ansainnut kynällänne tänne tulonne jälkeen?"

"Noin kolmekymmentä puntaa."

"Kolmekymmentä puntaa kahtena vuotena."

"Millä olette elänyt?"

"Minulla oli rahaa ennestään", vastasi Lauriston. "Minulla oli kaksi sataa puntaa kotoa lähtiessäni."

"Ja milloin se loppui?" kysyi Parminter.

"Viime viikolla."

"Ja niin veitte kellonne panttitoimistoon. Ja eilen, kun eivät odottamanne rahat olleet saapuneet, teidän oli pakko mennä taas panttitoimistoon? Mukaanne otitte, niin kuin juuri sanoitte, kaksi sormusta -- teidän omaisuuttanne. Olenko oikeassa?"

"Täysin oikeassa -- kaksi sormusta -- minun omaisuuttani."

Herra Parminter kääntyi puhelemaan erään poliisiviranomaisen kanssa, joka nostaen syrjään erään edessään olevan ruskean paperiarkin paljasti saman sormustarjottimen, jonka Lauriston ja Ayscough olivat nähneet Multeniuksen asuinhuoneen pöydällä. Samalla Parminter nosti omia papereitaan ja otti niiden alta esiin Lauristonin sormukset. Hän otti ne, pani kämmenelleen ja ojensi ne todistajaa kohti.

"Nämä sormuksetko te veitte panttitoimistoon?" hän kysyi.

"Niin", vastasi Lauriston. "Ne ovat äitini sormukset."

Parminter osoitti tarjotinta. "Näittekö tämän asuinhuoneessa, jossa tapasitte vainajan?" hän kysyi. "Näin."

"Tuntuiko teistä kummalliselta, että omat sormuksenne muistuttivat niin huomattavasti tällä tarjottimella olevia?"

"Ei", vastasi Lauriston, "minä en ymmärrä mitään sormuksista".

Parminter ojensi tyynesti sormustarjottimen puheenjohtajalle ja samalla Lauristonin sormukset valkoisella paperilla. "Ehkä haluatte tarkastaa näitä esineitä ja kiinnittää valamiesten huomion niihin?" hän sanoi ja kääntyi taas todistajain aitioon päin. "Tahtoisin kysyä teiltä erästä hyvin tärkeää seikkaa", hän jatkoi. "Teidän on paras harkita sitä tarkoin, ennenkuin vastaatte. Se on teille tärkeämpi kuin ehkä ensi kuulemalla tuntuu. Voitteko tyydyttävästi todistaa, että nuo kaksi sormusta, joita väitätte omiksenne, ovat todella teidän?"

Tätä kysymystä seurasi kuolemanhiljaisuus oikeussalissa. Ihmisiä oli tullut lisää vielä kuulustelun alettuakin, ja huone oli nyt täpö täynnä. Jokaisen katse oli suunnattu Lauristoniin hänen seisoessaan todistajain aitiossa ilmeisestikin syviin ajatuksiin vaipuneena. Ja kahdesta silmäparista kuvastui kiihkeä levottomuus: Melky oli hermostunut ja levoton, Zillah ilmeisestikin hyvin huolissaan. Mutta Lauriston ei vilkaissut kumpaankaan, vaan kääntyi lopulta Parminteriin päin vilpittömän näköisenä.

"Sormukset ovat minun", hän vastasi, "mutta en tiedä kuinka saan sen todistetuksi".

Hillittyä mutinaa kuului oikeussalissa. Keskellä huonetta puheenjohtaja ojensi sormukset eräälle poliisiviranomaiselle ja viittasi häntä näyttämään niitä valamiehille. Ja taas kuului Parminterin lempeä ääni. "Ette voi todistaa niitä omiksenne."

"Saanko selittää?" kysyi Lauriston. "Nähkääs -- voi mahdollisesti olla ihmisiä, vanhoja ystäviä, jotka ovat nähneet nämä sormukset äitini hallussa. Mutta en tiedä, mistä löytäisin semmoisia ihmisiä. Jos se on välttämätöntä, voin koettaa."

"Teidän sijassanne ehdottomasti koettaisin", huomautti Parminter kuivasti. "Milloin nuo kaksi sormusta sitten joutuivat teidän haltuunne?"

"Äitini kuollessa", vastasi Lauriston.

"Missä olette säilyttänyt niitä?"

"Lukitussa arkussani."

"Ettekö ole koskaan missään tilanteessa näyttänyt niitä kenellekään? Ajatelkaa."

"En", vastasi Lauriston. "En voi sanoa kenellekään näyttäneeni."

"Ette edes äitinne kuoleman jälkeen?"

"En. Otin tietysti haltuuni kaikki hänen tavaransa. En muista näyttäneeni sormuksia kenellekään."

"Piditte ne arkussanne siihen asti kun otitte ne esiin hankkiaksenne rahaa niitä vastaan?"

"Niin -- aivan oikein", myönsi Lauriston.

"Kuinka paljon rahaa teillä oli kaiken kaikkiaan, kun lähditte panttitoimistoon eilen iltapäivällä?"

Lauristonin kasvoille levisi tumma puna.

"Minulla ei ollut rahaa laisinkaan, jos teidän täytyy se välttämättä tietää", sanoi hän.

Taas kuului mutinaa oikeussalissa -- yleisön penkeillä istuvat herkkämieliset naiset äännähtelivät säälistä, sillä he tunsivat itse panttitoimistot sekä sen hädän, joka ajoi sinne menemään. Nyt heidän sydämessään oli herännyt voimakas myötätunto todistajain aitiossa seisovaa nuorukaista kohtaan. Mutta Lauriston alkoi äkkiä hymyillä voitonvarmasti.

"Yhdentekevää", hän lisäsi vilkaisten Parminteriin, "tuskin tuntiakaan oli kulunut sen jälkeen, kun sain neljäkymmentä puntaa kirjeissä. Ayscough tietää sen!"

Parminter ei välittänyt laisinkaan tästä huomautuksesta. Hän oli kuiskaillut poliisipäällikön kanssa ja kääntyi nyt puheenjohtajan puoleen.

"Pyytäisin, että tämä todistaja astuisi alas muutamiksi minuuteiksi", hän virkkoi. "Haluaisin saada neiti Wildrosen uudelleen esiin kutsutuksi."

Puheenjohtaja viittasi Zillahia ystävällisesti palaamaan todistaja-aitioon.

X

MELKY TULEE VÄLIIN

Zillah oli kuunnellut, kuinka Lauriston vastaili Parminterin tarkkoihin kysymyksiin, niin levottoman näköisenä, että sen huomasivat kaikki hänen lähellään istuvat. Nämä levottomuuden merkit lisääntyivät yhä hänen astuessaan hitaasti aitioon ja hän loi oikeuden puheenjohtajaan melkein vetoavan katseen. Mutta tämä vain katseli papereitaan, ja Zillahin oli pakko kääntyä Parmnterin puoleen, jonka ääni muuttui tavallistakin imelämmäksi hänen puhutellessaan Zillahia. Kun Parminter seisoi Zillahin edessä, olisi häntä tosiaankin voinut pitää ystävällisenä ja hyväntahtoisena herrasmiehenä, jonka ainoana päämääränä oli ilmaista sääliä ja lohduttelua. Mutta harvoilta läsnäolijoilta oikeussalissa jäi kuitenkaan huomaamatta niiden kysymysten tarkoitus, joita hän alkoi esittää kaikkein makeimmalla ja lempeimmällä äänellään.

"Ymmärtääkseni olette auttanut isoisävainajaanne hänen liikkeessään?" kysyi Parminter. "Aivan niin. No, kuinka kauan olette ollut hänen apulaisenaan?"

"Siitä lähtien kun pääsin koulusta kolme vuotta sitten", vastasi Zillah.

"Kolme vuotta -- tosiaanko! Ja luullakseni olette asunut hänen luonaan jo muutamia vuosia ennen sitä?"

"Aivan pikku tytöstä asti", myönsi Zillah.

"Herra Multenius-vainaja on siis kasvattanut teidät? Niin oikein, te siis tunsitte hänen liikettään jonkin verran jo kouluaikananne?"

"Kyllä, hän opetti minulle monta seikkaa."

"Te olitte tietysti aina saapuvilla -- vai mitä. Saanen otaksua, että te vähitellen tutustuitte aika hyvin niihin esineisiin, joita isoisänne liikkeessään käsitteli? Tietysti -- kiitos. Teitä tosiaankin mainitaan jonkinlaiseksi asiantuntijaksi jalokivien ja metallien alalla?"

"Tunnen niitä koko paljon", vastasi Zillah.

"Te osasitte sanoa jonkin esineen arvon yhtä tarkoin kuin isoisänne?"

"Kyllä -- tavallisten esineitten."

"Ja te tunsitte oikein hyvin isoisänne varaston?"

"Kyllä."

Parminter viittasi sitä viranomaista, jolla oli hallussaan sormustarjotin, asettamaan sen todistajain aition reunalle.

"Suvaitkaa ystävällisesti katsella tätä tarjotinta ja sen sisällystä", hän virkkoi. "Tunnette sen tietysti. Aivan niin. Tiedättekö nyt, missä tuo tarjotin oli teidän lähtiessänne ulos ja jättäessänne isoisänne yksin eilen iltapäivällä?"

"Kyllä", vastasi Zillah epäröimättä. "Myymälän perällä olevan asuinhuoneen pöydällä -- jossa sen näin sisään tullessanikin. Isoisäni oli ottanut sen esiin ulkoakkunalta kiilloittaakseen sormukset."

"Tiedättekö, kuinka monta sormusta tarjottimella oli?"

"En. Ehkä kaksikymmentäviisi tai kolmekymmentä."

"Niin kuin helposti näkee, ovat ne irrallaan tarjottimella, joka on verhottu sametilla. Pidettiinkö niitä aina tuolla tavoin? Aivan noin. Ja te ette tiedä kuinka monta siinä oli -- ettekä kuinka monta siinä pitäisi olla nyt? Oikein, oikein. Siinä on nyt tarkalleen sanoen kaksikymmentäseitsemän sormusta -- ette voi sanoa, onko se oikea määrä?"

"En", vastasi Zillah, "eikä isoisänikään olisi voinut sitä sanoa. Joku sormus olisi voinut pudota tuolle tarjottimelle tai joutua pois siitä. Ne ovat kaikki vanhoja sormuksia."

"Mutta -- arvokkaita?" kysäisi Parminter.

"Muutamat ovat. Toiset eivät kovinkaan."

"Mitä oikein ymmärrätte sanalla arvokas? Mikä esimerkiksi on tässä olevan halvimman sormuksen hinta ja mikä kaikkein arvokkaimman?"

Zillah vilkaisi melkein välinpitämättömästi edessään olevaan tarjottimeen.

"Muutamat noista sormuksista ovat vain viiden punnan hintaisia. Jotkut harvat parin-, kolmenkymmenen, pari on arvokkaampaa."

"Ja -- ne ovat kaikki vanhoja?"

"Ne ovat kaikki vanhanaikuista työtä", sanoi Zillah. "Ne ovat jokainen monta vuotta sitten valmistettuja. Timantit ja helmet ovat tietysti oikeita."

Parminter ojensi hänelle sen paperiarkin, jolla Lauristonin sormuksia oli näytetty puheenjohtajalle ja valamiehille.

"Olkaa hyvä ja katsokaa näitä sormuksia", hän virkkoi tyynesti. "Ovatko ne samaa lajia ja samanarvoisia kuin tarjottimella olevat sormukset?"

"Ovat", myönsi Zillah. "Suunnilleen samaa."

"Mikä on noiden sormusten hinta erikseen?" kysyi Parminter. "Olkaa hyvä ja ilmaiskaa meille mielipiteenne ammatti-ihmisenä."

Zillah kumartui hetkiseksi tarkastamaan molempia sormuksia ja käänteli niitä.

"Tämän arvo on suunnilleen kolmekymmentä ja tuon noin viisikymmentä puntaa", hän vastasi vihdoin.

"Toisin sanoen nämä kaksi sormusta ovat samanlaisia muodoltaan ja arvoltaan kuin parhaat tarjottimella olevat sormukset?"

"Tunnetteko noita kahta sormusta?"

"En, -- en ollenkaan."

Parminter vaikeni hetkiseksi ja kiinnitti valamiesten huomion itseensä terävällä katseellaan, ennenkuin kääntyi taas todistajan puoleen.

"Olisitteko tuntenut jonkin tarjottimella olevista sormuksista?" hän kysyi.

"En", vastasi Zillah. "En olisi."

"Ette siis voi millään tavalla sanoa ovatko nuo sormukset tuolta tarjottimelta otetut?"

"En!"

"Asian laita on siis, että kaikki nuo sormukset -- kaksi paperiarkilla ja kaksikymmentäseitsemän tarjottimella -- ovat samaa lajia, mitä tulee ikään ja valmistustapaan -- kaikki aivan toistensa kaltaisia?"

"Niin ovat", myönsi Zillah.

"Ettekö te voi -- kaikki mitä sanotte on valallanne vahvistettu, muistakaa se -- ette voi ehdottomasti väittää, että noita kahta sormusta ei ole otettu tarjottimelta toisten joukosta?"

"En", vastasi Zillah. "Mutta en voi myöskään sanoa, että ne olisi otettu. Ja minä en sitä uskokaan. Minä en usko niitä meidän sormuksiksemme!"

Parminter hymyili rauhallisesti ja loi taas pikaisen katseen valamiehiin, jotka näyttivät tuntevan mielenkiintoa juttua kohtaan.

Sitten hän kääntyi Zillahin puoleen esittäen uuden sarjan kysymyksiä.

"Kuinka kauan olette tuntenut viimeisen todistajan, Andrew Lauristonin?" hän kysyi.

"Viime viikosta alkaen", vastasi Zillah.

Hän oli punastunut kuullessaan Lauristonin nimen, ja Parminter huomasi sen heti.

"Kuinka tutustuitte häneen?"

"Hänen tullessaan liikkeeseemme asialle."

"Panttaamaan kelloaan, luullakseni?"

"Niin"

"Te suorititte sen asian hänen kanssaan?"

"Minä."

"Ette ollut koskaan ennen nähnyt häntä?"

"En."

"Oletteko nähnyt häntä sen koommin?"

Zillah epäröi hetkisen.

"Tapasin hänet -- sattumalta -- Kensingtonin puutarhassa sunnuntaina", hän vastasi vihdoin.

"Puhelitteko hänen kanssaan?"

"Puhelin", myönsi Zillah.

"Panttaamisestako?"

"Ei", kuului vastaus. "Hänen työstään -- kirjailemisesta."

"Kertoiko hän teille olevansa hyvin ahtaalla?"

"Minä tiesin sen!" sanoi Zillah. "Olihan hän pantannut kellonsa."

"Ehkä -- te näytätte olevan erittäin hyvä liikeihminen -- ehkäpä annoitte hänelle jonkin neuvon?"

"Niin annoinkin. Neuvoin häntä niin kauan kuin hänellä suinkin oli jotakin pantattavaa välttämättä hankkimaan rahaa taskuunsa."

"Erinomainen neuvo", huomautti Parminter hymyillen. Hän nojautui eteenpäin katsellen todistajaa vakavammin. "Mainitsiko Lauriston sunnuntaina tai aikaisemmin hänet tavatessanne mitään hallussaan olevista kahdesta sormuksesta?"

"Ei", vastasi Zillah.

Parminter vaikeni, epäröi, kumarsi äkkiä oikeuden puheenjohtajalle ja istuutuen jälleen paikalleen veti esiin nuuskarasiansa. Puheenjohtaja viittasi Zillahia poistumaan todistajain aitiosta ja keskeytti Parminterin nuuskaushommat.

"Luullakseni on parasta lykätä asia nyt tässä vaiheessa", hän virkkoi. "Ilmeisestikään emme voi saada sitä loppuun tänään." Hän kääntyi valamiehiin. "Ehdotan, että tätä kuulustelua jatketaan viikon päästä", hän virkkoi. "Sillä välin --"

Hänen mielenkiintonsa suuntautui nyt äkkiä Melky Rubinsteiniin, joka nousi levottoman ja epäröivän näköisenä paikaltaan ja astui pöydän eteen pyytäen julkisesti puheenvuoroa.

"Mitä nyt?" kysyi puheenjohtaja. "Kuka olette? Aivan oikein, sama todistaja, joka totesi ruumiin Daniel Multeniukseksi. No niin?"

"Herra puheenjohtaja", virkkoi Melky kaikkein juhlallisimmalla äänellään. "Tätä kuulustelua ei ole johdettu oikealla tavalla! En tarkoita teitä -- mutta nämä herrat, poliisi ja herra Parminter ovat väärillä jäljillä. Ymmärrän, mitä he ajavat takaa, ja he ovat väärässä! He salaavat todisteita, herra puheenjohtaja." Melky kääntyi Ayscoughiin päin. "Millaisena johtolankana käytetään tuota vanhaa kirjaa?" hän kysyi. "Miksi ette ole esittänyt sitä? Olen Daniel Multenius-vainajan läheisin miespuolinen sukulainen ja väitän, että se johtolanka on aika paljon tärkeämpi kuin mikään muu tänä aamuna esitetyistä. Mitä siitä kirjasta nyt arvellaan, herra Ayscough? Sanokaahan -- mitä siitä kuuluu? -- ja mitä sen omistajasta tiedetään?"

"Mitä se on?" kysyi puheenjohtaja. "Jos on jotakin --"

"Jotakin, herra!" huudahti Melky. "Siinäpä on juuri -- sillä välillä, jolloin serkkuni neiti Zillah Wildrose lähti hyvässä voinnissa olevan vanhuksen luota ja ennenkuin herra Lauriston tapasi hänet kuolleena, on myymälässä käynyt joku, joka on jättänyt asuinhuoneen pöydälle arvokkaan kirjan, ja se kirja, kaikkien aamulehdissä olleitten ilmoitusten mukaan, on Sussex-aukion varrella asuvan parlamentinjäsenen herra Spencer Levendalen omaisuutta. Miksi ei sitä asiaa ole esitetty? Miksi ei herra Levendalea ole kutsuttu tänne? Pyydän teitä, herra puheenjohtaja, kiinnittämään siihenkin huomiotanne! Sen takana on enemmän --"

Puheenjohtaja nosti kätensä ja viittasi poliisipäällikön ja Parminterin pöytänsä luokse. Hetkisen kuluttua kutsuttiin Ayscough. Ja Lauriston, joka odotteli tämän neuvottelun tulosta, huomasi, ettei puheenjohtaja ollut oikein tyytyväinen. Hän kääntyi äkkiä poliisipäällikön puoleen esittäen kysymyksensä niin kuuluvasti, että kaikki oikeussalissa olevat sen kuulivat.