Part 4

"Älkää huolehtiko", hän virkkoi mennen aivan Zillahin luokse ja laskien kätensä hänen käsivarrelleen. "Minä en pelkää!"

Zillah loi häneen suuret tummat silmänsä.

"Entä nuo sormukset?" hän kysyi. "Saatteko varmasti todistetuksi niiden alkuperän? Poliisi -- voi, kuinka levoton olenkaan teidän vuoksenne!"

"Sormukset ovat minun!" huudahti Lauriston. "Sillä ei ole mitään väliä, mitä poliisit sanovat tai ajattelevat tai tekevät -- tai ainakaan sillä ei saa olla väliä. Ettekä te saa olla levoton. Aivan pian tulee eräs hyvä ystäväni Skotlannista. Melky varmaankin kertoi teille, että sain tänään kahdessa kirjeessä hyviä uutisia?"

Zillah nyökkäsi päätään mitään sanomatta ja vilkaisi taas häneen.

"Hyvää yötä", hän virkkoi sitten. "Tulettehan huomenna?"

Hetkisen kuluttua Lauriston oli kadulla -- muistaen vain sen, että Zillah ja hän olivat suudelleet toisiaan mitään puhumatta. Hän asteli poispäin voimakas riemun tunne mielessään ja naurahti vain nähdessään erään miehen erkanevan kadun toisella puolella seisoskelevasta joukosta ja lähtevän hitaasti astelemaan hänen jäljessään. Pitäköön vain poliisi silmällä häntä, vartioikoon hänen asuntoaan koko yön, jos haluaa -- hänellä oli muuta ajattelemista. Eikä hän kotonaan viitsinyt edes vilkaista akkunastaan nähdäkseen oliko siellä vartijaa, vaan meni nukkumaan uneksiakseen Zillahin tummista silmistä.

Mutta kun aamu tuli ja Lauriston totesi, että hänellä oli kohtalokas päivä edessään, eivät hänen ajatuksensa olleet aivan yhtä ruusunpunertavat. Hän nosti akkunan kaihtimensa ylös -- vastakkaisella katukäytävällä asteli tosiaankin mies edes takaisin. Päivänselvää oli, että hän ei voinut välttää valvonnanalaisuutta; esivalta piti häntä silmällä! Mitähän, jos esivalta ennen iltaa tarttuisi häneen oikein käsinkin kiinni?

Hän lähti pois akkunan luota kuullessaan sanomalehden putoavan oven taakse. Hänellä oli vain yksi ylellisyys: kappale _Timesiä_ joka aamu. Se maksoi kolme pennyä päivältä, mutta hänen oli aina onnistunut hankkia nuo kahdeksantoista pennyä viikkoa kohti. Hän otti sen nyt lattialta, vilkaisi välinpitämättömästi etusivua ja oli aikeissa kääntää lehteä, kun hänen silmänsä osuivat erääseen huomiota herättävään ilmoitukseen, ja hän luki kiihkeästi:

"Kadotettu Holbornista Chapel-kadulle menevässä raitiovaunussa noin klo 4 eilen iltapäivällä espanjalainen käsikirjoitus, sidottu tulipunaisiin vanhoihin sahviaanikansiin. Löytäjä palkitaan kunnollisesti, kun tuo sen parlamentinjäsen Spencer Levendalelle, Sussex-aukio 591."

Lauriston luki sen kahteen kertaan, pani sitten lehden taskuunsa, lopetti pukeutumisensa ja meni suoraa päätä poliisiasemalle.

VII

PARLAMENTIN JÄSEN

Melky Rubinstein tuli esiin eräästä sivukäytävästä Daniel Multeniuksen liikkeen luona Lauristonin lähestyessä sitä. Hänelläkin pisti sanomalehti esiin takintaskusta. Lauristonin nähdessään hän veti sen näkyviin ja heilutteli sitä kiihkeästi.

'"Mitä minä sanoinkaan teille, herra!" huudahti Melky Lauristonin tullessa hänen luokseen siviilipukuinen silmälläpitäjä yhä takanaan. "Näettekö mitä tässä on?" Hän osoitti lehdessään olevaa ilmoitusta, jonka hän oli merkinnyt sinisellä lyijykynällä. "Katsokaahan, herra Lauriston! Sitä samaa vanhaa kirjaa, joka on Multeniuksen perähuoneen kaapissa, ilmoitetaan ja luvataan hyvä palkintokin tässä _Daily Telegraphin_ numerossa. Enkö sanonut, että siitä kuuluu vielä enemmänkin?"

Lauriston veti esiin _Timesin_ ja näytti erästä ilmoitussareketta.

"Se on tässä myöskin", hän virkkoi. "Tämä mies, herra Levendale, on ilmeisestikin erittäin halukas saamaan kirjansa takaisin. Eikä hän myöskään ole tahtonut menettää lainkaan aikaa sen ilmoittamiseksi! Mutta millä ihmeen tavalla se joutui Multeniukselle?"

"Herra Lauriston!" virkkoi Melky juhlallisesti. "Meidän on nyt puhuttava asiasta poliisille. Tuosta kirjasta tulee varmasti hyvä johtolanka. En aikonut puhua siitä mitään poliiseille, mutta nyt tuon ilmoituksen jälkeen ei kannata pitää asiaa omana tietonamme. Menkäämme poliisiasemalle."

"Sitä juuri aioinkin sanoa", virkkoi Lauriston. "Etsikäämme Ayscough käsiimme."

Ayscoughin he näkivätkin ensimmäisenä poliisiasemalla noustessaan yläkertaan. Hänelläkin oli sanomalehti kädessään. Nähdessään molemmat tulijat hän viittasi heitä seuraamaan itseään sisälle toimistoon, jossa pari kolme muuta poliisilaitoksen virkailijaa puheli yhdessä. Ayscough vei Lauristonin ja Melkyn syrjään.

"Kuulkaahan", hän virkkoi. "Tämä on kummallinen juttu! Tuota kirjaa, jonka me näimme Multeniuksen perähuoneen pöydällä eilen illalla -- tuota hienosti sidottua kirjaa ilmoitetaan _Daily Mailissa_, ja siitä luvataan hyvä palkinto."

"Niin, samoin _Timesissä_ ja _Daily Telegraphissakin_", sanoi Lauriston. "Niin kuin näette -- juuri sama ilmoitus. On aivan päivänselvää, että omistaja haluaa erittäin hartaasti saada sen takaisin."

Ayscough vilkaisi molempiin sanomalehtiin ja viittasi sitten oven luona seisovaa konstaapelia luokseen.

"Jim", hän virkkoi miehen tullessa hänen viereensä, "pistäytykää kadun toisella puolella olevan sanomalehtikauppiaan luona ja tuokaa minulle _News Chronicle, Standard ja Morning Post_. Haluaisinpa tietää", hän lisäsi kääntyen taas Lauristonin puoleen, "onko omistaja niin halukas saamaan kirjan takaisin, että on pannut ilmoituksen kaikkiin aamulehtiin. Mitä tuosta kirjasta tiedetään panttitoimistossa?" hän kysyi vilkaisten Melkyyn. "Tietääkö serkkunne mitään?"

Melkyn kasvoille levisi niiden kaikkein juhlallisin ilme.

"Herra", hän virkkoi vakavasti. "Kirjasta ei tiedetä panttitoimistossa rahtustakaan enemmän kuin täällä. Se ei ollut siellä silloin, kun Zillah jätti vanhuksen yksin neljännestä vailla viisi eilen iltapäivällä. Se oli siellä, kun tämä herra tapasi vanhuksen. Mutta sitä ei ollut lainattu eikä myyty, herra Ayscough. Multeniuksen kirjoissa olisi ollut merkintä siitä, jos se olisi otettu pantiksi tai ostettu hänen myymäläänsä -- mutta sellaista merkintää ei ole. Kuka siis on jättänyt sen sinne?"

Toinen poliisivirkamies oli tullut tämän ryhmän luokse -- yksi niistä miehistä, jotka olivat kuulustelleet Lauristonia edellisenä iltana. Hän kääntyi Lauristonin puoleen Melkyn lakattua puhumasta.

"Ettekö te tiedä mitään tuosta kirjasta?" hän kysyi.

"En mitään, paitsi että herra Ayscough ja minä näimme sen perähuoneen pöydällä sormustarjottimen vieressä", vastasi Lauriston. "Minun silmäni kiintyivät heti kirjan kauniisiin kansiin."

"Missä kirja nyt on?" kysyi virkamies.

"Se on hyvässä turvassa", vastasi Melky. "Ei siitä ole huolta. Mutta tämä herra, joka ilmoittelee sitä --"

Juuri silloin palasi konstaapeli tuoden muutamia sanomalehtiä, jotka ojensi Ayscoughille. Tämä levitti ne heti pulpetille ja rupesi katselemaan ilmoituksia toisten seisoessa ryhmittyneinä hänen ympärillään.

"Se on joka ainoassa lehdessä!" huudahti Ayscough hetken kuluttua. "Sanasta sanaan samoin jokaisessa Lontoon aamulehdessä! Hänen on täytynyt lähettää tuo ilmoitus kaikkiin sanomalehtikonttoreihin eilen illalla. Ja tässä näette", hän lisäsi kääntyen toisen poliisivirkailijan puoleen, "että tämä herra Levendale kadotti kirjansa noin kello neljä eilen iltapäivällä. Sen on siis täytynyt joutua Multeniuksen toimistoon sinä lyhyenä aikana, joka oli kello neljän ja sen hetken välillä, jolloin me näimme sen."

"Vanhus ehkä löysi sen raitiovaunusta", arveli kolmas poliisivirkamies, joka oli tullut paikalle. "Se olettamus tuntuu hyvin todennäköiseltä."

"Ei, herra", virkkoi Melky lujasti. "Herra Multenius ei liikkunut missään poissa asunnostaan eilen iltapäivällä. Serkultani olen kuullut sen. Vanhus ei siis löytänyt kirjaa. Se tuotiin sinne."

Ayscough otti käteensä yhden sanomalehdistä ja kääntyi Melkyn ja Lauristonin puoleen.

"No niin", hän virkkoi. "Pian saamme valaistusta tähän asiaan. Tulkaa te molemmat kanssani -- pistäydymme herra Levendalen luokse."

Kymmenen minuutin kuluttua nämä kolme miestä seisoivat Sussex-aukion laidalla erään komean talon oven ulkopuolella. Hetkisen päästä heille avasi oven miespalvelija, joka katseli heitä tyhmän uteliaasti. Lauriston sai yleisvaikutuksen suuresta varallisuudesta ja ylellisyydestä, pehmeistä matoista, hienoista tauluista ja kaikesta muusta sellaisesta, joka kuului hyvin rikkaan miehen asuntoon. Sitten hänet ja hänen toverinsa kutsuttiin suureen huoneeseen, joka oli puolittain herran työhuone, puolittain kirjasto. Siellä istui suuren, kauniisti puuleikkauksilla koristetun pöydän ääressä, jolla oli sekaisin kirjoja ja papereita, keski-ikäinen teräväkatseinen mies, joka loi silmänsä rauhallisesti tulijoihin papereistaan.

"Hiivatti! -- Meikäläisiä!" kuiskasi Melky Rubinstein, joka seisoi Lauristonin vieressä. "Sopiipa se!"

Lauriston ymmärsi aivan heti, mitä Melky tarkoitti. Herra Spencer Levendale oli varmisti juutalainen. Hänen tumma tukkansa ja partansa, hänen suuret tummat silmänsä, ihon kellertävä väri, hänen nenänsä ja huultensa kaaret, kaikki ilmaisi hänen olevan seemiläistä alkuperää. Ilmeisestikin hän oli hyvässä asemassa oleva lujaluonteinen mies, tyyni ja itsensä hillitsevä, jolla ei ollut taipumusta lavertelemiseen. Hän vilkaisi nimikorttiin, jonka Ayscough oli lähettänyt, ja kääntyen hänen puoleensa virkkoi:

"Mistä on kysymys?"

Ayscough kävi suoraan käsiksi asiaan.

"Herra Levendale, tulin sen ilmoituksen johdosta, joka on ollut kaikissa aamulehdissä", hän virkkoi. "Voin kertoa teille, että tuo kirjanne löydettiin eilen iltapäivällä omituisten olosuhteitten vallitessa. Ehkä tunnette herra Daniel Multeniuksen, Praed-kadun varrella asuvan jalokivikauppiaan ja panttilainaajan?"

"En ollenkaan", vastasi Levendale. "En ole koskaan kuullut hänestä."

"Hänet tunnettiin kunnon mieheksi siinä kaupunginosassa", huomautti Ayscough tyynesti. "No niin, herra Multeniuksen tapasi eilen iltapäivällä noin puoli kuusi kuolleena myymälänsä perällä olevassa huoneessa tämä nuori mies, herra Lauriston, joka sattui pistäytymään sinne. Minä saavuin sinne myöskin muutamia minuutteja myöhemmin. Teidän kirjanne -- sillä se se varmasti en -- oli sen huoneen pöydällä. Tämä toinen nuori mies, herra Rubinstein, on herra Multeniuksen sukulainen ja hänen tekemiensä tiedustelujen nojalla on saatu ehdottomasti selville, että kirja ei ollut herra Multeniuksella pantattavana eikä myytävänä, vaikka se on varmasti joutunut sinne sillä välillä, jolloin te olitte kadottanut sen ja ennenkuin vanhus tavattiin kuolleena. Nyt me -- poliisiviranomaiset -- tahtoisimme tietää kuinka se joutui sinne. Ja sen vuoksi olen tullut teidän luoksenne. Mitä voitte kertoa minulle, herra Levendale?" Levendale, joka oli kuunnellut Ayscoughia hyvin tarkoin ja Lauristonin mielestä erittäin valppaasti, työnsi syrjään kirjeen, joka häneltä oli jäänyt kesken, ja katseli vieraitaan toista toisensa perästä. "Missä kirjani on?" hän kysyi. "Olkaa huoletta -- se on turvassa, herra", virkkoi Melky. "Se on nyt lukon takana eräässä kaapissa siinä huoneessa, josta se löydettiinkin, ja avain on minun taskussani."

Levendale kääntyi salapoliisin puoleen vilkaisten taas hänen nimikorttiinsa.

"Kaikki mitä voin kertoa teille, herra Ayscough", hän virkkoi, "on -- jotensakin -- tyhjentävästi sanottu sanomalehti-ilmoituksessa. Tietysti voin sitä vähän täydentää. Kirja on erittäin arvokas. Minä olen nähkääs", hän jatkoi viitaten kädellään välinpitämättömästi kirjahyllyihin päin, "jonkinlainen harvinaisten kirjain kerääjä. Ostin tämän teoksen eilen iltapäivällä eräältä hyvin tunnetulta kauppiaalta High Holbornissa. Heti sen ostettuani nousin Cricklewoodin raitiovaunuun, josta astuin pois Chapel-kadulla -- niin, tosiaankin Praed-kadun kulmassa, sillä halusin pistäytyä Great Western-hotellissa. Vasta sieltä tultuani huomasin jättäneeni kirjan raitiovaunuun -- olin peräti vaipunut erään liikeasian pohtimiseen -- olin pannut kirjan taakseni nurkkaan -- ja tietysti olin unohtanut sen, niin kallisarvoinen kuin se onkin. Myöhemmin kysyin asiaa puhelimitse raitiotievirkailijoilta, mutta kun he eivät olleet kuulleet siitä mitään, lähetin ilmoituksen kaikkiin aamulehtiin. Olen hyvin iloinen saadessani nyt tiedon siitä ja mielihyvällä tulen palkitsemaan teidät", hän lopetti kääntyen Melkyyn päin. "Ja kunnollisesti, niin kuin lupasin." Mutta Melky ei tehnyt pienintäkään kiitollisuuden tai ilon merkkiä. Hän tarkasteli edessään olevaa rikasta miestä kiusallisella tavalla.

"Herra!" hän virkkoi äkkiä. "Haluaisin kysyä teiltä erästä asiaa."

Levendale rypisti vähän otsaansa. "No niin", hän sanoi sitten tylysti. "Mikä se on?"

"Sanon sen heti", vastasi Melky. "Oliko tuo kirja kääritty paperiin? Oliko sen ympärillä ruskea paperi teidän jättäessänne sen?"

Lauristonista näytti, että Levendale joutui jonkin verran hämilleen. Mutta jos niin oli, ei sitä kestänyt sekuntia kauemmin. Hän vastasi hyvin pian.

"Ei, sitä ei ollut", hän sanoi. "Minä toin sen myymälästä ihan sellaisena kuin se olikin. Miksi sitä kysytte?"

"Se on erittäin hienosti sidottu kirja", huomautti Melky. "Minä olisin luullut, että jos se olisi jäänyt raitiovaunuun, kuljettaja olisi huomannut sen pian."

"Niin minäkin", myönsi Levendale. "Onko vielä muuta?" hän lisäsi vilkaisten Ayscoughiin.

"Ei, herra Levendale, kiitoksia", vastasi salapoliisi. "Ei ainakaan tällä hetkellä. Mutta asia on siten, että herra Multenius näyttää menettäneen henkensä väkivaltaisella tavalla -- ja minä haluaisin tietää oliko sillä henkilöllä, joka toi kirjanne hänen myymäläänsä, mitään tekemistä asian kanssa, kuka hän sitten lieneekin ollut."

"Ahaa! -- minä en kuitenkaan voi kertoa teille mitään muuta", sanoi Levendale. "Olkaa hyvä ja pitäkää tarkoin huolta kirjastani tällä välin, herra Ayscough. Hyvästi."

Ulos tultuaan Ayscough vilkaisi kelloaan ja katsahti tovereihinsa.

"Nyt on aika lähteä kuulusteluun", hän huomautti. "Tulkaa -- lähtekäämme sinne yhdessä. Teitähän tarvitaan siellä molempia."

"Yhdyn teihin sitten tutkinnossa, herra Ayscough", sanoi Melky. "Viivyn muutamia minuutteja eräällä asialla -- tulen pian."

Hän kiirehti pois erästä oikokujaa, joka kulki Praed-kadun poikki, ja pistäytyi rouva Goldmarkin asuntoon.

Rouva Goldmark oli yhä vielä Zillahia auttamassa, ja hänen sijaisenaan oli sama nuori nainen, jonka Melky oli edellisenäkin iltana siellä tavannut. Melky veti hänet syrjään!

"Kuulkaahan", hän virkkoi hyvin salaperäisen näköisenä. "Kysyn teiltä erästä asiaa, jonka toivon jäävän aivan meidän kahden välille. Voitteko sanoa minulle, minkä näköinen se herrasmies on, jonka luulitte kadottaneen sen kalvosinnapin, jonka näytitte minulle rouva Goldmarkin Pöytälaatikosta? Muistattehan?"

"Muistan", vastasi nuori nainen heti. "Pitkä -- tumma -- puhtaaksi ajeltu -- hyvin ruskeaverinen -- aivan saman näköinen kuin siirtomaista tulleet. Päässään hänellä oli pehmeä hattu."

"Älkää virkkako sanaakaan kenellekään", sanoi Melky entistä salaperäisemmin. Ja nyökäten päätään hyvin juhlallisesti hän lähti pois ruokapaikasta ja riensi kuolemansyyn tutkintotilaisuuteen.

VIII

TUTKINTO

Lauriston tuli ensimmäistä kertaa elämässään ruumiintarkastajan virkahuoneeseen, saapuessaan sinne nyt Ayscoughin kanssa. Hänellä ei ollut paljoakaan aavistusta siitä, mitä sellaisissa paikoissa puuhattiin. Hän tiesi, että ruumiintarkastajan toimisto on erittäin vanhanaikainen, että kun joku henkilö kuolee epäilyttäväin asianhaarain vallitessa, pitää ruumiintarkastaja silloin tutkinnon, ja että hänellä on toimessaan apuna kaksitoista valamiestä. Mutta sitä ei Lauriston tiennyt, mitä ruumiintarkastaja ja valamiehistö oikein tekivät. Hän olikin hyvin ihmeissään huomatessaan joutuneensa korkeaan saliin, joka muistutti ulkonaisesti hyvin paljon oikeussalia. Siellä oli jonkinlaisella korokkeella istuin ruumiintarkastajaa varten, aitio valamiehistölle, pöytä oikeudenpalvelijoita, ja lakimiehiä varten, koroke todistajille ja varatut paikat yleisölle. Oli ilmeisestikin selvää, että kun joku kuoli niin surkealla tavalla kuin Daniel Multenius oli kuollut, laki piti hyvää huolta siitä, että jokainen saisi tietää kaikki sitä koskevat seikat ja että kaikki mahdollinen salaperäisyys siinä perinpohjin tutkittaisiin. Varsinainen yleisö ei kuitenkaan toistaiseksi voinut tuntea suurtakaan mielenkiintoa Daniel Multeniuksen kuolemaa kohtaan. Tähän hetkeen asti tunsivat jutun poliisiviranomaisten lisäksi vain muutamat henkilöt, vainajan sukulaiset ja hänen lähimmät naapurinsa Praed-kadun varrella. Lukuun ottamatta siis muutamia harvoja asianomaisia ei tutkintotilaisuudessa ollut tällä kerralla läsnä montakaan henkeä. Pari sanomalehtien uutishankkijaa vetelehti muistiinpanokirjoineen pöydän päässä odottaen mahdollisesti saavansa hyvän selostamisaiheen. Muutamia poliisilaitoksen virkamiehiä, jotka Lauriston jo oli nähnyt, seisoi puhelemissa lääkärin ja teräväsilmäiseltä näyttävän lakimiehen kanssa, jolla oli kirjuri apunaan. Oven ulkopuolella seisoskeli miehiä, ilmeisestikin tämän seudun kauppiaita ja talonisäntiä, jotka olivat sen näköisiä kuin olisivat mielellään tahtoneet palata tavanomaisiin puuhiinsa. Melky, joka tuli sisään muutamia minuutteja Lauristonin saapumisen jälkeen, istuutui hänen viereensä ja sysäsi häntä kyynärpäähän osoittaen noita ihmisiä.

"Nuo miehet kuuluvat valamiehistöön, herra", kuiskasi Melky. "Puoli kruunua saa jokainen jutusta ja sievän sotkun he siitä välistä tekevätkin. Noilla miekkosilla on valta lähettää ihminen elinkautiseen vankeuteen -- kaikki riippuu heidän tuomiostaan. Mutta herra varjelkoon -- he ottavat ohjauksensa tämän tuomioistuimen puheenjohtajalta -- sitä miestä teidän on pidettävä silmällä."

Sitten Melky tarkasteli ympäristöään lähemmin ja huomasi lakimiehen näköisen henkilön, joka puheli poliisin kanssa. Hän tuuppasi Lauristonia kyynärpäällään.

"Herra", hän kuiskasi, "olkaa varovainen sanoissanne joutuessanne puhumaan tuohon todistajain aitioon. Katsokaahan tuota miestä, joka puhelee salapoliisien kanssa -- tuota, jolla on kultasankaiset kakkulat kukoistavalla terävällä nenällään. Se on herra Parminter -- tunnen hänet hyvin, peräti hyvin. Hän on lakimies, jonka poliisit kutsuvat tämäntapaisissa asioissa todistajia kuulustelemaan, ymmärrättehän? Varokaa häntä, herra Lauriston, jos hän alkaa kuulustella teitä! -- siinä on mies, joka saa jutun syntymään vaikka kuivasta kapaturskasta -- menköön hiivattiin koko mies! Hän on oikea kauhun kappale, tällaisen oikeuden puheenjohtaja ei ole hänen rinnallaan mitään -- hän on hyvälaatuinen mies, mutta Parminter -- herra meitä auttakoon. Olen kuullut hänen kääntävän todistajat niin, että heidän sisäpuolensa on muuttunut ulkopuoleksi, eikä vain puolittain! Ja tuossa on puheenjohtaja."

Lauristen melkein unohti olevansa tärkeä todistaja. Hän oli hyvin taipuvainen pitämään itseään pelkkänä katselijana istuessaan paikallaan ja nähdessään oikeuden istunnon juhlalliset avajaiset, kaksitoistahenkisen valamiehistön vannomisen, jotka kaikki näyttivät hyvin kiusaantuneilta, ja kaikki ne alkuvalmistelut, jotka tapahtuivat ennen päivän varsinaisen työn alkamista. Mutta vihdoinkin, kun puheenjohtaja oli tehnyt muutamia esihuomautuksia, mm. ilmoittanut, että Daniel Multenius vainaja oli hyvin tunnettu ja kunnioitettu kauppias siinä kaupunginosassa, että he kaikki olivat surullisia kuullessaan hänen äkillisestä kuolemastaan, ja että siihen liittyi asianhaaroja, jotka vaativat ehdottomasti huolellista tutkimista, silloin juttu alkoi. Lauriston, joka oli ammattinsa vuoksi kuunnellut monia lakijuttuja, huomasi melkein heti, että poliisit olivat pelottavan herra Parminterin vaikutuksesta, joka nyt istui apulaisineen pöydän ääressä, huolellisesti järjestäneet todisteitten esittämisen oman suunnitelmansa ja järjestelmänsä mukaan, jonka hän tajusi kokonaisuudessaan tarkoitetun joko saattamaan hänet itsensä syylliseksi tai luomaan epäluulon varjon häneen. Hänen mielenkiintonsa alkoi saada henkilökohtaista väriä.

Selostus Daniel Multeniuksen kuolemaa koskevista asianhaaroista sellaisena kuin se esitettiin todistajain aitiossa, johon yksi henkilö astui toisensa perästä, näytti olevan hyvin selvä yhdeltä näkökannalta: sen esittämisessä oli oma viehätyksensä. Se alkoi Melkystä, joka kutsuttiin aitioon ensimmäisenä todistamaan vainajan olevan Daniel Multeniuksen, vastaamaan muutamiin yleisiin häntä koskeviin kysymyksiin ja toteamaan, että vanhus heidän viimeksi tavatessaan toisensa muutamia tunteja ennen hänen kuolemaansa oli tavallisessa voinnissaan: niin hyvässä kunnossa ainakin kuin hänen ikäisensä viidenkahdeksatta vuotias mies voi olla, joka tosin alkoi heikontua, niin kuin luonnollistakin oli. Melkyltä ei kysytty paljon eikä mitään niiden pelkkäin tosiasiain lisäksi, jotka hän vapaaehtoisesti kertoi. Teräväsilmäinen herra Parminter jätti hänet rauhaan. Tärkeämpi todistaja oli poliisilaitoksen lähettämä lääkäri, joka todisti, että vainaja oli ollut kuolleena viisikymmentä minuuttia ennen hänen paikalle saapumistaan, että hänen kimppuunsa oli epäilemättä hyökätty rajusti, että hänen kurkkuaan ja vasenta käsivarttaan oli puristettu kovasti, sillä kummassakin paikassa näkyi vielä selvät jäljet, ja että kuolemansyynä oli näiden selvien väkivallantekojen aiheuttama kauhistus. Päivänselvää oli, sanoi tämä todistaja, että vanhus oli heikko ja että hänellä oli heikko sydän. Yllä kuvatun laatuinen hyökkäys riitti täydellisesti aiheuttamaan kuoleman melkein heti.

"On siis kysymyksessä murhajuttu", mutisi Melky, joka oli palannut istumaan Lauristonin viereen. "Siihen poliisi nyt pyrkii. Olkaa varuillanne, herra!"

Mutta ennen Lauristonia kutsuttiin vielä esiin kolme muuta todistajaa. Hänestä alkoi tuntua salaperäiseltä, että hänen todistuksensa lykättiin niin pitkälle -- hän oli ensimmäisenä löytänyt vanhuksen kuolleena, ja hänen olisi mielestään pitänyt joutua esiin aivan jutun alkuvaiheessa. Hän oli juuri kuiskaamaisillaan tätä asiaa koskevan käsityksensä Melkylle, kun ovi avautui ja Zillah tuli sisään Ayscoughin saattamana, joka opasti hänet todistajain aitioon.

Zillah oli jo pukeutunut suruvaatteisiin isoisänsä kuoleman jälkeen. Hän oli ilmeisesti pahoillaan siitä, että oli joutunut todistajaksi, ja oikeuden puheenjohtaja supistikin hänen tehtävänsä mahdollisimman lyhyeksi. Nyt ei esitetty montakaan kysymystä, eikä Zillah puhunut pallon. Hän oli mennyt ostoksille puoli viisi edellisenä iltapäivänä, oli jättänyt yksin isoisänsä, joka oli täysin hyvässä voinnissa. Ukko oleskeli varsinaisessa myymälähuoneessa tekemättä mitään erikoisempaa, Zillah oli viipynyt poissa noin puoli tuntia ja palatessaan tavannut herra Ayscoughin, jonka tunsi ennestään, ja herra Lauristonin, jonka hän niinikään tunsi. Molemmat herrat olivat myymälässä, ja hänen isoisänsä makasi kuolleena viereisessä arkihuoneessa. Tytön todistuksen tultua näin pitkälle puheenjohtaja huomautti, ettei hän halunnut kysellä Zillahilta lisää nyt, vaan pyysi häntä jäämään saapuville. Rouva Goldmark oli tullut hänen mukanaan, ja molemmat naiset istuutuivat nyt Melkyn ja Lauristonin lähelle. Lauriston oli puolittain vakuutettu siitä, että hänen vuoronsa tulisi nyt.

Mutta nyt kutsuttiin esiin Ayscough antamaan lyhyt ja asiallinen selostus siitä, mitä hän tiesi. Hän oli mennyt tapaamaan herra Multeniusta liikeasiassa -- hän otti par'aikaa selvää eräästä varastetusta esineestä, jonka luultiin pantatun Edgware-tien lähistölle. Hän kertoi, kuinka Lauriston törmäsi häntä vastaan hänen astuessaan myymälään, mitä Lauriston sanoi hänelle, mitä hän itse näki ja arvosteli, mitä tapahtui jälkeenpäin. Se oli vaatimaton ja asiallinen selostus, jossa ei ollut pienintäkään hämmästyksen, ennakkoluulon tai oman suunnitelman merkkiä -- eikä kukaan kysynyt Ayscoughilta mitään äskeisen selityksen johdosta.

"Nyt ei ole ketään muita kuin te esiin kutsumatta", kuiskasi Melky Lauristonille. "Kertokaa visusti niistä penteleen sormuksista -- ja varokaa tuota Parminteria!"

Mutta Melky erehtyi -- viranomaisten silmät eivät kääntyneet Lauristonin, vaan oikeussalissa olevan yleisön penkkeihin päin aivan kuin etsiäkseen sieltä jotakin henkilöä.