Part 7

Mutta Purdien ei onnistunut sinä päivänä nähdä herra Spencer Levendalea eikä sievää kotiopettajatarta. Palvelija ilmoitti herra Levendalen olevan asioilla kaupungilla ja syövän ulkona sinä iltana, neiti Bennet taas oli vienyt molemmat lapset Hounslowiin tervehtimään erästä heidän sukulaistaan eikä palaisi, ennenkuin myöhään illalla. Purdie siis kirjoitti vain lyijykynällä lontoolaisen osoitteensa nimikortteihinsa, jätti yhden sekä herra Levendalelle että neiti Bennetille ja palasi hotelliinsa, jonne asettui odottelemaan tapausten kehittymistä. Hän vietti illan lukemalla Daniel Multeniuksen jutun selostuksia -- useammassa kuin yhdessä lehdessä ne olivat erittäin täydelliset ja seikkaperäiset, eikä hänen tarvinnut paljonkaan ponnistaa nopeaa käsityskykyään tullakseen vakuutetuksi siitä, että hänen vanha koulutoverinsa oli selvästi vaarassa, ellei hänen onnistuisi todistaa sormuksia omikseen.

Seuraavana aamuna hän oli juuri lopettanut aamiaisensa ja aikoi lähteä Melky Rubinsteinin luokse kuullakseen, oliko Lauriston ilmoittanut mitään itsestään, kun tarjoilija toi hänelle Ayscoughin nimikortin ilmoittaen, että sen lähettäjä odotti tupakkahuoneessa. Purdie lähti heti sinne. Salapoliisi, joka näytti hyvin vakavalta ja miettiväiseltä, veti hänet syrjään erääseen turvalliseen nurkkaan.

"Yön aikana on sattunut kummallinen tapaus, herra Purdie", virkkoi Ayscough heidän jäätyään kahden kesken. "Ja minun käsitykseni mukaan se on yhteydessä tämän Multeniuksen jutun kanssa."

"Mikä se on?" kysyi Purdie.

"Se on seuraava", virkkoi Ayscough. "Eräs Praed-kadun varrella asuva pikkukauppias tavattiin kuolevana rauhallisella Maida Valen kadulla kello kaksitoista yöllä, ja hän kuoli pian sen jälkeen. Ja -- hänet on myrkytetty, mutta tohtorit eivät voi vielä sanoa millä tavoin."

XIII

AVUNPYYNTÖ

Purdie, jonka luonteenlaatu oli sellainen, että hän esiintyi hitaasti ja varovasti vakavissa tilanteissa, viittasi salapoliisia istuutumaan tupakkahuoneen rauhalliseen nurkkaukseen, jonne he olivat vetäytyneet, ja otti itselleen tuolin hänen viereensä.

"No niin", hän virkkoi, "kuinka te nyt ensiksikin arvelette tämän asian olevan yhteydessä vanhan panttilainaajan jutun kanssa? Siinä täytyy olla jokin yhdistävä rengas."

"Niin siinä onkin", vastasi Ayscough. "Viime yönä murhattu mies oli Daniel Multeniuksen lähin naapuri, jonka nimi oli Parslett -- James Parslett, hedelmä- ja vihanneskauppias. Pienihän hänen liikkeensä oli, mutta hyvin tunnettu siinä kaupunginosassa. Nyt kerron teille jotakin. En ole mikään piirtäjä", jatkoi salapoliisi, "mutta luulen voivani tälle paperipalalle hahmotella ääriviivat, niin että teille selviää sen paikan pohjapiirustus. Nämä kaksi viivaa kuvaavat Praed-katua. Tämä risti merkitsee Daniel Multeniuksen panttitoimistoa. Sen etuosa -- jalokiviosasto -- on Praed-kadulle päin. Vieressä on kapea sivukäytävä: siitä pääsee panttausosastoon. No niin, Multeniuksen liike oli käytävän toisella puolella, Parslettin toisella. Parslettin asunnon ovi on ihan Multeniuksen panttitoimiston ovea vastapäätä. Onko se selvä, herra Purdie?"

"Täydellisesti", vastasi Purdie. "Ymmärrän sen mainiosti."

"Minun käsitykseni on nyt sellainen; että Parslett näki Daniel Multeniuksen todellisen murhaajan tulevan ulos Multeniuksen sivuovesta hänen, Parslettin, seisoessa omalla ovellaan, että tämä tunsi murhaajan ja koetti eilen kiristää häneltä lahjuksia, ja että tuo mies antoi hänelle myrkkyä, niin että Parslett kuoli hänestä erottuaan", virkkoi Ayscough kuiskaamalla. "Se on vain minun käsitykseni -- mutta lyönpä vetoa, että se ei paljon poikkea todellisesta asianlaidasta!"

"Mitä syytä teillä on otaksua Parslettin vaatineen lahjuksia murhaajalta?" kysyi Purdie.

"Sanon sen heti", vastasi salapoliisi melkein voitonriemuisella äänellä. "Niin varhaista kuin onkin, olen jo tänä aamuna suorittanut muutamia pikku tutkimuksia, Kun Parslett löydettiin ja vietiin sairaalaan -- Marian sairaalaan, joka on aivan tässä lähellä -- huomattiin hänellä olevan viisikymmentä kultapuntaa taskussaan. Tänä aamuna haastattelemani Parslettin lesken sanojen mukaan oli hänen miehensä verrattain ahtaalla raha-asioissa eilen. Kauppa ei ollut viime aikoina oikein vedellyt, ja vaimo tietysti tuntee hänen talousasiansa. Hän lähti kotoansa eilen illalla yhdeksän aikoina sanoen menevänsä vähän kävelemään, ja leski sanoo olevansa varma siitä, että hänellä ei ollut noita viittäkymmentä puntaa silloin -- ihme olisi ollut, sanoo vaimo, jos hänellä olisi edes ollut viisikymmentä shillingiä! Mitä arvelette, herra Purdie, mistä saattoi tuollainen mies saada viisikymmentä puntaa kotoa lähtönsä jälkeen ja ennen sitä hetkeä, jolloin hänet löydettiin kuolevana kadulla?"

"Olisihan hän voinut lainata ne joltakin ystävältä", arveli Purdie.

"Ajattelin minäkin sitä", sanoi Ayscough. "Sehän tuntuu luonnolliselta. Mutta rouva Parslett sanoo, ettei heillä ollut ainoaakaan ystävää, jolta hän olisi voinut lainata sellaisen summan! Ei, herra Purdie, minun käsitykseni on se, että Parslett näki jonkun miehen menevän Multeniukselle ja lähtevän sieltä pois, että hän tunsi miehen, että hän meni ilmaisemaan hänelle olevansa selvillä jutusta, että mies antoi hänelle nuo rahat päästäkseen sillä hetkellä eroon hänestä ja päätti sitten myrkyttää hänet."

Purdie pohti tätä otaksumaa jonkun aikaa puhumatta mitään.

"No niin", hän virkkoi vihdoin, "jos asia on niin, silloin on kaksi asiaa varmasti totta -- ensiksikin, että murhaaja on joku tässä lähistöllä asuva henkilö ja toiseksi, että hänellä on kokemusta myrkkyjen alalla."

"Aivan niin", myönsi Ayscough. "Se on totta. Sitä paitsi tulisi vielä eräs muu seikka varmaksi sen kautta -- ystävänne Lauristonin viattomuus." Purdie hymyili.

"Sitä en ole koskaan epäillyt", hän virkkoi.

"En minäkään, näin meidän kesken sanoen", huomautti Ayscough vilpittömästi. "Sanoin virkatovereilleni, että omasta puolestani olin vakuutettu tuon nuorukaisen täydellisestä viattomuudesta ensimmäisestä hetkestä alkaen -- ja minähän hänet ensimmäiseksi tapasin panttitoimistossa. Oli kerrassaan onneton seikka, että hän sattui olemaan siellä, ja surullinen yhteensattuma, että nuo hänen sormuksensa niin suuressa määrässä muistuttivat ukon tarjottimella olevia sormuksia -- mutta en ole koskaan epäillyt häntä. Ei, herra Purdie, minun käsitykseni mukaan koko tämä juttu on paljon monimutkaisempi. Se ei ole mikään jokapäiväinen tapaus -- joku hyökkäsi vanhan Daniel Multeniuksen kimppuun -- joku! -- jostakin erikoisesta syystä -- ja siitä ei ole mikään helppo asia saada selkoa. Ja minä olen vakuutettu siitä, että tämä Parslettin juttu liittyy siihen -- että Parslett myrkytettiin, koska hän tiesi liian paljon."

"Te sanotte, ettei tiedetä, mitä myrkkyä nimenomaan oli käytetty?" kysyi Purdie. "Jos sen tietäisi, voisi päästä vähän jäljille. Sillä jos se olisi jotakin hyvin harvinaista lajia, saisi siten selville, että kuka tahansa sen lieneekin laatinut, hän on erikoisesti tutkinut myrkkyjä."

"En tiedä sitä vielä", vastasi Ayscough. "Mutta", hän jatkoi nousten seisomaan, "jos viitsitte lähteä kanssani sairaalaan, voisimme saada tietää sen nyt. Pari heidän erikoista asiantuntijaansa on suorittanut tutkimuksen. Sinne on hyvin pieni matka."

Purdie lähti salapoliisin mukana astelemaan Praed-katua. Ennenkuin he pääsivät sairaalan ovelle asti, tuli eräs mies Ayscoughin luokse: tanakka, hyvinvoipa mies, jolla oli varovainen käytös ja valpas katse. Hänen silmänsä siirtyivät tarkastelevan näköisinä salapoliisista hänen seuralaiseensa. Hän näytti ymmärtävän, että Ayscough luotti Purdieen ja puhui sellaisella tavalla kuin ainakin henkilö, jolla on kerrottavana jotakin salaperäistä ja tärkeää.

"Suokaa anteeksi, herra Ayscough", hän virkkoi. "Saanko vaihtaa muutaman sanan kanssanne? Tunnettehan minut, herra Ayscough?"

Ayscough katseli häntä terävästi. "Herra Goodyer, eikö niin?" hän kysyi. "Niin, nyt muistankin. Mistä on kysymys? Voitte huoletta puhua tämän herran kuullen."

"Se koskee viime yön juttua -- Parslettia", virkkoi Goodyer vetäen salapoliisin syrjään ja alentaen ääntään, niin että ohikulkijat eivät kuulisi. "Siinä on eräs seikka, josta minun on puhuttava teille -- olen kuullut asiasta Parslettin vaimolta. Mutta en ole maininnut hänelle siitä, mitä teille ilmaisen, herra Ayscough."

"Ja mitä se on?" kysyi salapoliisi.

"Omistan nähkääs sen talon, jossa Parslett asuu", jatkoi Goodyer. "Hänellä on jo muutamia vuosia ollut sekä myymälänsä että asuntonsa minun talossani. Syystä tai toisesta ei Parslett ole viime aikoina menestynyt oikein hyvin, ja hän oli minulle velkaa puolen vuoden vuokran. Näin hänet eilen ja sanoin, että minun oli saatava rahat heti. Minä suorastaan ahdistin häntä kovasti niistä -- olin käynyt hänen luonaan pari kolme viikkoa aikaisemmin ja saatoin nähdä, ettei laisinkaan kannattanut antaa asian jatkua ennallaan. Hän oli ollut surkeana asian johdosta edellisellä viikolla, mutta eilen illalla hän oli hyvin luottavaisella mielellä. 'Teidän ei tarvitse laisinkaan olla levoton, hän virkkoi. Tänä iltana minulle suoritetaan sievä summa rahaa, ja minä selvitän asiani kanssanne, ennenkuin lasken pääni yön lepoon', hän virkkoi. 'En voi määrätä sitä minuutilleen, mutta voitte luottaa siihen, että käyn luonanne ennen kello yhtätoista ja tuon rahat tullessani.' Ja hän oli niin varma siitä, herra Ayscough, että en sanonut mitään muuta kuin mainitsin olevani hyvin kiitollinen siitä ja lupasin istua valveilla häntä odottaen, Ja", lopetti Goodyer, "minä odotin puoli yhteen, mutta hän ei tullut. Tänä aamuna tietysti tulin käymään tänne ja silloin kuulin mitä oli tapahtunut -- kuinka hänet oli tavattu henkihieverissään kadulla ja kuinka hän sitten oli kuollut -- viisikymmentä kultapuntaa taskussaan. Niihin rahoihin hän tietysti oli vedonnut, herra Ayscough."

"Oletteko puhunut tästä kenellekään?" kysyi Ayscough.

"En edes leskelle enkä kenellekään muulle kuin teille", vastasi Goodyer.

"Älkää puhukokaan siitä", sanoi Ayscough. "Säilyttäkää se omana tietonanne, kunnes minä ilmoitan toisin. Ette kuullut Parslettilta mitään siitä, mistä hän odotti rahaa?"

"En yhtä tavuakaan", vastasi Goodyer. "Mutta sen huomasin, että hän oli ehdottoman varma sen saamisesta."

"No niin, vaietkaa nyt tarkoin asiasta", jatkoi Ayscough. "Asiassa pannaan tietysti toimeen tutkinto, ja minä kyllä huolehdin siitä, että teidän tietonne tulee siellä kuuluville. Tässä asiassa on jotakin salaperäistä, herra Goodyer, ja sen selvittelemisessä on aika työ."

"Olette oikeassa", myönsi Goodyer. "Uskon teitä."

Hän lähti pois, ja Ayscough viittasi Purdielle kehoittaen häntä kanssaan sairaalaan.

"Se on kerrassaan omituista", hän mutisi. "Peräti omituista! Mutta kaikki viittaa siihen, että minun otaksumani on oikea. Ehkäpä te nyt hyväntahtoisesti jäätte odotushuoneeseen, niin minä otan selville, ovatko tohtorit päässeet lopullisesti perille tuon myrkyn laadusta."

Purdie odotti kymmenen minuuttia mietiskellen sen salaperäisen asian omituisuuksia, johon hän oli niin kummallisella tavalla sekaantunut. Vihdoin Ayscough palasi päätään pudistaen.

"En voi vielä saada heiltä täyttä selvyyttä", hän virkkoi heidän lähtiessään yhdessä pois. "Siellä on pari kolme asiantuntijaa -- miksi sitä tiedettä nyt sanoinkaan -- niin, toksikologian tuntijaa, jotka päät yhdessä puuhailevat analysoimishommissa, mutta he eivät ilmaise mitään toistaiseksi -- he jättävät sen poliisikuulusteluun. Mutta sen verran ymmärsin erään puhuttelemani sanoista, että tuo Parslett myrkytettiin jollakin erikoisen ovelalla tavalla ja sellaisella myrkyllä, jota ei yleensä tunneta ja joka hänelle annettiin luultavasti puoli tuntia ennen kuin se teki tehtävänsä. Mihin se viittaa muuhun kuin että kuka tahansa hänelle tuon myrkyn antoikin, hän on erikoinen asiantuntija? Se on ovela teko, herra Purdie, kerrassaan ovela teko. Nyt luulen, ettei ole paljonkaan syytä olla levoton tuon nuoren ystävänne vuoksi: Olen jollakin tavoin vakuutettu siitä, että se mies, joka myrkytti Parslettin, on sama, joka tappoi Daniel Multenius raukan. Mutta -- me saamme nähdä sen!"

Purdie erosi Ayscoughista sairaalan ulkopuolella ja lähti astelemaan rouva Flitwickin asuntoon. Ovessa hän tapasi Melky Rubinsteinin, joka oli tulossa ulos. Melky vetäisi heti taskustaan sähkösanoman ja työnsi sen Purdien käteen.

"Saavuitte parhaiksi, herra Purdie", huudahti Melky. "Tässä on sanoma teille -- olin juuri menossa hotelliinne. Lukekaa, mitä siinä on."

Purdie avasi vaaleanpunaisen paperin ja luki:

"Jäljille päässyt kuulin Purdie kaupungissa jos hän tulee Star-kadulle selittäkää kaikki hänelle sähkötän taas myöhemmin tänään."

"Hyvä on", virkkoi Purdie. Hän ojensi takaisin sähkösanoman ja katseli mietteissään Melkyyn. "Onko teillä töitä tänä aamupäivänä" hän kysyi.

"En tee mitään, herra", kuiskasi Melky juhlallisesti. "En ennenkuin tämä asia on järjestyksessä -- se on varma."

"Tulkaa sitten kanssani hotelliin", jatkoi Purdie. "Haluan keskustella kanssanne eräästä asiasta."

Mutta heidän saavuttuaan hotelliin haihtui Purdien mielestä kokonaan ajatus ruveta keskustelemaan. Eteisvartija ojensi hänelle kirjelipun ja ilmoitti sen juuri saapuneen. Purdie punastui tuntiessaan käsialan. Hän kääntyi äkkiä sivuttain ja repi auki kirjekuoren. Se sisälsi arkin puolikkaan, johon oli kirjoitettu muutamia rivejä herra Spencer Levendalen kauniin kotiopettajattaren käsialalla.

"Voitteko tulla heti minua tapaamaan? Eräs seikka oli oikein vakavasti huolestuttavalla kannalla. Olen hyvin levoton eikä minulla ole Lontoossa ketään, johon voisin turvautua."

Pyydettyään nopeasti Melkyltä anteeksi Purdie riensi ulos hotellista totellen heti kirjeessä saapunutta kutsua.

XIV

YKSITYINEN LABORATORIO.

Kääntyessään kulkemaan Spring-katua Sussex -aukiolle päin Purdie palautti pikaisesti mieleensä tuttavuutensa Spencer Levendalen ja hänen perheensä kanssa. Hän oli tavannut heidät vain kaksi kuukautta sitten kaukaisella ja syrjäisellä seudulla Skotlannin Ylämaassa hotellissa, jossa hän ja he olivat olleet melkein ainoat vieraat. Sellaisissa olosuhteissa vieraatkin pian liittyvät toisiinsa, ja kun Levendalella ja Purdiella oli yhteisenä harrastuksena kalastus, sopivat he hyvin yhteen. Mutta astellessaan nyt Levendalen Lontoon-asuntoon päin Purdie ajatteli, että hän tosiaankin tunsi hyvin vähän tuota miestä, joka ilmeisesti oli jollakin tavoin sekaantunut siihen salaperäiseen juttuun, johon Andie Lauristonkin oli niin onnettomasti sotkeutunut. Hän tiesi Levendalen varmasti hyvin varakkaaksi mieheksi. Kaikki hänessä ilmaisi sitä: hän oli tuonut mukanaan muutamia palvelijoita Ylämaahan ja rahaa näytti hänellä olevan aivan kuin piikiviä merenrannalla. Purdie tuli tietämään vähin erin, että Levendale oli hankkinut itselleen suuren omaisuuden Etelä-Afrikassa, että hän oli palannut Englantiin ja joutunut parlamentin jäseneksi, että hän oli leski ja kahden pikku tytön isä. Hän sai myöskin tietää, että lasten kotiopettajatar, neiti Elsie Bennet, sievä ja miellyttävä kahden- tai kolmenkolmatta vuotias tyttö, oli tullut heidän kanssaan Kapkaupungista. Mutta Levendalen todellisesta luonteesta ja olemuksesta hän ei tietänyt enempää kuin niitä saattoi saada selville loma-ajan tuttavasta. Erinäiset Melkyn kertomat seikat, jotka koskivat Multenius-ukon perähuoneen pöydälle jätettyä harvinaista kirjaa, panivat Purdien jonkin verran epäilemään, että Levendale salasi jotakin siinä asiassa -- ja nyt neiti Bennet kirjoitti sellaista, mikä sisällöltään selvästi muistutti avunpyyntökirjettä ikäänkuin jotakin olisi tapahtunut.

Purdie huomasi heti sisään astuttuaan, että jotakin oli tapahtunut. Levendalen pöytäpalvelija, joka oli ollut isäntänsä mukana Ylämaassa ja tuntenut Purdien heti hänen käydessään talossa eilen, riensi häntä vastaan eteishuoneessa samalla kuin ovenvartija avasi oven.

"Ettekö ole nähnyt herra Levendalea sen jälkeen kun kävitte täällä eilen?" hän kysyi hiljaisella levottomalla äänellä.

"Nähnytkö herra Levendalea? En", vastasi Purdie. "Minkä vuoksi -- mitä tarkoitatte?"

Pöytäpalvelija vilkaisi pariin miespalvelijaan, jotka seisoskelivat oven luona.

"Älkää viitsikö osoittaa minkäänlaista levottomuutta sen johdosta, herra Purdie", hän kuiskasi, "vaikka se onkin jo hyvin tunnettu asia koko talossa. Asianlaita on nimittäin sellainen, että herra Levendale on kadoksissa."

"Kadoksissa?" huudahti Purdie. "Mistä lähtien?"

"Vain eilisillasta alkaen", vastasi pöytäpalvelija, "mutta muutamat seikat ovat hyvin kummalliset. Hän söi eilen illalla muutamien Cityn herrain kanssa jossakin ja tuli kotiin noin puoli kymmeneltä. Kauan hän ei viipynyt täällä, vaan lähti laboratorioonsa -- hän nähkääs käyttää paljon aikaa kemiallisiin kokeisiin -- ja kutsui minut sinne. 'Lähden taas tunniksi ulos, Grayson', hän virkkoi. 'Olen takaisin kotona kello yksitoista, älkää menkö nukkumaan, sillä tarvitsen teitä minuutiksi, pariksi'. Siinä ei tietysti ollut mitään kummallista, herra Purdie, ja minä odotin häntä. Mutta hän ei palannutkaan -- eikä lähettänyt minkäänlaista sanaa. Hän ei tullut, laisinkaan kotiin, ja tänä aamuna olen puhelimitse kysellyt häntä hänen molemmista klubeistaan ja parista muusta paikasta Cityssä -- mutta kukaan ei ole kuullut hänestä tai nähnyt häntä. Enkä voi kuvitellakaan, mitä on tapahtunut -- se on kaikki aivan vastoin hänen tapojaan."

"Hän ei maininnut teille, minne aikoi mennä?" kysyi Purdie.

"Ei, mutta hän lähti jalkaisin", vastasi palvelija, "minä päästin hänet ulos ja näin hänen kääntyvän Paddingtonille päin."

"Ettekö huomannut hänessä mitään erikoista?" kysyi Purdie.

Mies epäröi hetkisen.

"No niin", hän virkkoi vihdoin, "huomasin jotakin. Tulkaa tänne, herra Purdie."

Lähtien pois eteishuoneesta hän ohjasi Purdien kirjaston kautta, jossa Levendale oli ottanut vastaan Ayscoughin ja hänen toverinsa, pieneen huoneeseen, joka oli sen vieressä. Purdie katseli ympärilleen ja huomasi seisovansa laboratoriossa, joka oli varustettu kaikkein uusimmilla kemiallisilla kojeilla. Joka puolella näkyi sellaisessa huoneessa tarvittavia kapineita: hyllyillä oli rivittäin pulloja, suuri kirjahylly oli täynnä teknillisiä teoksia, kaikki tässä huoneessa todisti tiedemiestutkijan harrastuksista. Ja Purdien tarkka hajuaisti ilmaisi heti rohdosten ja kemiallisten aineitten läsnäolon.

"Täällä tapasin herra Levendalen eilisiltana", sanoi palvelija. "Hän kutsui minut sisään. Hän mittasi jotakin noista pulloista pieneen lasiputkeen, herra Purdie -- ja pani lasiputken liivintaskuunsa. Katsokaahan noita pulloja, herra -- näettehän, että ne sisältävät kaikki myrkkyä -- voitte huomata sen niiden muodosta."

Purdie vilkaisi hyllylle, jota palvelija osoitti. Kaikki siihen järjestetyt pullot olivat sinistä lasia ja kaikki kolmikulmaisia muodoltaan ja jokaisen kyljessä oli silmäänpistävä punainen lappu, joka sisälsi sanan _Myrkkyä_.

"Kummallista", hän virkkoi. "Onko teillä jokin aavistus?" hän jatkoi katsellen tarkasti palvelijaa. "Onko mielessänne jotakin tätä asiaa koskevaa? Mitä se on?"

Palvelija pudisti päätänsä.

"No niin, herra Purdie", hän vastasi, "kun näette jonkun herrasmiehen mittaavan myrkkyä lasiputkeen, jonka hän panee huolellisesti poveensa ja kun hän lähtee ulos palaamatta enää ja kun ette saa tietoa hänestä mistään paikasta -- niin mitä ajattelette? Se näyttää kummalliselta, eikö niin, herra Purdie?"

"En tunne herra Levendalea tarpeeksi voidakseni sanoa sitä", vastasi Purdie. "Hänen poissaoloonsa voi olla syynä jokin luonnollinen asia. Eihän hänellä ollut minkäänlaisia huolia?"

"Eilen hän näytti pari kertaa vähän kiihtyneeltä -- ja myöskin edellisenä iltana", sanoi palvelija. "Huomasin sen pikku seikoista. No niin, en voi ratkaista sitä asiaa. Minä olen nähkääs ollut hänen luonaan siitä asti, kun hän palasi Englantiin -- jo muutamia vuosia -- ja tunnen hänen tapansa perin pohjin. Mutta me emme voi muuta kuin odottaa -- neiti Bennet luullakseni lähetti kutsumaan teitä, herra Purdie?"

"Niin", vastasi Purdie, "hän lähetti".

"Olkaa hyvä ja tulkaa tänne", sanoi palvelija. "Neiti Bennet on nyt yksin -- lapset ovat juuri lähteneet ulos hoitajattarineen."

Hän ohjasi Purdien talon lävitse arkihuoneeseen, josta oli näköala puistoon, ja vei hänet kotiopettajattaren luokse.

"Olen kertonut herra Purdielle kaikki siitä, neiti", hän virkkoi tuttavallisesti. "Ehkä te haluatte puhella siitä hänen kanssaan. Minun ymmärtääkseni me emme voi tehdä mitään, ennenkuin saamme kuulla jotakin."

Kahden jäätyään Purdie ja Elsie Bennet katselivat toinen toistaan kätellessään. Neiti Bennet oli vaalea hoikka tyttö, luonnostaan ujo ja vaatimaton. Nyt hän oli oikein silminnähtävästi ujo uudistaessaan tuttavuutensa Purdien kanssa, ja Purdie, joka oli selvillä omista tunteistaan häntä kohtaan, oli hämillään ja tunsi itsensä kömpelöksi.

"Lähetitte kutsumaan minua", hän virkkoi lyhyesti. "Lähdin heti kirjeenne saatuani. Grayson viivytti minua ala-kerrassa puhelullaan. Olette huolissanne -- herra Levendalesta?"

"Niin", myönsi Elsie. Sitten hän viittasi tuoliin. "Ettekö istuudu?" hän kysyi ja veti toisen tuolin aivan lähelle. "Kutsuin teitä, koska -- se voi näyttää omituiselta, mutta niin on asia -- en voinut ajatella ketään muuta. Tuntui onnen sattumalta, että olitte Lontoossa, ja niin lähellä. Minulla oli se tunne, että -- että saatoin luottaa teihin."

"Kiitos", virkkoi Purdie. "Te saatattekin luottaa! Ja mistä on kysymys?"

"Grayson on kertonut teille kuinka herra Levendale lähti eilen illalla eikä palannut enää, ei edes lähettänyt mitään tietoa itsestään?" jatkoi Elsie. "Niin kuin Grayson on sanonut, on se perin kummallista herra Levendalen tapoihin nähden. Mutta minä haluan kertoa teille vielä muutakin, minun täytyy ilmaista se jollekulle! Ja minä tiedän, että jos puhun sen teille, te pidätte sen salassa -- kunnes tai jollette luule tarpeelliseksi mainita siitä poliisille!"

Purdie säpsähti.

"Poliisille!" hän huudahti. "Mistä on kysymys?"

Elsie Bennet meni pöydän luokse ja otti käteensä muutamia sanomalehtiä.

"Oletteko lukenut tuosta Praed-kadun salaperäisestä tapauksesta?" hän kysyi. "Tarkoitan selostusta tutkintotilaisuudesta?"

"Joka sanan -- ja kuullut sitä paitsi enemmänkin", vastasi Purdie. "Tuo nuori mies, Andie Lauriston, on vanha koulutoverini ja ystäväni. Tulin tänne eilen häntä tapaamaan ja sain tietää hänen sotkeutuneen tähän juttuun. Hän on ehdottomasti täysin viaton."

"Onko hänet vangittu?" kysyi Elsie melkein kiihkeästi.

"Ei", vastasi Purdie. "Hän on lähtenyt pois -- hankkiakseen todistuksia siitä, että nuo sormukset, jotka ovat niin tärkeänä tekijänä jutussa, ovat todella hänen ja että ne aikaisemmin ovat kuuluneet hänen äidilleen."

"Huomasitteko kuulustelun lopussa nimenomaan niitä seikkoja, jotka koskivat panttitoimistossa löydettyä kirjaa?" jatkoi Elsie. "Espanjalaista käsikirjoitusta?"

"Jonka herra Levendalen sanottiin kadottaneen raitiovaunussa", virkkoi Purdie. "Kyllä. Mitä siitä?"

Tyttö kumartui lähemmäksi häntä.

"Tuntuu kauhealta puhua siitä asiasta", hän kuiskasi, "mutta minun täytyy kertoa jollekulle -- en voi, en uskalla pitää sitä enää omana tietonani! Herra Levendale ei ole ilmaissut asian todellista laitaa siinä kohdin."

Purdie vilkaisi vaistomaisesti ovelle -- ja veti tuolinsa lähemmäksi Elsietä.

"Oletteko varma siitä?" hän kuiskasi. "Aivan niin! No -- millä tavoin sitten?"

"Tässä sanotaan", jatkoi Elsie koskettaen sormellaan sanomalehteä, "että herra Levendale kadotti tämän kirjan raitiovaunussa, josta hän lähti Chapel-kadun kulmassa, ja että hän oli niin huolissaan asiasta, että lähetti heti ilmoitukset jokaiseen Lontoon aamulehteen. Jälkimäinen osa siitä on totta -- alkupuoli ei. Herra Levendale ei hukannut kirjaansa -- hän ei jättänyt sitä raitiovaunuun! On ikävä, että minun täytyy sanoa niin -- mutta kaikki se on vain hänen keksintöään -- en tiedä mistä syystä."

Purdie oli kuunnellut tätä samalla kuin hänen levottomuutensa ja epäluulonsa yhä kasvoivat. Levendalen ympärille kerääntyvät pilvet tummenivat yhä.

"Kertokaapa nyt minulle, kuinka tiedätte tuon kaiken?" hän sanoi. "Luottakaa minuun täydellisesti."