Part 17

"Tämä käy minulle aivan käsittämättömäksi", hän sanoi. "Te, Levendale, olette itse merkillisin ilmiö kaikessa. Kuulkaahan, mitä te aiotte tehdä? Ettekö aio selittää tätä kummallista katoamistanne -- tätä poissaoloanne -- paluutanne ilman partaa ja noin puettuna? Poliisit --"

"Kyllä", sanoi Levendale. "Kello kymmenen aamulla poliisiasemalla. Tulkaa sinne -- te kaikki -- kuka tahansa -- kuka tahansa, jonka mieli tekee -- kerron poliiseille kaikki, mitä tiedän. Purvis ja minä emme enää voi tehdä mitään -- meitä on nähkääs vedetty nenästä! Mutta lähtekää nyt pois, Purdie, ja päästäkää minut nukkumaan -- olen aivan lopussa!" Oltuaan kymmenen minuuttia poissa Lauristonin ja Melky Rubinsteinin luota Purdie palasi heidän seuraansa ja viittasi heitä tulemaan pois Sussex-aukiolta.

"Tämä on kaikkein ihmeellisintä", hän sanoi heidän lähtiessään liikkeelle. "Levendale on aivan oikein siellä, omassa talossaan! Ja hän on ajanut pois partansa ja viiksensä ja pukeutunut suorastaan kulkurin vaatteisiin. Hän ja Stephen Purvis ovat yötä päivää ajaneet takaa tuota kirottua timanttia ja kahdeksaakymmentä tuhatta puntaa! Ja -- kaiken lisäksi ei Levendale tiedä, kuka murhasi Daniel Multeniuksen, ei edes sitä, että hänet on murhattu! Mutta se on varmaa, hyvät toverit", hän lisäsi, kun St. Jamesin kirkon kello korkealla heidän päittensä yläpuolella löi yhtä, "että hän tietää jotakin tärkeää -- ja meidän on odotettava yhdeksän tuntia saadaksemme kuulla sen!"

XXXIII

SALAISTA TYÖSKENTELYÄ

Poliisiaseman perähuone oli täynnä miehiä kello kymmenen aikaan aamulla. Purdie tuli sinne Lauristonin kanssa viittä minuuttia ennen kymmentä, tapasi Melky Rubinsteinin odottelemassa ulko-ovella ja ennätti tuskin varoittaa toveriaan pysymään vaiti heidän keskiyöllä tekemästään keksinnöstä, kun Guyler ja John Purvis saapuivat paikalle yhdellä vuokra-ajurilla ja herra Killick toisella. Sisällä keskusteli aamiaisen ja yhden tunnin unen virkistämä Ayscough poliisikomisarjuksen ja New Scotland Yardin miehen kanssa. Kaikki he vilkaisivat kysyvästi vastatulleihin.

"Onko joku herroista saanut uusia tietoja?" kysyi poliisikomisarjus vilkaisten pikimmältään läsnäolijain kasvoihin. "Eikö -- luullakseni haluaisitte kaikki tietää, emmekö me ole saaneet?" Hän katsahti Ayscoughiin, joka näytteli New Scotland Yardin miehelle muutamia kohtia aamulehdistä. "Asianlaita on niin", hän jatkoi, "että on esiintynyt kummallisia vaiheita sitten viime yön -- enkä oikein ymmärrä, kuinka kaikki on käsitettävä. Mielipiteeni on se, että meidän olisi parasta odottaa muutamia tunteja, ennenkuin sanomme mitään -- varmempaa -- minun mielestäni nuo sanomalehdet mainitsevat liian monta seikkaa, antavat aivan kuin viholliselle tietoja. Viisainta olisi, jos jättäisitte asiat toistaiseksi meidän haltuumme, hyvät herrat."

Näistä sanoista ilmeni muutakin kuin kohtelias huomautus siitä, että niin monen henkilön läsnäoloa ei kaivattu -- mutta John Purvis asettui heti selvälle kannalle ja sanoi: "Haluan tarkoin tietää, mitä on tehty ja mitä aiotaan tehdä veljeni suhteen. Minulla on oikeus siihen. Sen vuoksi minä olen täällä. Mitä muuhun tulee --"

"Veljenne on täällä", sanoi Purdie, joka seisoi akkunan ääressä ja katseli alas kadulle. "Ja herra Levendale hänen mukanaan -- eikö olisi hyvä kutsua heidät heti sisään?" hän jatkoi kääntyen poliisikomisarjuksen puoleen. "He ovat kumpikin sen näköisiä kuin heillä olisi paljon kertomista."

Mutta Ayscough oli jo poistunut huoneesta ja hetkisen kuluttua hän saapui sisään vastatulleitten kanssa. Purdie huomasi heti, että se Levendale, joka astui sisään tukku aamulehtiä kädessään, oli aivan toisen näköinen kuin se Levendale, jonka hän oli nähnyt yhdeksän tuntia aikaisemmin likaisena, siivottomana ja väsymyksen näännyttämänä. Tuuhea parta ja viikset olivat auttamattomasti mennyttä, ja Levendalen kasvoilla näkyi sellaisia piirteitä, jotka olivat ennen peittyneet niiden alle. Mutta Levendale itse oli nyt virkeän ja siistityn näköinen ja huolellisesti puettu ja heti sisään astuttuaan hän käyttäytyi maailmanmiehen tapaan, nyökäten tyynesti poliisilaitoksen virkamiehille.

"Kas niin, herra komisarjus", hän sanoi mennen suoraan pöydän luokse Stephen Purvisin kääntyessä veljensä puoleen, "sanomalehdistä näen, että te olette kaikki puuhanneet paljon herra Purvisin ja minun vuokseni. Siitä näkee hyvin, kuinka pari miestä voi kadota ja tuottaa aika paljon vaivaa, ennenkuin heidät löydetään! Mutta tässä me nyt olemme -- ja sen vuoksi olemme täällä, että olemme joutuneet häviölle -- koetimme kulkea omia teitämme ajaessamme takaa omaisuuttamme -- ja nyt olemme lopussa! Emme voi enää tehdä mitään -- ja niin tulimme teidän luoksenne."

"Teidän olisi pitänyt ensimmäiseksi tulla tänne, herra Levendale", sanoi poliisikomisarjus vähän äreästi. "Olisitte säästäneet niin paljon vaivaa -- niin hyvin itseltänne kuin meiltäkin. Mutta sillehän ei nyt enää voi mitään -- teillä on varmaankin jotakin kerrottavana meille?"

"Ennenkuin kerron mitään", vastasi Levendale, "haluan tietää erään seikan". Hän osoitti mukanaan tuomiansa aamulehtiä. "Nämä kirjoittajat", hän virkkoi, "näyttävät saaneen haltuunsa aika paljon tietoja, epäilemättä kaikki teiltä. Nyt kun on käynyt ilmi, mitä ajamme takaa, ilmaiskaamme se muutamilla sanoilla. Pykälä yksi: kellanpunainen timantti, kahdeksankymmenen tuhannen punnan arvoinen ja tämän herra Stephen Purvisin omaisuutta. Pykälä kaksi: kahdeksankymmenen tuhannen punnan maksuosoitus -- minun omaisuuttani. Kas niin, onko kenelläkään teistä pienintäkään aavistusta siitä, kuka on ottanut timantin ja minun rahani? Sanokaa!"

Seurasi hetken hiljaisuus. Sitten Ayscough puhui.

"Ei määrättyä käsitystä, herra Levendale -- vielä."

"Sitten minä sanon teille", virkkoi Levendale. "Kiinalainen mies -- eräs Chang Li. Hän on vienyt ne -- molemmat. Ja Stephen Purvis ja minä olemme ajaneet häntä takaa siitä lähtien, kun katosimme -- ja olemme joutuneet häviölle! Nyt saatte te ottaa asian haltuunne -- ja minun on parasta selittää teille peittelemättä kaikki se, mikä on epäilemättä näyttänyt peräti kummalliselta alun pitäen. Puolen tunnin puhelu nyt heti säästää monen tunnin selittelemisen tuonnempana. Kuunnelkaa siis minua kaikki -- näen täällä jo kaksi herrasmiestä, herrat Killicikin ja Guylerin, jotka voivat kumpikin omalta osaltaan vahvistaa tosiksi muutamia yksityiskohtia, joita aion teille kertoa. Olkaa hyvät älkääkä päästäkö ketään keskeyttämään meitä minun esittäessäni teille kertomustani."

Ayscough vastasi hänen pyyntöönsä asettumalla seisomaan ovea vasten, ja Levendale otti tuolin pöydän viereen ja loi katseen ympärillään odottaviin kuuntelijoihin.

-- Se on kummallinen ja muutamissa suhteissa monimutkainen juttu, hän sanoi, mutta minä koetan saada teidät ymmärtämään asiat oikein, ennen kuin olen lopettanut. Minun täytyy palata ajassa taaksepäin aika monta vuotta -- niihin aikoihin, jolloin minä, niin kuin herra Killick tietää, olin Daniel Moltenon osakas eräässä jalokiviliikkeessä Cityssä. Erosin hänestä ja lähdin Etelä-Afrikkaan, jossa rupesin käymään kauppaa timanteilla. Onnistuin harvinaisen hyvin muutamissa yrityksissäni ja palasin Lontooseen joittenkin vuosien kuluttua hyvin varakkaana miehenä. Vähän ajan kuluttua kohtasin taas entisen liiketoverini. Hän oli muuttanut nimensä Multeniukseksi ja asui Praed-kadun varrella jalokivikauppiaana ja panttilainaajana. Minulla ei tietysti ollut mitään sitä vastaan, että rupesin jatkamaan kaupankäyntiä muutamien entisten liiketoverieni kanssa Kapkaupungissa, ja neuvoteltuani asiasta jonkin aikaa Multeniuksen kanssa hän ja minä päätimme ostaa ja myydä timantteja yhdessä täällä Lontoossa, ja minä luovutin hänelle heti määrätyn summan rahaa liikepääomaksi. Kaupat suoritettiin hänen nimessään. Hän pääasiassa hoitikin ne -- en ole koskaan tuntenut sen parempaa ja tarkempaa timanttien tuntijaa kuin hän oli -- eikä kukaan täällä tietänyt, että minulla oli asian kanssa mitään tekemistä. En käynyt hänen liikkeessään Praed-kadun varrella muulloin kuin kahdesti. Jos hänen välttämättä täytyi tavata minua, sovimme kohtauksen Cityssä eräässä yksityisessä liikehuoneustossa, joka minulla on siellä. Nyt ymmärrätte hyvin, millaisessa suhteessa Daniel Multenius ja minä olimme toisiimme. Me olimme liiketoverit -- salaisesti.

-- Sitten johdumme äskeisiin tapahtumiin. Aikaisemmin tänä syksynä saimme tiedon Stephen Purvisilta, jonka kanssa minulla oli erinäisiä kauppasuhteita Etelä-Afrikassa, että hän oli saanut haltuunsa harvinaisen kauniin kellanpunaisen timantin ja aikoi lähettää sen meille. Se saapui Multeniukselle -- Multenius toi sen minulle Cityssä olevaan konttoriini ja me tutkimme sitä yhdessä, jonka jälkeen Multenius vei sen pankkiinsa. Me päätimme ostaa sen yhdessä -- minun oli hankittava rahat. Stephen Purvisilta saamamme ilmoituksen mukaan tiesimme hänen saapuvan kaupunkiin marraskuun kahdeksantenatoista, ja me järjestimme kaikki siksi päiväksi. Se päivä siis käy erikoisen tärkeäksi -- mitä marraskuun kahdeksantenatoista päivänä tapahtui Multeniuksen liikkeessä iltapäivällä puoli viiden ja puoli kuuden välillä, se tietysti on todellisen tärkeätä nyt. No, mitä tapahtui? Voin sanoa sen teille -- yhtä seikkaa lukuun ottamatta, joka ehkä merkitsee enemmän kuin kaikki muut. Siitä seikasta en voi sanoa mitään varmaa, mutta hyvän arvelun voin siitä kyllä esittää.

-- Stephen Purvisin oli määrä käydä Daniel Multeniuksen liikkeessä Praed-kadun varrella viiden ja puoli kuuden välillä iltapäivällä marraskuun kahdeksantenatoista sopimassa lopullisesti timantin kaupasta. Kahdentoista aikaan samana päivänä Daniel Multenius pistäysi Cityyn. Hän nouti timantin pankistaan ja tuli sitten minun konttoriini, jossa annoin hänelle kahdeksankymmentätuhatta puntaa pankkiseteleinä -- suurina seteleinä. Mukanaan timantti ja rahat hän sitten lähti takaisin Praed-kadulle. Minun oli määrä mennä sinne hänen luokseen heti viiden jälkeen.

-- Nyt tulemme minun eri puuhiini. Söin puolisen Cityssä ja menin sitten erään Holbornissa asuvan tunnetun kirjakauppiaan luokse, joka oli kirjeellisesti ilmoittanut minulle, että hänellä oli myytävänä eräs arvokas teos, jota hän tiesi minun haluavan -- olen aina Englantiin paluustani asti kerännyt harvinaisia kirjoja. Vietin noin tunnin kirjakaupassa. Ostin sen teoksen, jota olin mennyt katsomaan -- ja maksoin siitä erittäin suuren hinnan. Otin sen lähtiessäni kainalooni ilman käärepaperia ja ajoin raitiovaunussa Praed-kadun päähän saakka. Siellä astuin alas. Ja -- päinvastoin kuin mainitsin seuraavan aamun sanomalehdissä olleissa ilmoituksissani -- oli minulla kirja kädessäni raitiovaunusta lähtiessäni. Minkä vuoksi uskottelin kadottaneeni sen, minkä vuoksi toimitin tuon ilmoituksen sanomalehtiin, kerron teille pian -- se oli kaikki yhtenä osana siinä pelissä, johon minun oli pakko ryhtyä.

-- Mikäli muistan, oli kello vähän yli viisi minun kääntyessäni kävelemään Praed-katua. Pimeä alkoi juuri tulla, satoi vähän ja sumuakin tuntui olevan Mutta huomasin kuitenkin erään seikan -- olen luonnostani nopea tekemään havaintoja. Astuessani Iron Gaten laiturikadun poikki, joka kiertää Grand Junction-kanavan allasta, näin sille kääntyvän hyvin nopeaa vauhtia erään kiinalaisen ja tunsin hänet toiseksi niistä kiinalaisista lääketieteen ylioppilaista, jotka asuivat Daniel Multeniuksen kalustetussa talossa Maida Valessa. Hän oli selin minuun, enkä siis erottanut kumpi hän oli heistä. En kiinnittänyt asiaan sen enemmän huomiota, vaan kävelin eteenpäin. Minuutin kuluttua olin panttitoimistossa. Avasin oven, astuin sisään ja menin suoraa päätä pieneen takahuoneeseen, jossa olin ollut pari kertaa ennen Daniel Multeniuksen ollessa yksin kotona, joten osasin sinne nytkin helposti. Niin kuin jo mainitsin, menin suoraan perälle ja ovessa juoksi minua vastaan Stephen Purvis.

-- Purvis oli kiihdyksissä -- hän ihan vapisi, niin suuri mies kuin onkin. Hän saa vahvistaa todeksi kaikki, mitä siellä sanottiin ja tehtiin. Sanaakaan lausumatta hän kääntyi ja osoitti lattialle, jossa Daniel Multenius makasi kuolleena. 'En ole ollut täällä minuuttiakaan', sanoi Purvis. 'Tulin sisään ja näin hänet tuossa noin! Ketään ei ole täällä. Jumalan tähden, missä minun timanttini on?

-- Harkitsin tilannetta nopeasti. Viidessä sekunnissa muodostin mielessäni käsityksen asioista. Tuo kiinalainen oli käynyt täällä -- tavannut vanhuksen pyörtyneenä tai mahdollisesti kuolleen -- oli luultavasti nähnyt timantin perähuoneen pöydällä, samoin setelitukun jossakin lähellä ja siepannut kaikki lähtien sitten pois. Se oli minun käsitykseni, ja vieläkin uskon, että se oli oikea. Ja sanon teille suoraan, että siitä hetkestä lähtien kohdistuivat kaikki ajatukseni kiinalaiseen. Ajattelin ja toimin salaman nopeasti. Ensiksi tutkin kiireesti Daniel Multeniuksen, tunnustelin hänen taskunsa ja huomasin, ettei niissä ollut mitään sellaista, jota hain, ja että hän oli kuollut. Sitten muistin, että käydessäni kerran aikaisemmin hänen luonaan hän oli päästänyt minut asunnostaan ulos erään takaoven kautta, joka vei Market-kadulle johtavaan kapeaan käytävään. Sekuntiakaan viivyttelemättä tartuin Purvisin käsivarteen ja vein hänet nopeasti ulos. Käytävässä oli hyvin pimeä, siellä ei näkynyt ainoaakaan ihmistä, me kuljimme Market-kadun poikki, käännyimme, oikealle ja olimme Oxfordin ja Cambridgen pengermällä, ennenkuin pysähdyimme. Vaistoni sanoi minulle, että oli parasta päästä pois Multeniuksen asunnosta. Ja vasta ollessamme kaukana sieltä huomasin jättäneeni kirjani sinne!

XXXIV

YMMÄLLÄ

Levendale vaikeni päästyään tähän asti kertomuksessaan ja katseli ympärilleen toisten odottaviin kasvoihin. Hän huomasi kahden henkilön tarkastelevan häntä erikoisen tarkkaavasti -- Ayscoughin ja vanhan lakimiehen. Ruvetessaan taas jatkamaan kertomustaan hän vilkaisi merkitsevästi Killickiin.

-- Otaksunpa, että jotkut teistä haluaisivat kysyä minulta -- ja myöskin Stephen Purvisilta -- muutamia seikkoja äskeisen kertomukseni johdosta? hän sanoi. Saatte vapaasti kysyä mitä haluatte ja kuka vain haluaa, kun ensin olen lopettanut. Mutta sallikaa minun nyt päättää tämä, sillä sitten ehkä täysin ymmärrätte, mistä oikein on kysymys.

-- Purvis ja minä kävelimme jonkin aikaa edes takaisin Oxfordin ja Cambridgen pengermällä neuvotellen tilanteesta. Mitä enemmän asiaa pohdin, sitä varmempi olin siitä, että heti alussa muodostunut mielipide oli oikea -- kiinalainen oli vienyt sekä timantin että mainitut rahat. Tiesin noiden kahden kiinalaisen asuvan Multeniuksen kalustetussa talossa, olinpa sattunut olemaan läsnä Praed-kadun varrella olevassa liikkeessä eräällä aikaisemmalla käynnilläni heidän sopiessaan asiasta Multeniuksen kanssa. Nyt oli käsitykseni seuraava: jompikumpi heistä oli tullut ukon luokse maksamaan vuokraa tai jollekin muulle asialle, huomannut hänet joko sydänkohtauksen vallassa tai sellaisen johdosta kuolleena, nähnyt pöydällä timantin ja rahat, jotka odottivat siinä Purvisin saapumista, ottanut ne kaikki haltuunsa ja lähtenyt pakoon. Purvis oli kanssani yhtä mieltä. Ja sekä Purvis että minä tunnemme hyvin kiinalaisen luonteen ominaisuudet ja erikoisuudet. Me tiesimme, mitä oli tehtävä. Halusimme saada takaisin timantin ja minun rahani. Ja koska me tiesimme ikäväksemme, kuinka ovela ja taitava varas niitä nyt talletti, olimme täysin selvillä siitä, että meidän oli itsekin turvauduttava viekkauteen -- vieläpä aika harvinaiseen. Sen vuoksi päätimme, että emme missään tapauksessa vielä kääntyisi poliisin puoleen.

-- Nyt te poliisiviranomaiset saatatte sanoa tai sanotte varmastikin, että meidän olisi pitänyt suoraa päätä tulla teidän luoksenne, etenkin kun kysymyksessä oli murha. Mutta me emme tietäneet laisinkaan varmasti, että se oli murha. Emme olleet huomanneet mitään väkivallan merkkejä ukossa -- tiesin hänet hyvin heikoksi ja uskoin häntä kohdanneen äkillisen halvauksen tai jonkin muun sen tapaisen. Harkitsin huolellisesti asioita Ilmeisestikin Daniel Multenius oli jäänyt yksin myymäläänsä ja koko asuntoonsa ja hänen tyttärentyttärensä oli joillakin asioilla. Sen vuoksi ei kukaan tietänyt timantista eikä rahoista. Emme tahtoneetkaan kenenkään tietävän niistä. Jos olisimme menneet poliisin luokse ja puhuneet heille, mitä tiesimme, olisivat asiat heti levinneet maailmalle ja saapuneet kiinalaisenkin korviin. Tiesimme aivan hyvin, että jos aioimme saada omaisuutemme takaisin, ei varasta saisi peloittaa -- seuraavana aamuna ei sanomalehdissä saisi olla mitään asiasta. Kiinalainen ei saanut aavistaakaan, että timantin ja noiden rahojen todelliset omistajat epäilivät häntä -- hän ei saanut tietää, että uutinen hänen saaliistaan mahdollisesti ilmoitettaisiin poliisille. Hänet oli jätettävä -- ainakin muutamiksi tunneiksi -- siihen uskoon, että se omaisuus, joka oli joutunut hänen haltuunsa, kuului kuolleelle miehelle, joka ei voinut ilmaista mitään.

-- Mutta tuon kuolleen miehen arkihuoneessa oli minun kirjani! Oli mahdotonta mennä sinne takaisin noutamaan sitä. Yhtä mahdotonta oli, että siihen ei kiintyisi huomio. Daniel Multeniuksen tyttärentytär, jonka otaksuin erittäin älykkääksi nuoreksi naiseksi, huomaisi sen ja ymmärtäisi sen joutuneen heille hänen poissa ollessaan. Pohdin kovasti tuota seikkaa -- ja lopuksi kyhäsin ilmoituksen, jonka lähetin välitystoimistoon käskien toimittamaan sen jokaiseen seuraavan aamun Lontoon lehteen. Miksi? Koska halusin suunnata tutkijain huomion toisaanne. Halusin nyt aluksi saada ihmiset uskomaan, että joku oli löytänyt tuon kirjan raitiovaunusta, poikennut Multeniukselle myymään tai panttaamaan sen, tavannut ukon yksinään, hyökännyt hänen kimppuunsa ja ryöstänyt häneltä jotakin. Kaikki tämä oli tarkoitettu kiinalaisen silmänlumeeksi. Jotakin täytyi tehdä, mitä tahansa -- jotta hän ei saisi tietää Purvisin ja minun olevan selvillä asian todellisesta laidasta.

-- Mutta -- mitä me sitten aioimme tehdä? Sanon teille, että koska emme edellyttäneet Daniel Multeniuksen joutuneen väkivaltaisen kuoleman uhriksi, emme laisinkaan kiinnittäneet huomiota asian siihen puoleen, vaan kohdistimme kaikki voimamme omaisuutemme takaisin saamiseen. Tiesin, missä talossa nuo kiinalaiset asuivat. Sinä iltana Purvis ja minä lähdimme sinne. Olemme kumpikin aikoinamme tottuneet erinäisiin salaperäisiin puuhiin ja menettelytapoihin ja me pääsimme tuon talon alueelle kenenkään sitä huomaamatta. Ei kestänyt kauan ennenkuin tulimme vakuutetuiksi siitä, että talo oli tyhjä. Se pysyi tyhjänä koko yön -- Purvis vartioi sitä eräässä vajassa puutarhassa. Ei kukaan mennyt sinne eikä lähtenyt sieltä ennenkuin Purvis seuraavana aamuna tuli pois -- hän nimittäin vartioi siellä siihen asti, kunnes oli määrä tulla minua tapaamaan Hyde puistoon. Ennenkuin menin tuohon kohtaukseen, olivat luonani käyneet etsivä kersantti Ayscough, herra Rubinstein ja herra Lauriston -- he tietävät mitä sanoin heille. En voinut silloin sanoa mitään muuta -- minulla oli tarpeeksi tuumimista omissa huolissani.

-- Kun Purvis ja minä kohtasimme, neuvottelimme uudestaan ja päätimme, että ottaen huomioon kaikki ilmi tulleet ja sanomalehdissäkin julkaistut seikat oli nuoreen herra Lauristoniin langennut epäluulo parasta, Mitä saattoi tapahtua meille: se rauhoittaisi kiinalaista. Ja me päättelimme varmaksi, että Maida Valessa sijaitseva talo ei varmaankaan pysyisi asumattomana sinä yönä, ja sovimme yhtymisestä siellä kello yhdeksitoista. Olimme varmat, että miekkosemme oli lukenut kaikki sanomalehtiuutiset, tuntien itsensä turvalliseksi ja että me tapasimme hänet. Mutta, huomatkaa, meillä ei ollut aavistustakaan, kumpi noista kahdesta kiinalaisesta oli syyllinen. Yhdestä seikasta olimme joka tapauksessa vakuutetut. Kumpi lieneekään ollut hän, jonka minä olin edellisenä päivänä nähnyt pujahtavan Iron Gaten laiturikadun nurkkauksesta, joko hän siis oli Chang Li tai Chen Li, hän oli varmasti säilyttänyt salaisuuden omanaan! Oli nyt vain mentävä tuohon taloon, ryhdyttävä keskusteluun molempain kanssa, päästävä selville siitä, kumpi heistä oli syyllinen, ja sitten meneteltävä oman suunnitelmamme mukaan, joka oli valmiiksi harkittu.

-- Nyt on siis kuvattava meidän toinen käyntimme Maida Valessa. Täsmällisesti sanoen, se tapahtui yhdentoista ja kahdentoista välillä toisena yönä timantin katoamisen jälkeen. Samoin kuin edellisenäkin yönä saavuimme puutarhaan takana olevasta portista. Se oli kummallakin kerralla lukitsematta, kun taas Maida Valen tielle johtava portti oli lujasti salvassa. Ja samoin kuin edellisenäkin yönä huomasin pian, että ainakin toistaiseksi ei talossa ollut ainoaakaan ihmistä. Mutta niin ei ollut asianlaita puutarhassa! Minun pitäessäni silmällä talon takasivua Purvis tarkasti varovasti puutarhaa. Pian hän palasi ja veti minut lähemmäksi sitä asfalttikujaa, joka johtaa kadunpuoleiselta veräjältä paraatiovelle. Kuu oli noussut talojen ja puitten yläpuolella -- ja sen valossa hän näytti veritahroja. Hyvät herrat, niitä ei tarvinnut tarkastaa sen lähemmin, ennenkuin huomasimme ne uusiksi -- tuoreiksi. Joku oli murhattu tuossa puutarhassa muutamia minuutteja -- suorastaan muutamia minuutteja ennen meidän tuloamme. Parisen minuuttia vielä etsiskeltyämme löysimme murhatun, joka makasi polun vasemmalla puolella olevassa pensaikossa. Tunsin hänet nuoremmaksi noista kahdesta kiinalaisesta. Hän oli Chen Li.

-- Tämä huomio luonnollisestikin paljasti meille, että asia oli joutunut uuteen vaiheeseen. Ei kestänyt kauan ennenkuin ymmärsimme, kuinka kaikki oli tapahtunut. Chang Li oli saanut selville, että hänen ystävällään oli hallussaan nuo arvoesineet. Hän oli nähnyt joko timantin tai setelikimpun tai molemmat -- yhdentekevää millä tavoin. Mutta ottaessamme kaikki huomioon olimme vakuutettuja siitä, että hän oli saanut tuon asian tietoonsa, luultavasti vaaninut Chen Litä tämän palatessa kotiin myöhään illalla, iskenyt häntä veitsellä hänen tulessaan puutarhan käytävää pitkin, laahannut ruumiin pensaikkoon, anastanut itselleen saaliin ja lähtenyt pakoon. Ja nyt meidän oli ryhdyttävä siihen työhön, jonka arvasimme vaikeimmaksi tehtävistämme -- nimittäin Chang Lin etsimisen. Hetkeäkään hukkaamatta aloitimme sen heti.

-- Olen kertonut teille, että Purvis ja minä tunnemme aika hyvin kiinalaisia. Meillä on kummallakin jokseenkin tarkoin selvillä heidän tapansa ja minä puolestani tunnen verraten hyvin Lontoossa asuvat kiinalaiset, sillä olen vuos'kausia ollut liikeasioissa kiinalaisten kanssa sekä Lontoossa että Etelä-Afrikassa. Aavistin jokseenkin selvästi, kuinka Chang Li tulisi menettelemään. Hän piileskelisi, tarvittaessa vaikkapa kuukausiakin, kunnes ensimmäinen kiihkeä takaa-ajohuuto, jonka hän tiesi varmasti kajahtavan ilmoille, olisi vaiennut. Lontoon itäosassa on joitakin maanalaisia kätköpaikkoja, joihin hän voisi mukavasti ja turvallisesti vetäytyä piiloon, kunnes tarjoutuisi tilaisuus pujahtaa maasta huomaamatta. Minä tunnen jo niitä muutamia. Ja lisää oppisin tuntemaan.

-- Purvis ja minä lyöttäysimme heti sille tolalle -- sen verran kuin siinä oli suuntaa olemassa. Lähdimme suoraa päätä itäiseen kaupunginosaan. Ennen aamua olin ajanut partani ja viikseni, pukeutunut tuntemattomaksi vanhoihin vaatteisiin ja aloitin työni. Seuraavana aamuna suoritin heti kaksi asiaa: toimitin Spring-kadulta palvelijalleni sähkösanoman, jossa ilmoitin mahdollisesti viipyväni poissa toistaiseksi, ja sitten varoitin salaisesti Englannin pankkia noista suurista seteleistä. Mutta en suinkaan odottanut, että Chang Li koettaisi vaihtaa niitä; arvasin hänen käyttävän kaiken tarmonsa timantin suojelemiseen. Mutta mahdollisesti hän kuitenkin voisi koettaa vaihtaa yhden setelin ja epäilemättä onnistuisikin siinä, jollen minä olisi ryhtynyt tuohon varokeinoon.