Part 18

-- Seuraavana päivänä Purvis ja minä kumpikin tahollamme etsiskelimme itäisessä kaupunginosassa ja kuulimme pian, kuinka Praed-kadun varrella asuvan pikku kauppiaan Parslettin oli käynyt. Se mielestäni vahvisti olettamukseni oikeaksi. Kun samana ja seuraavana päivänä ilmestyi uusia sanomalehtiä, saimme tietää tarkemmin Parslettin jutusta. Ymmärsin asiat heti. Parslett, joka oli Multeniuksen lähin naapuri, oli luultavasti nähnyt Chen Lin - jota nyt luulimme todelliseksi varkaaksi -- pujahtavan Multeniuksen ovesta. Kun sanoma Danielin kuolemasta levisi, oli hän sovittanut kaksi selvää asiaa yhteen ja tietäen kiinalaisten asunnon lähtenyt Maida Valeen kiristämään heiltä rahoja vaitiolon palkaksi. Arvasin, mitä sitten oli tapahtunut. Jotta Parslettista päästiin aluksi eroon, oli hänelle työnnetty viisikymmentä kultapuntaa ja luvattu enemmän -- ja sitten hänet oli taitavasti myrkytetty sellaisella tavalla, että hän varmasti ennätti pois kiinalaisien asumuksen lähettyviltä, mutta kuoli ennen kotiin pääsemistään. Ja kun hän oli turvallisesti poissa, oli Chang Li murhannut Chen Lin ja lähtenyt pakoon. Siis -- ja samaa mieltä olen vieläkin -- olivat kaikki meidän arvelumme oikeat. Oli vain löydettävä Chang.

Tässä Levendale vaikeni, vilkaisi Stephen Purvisiin ja levitti kätensä epäonnistumista ja pettymystä ilmaisevalla eleellä. Hänen katseensa siirtyi Stephen Purvisista poliisiviranomaisiin.

"Kaikki turhaan!" hän huudahti. "Ei kannata kieltääkään sitä. Olen ollut jokaisessa kiinalaisten pesässä ja tyyssijassa itäisessä Lontoossa ja olen vakuutettu siitä, että Chang Li ei ole siellä missään. Olen antanut rahaa virrata kuin vettä, käyttänyt apunani sellaisia kiinalaisia ja itämaalaisia, joihin olen voinut luottaa -- eikä jälkeäkään hänestä! Ja niin luovuimme asiasta eilen illalla. Purvis ja minä olemme joutuneet häviölle. Olemme tulleet teidän, poliisien, luokse --"

"Se teidän olisi pitänyt tehdä aikaisemmin, herra Levendale", huomautti poliisikomisarjus vakavasti. "Ette ole minun ymmärtääkseni paljonkaan luottanut meihin, ja jos olisitte kertonut tuon kaiken heti --"

Ennenkuin komisarjus ennätti sanoa enemmän, kuului ovelle koputus ja eräs konstaapeli kurkisti sisään. Hänen silmänsä etsivät Ayscoughia.

"Täällä on eräs nuori herra -- ulkomaalainen -- joka kysyy teitä, herra Ayscough", hän sanoi. "Hän tahtoisi tavata teitä heti -- nimi on Yada."

XXXV

YADA ASETTUU JOHTOON

Ayscough ennätti vain luoda varoittavan katseen ja lausua pari sanaa toisille, ennenkuin herra Mori Yada astui sisään. Jokainen katsoi häneen hänen tullessaan sisään -- muutamat läsnäolijoista ihmetellen, toiset uteliaasti ja ainakin pari -- Levendale ja Purvis -- epäillen. Mutta Yada itse oli ulkomuodostaan päättäen täysin välinpitämätön häneen päin suunnattujen katseiden suhteen. John Purdiesta, joka muisti kaikki, mitä oli edellisenä iltana kuullut, näytti, että tuo nuori japanilainen lääketieteen ylioppilas oli erikoisen kylmäverinen ja maltillinen. Yada oli tosiaankin juuri sen näköinen kuin olisi tullut hyväin ystäväin hänen kunniakseen järjestämään tilaisuuteen. Melky Rubinstein, joka myöskin tarkasteli häntä hellittämättä, huomasi heti hänen pukeutuneen erikoisen harkitusti sinä aamuna. Yadan tumman päällystakin alta, joka oli huolettomasti jätetty auki, näkyi harmaa hieno puku, toisessa hansikoidussa kädessään hänellä oli uusi hattu, toisessa tiukasti kääritty sateenvarjo. Hän näytti niin varakkaalta ja viimeisen kuosin mukaan puetulta kuin ei millään salaperäisillä eikä maanalaisilla jutuilla olisi voimaa ulottua häneen. Se aulis hymy, jolla hän tervehti Ayscoughia, oli niin vilpitön ja rehellinen, että se olisi hyvin voinut kumota kaikki epäilykset. "Hyvää huomenta, herra salapoliisi", hän aloitti astuessaan kynnyksen yli ja vilkaistessaan ensin Ayscoughiin ja sitten toisten tarkkaavaisen näköisiin kasvoihin. "Kuulkaahan, haluaisin vähän puhua kanssanne tuosta eilisillan pikku jutusta. Otaksun teidän puhelevan siitä näiden herrain kanssa? Ehkäpä voin nyt ilmaista teille sellaista, josta on hyötyä."

"Mielellämme kuulemme mitä tahansa, herra Yada", sanoi Ayscough, joka koetti kaikin voimin salata hämmästystään. "Mitä tahansa, jota voitte meille kertoa. Oletteko viime yönä kuullut jotakin?"

Yada nauroi ystävällisesti, paljastaen valkoiset hampaansa. Hän istuutui tuolille, jonka Ayscough työnsi hänelle, ja veti hitaasti hansikkaansa pois käsistään. "Otin itse selvän eräästä asiasta teidän lähdettyänne luotani eilisiltana", hän sanoi salaperäisen näköisenä. "Käytin hyväkseni teidän nimikorttianne, herra salapoliisi. Menin se mukanani ruumishuoneeseen."

Ayscoughin onnistui antaa merkki poliisikomisarjukselle, jotta tämä jättäisi kyselemisen hänen tehtäväkseen. Hän työnsi peukalonsa sisään liiviensä hihanrei'istä, asettui mukavassa asennossa nojaamaan ovea vastaan ja katseli mietiskelevän näköisenä vastatullutta.

"Vai niin, ja mikä johtikaan teidät siihen, herra Yada?" hän kysyi puolittain huolettomasti. "Tunsitte hiukan uteliaisuutta, vai kuinka?"

"En joutavaa uteliaisuutta, herra salapoliisi", vastasi Yada. "Halusin päästä varmuuteen siitä, kumpi noista kahdesta kiinalaisesta oikein oli siellä kuolleena. Näin hänet. Nyt tiedän. Chen Li!"

"No?" sanoi Ayscough.

Yada kääntyi äkkiä tuolillaan ja antoi katseensa hitaasti siirtyä pöydän toisella puolella istuvista miehistä yhdestä toiseen. Hänen silmänsä olivat kylmät, rohkeat ja puolittain uhkamieliset ja siirtyivät kasvoista toisiin sellaisella tavalla, että saattoi selvästi huomata kaikkien olevan tuntemattomia hänelle. Vasta Melky Rubinsteinin valppaat piirteet nähdessään Yada kumarsi vähän ja kääntyi sitten taas Ayscoughin puoleen.

"Kuka näistä herroista on timantin omistaja?" hän kysyi tyynesti. "Kuka taas on kadottanut kahdeksankymmentätuhatta puntaa? Sen haluaisin tietää, ennenkuin puhun lisää."

Sen hiljaisuuden, aikana, joka seurasi Ayscoughin ilmeistä neuvottomuutta, oliko tuohon kysymykseen vastattava suoraan, Levendalelta pääsi kimeä ja puolittain ärtynyt huudahdus.

"Taivaan nimessä", hän sanoi, "kuka tämä nuori mies on? Mitä hän tietää timantista ja rahoista?"

Yada kääntyi katsomaan kysyjää, hymyili sitten heti, työnsi kätensä povitaskunsa ja veti esiin nimikorttikotelonsa. Kohteliaasti kumartaen hän ojensi kortin Levendalelle.

"Sallikaa minun, sir", hän sanoi säyseästi. "Nimikorttini. Mitä muuhun tulee, ehkä tämä herra salapoliisi suvaitsee selittää sen teille."

"Asia on tällainen, herra Levendale", sanoi Ayscough. "Eräältä yliopistokolleegion sairaalan nuoremmalta lääkäriltä tohtori Pitteryltä kuulin, että herra Yada oli noiden molempain kiinalaisten opintotoveri ja jossakin määrin heidän tuttavansakin. Tämän kuultuani lähdin eilisiltana herra Yadan luokse kysymään muutamia seikkoja. Ja tietysti minun oli kerrottava hänelle kadoksissa olevista arvoesineistä -- vaikka ne asiathan ovat nyt kaikille tuttuja sanomalehdistä. Ja -- mitä muuta te nyt tiedätte, herra Yada?"

Mutta Yada katseli Levendalea, joka puolestaan tarkasteli yhtä kiinteästi Yadaa. Toiset huoneessa olijat tuijottivat näihin kahteen ikään kuin vaistomaisesti aavistaen, että tästä hetkestä asiat ratkaistaisiin Levendalen ja Yadan välillä eikä Yadan ja Ayscoughin. Edelliset kaksi tarkastelivat toinen toistaan ja ikään kuin punnitsivat toinen toisensa arvoa -- ja niin tyyniltä kuin heidän kasvonsa näyttivätkin, saattoi selvästi huomata kummankin jännityksellä odottavan, mitä toinen ensiksi tekisi.

Levendale puhui ensin aivan kuin hän ja nuori japanilainen olisivat olleet ainoat henkilöt huoneessa ja kuin ei mikään muu olisi mitään merkinnyt. Hän kumartui eteenpäin lähemmäksi Yadaa.

"Kuinka paljon te tiedätte?" hän kysyi.

Yada paljasti taas valkoiset hampaansa.

"Se on suora ja samalla laaja kysymys, herra Levendale", hän vastasi vähän naurahtaen. "Huomaan teidän hyvin kiihkeästi haluavan saada apua minulta. Luulette ilmeisestikin minun tietävän jotakin. Mutta te ette ole timantin omistaja! Kuka näistä herroista hän on?"

Levendale teki puolittain kärsimättömän liikkeen Stephen Purvisiin päin, joka kumarsi Yadalle, mutta pysyi vaiti.

"Hän se on", sanoi Levendale äreästi. "Mutta te voitte ilmaista tietonne minulle. Kysyn taas -- kuinka paljon te tiedätte tästä asiasta?"

"Kylliksi, jotta teidän kannattaa hieroa kanssani sopimusta siitä", vastasi Yada. "Onko se yhtä selvää kuin teidän kysymyksenne?"

"Sitä minä odotinkin", sanoi Levendale. "Haluatteko myydä tietonne?"

"Haluan", myönsi Yada, "ja olen vakuutettu siitä, että te mielellänne hierotte kauppaa".

Taas he molemmat mittelivät toisiaan silmillään. John Purdiesta, joka väitti ymmärtävänsä ihmisten ilmeitä, oli nuorempi ainakin vanhemman vertainen, jollei etevämpikin. Levendale taipui ja siirrettyään katseensa pois Yadasta loi sen Stephen Purvisiin.

Stephen Purvis nyökkäsi taas ja murahti: "Sopikaa hänen kanssaan ehdoista. Tässä ei minun ymmärtääkseni ole muuta neuvoa!"

Levendale kääntyi taas japanilaisen puoleen, joka hymyili hänelle.

"Kuulkaahan, herra Yada", sanoi Levendale, "en tiedä teistä mitään muuta kuin mitä minulle nyt on kerrottu -- nimikortistanne ei käy ilmi mitään muuta kuin että asutte, luullakseni vuokralla, Gower-kadun varrella. Olette jollakin tavoin sekaantunut tähän juttuun ja myös saanut haltuunne tietoja, joista voitte ansaita. Mutta minä en osta, jollen ensin tiedä, mitä minun on ostettava. Antakaapa siis kuulua, mitä teillä on myytävänä."

Yada loi yleissilmäyksen huoneeseen.

"Näitten herrain kuullenko?" hän kysyi. "Avonaisessa kaupassa?"

"He ovat kaikki joko poliiseja, salapoliiseja tai asianosaisia", vastasi Levendale. "Ei tässä ole mitään salaisuutta. Toistan vieläkin -- mitä teillä on myytävänä? Määritelkää se!"

Yada nosti kätensä ja alkoi sormiensa päillä merkitä eri pykäliä.

"Siis kolme eri kohtaa", hän vastasi hilpeästi. "Ensiksikin -- tieto siitä, kenellä on hallussaan timantti ja rahat. Toiseksi -- tieto siitä, missä hän on tällä hetkellä ja tulee vielä olemaankin muutamia tunteja. Kolmanneksi -- tieto siitä, kuinka voitte menestyksellä saada hänet kiinni ja päästä omaisuutenne haltijaksi. Kolme hyvää myyntikelpoista asiaa, luulisin minä -- vai kuinka?"

"Kuinka paljon tahdotte?" kysyi Levendale.

Purdie tarkasteli valppaasti Yadan kavalia kasvoja odottaen näkevänsä niillä jonkin ahneuden välähdyksen. Hämmästyksekseen hän ei huomannut mitään sellaista. Päinvastoin Yada muuttui melkein ulkokullatun näköiseksi. Hän näytti tuumivan asiaa, vaikka vastasikin hyvin nopeasti.

"Minä en tahdo ansiotta hyötyä tässä asiasta", sanoi hän. "Samalla minä kaikesta kuulemastani päättäen teen hyvin suuren palveluksen teille ja ystävällenne, ja minusta on aivan kohtuullista, että hyödyn siitä. Antakaa minulle jotakin opintokustannusteni huojentamiseksi, herra Levendale, antakaa minulle viisisataa puntaa."

Vaihdettuaan hyvin pikaisen silmäyksen Stephen Purvisin kanssa Levendale otti esiin pankkiosoituskirjansa, repäisi siitä lehden, kirjoitti kiireesti jonkun sanan ja ojensi paperin japanilaiselle, joka sujahdutti sen povitaskuunsa.

"Kas niin -- kertokaa nyt!" sanoi Levendale.

"Varmasti", vastasi Yada. "Kas niin, Chang Lilla on timantti ja rahat. Ja hän on tällä hetkellä siellä, missä on ollut muutamia päiviä piilossa. Hän on salaisessa huoneessa Pilmanseyn teehuoneiksi nimitetyssä paikassa Tottenham Court -tien varrella, jossa meidän kolleegiomme lääketieteen ylioppilaat usein käyvät. Asian laita on niin, herra poliisikomisarjus ja te kaikki muutkin, että Pilmanseylla on salainen ooppiumiluola, vaikka siitä eivät muut tiedä kuin harvat siellä kävijät. Ja sieltä te löydätte Chang Lin."

"Oletteko nähnyt hänet siellä?" kysyi Levendale.

"Näin hänet siellä viime yönä -- tiedän hänen olevan siellä ja tulevan pysymäänkin siellä joko siihen asti, kunnes te otatte hänet haltuunne, tai kunnes hän saa asiansa kuntoon päästäkseen pois tästä maasta", vastasi Yada.

Levendale hypähti seisomaan ikäänkuin käydäkseen suoraan käsiksi asiaan. Mutta poliisikomisarjus kosketti häntä rauhallisesti olkapäähän.

"Hän lupasi kertoa teille, kuinka hänet saa kiinni, herra Levendale", sanoi hän. "Kuunnelkaamme nyt kaikki, mitä voimme saada tietoomme. Me tulemme nähkääs olemaan teidän mukananne jutussa."

"Herra poliisikomisarjus on oikeassa", virkkoi Yada. "Teillä tulee olemaan edessänne niin sanottu ajojahti. Tehkää nyt aivan niin kuin minä neuvon teille. Pilmanseyn teehuoneusto on vanhanaikainen paikka, hyvin vanha talo rakennusteknilliseltä kannalta, oikealla puolella Tottenham Court -tien varrella. Menkää sinne tänään puolenpäivän aikaan, vähän ennen yhtä, jolloin siellä aina on paljon vieraita. Viekää sinne monta tuollaista siviilipukuista miestänne, niin kuin herra Ayscough. Asettukaa sinne paikoillenne aivan kuin olisitte tavallisia kahvilavieraita -- toistan vieläkin, että teidän on mentävä sinne monilukuisina. On kaksi Pilmansey-veljestä, keski-ikäisiä, viekkaita, liukaskielisiä ja petollisia. Kun olette kaikki siellä, menetelkää niin kuin tavallisestikin, sulkekaa kaikki ovet, jos se näyttää teistä tarpeelliselta, mutta pitäkää lujilla Pilmanseyn veljeksiä, sanokaa heille olevanne poliisi ja vaatikaa heitä viemään teidät yläkertaan ja näyttämään ooppiumiluolaansa. He väittävät vastaan, he valehtelevat, he tekevät vaikka vastarintaa -- te käytätte omia keinojanne. Mutta tuossa ooppiumiluolassa te tapaatte Chang Lin -- ja omaisuutenne!"

Tätä sanoessaan hän oli vetänyt käsiinsä hansikkaansa, otti nyt hattunsa ja sateenvarjonsa, kumarsi kohteliaasti huoneessa olijoille ja kääntyi ovelle.

"Saan kai poistua nyt?" hän kysyi. "Pian alkaa eräs tärkeä lääketieteellinen luento, josta en saa olla poissa. Tulen itsekin Pilmanseylle vähän ennen yhtä -- olkaa hyvät älkääkä kiinnittäkö minuun lainkaan huomiota. En tahtoisi esiintyä toimivana tässä teidän hommassanne."

Sitten hän lähti ja toiset vaipuivat niin syvästi pohtimaan hänen ilmaisemiaan uutisia, ettei kukaan huomannut Melky Rubinsteinin hiipivän pois nurkastaan ja pujahtaneen hiljaa ulos ovesta juuri ennen kuin Yada sai viimeisen hansikkaannappinsa kiinni.

XXXVI

PILMANSEYN TEEHUONEET

Vain tuntia myöhemmin, neljännestä vailla yksi, Purdie ja Lauriston astuivat vuokra-ajurin rattailta Tottenham Court -tien pohjoispäässä ja kävelivät sitten eteenpäin vilkasliikkeisen valtaväylän oikeaa puolta, pysytellen ulkonaisesti huolettoman näköisinä, mutta samalla valppaasti pitäen silmällä, milloin saisivat ensimmäisen vilahduksen sovitusta kohtauspaikasta. Mutta Pilmanseyn teehuoneita ei tarvinnut erityisesti etsiä. Suurten uudenaikaisten rakennusten, pääasiassa huonekalu- ja verhoilijaliikkeiden välissä, oli siellä siihen aikaan ryhmä vanhoja rakennuksia, jotka olivat lontoolaisiksikin taloiksi vanhanaikaisen näköisiä. Ne olivat selvästikin peräisin kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolelta, punaisista tiili kivistä rakennettuja taloja, joiden julkisivuissa oli kapeat akkunat ja korkeissa viettävissä katoissa niinikään akkunat. Muutamat niistä olivat jo tuomitut heti purettaviksi, asukkaat oli toimitettu pois, vara-aitauksia oli rakennettu suojelemaan ohikulkijoita putoavalta rappaukselta, ja luhistuville seinille kiinnitetyissä julistuksissa ja ilmoituslipuissa tehtiin tiettäväksi, että liikettä jatkettiin entiseen tapaan jossakin toisessa tarkemmin mainitussa paikassa. Mutta Pilmanseyn teetalo oli toistaiseksi paikallaan, ja toverukset näkivät, että ihmisiä meni sinne sisään ja tuli ulos aavistamatta mitään siitä, että ennen iltaa heidän suosittu oleskelupaikkansa, jossa he nauttivat kevyen päiväateriansa, saavuttaisi sellaisen maineen ja kuuluisuuden, että sitä ei olisi laisinkaan voinut arvata sen tavallisesta ja jokapäiväisestä ulkomuodosta.

"Erinomainen esimerkki sen vanhan väitteen totuudesta, että ei koskaan pitäisi arvostella ulkomuodon mukaan, Andie veikkoseni!" huomautti Purdie heidän luotuaan pikaisen yleissilmäyksen ympäristöönsä. "Kuka voisi kuvitella, että rikoksia, pimeitä salaisuuksia ja kaikenlaista muuta tuollaista olisi kätkettynä tällaiseen paikkaan -- teen ja leivosten, maidon ja pannukakkujen mahdollisuuksien taakse... Tämä Lontoo on kummallista maailmaa -- koskaan ei tiedä, mitä on tuon vähäisen pienoismaailman pikku palasen takana. Mutta menkäämme katsomaan, miltä sisällä näyttää."

Ensimmäiseksi sisään astuessaan he huomasivat alakerroksen huoneessa New Scotland Yardin miehen, joka yhdessä toisen, hyvin tavallisen näköisen henkilön kanssa istui pienen pöydän ääressä heti sisäänkäytävän vieressä ja nautti mukavassa asennossa kahvia lihavoileipäin kanssa. Hän vilkaisi molempiin nuoriin miehiin aivan kuin hän ei olisi koskaan heitä nähnyt. He myöskin säilyttivät välinpitämättömän ilmeensä täysin uskottavasti, joskaan ei niin helposti ja harjaantuneesti kuin salapoliisi, ja menivät peremmäksi huomaten samalla Levendalen ja Stephen Purvisin, jotka olivat löytäneet itselleen mukavan pöydän rauhallisessa nurkassa huoneen keskimailla. He eivät myöskään osoittaneet mitenkään tuntevansa vastatulleita. Purdie astui heidän ohitseen toverinsa seuraamana erään vapaana olevan pöydän luokse, jonka ääreen kehoitti häntä istuutumaan.

"Tutustukaamme hieman ympäristöön", kuiskasi hän heidän asettuessaan paikoilleen. "Tämähän näyttää yhtä viattomalta ja jokapäiväiseltä sisältä kuin se on ulkoakin, Andie. Mutta käytä silmiäsi -- tämän pitäisi tuottaa sinulle hyvää tekstiä."

Lauriston katseli ympärilleen. Huone, jossa he istuivat, oli pitkä ja matalakattoinen ja ulottui ulko-ovelta perällä olevaan jonkinlaiseen tarjoilupöytään. Sen takana oli pienempi huone, jota nähtävästi käytettiin varastona ja tarjoilutarkoituksiin. Suuren huoneen tarjoilupöydällä oli esillä ruokavaroja: reisipaistin viipaleita, liikkiötä, kieltä, leipää, kakkuja, makeisia. Sen takana seisoi kaksi miestä, jotka katselijoiden oli helppo arvata liikkeen omistajiksi. Nuoria siistin näköisiä mustapukuisia naisia, joilla oli valkoiset esiliinat ja pikku myssyt, liikkui nopeasti tämän tarjoilupöydän ja kahvilavieraitten välillä. Mitä näihin vieraisiin tuli, olivat he kumpaakin sukupuolta ja suurin osa heistä nuoria. Pilmanseylla ei tupakanpoltto näyttänyt olevan kielletty -- sakeita sinisiä savupilviä kohosi monista paperosseista, ja turkkilaisen tupakan haju sekaantui vasta jauhetun kahvin tuoksuun. Selvästikin oli Pilmanseyn teehuone sellainen paikka, jossa voi saada hyvän voileivän, hyvää teetä ja kahvia, polttaa paperossin, pari ja viettää mukavasti tunnin pakinoimalla vapaasti ystävänsä kanssa aamun ja iltapäivän työn välillä.

Mutta Lauristonin huomio oli kokonaan kiintynyt niihin kahteen mieheen, jotka seisoivat tarjoilupöydän takaa valvoen ja ohjaten näppäriä apulaisiaan. Viekkaita, liukaskielisiä ja petollisia miehiä -- sellaisiksi oli Mori Yada heidät kuvannut. Lauriston yhtyi ajatuksissaan heti japanilaisen mielipiteeseen ensimmäisen vaikutelman nojalla. He olivat keski-ikäisiä, lihavia miehiä, jotka saattoivat olla ja mahdollisesti olivatkin kaksoisia, käyttivät kumpikin poskipartaa, hyviä liinavaatteita ja mustia kaulanauhoja -- he olisivat voineet olla vahvoja, hyvin kunnioitettavia hovimestareita. Kumpikin oli ilman takkia, kummallakin oli moitteettoman puhdas liinaesiliina, kumpikin käytteli leikkuuveistä ja haarukkaa, kumpikin viilteli silava- tai kieli- tai häränlihaviipaleita, kumpikin osasi tässä puuhassaankin ollen seurata tarkkanäköisillä silmillään, mitä tapahtui suuressa tarjoiluhuoneessa. Tämä oli ilmeisestikin varakas vanha liike ja sen omistajat rikkaita miehiä. Lauristonia kummastutti se, että he voivat antautua pienimpäänkään vaaraan kätkemällä salaisen ooppiumiluolan jonnekin tähän vanhaan huoneustoonsa.

Heidän par'aikaa siinä tuumiskellessaan tuli eräs tarjoilijatar heidän luokseen. Lauriston, jolla sellaisissa asioissa oli nopeampi ymmärrys kuin Purdiella, tilasi kahvia ja voileipiä. Niitä odotellessaan hän sytytti paperossin ja tekeytyi huolettoman näköiseksi, vaikka hän sisimmässään olikin hyvin kiihtynyt.

"Tuntuu aivan siltä kuin odotettaisiin räjähdystä", kuiskasi hän Purdielle. "En vieläkään oikein ymmärrä, mitä tulee tapahtumaan."

"Tuossa on ainakin Ayscough", sanoi Purdie. "Hän on juuri sen näköinen kuin ei mitään olisi tekeillä."

Ayscough, jolla oli mukanaan toinen mies, meni huolettoman näköisenä huoneen poikki. Hän sivuutti New Scotland Yardin miehen silmääkään räpäyttämättä, ei näyttänyt laisinkaan tuntevan Lauristonia eikä Stephen Purvisia, katseli täysin vieraasti Purdieta ja Lauristonia ja ja ohjasi toverinsa kahden nurkassa olevan vapaan paikan luokse. Tuskin he ennättivät istuutua sinne, kun sisään tuli vanha herra Killick John Purvisin ja Guylerin kanssa ja asettui tyynesti huoneen keskellä olevan pöydän ääreen. Lauriston tuumiskeli itsekseen, että tässä nyt oli yksitoista miestä salaisen sopimuksen mukaan saapuneina -- ja varmasti oli huoneessa vielä enemmänkin sellaisia, vaikka hän ei heitä tuntenut.

"Mutta missä Melky Rubinstein on?" hän kuiskasi äkkiä. "Olisinpa tosiaankin uskonut hänen saapuvan paikalle -- hänhän on niin innokkaasti koettanut selvittää tätä asiaa."

"Nyt on vielä aikaa", vastasi Purdie. "Kello ei ole aivan yhtä vielä. En myöskään näe täällä japanilaista. Mutta tässä tulee komisarjus -- siviilivaatteissa."

Poliisikomisarjus saapui erään miehen kanssa, jota eivät Purdie ja Lauriston olleet ennen nähneet. Hän oli rauhallisen näköinen hyvin puettu mies, jonka olemuksessa ilmeni selvä ylemmyyden ja arvovallan leima. He astuivat huoneen poikki lähellä tarjoilupöytää sijaitsevan pöydän luokse, tilasivat kahvia ja sytyttivät paperossit. Molemmat nuoret skotlantilaiset, jotka katselivat heitä tarkoin, huomasivat heidän visusti tutkivan ympäristöään aivan kuin päästäkseen selville voimainsa vahvuudesta. Lauristonin syödessä toista voileipäänsä poliisikomisarjus nousi äkkiä, meni tyynesti tarjoilupöydän luokse, kumartui sen ylitse ja puhui jotakin toisen sen takana seisovan valkoesiliinaisen miehen kanssa.

"Peli on alkanut", kuiskasi Lauriston. "Katsohan tuonne!"

Mutta Purdien silmät olivat jo luodut Pilmanseyn veljeksiin, jotka hän tiesi tärkeiksi näyttelijöiksi nyt alkavassa näytelmässä. Se heistä, joka oli vähän pitempi ja harmaampi kuin toinen, kumartui eteenpäin poliisikomisarjuksen puoleen ja oli ilmeisestikin hyvin hämmästynyt siitä, mitä hänelle sanottiin, sillä hän säpsähti, vilkaisi kysyvästi puhuttelijaansa, vaihtoi kiireesti sanan pari hänen kanssaan ja kääntyi sitten veljensä puoleen. Silmänräpäyksessä he kumpikin laskivat käsistään suuret veitsensä ja haarukkansa, lähtivät tarjoilupöytänsä takaa ja viittasivat poliisikomisarjusta seuraamaan heitä suuren salin perällä olevaan huoneeseen. Poliisikomisarjus puolestaan antoi pelkällä katseella merkin Ayscoughille ja tämä taas viittasi toisia asianosaisia mukaansa.

"Kas niin", sanoi Purdie. "Lähtekäämme kuulemaan, mitä tästä tulee."

Teehuoneuston omistajat olivat vieneet poliisikomisarjuksen ja hänen seurassaan olevan miehen erääseen yksityisasunnon näköiseen huoneeseen. Lauristonin ja Purdien tullessa sisään Pilmanseyt seisoivat takan edessä olevalla matolla vieretysten kumpikin hyvin hämmästyneen näköisinä tuijottaen asiapaperiin, jota poliisikomisarjus heille näytti. He nostivat katseensa siitä ja vilkaisivat tuskastuneen näköisinä toisiin miehiin, joita saapui tyynesti ja ryhmittyi odottavan näköisinä huoneeseen.

"Lisää teidän miehiänne?" sanoi vanhemman näköinen veljeksistä vaikeroivalla äänellä. "Kuulkaahan, me emme ymmärrä, mitä hyötyä on koko tästä hälinästä ja siitä, että te keskeytätte meidän liikkeemme tällä tavoin! Yksi tai kaksi teistä olisi varmasti ollut kylliksi. Turhaan olette tuonut kokonaisen joukon ihmisiä meille -- se on kaikki ihan tarpeetonta!"