Part 16

"Sitäpä minäkin juuri sanoin, tohtori", virkkoi Ayscough. "Näytti aivan siltä, kuin hänellä olisi ollut ennakkoaavistus. Mutta -- kuulkaahan!"

Hän vaikeni äkkiä, kun katua tulivat hyvää vauhtia vuokra-ajurin rattaat, kiitivät heidän ohitseen nopeasti ja kääntyivät leveämmälle kadulle. Hänen huuliltaan pääsi äkillinen huudahdus, sillä hän luuli nähneensä ajopelien kiitäessä ohitse niissä keltaihoiset kasvot vain sekunnin murto-osan ajan. Niin pikaisesti kuin Ayscough olikin tuon huomannut, näki hän vielä nopeammin vuokra-ajurin numeron ja merkitsi sen muistiinsa.

"Kummallista", hän mutisi. "Kummallista. Olisin vaikka voinut vannoa --" Hän vaikeni äkkiä ja kiirehti Mirandoletin jäljessä, joka oli kulkenut eteenpäin. "Nyt me olemmekin perillä, tohtori", hän sanoi heidän saapuessaan ruumishuoneen ovelle. "Täällä on yövahti, joten ei ole mitään vaikeutta tänne pääsemisessä."

Kuului kuinka salpa vedettiin syrjään ja avain kääntyi kukossa. Ovi avautui ja ulos katsoi mies, joka Ayscoughin ja tohtori Mirandoletin nähdessään päästi heidät eteishuoneeseen ja sytytti kaasulampun.

"Haluamme katsoa tuota kiinalaista, George", sanoi salapoliisi. "Emme pidätä teitä kauan."

"Eräs nuori ulkomaalainen tohtori kävi juuri häntä katsomassa, herra Ayscough", sanoi mies. "Sivuutitte kai hänen ajopelinsä kadulla -- siitä on tuskin kolme minuuttia, kun hän lähti. Nuori japanilainen, jolla oli teidän nimikorttinne mukanaan."

Ayscough kääntyi mieheen päin kuin tämä olisi ilmoittanut mitä hämmästyttävimmän asian.

"Mitä?" hän huudahti. "Japanilainen? Minun nimikorttini?"

"Näytti minulle sen heti tänne päästyään", vastasi yövahti ihmeissään Ayscoughin ällistyksestä. "Sanoi teidän antaneen sen hänelle, jotta hän voisi tulla tänne todetakseen kenen ruumis tuolla on. Minä tietysti päästin hänet sisään."

Ayscoughin suu levisi pelkästä hämmästyksestä. Mutta ennenkuin hän sai sanaakaan lausutuksi, puhui Mirandolet tarttuen ruumishuoneen vartijaa kiihkoissaan käsivarteen.

"Päästittekö tuon miehen -- japanilaisen -- kiinalaisen ruumista katsomaan -- yksin?" hän kysyi.

"Tietysti", vastasi vahti äreästi. "Hänellähän oli herra Ayscoughin nimikortti ja --"

Mirandolet päästi irti miehen käsivarren ja nosti ylös pitkät valkeat kätensä.

"Laupias taivas!" hän parkaisi. "Hän on varastanut timantin!"

XXXI

MIRANDOLETIN MIELIPIDE

Se äänettömyys, joka seurasi tätä kummallista huudahdusta, katkesi äkkiä. Ruumishuoneen vahti, joka oli ollut menossa huoneen sivuseinällä olevalle ovelle, pudotti avainkimppunsa. Sen aiheuttama omituinen metallinen kilahdus herätti ajatuksistaan Ayscoughin, joka säpsähti ja jäi avosuin tuijottamaan Mirandoletin heiluviin käsiin. Hän tarttui tohtorin käsivarteen.

"Mitä ihmettä te tarkoitatte?" hän murahti. "Puhukaa -- mikä nyt on?" Mirandolet rupesi äkkiä nauramaan. "Mikäkö on?" hän huudahti. "Juuri siitä on kysymys, mitä äsken suoraan sanoin! Tuo mies on varmasti vienyt täältä timantin, joka oli kahdeksankymmenen tuhannen punnan arvoinen! Teidän nimikorttinne! -- Voi, mies, mies, mitä te olettekaan tehnyt? Mutta nopeasti! -- kuka on tuo japanilainen? -- kuinka hän tuli teidän nimikorttinne mukanaan? Nopeasti, kuulkaahan, jos haluatte saada hänet kiinni!"

"Minut saa vaikka vetää hirteen, jos ymmärrän, mitä tämä merkitsee!" mutisi Ayscough. "Mitä siihen tulee, kuka hän on, niin jos hän on sama mies, jolle annoin nimikorttini, on hän nuori japanilainen lääketieteen ylioppilas, eräs Yada, joka oli noitten kiinalaisten ystävä. Kävin tänä iltana hänen luonaan Rubinsteinin kanssa ottamassa selvää, voisiko häneltä saada mitään tietoja. Lähetin hänelle tietysti ammattinimikorttini. Mutta -- me näimme hänen suuntaavan matkansa East Endiin!"

"Pyh", nauroi Mirandolet. "Hän on - niin kuin sanotaan, huiputtanut teitä, ystäväni! Hän tuli tänne! Ja hän on nyt lähtenyt -- päästen jo kauas ulottuviltamme -- tuo timantti taskussaan!"

"Mitä hittoa te sillä tarkoitatte?" kysyi Ayscough kiivaasti. "Timantti! Timantti! Mistä hän olisi löytänyt timantin -- täällä? Ruumishuoneessa? Mistä te oikein puhutte?"

Mirandolet naurahti taas ja vilkaisten salapoliisiin melkein säälivän halveksivasti kääntyi hämmästyneeseen yövahtiin.

"Näyttäkää meille tuo ruumis!" hän sanoi.

Yövahti, joka oli antanut avainkimpun olla lattialla tämän kummallisen kohtauksen aikana, otti sen ylös, valitsi siitä yhden ja avasi sen oven, jonka vieressä seisoi. Hän väänsi lampun palamaan ruumishuoneessa, ja Mirandolet astui sisään ja Ayscough jurona ja ihmeissään hänen kintereillään.

Chen Li makasi siinä, missä salapoliisi oli hänet viimeksi nähnyt, tyynenä ja jäykkänä, peite vedettynä huolellisesti keltaisille kasvoilleen. Sanaakaan lausumatta Mirandolet veti kasvoliinan syrjään viittasi toveriaan tulemaan lähemmäksi ja osoitti hienosta sinisestä silkistä valmistettua patalakkia, joka peitti kiinalaisen päätä.

"Katsokaa tuota", hän kuiskasi. "Tiedätte, mitä sen alla on. Sellaista, mistä todellinen kiinalainen ei koskaan luovuta edes silloin, kun hän tulee Eurooppaan ja käyttää eurooppalaisia vaatteita ja eurooppalaista päähinettä -- hänen niskapalmikkonsa! Katsokaahan!"

Hän siirsi patalakin tyynesti syrjään ja näytti molemmille hämmästyneille miehille huolellisesti takaraivolle käärityn mustan hiustukon. Sen sisään hän työnsi pitkät hoikat sormensa ja veti ne taas pois huudahtaen tavalla, joka ilmaisi hänen arvanneen oikein.

"Aivan niin kuin sanoinkin", hän huomautti. "Mennyttä kalua! Herra salapoliisi, sinne Chen Li kätki timantin ja tuo japanilainen on ottanut sen. Ja nyt teidän olisi parasta lähteä hänen jälkeensä. Puolen tunnin etumatka merkitsee hänelle samaa kuin kokonaisen viikon teille."

Hän veti liinan taas vainajan kasvoille ja lähti ulos Ayscouhgin seuratessa häntä synkkänä, vähäpuheisena eikä suinkaan vakuutettuna.

"Kuulkaahan", hän sanoi heidän tultuaan toiseen huoneeseen. "Kyllähän tuo kaikki sopii, tohtori Mirandolet, mutta onhan se sittenkin vain teidän otaksumanne."

"Se on otaksuma, jonka tulette huomaamaan ehdottoman oikeaksi, hyvä ystävä", sanoi Mirandolet tyynesti. "Minä tunnen kiinalaiset -- paremmin kuin luulettekaan. Heti tänä iltana kuultuani tästä asiasta tulin luoksenne kertomaan teille, että kiinalaisilla on tapana kätkeä arvoesineitä niskapalmikkoihinsa -- mieleeni ei juolahtanut, että timantti olisi nyt täällä, vaan ajattelin, että mahdollisesti löytäisitte jotakin. Mutta tultuamme tänne ruumishuoneeseen ja kun olin kuullut japanilaisen käyneen täällä näyttäen teidän nimikorttinne, vaikka hänellä ei ollut mitään syytä sen näyttämiseen, silloin arvasin heti, mitä oli tapahtunut. Ja nyt kun olette maininnut kertoneenne hänelle tästä jutusta, olen vakuutettu käsitykseni oikeudesta. Herra kersantti, lähtekää etsimään tuota timanttia!"

Hän kääntyi aivan kuin poistuakseen ja Ayscough meni hänen jäljessään.

"Onhan hyvin mahdollista, että hän ei laisinkaan tullut timantin vuoksi", sanoi hän närkästyneenä ja epäuskoisena. "Onko juuri luultavaa, että hän olisi otaksunut sen olleen tuon kuolleen miekkosen niskapalmikossa, kun toinen kiinalainen oli kadoksissa? Changhan nyt omistaa timantin -- eikä Chen!"

"Aivan oikein, ystäväni", sanoi Mirandolet. "Te olette epäilemättä viisaampi kuin minä. Siis -- hyvää yötä vain!"

Hän lähti pois ja kääntyi jyrkästi kulkemaan katua ylöspäin. Ayscough murahti kerran pari ja palasi sitten yövahdin luokse.

"Kuinka kauan tuo japanilainen oli sisällä?" hän kysyi nyökäyttäen päällään ruumishuoneeseen päin.

"Ei minuuttiakaan, herra Ayscough", vastasi mies. "Hän käväisi vain siellä pikipäin."

"Sanoiko hän mitään ulos tullessaan?" kysyi salapoliisi.

"Kyllä, pari sanaa", vastasi vahti. "Hän sanoi. 'Se on hän' ja meni suoraan ulos ajurin rattaille."

"Ja tuullessaan hän sanoi teille minun lähettäneen hänet?" kysyi Ayscough.

"Aivan niin ja näytti minulle nimikorttinne", myönsi mies. "Minulla ei tietysti ollut mitään syytä epäillä hänen sanojaan."

"Kuulkaahan George", sanoi Ayscough, "älkää mainitko asiasta kenellekään! Älkää sanoko mitään ainoallekaan meidän miehelle, jos joku heistä tulee käymään. En usko puoleksikaan sitä, mitä tohtori juuri sanoi, mutta käyn kuitenkin kysymässä paria seikkaa. Hissukseen sillaikaa. Ymmärrättehän, George?"

George vastasi ymmärtävänsä aivan hyvin, ja Ayscough lähti heti pois. Päästyään ulos ruumishuoneen oven yläpuolelle asetetun lampun kohdalle hän veti kellon taskustaan. Oli juuri puoliyön aika. Ja jossakin tuo kirottu nuori japanilainen kiiti Lontoon katuja eteenpäin, petettyään häntä, Ayscoughia, hänen omassa pelissään.

Hän oli jo pohtinut tarkoin kaikki Yadaa koskevat seikat. Yada oli puijannut häntä -- aivan niin kuin Melky Rubinstein oli arvellut ja epäillytkin -- koko hänen asunnossaan tapahtuneen keskustelun ajan. Luultavasti oli Yada katsellut vierashuoneensa akkunasta kuinka hän ja Melky pujahtivat kadun poikki ja piiloutuivat vastapäätä olevan rakennusaitauksen taakse. Sitten Yada oli lähtenyt ulos tietäen, että häntä seurattaisiin, ja saanut heidät sievästi ansaan mennen itään päin lähtevään maanalaiseen junaan, astunut sitten taas kaikessa rauhassa pois seuraavalla asemalla, ottanut vuokra-ajurin ja kääntynyt länteen päin Ayscoughin nimikortti taskussaan.

Mutta Ayscough tiesi erään hyödyllisen asian. Hän oli painanut muistiin sen vuokra-ajurin kirjaimet ja numeron, jonka rattailla Yada oli ajanut hänen ja Mirandoletin ohitse, L. C. 2571 -- hän oli kerrannut sitä mielessään tuon tuostakin. Nyt hän veti esiin muistikirjansa ja merkitsi sen siihen. Sen tehtyään hän lähti poliisiasemalle haluten kaikkein ensimmäiseksi päästä kosketuksiin New Scotland Yardin kanssa puhelimitse.

Niin kuin useimmilla lontoolaisilla ammattitovereillaan oli Ayscoughilla aika paljon yleistietoja asioista ja niitä hän nyt käytti avukseen tässä tapauksessa. Hän tiesi, että jos japanilainen todella oli saanut haltuunsa kellanpunaisen timantin (jota olettamusta hän Mirandoletin varmasta väitteestä huolimatta hyvin epäili), yrittäisi hän ehdottomasti päästä pakoon. Hän lähtisi kiireimmän kautta mannermaalle. Mutta Ayscough tunsi hyvin mannermaalle lähteväin junain aikataulut. Muutamia tunteja täytyi kulua ennenkuin Yadan onnistuisi päästä Doveriin, Folkestoneen tai Newhaveniin lähteviin juniin, lyhyintä tietä rantaan, tai pitempää tietä Harwichin tai Southamptonin satamiin. Ehdottomasti oli nyt heti järjestettävä tarpeeksi vahteja Victorian, Charing Crossin, Holborn Viaductin ja London Bridgen asemille Yadan varalta. Ja keskiyöllä parhaana nukkumisaikana hän työskenteli kaksi tuntia puhelimitse antaen määräyksiä ja lisätietoja ja järjestellen sellaisen verkon levittämistä, josta otaksuttu pakolainen ei voisi livahtaa pois.

Kun kaikki tuo vihdoin oli tyydyttävästi järjestetty, alkoi Ayscoughista tuntua, että se saattoi kaikki olla turhaa työtä. Mahdollisesti hän oli kokonaan väärillä jäljillä tuon kummallisen Mirandoletin epäluulojen ja väitteitten johtamana. Saattoi olla kysymyksessä jotakin salaperäistä -- Ayscoughin mielestä oli kiinalaisten ja japanilaisten ja hindujen hommissa aina jotakin salaperäistä. Yadalla voi olla hyväkin syy halutessaan nähdä Chen Li vainajan ruumiin ja käyttäessään salapoliisin nimikorttia päästäkseen ruumishuoneeseen. Tämän kummallisen käytöksen voisi selittää. Mutta kuitenkaan Ayscough ei voinut laiminlyödä kaikkien mahdollisten seikkain hyväkseen käyttämistä, ja niin väsynyt kuin olikin, hän lähti etsimään sitä vuokra-ajuria, jonka nimen hän oli huolellisesti merkinnyt muistikirjaansa.

Tämä toimitus ei tuottanut suurtakaan vaikeutta. Oli vain ajan kysymys käydä keskustoimistossa ottamassa selvää miehen nimestä ja osoitteesta. Kello kuuden aikana aamulla Ayscough oli pienessä talossa kurjan näköisen kadun varrella Kentish Townissa puhuttelemassa erästä vaimoa, joka oli juuri noussut tulta sytyttämään ja oli äreän haluton herättämään miestään, joka hänen sanainsa mukaan oli päässyt vuoteeseen vasta lähempänä neljää. Hän ei ollut juuri sen tyytyväisempi, kun Ayscough ilmoitti hänelle ammattinsa -- mutta mies noudettiin joka tapauksessa. "Te kuljetitte tänä yönä erään ulkomaalaisen -- japanilaisen Paddingtonin ruumishuoneelle?" sanoi Ayscough käyden käsiksi suoraan asiaan mainittuaan miehelle kuka oli. "Näin hänet vilahdukselta rattaillanne ja merkitsin muistiin numeronne. Missä hän ensiksi nousi rattaillenne?"

"Maanalaisen rautatien ulkopuolella King's Crossilla", vastasi ajuri heti.

Juuri tätä Ayscough oli odottanutkin. Aivan oikein: hänen oma aavistuksensa oli osoittautunut todeksi.

"Onko jotakin hullusti, herra?" kysyi ajuri.

"Mahdollisesti", vastasi Ayscough. "No niin, hän siis nousi rattaillenne siellä ja te veitte hänet suoraa päätä ruumishuoneelle?"

"Ei -- ei niin", sanoi mies. "Poikkesimme ensiksi yhteen paikkaan, Eustoniin. Hän meni sinne sisään, käväisi vasemmassa matkatavaratoimistossa ja palasi taas mukanaan pieni laatikko -- aivan pieni. Sitten ajoimme ruumishuoneelle."

Euston! Pieni laatikko! Lisää todistuksia -- Ayscough merkitsi ne muistiin.

"Kas niin", hän sanoi, "ja ajaessanne pois ruumishuoneelta, minne menitte?"

"Oxford Circusin kohdalle", vastasi ajuri. "Sinne jätin hänet hänen käskynsä mukaan -- vastapäätä maanalaisen radan asemaa -- kadun toiselle puolelle."

"Näittekö, minne hän sitten lähti?" kysyi Ayscough.

"Näin. Suoraan Oxford-katua Tottenham Court Roadille päin", sanoi ajuri. "Kantaen laatikkoaan, joka oli aivan pieni, niin kuin sanoin, ja harpaten hyvin nopeasti. Siinä hänet viimeksi näin, herra."

Ayscough lähti pois ja palasi siistimpiin kaupunginosiin. Hän oli lopen uupunut ja rasittunut yön työstä ja iloinen voidessaan istuutua varhain avattuun kahvilaan nauttiakseen jotakin aamiaisekseen. Hänen syödessään ja juodessaan tuli sisään poika tuoden ensimmäiset aamulehdet. Ayscough otti käteensä yhden ja näki heti suuren otsakkeen:

PADDINGTONIN TAPAUKSET

UUSIA JA HÄMMÄSTYTTÄVIÄ SEIKKOJA. 80,000 PUNNAN ARVOISTA TIMANTTIA ETSITÄÄN. MURHA MAIDA VALESSA.

Ayscough laski lehden kädestään ja hymyili. Levendalelta tuskin voisi jäädä tuo näkemättä -- jos hän oli elossa.

XXXII

KELLO YKSI YÖLLÄ

Viisi minuuttia sen jälkeen, kun Ayscough oli lähtenyt tohtori Mirandoletin kanssa, saman hotellin palvelija, joka oli kutsunut hänet pois Purdien huoneesta, koputti taas ovelle ja pisti sisään aika salaperäisiltä näyttävät kasvonsa.

"Suokaa anteeksi, herra", hän virkkoi vilkaisten Purdieen, joka par'aikaa kyseli Melky Rubinsteinilta Maida Valessa sattuneitten tapausten yksityisseikkoja. "Käytävässä on kaksi naista, jotka haluavat tavata teitä. Mutta he eivät tahdo tulla sisään, herra, jolleivät saa tietää, keitä täällä on. He eivät halua tavata vieraita, herra."

Purdie hypähti seisomaan, työnsi palvelijan sivuun ja kurkisti hämärästi valaistuun eteiseen. Siellä muutamien askelten päässä seisoi Zillah ja puolittain piilossa hänen takanaan rouva Goldmark.

"Tulkaa toki sisään!" huudahti Purdie. "Ei täällä ole ketään muita kuin Andie Lauriston ja Melky Rubinstein. Teillä on jotakin kertomista. Onko jotakin tapahtunut?"

Hän vei heidät sisään, lähetti pois palvelijan, joka ilmeisestikin oli kovasti utelias näitten tapausten vuoksi, ja sulki oven.

"Hiivatti sentään!" huudahti Melky. "Eikös vaan ole taas lisää yllätyksiä, Zillah? Ette te ole suotta tulleet tänne tähän aikaan vuorokaudesta! Mitä teillä on kerrottavana, Zillah? Uusi vaiheko?"

"Rouva Goldmarkilla on jotakin kerrottavaa", vastasi Zillah. "Me emme ymmärtäneet, mitä oli tehtävä, etkä sinä tullut, Melky, eikä kukaan tullut, ja niin me lukitsimme oven ja läksimme herra Purdien luokse. Rouva Goldmark on nähnyt jonkun!"

"Kenet?" kysyi Melky. "No kenet? Sanokaa kenet?"

"Sen miehen, joka kävi hänen ruokalassaan", vastasi Zillah. "Sen miehen joka pudotti platinanappinsa!"

Rouva Goldmark, joka oli vaipunut istumaan Purdien häntä varten pöydän viereen vetämälle tuolille, huojutti merkitsevästi päätään.

"Näin se tapahtui", hän sanoi tuntien jonkinlaista nautintoa saadessaan henkilökohtaisesti esiintyä uuden lisäpiirteen kertojana tässä salaperäisessä jutussa. "Minulla, on ystävä, joka asuu Stanhope-kadun varrella -- rouva Isenberg. Hän lähetti minulle puoli yhdentoista aikana tiedon, että hän oli sairas. Menin heti häntä katsomaan. Tapasin hänet hyvin kipeänä. Jäin hänen luokseen yli yhdentoista auttaen niin kuin osasin. Sitten saapui hänen sisarensa; en osannut tehdä muuta, tulin pois. Ja minä kävelin Sussex-aukion poikki palatessani Praed-kadulle Zillahin luokse. Mutta ennenkuin olin päässyt pitkällekään Sussex-aukiolla, pysähdyin äkkiä, tällä tavoin. Miksi? Koska -- näin erään miehen. Sen miehen! Saman, joka pudotti kalvosimennappinsa minun pöydälleni. Juuri niin!"

"Oletteko varma, että hän oli sama mies, rouva Goldmark?" kysyi Melky kiihkeästi. "Ettehän vain erehdy?"

"Erehdynkö, kun sanon näkeväni teidät, herra Rubinstein?" huudahti rouva Goldmark juhlallisesti ja painokkaasti. "Ei, minä en erehdy laisinkaan sellaisissa tapauksissa. Eikö kaduilla ole kaasulamppuja? Eikö minulle ole suotu hyvät silmät? Minä näin hänet niin kuin näen tuossa teidät, nuo nuoret herrat ja Zillahin. Se on varma!"

"No niin, -- ja mitä hän teki?" kysyi Purdie haluten kuulla tarkemmin asiasta. "Tuliko hän jostakin talosta vai meni sisään -- vai mitä?"

"Minä kerron, teille", vastasi rouva Goldmark. "Kaikki kerron teille aikanaan. Näin oli asia Eräs vuokra-ajuri saapuu minua kohti. Se pysähtyy katukäytävän viereen. Kaksi miestä astuu siitä alas. Hän ensiksi. Sitten toinen. He maksavat ajurille ja kävelevät sen jälkeen vähän matkaa -- vain muutamia askelia. He menevät erääseen taloon. Tuo toinen mies avaa sen oven. Omalla avaimellaan. Ovi avautuu -- ja sulkeutuu. He ovat sisällä. Sitten minä menen Zillahin luokse ja kerron hänelle, mitä olen nähnyt. Niin on asia!"

Kaikki kolme miestä vilkaisivat toisiinsa ja Purdie kääntyi kertojan puoleen.

"Rouva Goldmark", hän sanoi, "tunsitteko sen miehen, joka avasi oven?"

"En laisinkaan", vastasi rouva Goldmark. "Hän oli aivan vieras minulle."

"Tunnetteko herra Levendalea ulkonäöltä?" kysyi Purdie.

"Siitä lähtien kun tämä juttu sai alkunsa olen usein tehnyt itselleni tuon kysymyksen", vastasi rouva Goldmark. "Sillä hänhän on tavallaan naapuri. Ei, en tunne, en voi sanoa, että häntä olisi koskaan näytetty minulle."

"Tehän voitte kumminkin kuvailla minkä näköinen se mies oli, joka otti taskustaan avaimen ja avasi oven", huomautti Purdie. "Kyllä kai te tarkastitte häntä?"

"Vieläpä aika lailla", vastasi rouva Goldmark. "Hän oli meikäläisiä -- näin hänen nenänsä ja silmänsä. Ja olin ihmeissäni nähdessäni niin köyhän näköisellä miehellä olevan avaimen niin komeaan taloon. Hän oli puettu huonoihin vaatteisiin ja näytti likaiselta ja kurjalta."

"Parrakas tumma mies?" kysyi Purdie. "Ei laisinkaan", vastasi rouva Goldmark. "Sileäksi ajeltu mies, vaikka tumma hän saattoi olla."

Purdie vilkaisi Melkyyn ja pudisti päätään.

"Ei se ollut Levendale", hän sanoi. "Sileäksi ajeltu! Levendalella on sekä parta että viikset -- onpa hän jonkun verran ylpeäkin parrastaan. Hm, oletteko aivan varma tuosta toisesta miehestä?"

"Yhtä varma kuin siitä, että nyt puhelen teidän kanssanne", väitti rouva Goldmark. "Näin hänet yhtä selvästi kuin näin hänet liikkeessäni silloin, kun hän pudotti platinanappinsa pöydälleni. Niin, en erehdy nyt lainkaan, herra Purdie."

Purdie vilkaisi taas Melkyyn tällä kerralla kysyvän näköisenä.

"Älkää kysykö minulta, herra Purdie" virkkoi Melky. "En tiedä mitä pitäisi sanoa. Tuntuu aivan siltä kuin nuo miehet olisivat menneet Levendalen taloon. Mutta kenellä muulla miehellä kuin Levendalella olisi ollut sinne avain? Yhä vain lisää salaperäisiä tapauksia -- ja eikö niitä jo ole kylliksi ennestään? Jollei nyt herra Ayscough olisi lähtenyt pois --"

"Kuulkaahan", sanoi Purdie tehden pikaisesti päätöksen, "minä lähden sinne. Tahdon tietää, mitä tämä merkitsee -- menen ottamaan siitä selvää. Teidän hyvät naiset, on paras mennä kotiin. Jos te toiset viitsitte tulla Sussex-aukion kulmaan, niin tulkaa mukaan. Mutta minä menen yksin sisään Levendalen taloon. Saan varmasti jotakin selville."

Hän ei sanonut muuta. Vasta Zillahin ja rouva Goldmarkin lähdettyä kotiin päin ja hänen tultuaan molempien toveriensa kanssa poikkikadulle, joka johti Sussex-aukiolle, hän äkkiä pysähtyi ja puhutteli heitä. "Minulla on aivan erikoinen syy, jonka vuoksi tahdon mennä sinne yksin", hän sanoi. "Mitään vaaraa ei ole -- uskokaa minua. Mutta jos en ole luonanne taas noin neljännestunnin kuluttua, voitte tulla kysymään minua. Käsitykseni on, että tapaan Levendalen siellä. Ja - niin kuin tiedät Andie -- minähän tunnen Levendalen."

Hän jätti heidät seisomaan ulkonevan pylväskäytävän varjoon, meni suoraan Levendalen paraatiovelle ja soitti kelloa. Mistään akkunasta ei näkynyt valoa. Jossakin kaukana talon sisällä hän kuuli kellon soivan. Ja äkkiä seisoessaan siinä odottaen ja kuunnellen hän erotti äänen, joka tuli juuri hänen läheltään, ja huomasi, että ovessa oli pieni ristikko-akkuna, jonka lävitse katselivat eräät kasvot.

"Kuka siellä on?" kuului kuiskattavan.

"John Purdie, joka haluaa tavata herra Levendalea", hän vastasi heti,

Ovi avautui samassa ja sulkeutui yhtä äkkiä Purdien päästyä sisään Kuului sähkönappulan raksahdus ja lamppuun syttyi tuli, jonka valossa Purdie hämmästyksekseen näki erään miehen seisovan vieressään. Tämä hymyili hänelle kummallisesti ja vältellen. Hän ei ollut ja samalla kuitenkin oli Levendale.

"Laupias taivas!" huudahti Purdie, "Eihän se ole ---"

"Kyllä", sanoi Levendale säveästi. "On vainkin. No niin, Purdie, tulkaa tänne."

Purdie meni Levendalen jälessä pieneen huoneeseen käytävän oikealle puolelle. Keskelle siirretyllä pöydällä näkyi varjostimella peitetyn lampun valossa jätteitä kylmästä, ilmeisestikin aivan tilapäisesti laaditusta ateriasta. Kaksi miestä näkyi olleen syömässä, mutta Levendale oli yksin nyt. Hän hymyili vieraalleen taas omituisella tavalla ja viittasi ensin tuoliin ja sitten viinikarahviin.

"Istuutukaa ja juokaa vähän", hän sanoi, "Tämä on kummallinen kohtaaminen! Emme ole tavanneet toisiamme sen jälkeen kun --"

"Laupias taivas!", keskeytti Purdie tuijottaen häneen. "Mitä tämä kaikki merkitsee? Oletteko -- oletteko te valepuvussa?"

Levendale naurahti surullisesti ja vilkaisi niitä kehnoja vaatteitaan, joista rouva Goldmark oli puhunut.

"Välttämättömyys!" hän sanoi. "Minun täytyi! Voi, kuinka kummallisia päiviä olen elänyt ja kuinka kummallisissa paikoissa olen ollut! Kas niin, mitä te tiedätte?"

"Tiedänkö!" huudahti Purdie. "Kehoitatteko te minua kertomaan kaikki, mitä tiedän -- yhdellä lauseella? Hyvä mies, siihen menisi kokonainen kuukausi! Mitä te tiedätte? Näyttää siltä, että olette kokenut monenlaista."

Levendale pyyhkäisi kädellään otsaansa. Hänen eleensä osoitti niin suurta väsymystä, että hänen vieraansa ymmärsi hänen olevan lopen uupunut.

"Aivan niin", sanoi Levendale. "Mutta sanokaahan, onko John Purvis tullut tänne veljeään katsomaan."

"On", vastasi Purdie. "Hän on Lontoossa par'aikaa."

"Onko hän kertonut tuosta timantista? Nimittäin poliisille?", kysyi Levendale.

"On", vastasi Purdie. "Sen tietävät kaikki. Stephen Purvis -- missä hän on?"

"Yläkerrassa -- nukkumassa -- lopen uupuneena", sanoi Levendale. "Olemme väsyneitä -- kumpikin. Yötä päivää yötä päivää -- voisin vaipua tälle lattialle ja ruveta nukkumaan --"

"Olette ajanut timanttia takaa?" kysyi Purdie.

"Sitä -- ja muutakin", virkkoi Levendale.

"Muutakinko?" kysyi Purdie. "Mitä sitten?"

"Kahdeksaakymmentätuhatta puntaa", vastasi Levendale. "Juuri sitä!"

Purdie tuijotti häneen. Sitten hän äkkiä kysyi erästä seikkaa.

"Tiedättekö, kuka murhasi tuon ukon Praed-kadun varrella?" hän kysyi. "Sitä minä koetan saada selville."

"En", vastasi Levendale jyrkästi. "En edes tiedä sitä, että hänet murhattiin." Hän tuijotti nyt vuorostaan vieraaseensa hetkisen. Sitten hän lisäsi merkitsevästi: "Mutta siitä tiedän aika paljon, että häneltä ryöstettiin jotakin."

Purdie pudisti päätään. Hän oli tavattomasti ällistynyt.