Part 15

Hän levitti puhuessaan rypistyneenä paperin ja piti sitä toisten silmäin edessä Ayscough tuijotti siihen melkein silmiinsä uskomatta ja Melky huudahti kuuluvasti:

"Hiivatti sentään!" hän sanoi. "Viidensadan punnan seteli!"

"Niin on", myönsi poliisikomisarjus. "Englannin pankin viidensadan punnan seteli! Vieläpä oikein hyvä. Lattialle heitettynä."

"Ottakaa se talteen", sanoi Ayscough lyhyesti. "Ettekö ole löytänyt mitään papereita, asiakirjoja tai muuta sellaista, josta saisi lisävalaistusta?"

"Tuolla on aika joukko papereita", vastasi tarkastuksen suorittaja osoittaen pöydällä olevaa kirja- ja paperiläjää, "mutta ne näyttävät olevan pääasiassa luentomuistiinpanoja. Myöhemmin kyllä tarkastan ne."

"Katsokaa, voisitteko löytää joitakin kirjeitä, osoitteita ja muuta sentapaista", neuvoi Ayscough. Hän käänteli muutamia kirjoja, jotka olivat kaikki lääketieteellisiä oppikirjoja, ja availi joitakin niistä umpimähkään. Äkkiä hänen silmänsä osuivat samaan nimeen, jonka sairaalalääkäri oli maininnut hänelle puoli tuntia aikaisemmin. Irtolehdelle oli kirjoitettu Mori Yada, Gower-katu 491. Hänen päähänsä juolahti eräs asia. Hän kehoitti tarkastuksen suorittajaa pitämään silmänsä avoinna eikä jättämään mitään tutkimatta, tarttui sitten Melkyn käsivarteen ja talutti hänet ulos. "Kuulkaahan", hän virkkoi vetäen kellon taskustaan heidän kulkiessaan eteisen poikki, "nyt on tuskin vielä kymmenenkään, ja minä olen saanut tietooni tuon nuoren japanilaisen osoitteen. Tulkaahan -- mennään kysymään häneltä paria seikkaa."

Niin oli Melky, joka alkoi huomata, ettei heidän ajojahtinsa suinkaan noudattanut suoraa viivaa, toisen kerran samana iltana Gower-kadulla ja seurasi Ayscoughia ihmetellen itsekseen, mitä taas tulisi tapahtumaan, kunnes salapoliisi pysähtyi korkean talon ovelle pitkän kadun keskivaiheilla ja soitti kelloa. Nokkelan näköinen palvelijatar tuli avaamaan ja katseli neuvottomana Ayscoughia, kun tämä pyysi tavata herra Mori Yadaa. Kyllä herra Yada oli kotona, mutta hän ei tahtonut tavata ketään iltaisin, jolloin hän oli syventynyt lukuihinsa -- olipa hän suorastaan kieltänyt päästämästä ketään häiritsemään itseään.

"Luullakseni hän kuitenkin tahtoo tavata minua", virkkoi Ayscough vetäen esiin yhden ammattinimikorteistaan. "Antakaa hänelle tämä, olkaa hyvä, ja sanokaa, että minulla on hyvin tärkeää asiaa."

Hän kääntyi Melkyn puoleen sillä välin kun tyttö, joka yhä näytti vastahakoiselta, oli lähtenyt yläkertaan. Hän sysäsi toveriaan kylkeen ja kuiskasi: "Kun kohta pääsemme tuonne yläkertaan, niin pitäkää te silmällä tuota japanilaista veitikkaa minun puhutellessani häntä. Tarkastelkaa hänen kasvojaan ja pankaa merkille, hämmästyttääkö jokin seikka häntä."

"Se on pulmallinen tehtävä, kun edessä on japanilainen", mutisi Melky. "Yhtä hyvin voisitte käskeä minun pitää silmällä kivikasvoja -- heidän kasvonsahan ovat kuin puuta."

"Koettakaa kuitenkin", sanoi Ayscough. "Silmäluomen värähdys, huulen vääristys -- tai mitä tahansa! Tuossa tyttö tuleekin takaisin."

Hetkistä myöhemmin Melky, joka seurasi aivan salapoliisin kintereillä, huomasi seisovansa kirkkaasti valaistussa, liian lämpimässä, verraten upeasti sisustetussa huoneessa. Siellä, erittäin mukavassa nojatuolissa, sikaari suussa, keltakantinen romaani kädessään istui hintelä, hienosti puettu nuori herrasmies, jonka kasvot olivat sulamaisillaan hymystä.

XXIX

HERRA MORI YADA

Ayscough oli varuillaan niin pian kun näki tuon hymyn. Hän oli elämänsä varrella jo tullut tuntemaan jonkin verran eri kansallisuuksien luonteita ja tiesi, että kun itämaalainen näyttää avomieliseltä ja hymyilevältä, on paras olla varuillaan hänen suhteensa. Hän aloitti kohtauksen kumartamalla kohteliaasti. Samalla hän tarkasti pikaisesti herra Mori Yadaa. Tämä oli hänen arvionsa mukaan iältään noin kahden- tai kolmenkolmatta, mustatukkainen, mustasilmäinen herra, ilmeisestikin ylpeä englantilaisesta puvustaan, englantilaisista liinavaatteistaan, englantilaisesta kaulanauhastaan, sukistaan ja kengistään - lyhyesti sanoen hän oli aika keikari - ja ympäristöstään päättäen hyvin ihastunut englantilaisiin mukavuuksiin - eikä suinkaan tuntenut vastenmielisyyttä sitä englantilaista tapaa kohtaan, että nautti vähän väkijuomia tupakkansa keralla. Pöydällä hänen ulottuvillaan oli viinikarahvi, sen vieressä imupilli kivennäisveden nauttimista varten ja pikari herra Yadan hoikkien ja kellertäväin sormien lähettyvillä.

"Palvelijanne, hyvä herra", sanoi Ayscough. "Olen rikosasiain salapoliisiosaston virkamies Ayscough ja tämäkin ystäväni. Luullakseni herra Yada - herra Mori Yada?"

Herra Yada hymyili taas ja nousematta seisomaan osoitti kahta tuolia.

"Hyvä on", hän virkkoi hyvällä englannin kielellä. "Hauska nähdä teitä -- olkaa hyvä ja istuutukaa, samoin ystävänne! Haluatte puhella kanssani?"

Ayscough istuutui ja avasi päällystakkinsa napit.

"Kiitoksia, herra Yada", hän sanoi. "Niin, asianlaita on siten, herra Yada, että tulin luoksenne hyvin tärkeässä asiassa. Teidän nimenne kuulin tänä iltana eräältä tämän kadun varrella asuvalta nuorelta sairaalalääkäriltä, tohtori Pitteryltä."

"Niin, tunnen hänet", myönsi Yada.

"Ja sitten?"

"Tohtori Pittery kertoi minulle", jatkoi Ayscough, "että te tunnette kaksi kiinalaista herraa, jotka ovat opintotovereitanne sairaalassa, herra Yada?"

Japanilainen taivutti sileää päätään ja puhalsi suun täydeltä savua sikaaristaan.

"Aivan oikein", hän vastasi heti. "Herra Chang Li -- herra Chen Li. Tunnen heidät."

"Tahtoisin kysyä teiltä erästä seikkaa, herra Yada", sanoi Ayscough kumartuen eteenpäin ja heittäytyen tuttavallisen näköiseksi. "Milloin näitte viimeksi nuo herrat tai jommankumman heistä?"

Yada nojautui taaksepäin mukavassa pieluksilla varustetussa tuolissaan ja loi katseensa kattoon. Äkkiä hän hypähti seisomaan.

"Suvaitsetteko vähän viskyä ja soodaa?" hän kysyi vieraan varaisesti ja ojensi puhtaan lasin Ayscoughille. "Niin -- noudan toisen lasin toverillenne. Ottakaa itsellenne, olkaa hyvä. Minä katson muistikirjastani voidakseni vastata kysymykseemme. Suokaa anteeksi, hetkinen vain."

Hän meni huoneen poikki kirjoituspöydän luokse, joka oli nurkassa, ja otti käteensä imupaperin päällä olevan pikku muistikirjan. Hänen käännellessään sen lehtiä Ayscough, joka kaatoi itselleen ja Melkylle juomaa, iski merkitsevän näköisesti silmää toverilleen.

"En ole nähnyt herra Chang Litä enkä Chen Litä sen jälkeen kuin marraskuun kahdeksantenatoista aamulla", sanoi Yada äkkiä. Hän heitti kirjan takaisin pöydälle, palasi takan edessä olevalle matolle ja asettui seisomaan selin uuniin kädet housuntaskuissa. Hän kumarsi kohteliaasti, kun hänen vieraansa kohottivat lasinsa häneen päin. "Onko jotakin hullusti, herra etsiväkersantti?" hän kysyi.

Ayscoughin onnistui painaa jalallaan Melkyn jalkaa samalla kun hän vastasi suoraan tähän kysymykseen.

"Asianlaita on niin, herra Yada", hän vastasi, "että toinen noista nuorista miehistä on murhattu. Murhattu!"

Yadan selväpiirteiset kulmakarvat kohosivat vähän, mutta muuten ei hänen kasvoillaan mikään muuttunut. Hän katseli Ayscoughiin kiinteästi sekunnin pari sitten hän lausui yhden sanan:

"Kumpi?"

"Tohtori Pitteryn mukaan Chen Li", vastasi Ayscough. "Tohtori Pittery tunsi hänet. Hänet on murhattu, herra Yada! Veitsellä viilletty kurkkuun."

Salapoliisi näytti tuntevan jonkinlaista tyydytystä toistaessaan sanan murhattu, mutta se ei näyttänyt tekevän minkäänlaista vaikutusta japanilaiseen. Taas hän päästi suustaan yhden sanan.

"Missä?"

"Hänen ruumiinsa löydettiin sen talon puutarhasta, jossa he asuivat vuokralla Maida Valessa", vastasi Ayscough. "Molteno Lodgessa. Epäilemättä olette käynyt siellä heidän luonaan, herra Yada?"

"Kyllä, muutamia kertoja", myönsi Yada. "En aivan äskettäin. Mutta missä on Chang Li?"

"Sitä juuri me emme tiedä ja haluaisimme tietää", sanoi Ayscough. "Häntä ei ole nähty sairaalassa kahdennenkymmenennen päivän jälkeen. Ja te sanotte, ettette ole nähnyt kumpaakaan kahdeksannentoista jälkeen?"

"En ollut sairaalassa yhdeksäntenätoista päivänä", vastasi Yada. Hän heitti pois sikaarin lopun, otti uuden pöydällä olevasta laatikosta, työnsi laatikon lähemmäksi vieraitaan ja veti taskustaan hopeisen tulitikkulaatikon. "Mitkä ovat tämän murhan lähemmät yksityisseikat? Murhaahan ei tavallisesti tehdä ilman jotakin tarkoitusta."

Ayscough otti tarjotun sikaarin, antoi laatikon Melkylle ja sytyttäessään sikaariaan ajatteli rauhallisesti. Hänellä oli jännittävä peli käynnissä japanilaisen kanssa, ja oli välttämätöntä ajatella täsmällisesti ja nopeasti. Äkkiä hän teki ratkaisun ja heittäytyi vilpittömän näköiseksi.

"Asianlaita on seuraavalla tavalla", hän sanoi. "Yhdentekevää, vaikka kerronkin teille kaikki. Olette epäilemättä sanomalehdistä lukenut tuosta Praed-kadun jutusta? No niin. Siitä on aiheutunut peräti merkillisiä seikkoja. Niin on selvinnyt."

Melky istui vieressä levottoman ja huolestuneen näköisenä Ayscoughin selostaessa äskettäin ilmi tulleita seikkoja sulavakäytöksiselle, tyynelle ja rauhallisesti kuuntelevalle olennolle, joka seisoi tulisijan edessä matolla. Hän ei ymmärtänyt salapoliisin menettelytapaa. Hänestä näytti aivan mielettömyyden huipulta kertoa muukalaiselle, vieläpä itämaalaiselle, että kaikkien näiden salaperäisten tapausten ja murhien aiheuttajana oli kahdeksankymmenen tuhannen punnan arvoinen timantti. Mutta hän suoritti oman velvollisuutensa ja piti tarkoin silmällä Yadaa, voimatta kuitenkaan hänen tyynillä kasvoillaan huomata merkkiäkään mistään muusta kuin aivan luonnollisesta mielenkiinnosta.

"Niin on asia", lopetti Ayscough. "En epäile laisinkaan, että Chen Li kävi Multeniuksen liikkeessä maksamassa vuokraa, näki ukolla timantin ja nitisti hänet sen vuoksi. Parslett näki Chen Lin pujahtavan pois tuosta sivuovesta ja kuullessaan Multeniuksen kuolemasta alkoi epäillä Chen Litä siitä ja koetti kiristää häneltä rahaa vaitiolonsa palkaksi. Chen Li myrkytti Parslettin, mutta sai itse veitsenhaavan kurkkuunsa tuon timantin vuoksi. Mutta keneltä? Chang Li on kadonnut!"

"Epäilette Chang Litä?" kysyi Yada.

"Niin epäilen", myönsi Ayscough. "Kiinalainen -- hyvinkin kahdeksankymmenen tuhannen punnan arvoinen timantti -- mitä sanotte?" Äkkiä hän loi silmänsä Yadaan kysyvän näköisenä. "Kuinka paljon tiedätte näistä molemmista?"

"Hyvin vähän -- paitsi että he olivat opintotovereitani", vastasi Yada. "Joskus kävin heidän luonaan, he välistä täällä -- siinä kaikki."

"Tohtori Pittery sanoo, etteivät he olleet veljiä", sanoi Ayscough.

"Niin minäkin luulen", virkkoi Yada. "Ystävyksiä vain."

"Voitteko kertoa meille mitään heidän tavoistaan ja oleskelupaikoistaan sekä siitä, mitä he ylimalkaan puuhailivat silloin kun eivät olleet sairaalassa?" kysyi salapoliisi.

"Minun ymmärtääkseni he olivat kotonaan lukemassa silloin, kun eivät olleet sairaalassa", vastasi Yada kuivasti. "He olivat ahkeria miehiä!" Ayscough nousi seisomaan. "Olen teille hyvin kiitollinen, herra Yada", hän sanoi. "Tulin luoksenne, koska nimenne mainittiin heidän ystävänään. Tietystikin suurin osa siitä, mitä olen teille kertonut, on sanomalehdissä huomisaamuna. Jos satutte kuulemaan jotakin tästä Chang Lista, niin ilmoitatte kai meille, herra Yada?"

Japanilainen hymyili vilpittömästi.

"Ei voine sattua mitään, herra etsiväkersantti", hän vastasi "En tiedä mitään muuta kuin mitä olen sanonut. Saadaksenne lisätietoja on teidän paras mennä Kiinan lähetystöön."

"Se on tosiaankin hyvä neuvo, kiitoksia", sanoi Ayscough.

Hän kumarsi ja poistui Melkyn kanssa. Päästyään tovereineen kadulle hän veti hänet sellaiseen paikkaan, joka oli täysin varjossa. Siellä oli tekeillä jonkinlaisia alkuvalmistuksia talon rakentamiseksi. Ayscough veti Melkyn telineen alle, joka ulottui sivukäytävän yläpuolelle.

"Varmaankin teitä ihmetytti miksi kerroin tuolle miehelle niin paljon?" hän kuiskasi. "Etenkin tuosta timantista? Mutta minulla oli omat syyni -- ja varsinkin oli tärkeää kertoa hänelle sen arvosta."

"Sitä minä en olisi tehnyt, herra Ayscough", virkkoi Melky, "eikä sen minun ymmärtääkseni olisi tarvinnut tulla sanomalehtiinkään. Yleisön ei ole hyvä tietää, että Lontoossa on jossakin liikkeellä kahdeksankymmenen tuhannen punnan arvoinen timantti -- ja mitä tulee siihen, että kerroitte sen tuolle vinosilmäiselle miehelle --"

"Odottakaahan hetkinen, nuorukainen", keskeytti Ayscough. "Minulla oli omat syyni, vieläpä oikein hyvätkin. Kuulkaahan nyt, meidän on toistaiseksi pidettävä silmällä tuota ovea. Jos japanilainen tulee ulos, niin kuin minä otaksun hänen tulevan, niin lähdemme hänen jälkeensä. Ja koska olette nuorempi ja solakampi, ja vähemmän silmäänpistävä kuin minä, niin pysytelkää täällä kadun varjopuolella, jos hän tulee ulos, ja seuratkaa häntä turvallisen välimatkan päässä niin taitavasti kuin voitte. Minä tulen perässä."

"Mikä uusi yritys tämä on?" kysyi Melky.

"Älkää välittäkö siitä nyt", vastasi Ayscough. "Ja jos joudutte ajamaan häntä takaa ja hän ottaa ajurin, niin koettakaa pysytellä lähettyvillä. Nyt on aika paljon ihmisiä liikkeellä, ja jos olette varovainen, ei hän näe teitä. Ja -- kas niin, mitä minä sanoin teille? Hän tulee nyt ulos! Olkaa taitava, siitä riippuu enemmän kuin arvaattekaan!"

Siitä ovesta, josta he olivat äsken tulleet, astui nyt esiin Yada, jonka saattoi selvästi nähdä kadun sille puolelle osuvassa kirkkaassa kuunvalossa. Hänen kuosikasta harmaata villapukuaan peitti paksu, turkiskauluksella varustettu päällystakki. Päässään hänellä oli kalpeita kasvojaan varjostamassa korkea musta hattu. Hän ei katsellut oikealle eikä vasemmalle, vaan käveli nopeasti Euston-kadulle päin. Kun hän oli päässyt noin kolmenkymmenen kyynärän päähän, työnsi Ayscough Melkyn eteensä heidän piilopaikastaan.

"Menkää te edellä", hän kuiskasi, "minä tulen jäljessänne. Pitäkää häntä silmällä niin kauan kuin voitte -- enkö sanonut teille, että hän tulisi ulos meidän lähdettyämme? Olkaa varuillanne!"

Melky hiipi eteenpäin kadun varjonpuolisella käytävällä ja seurasi hoikkaa olentoa, joka käveli nopeasti kuun valossa. Hän riensi hänen jäljessään sairaalan ohitsekin vielä muutamia askelia, jolloin Yada äkkiä astui kadun poikki maanalaisen rautatien asemalle päin. Hän meni sisään siitä käytävästä, joka johti Cityyn meneville junille, ja katosi. Melky, joka ei oikein tietänyt, mitä oli tehtävä, melkein hyppeli kiihtymyksestä, kun Ayscough saapui hitaasti hänen luokseen. "Pian, pian!" huudahti Melky. "Hän meni alas tuonne -- Cityn junille. Hän pääsee lähtemään, jollette käy häneen käsiksi!"

Mutta Ayscough pysyi levollisena ja sytytti tyynesti sikaarinsa uudelleen.

"Hyvä on, nuorukainen", hän sanoi "Antakaa hänen mennä nyt. Olen nähnyt, mitä odotinkin näkeväni."

XXX

RUUMISHUONE

Melky, joka oli ihan hengästynyt koettaessaan suorittaa toverinsa määräyksiä, kääntyi nyt katselemaan häntä yrittämättäkään salata hämmästystään.

"Hiivatti sentään, tepä vasta olette tyyni, herra Ayscough. Ensinnäkin on nähtävä paljon vaivaa seuratessa miestä tähän maanalaisen rautatien asemalle, sitten huomataan hänen pujahtavan sinne kuin kaniini koloonsa -- ja annetaan hänen mennä! Miksi me lähdimme hänen jäljessään Gower-katua pitkin? Vain nähdäksemmekö hänen lähtevän matkalle?"

"Hyvä on, nuorukainen", sanoi Ayscough taas. "Ette oikein ymmärrä meidän pikku temppujamme. Odottakaahan hetkinen."

Hän veti taskustaan yhden nimikorttinsa, meni se kädessään matkalippukonttoriin ja vaihtoi lippuluukulla muutamia sanoja myyjän kanssa. Sitten hän palasi Melkyn luokse. "Hän osti lipun Whitechapeliin", sanoi Ayscough heidän astellessaan rauhallisina eteenpäin. "Mutta minkä vuoksi lähtee nuori japanilainen lääketieteen ylioppilas sinne päin kello yhdentoista aikana illalla? Epäilemättä on siinä takana jotakin tärkeää, herra Rubinstein. Mutta minä lähden nyt länteen päin. Aion pistäytyä Great Western -hotelliin kuulemaan, onko herra Purdie saanut joitakin tietoja tuosta amerikkalaisesta. Sitten menen kotiin nukkumaan. Haluatteko tulla kanssani hotelliin?"

"Minusta tuntuu, että voimme aivan hyvin hommailla koko yön läpeensä", huomautti Melky, kun he taas astuivat kadun poikki ja menivät länteen päin lähteville junille. "Meillä on ollut sellainen ilta, että en olisi osannut aavistaakaan. Herra Ayscough, koska ihmeessä tässä alkaa jotakin selvitä?"

Ayscough istuutui tupakkavaunun nurkkaan ja nojautui taaksepäin.

"Minun käsitykseni mukaan tämä lähestyy loppuaan", sanoi hän. "Huomenna koko kaupunki tulee puhumaan tuon kiinalaisen murhasta. Ja jollei se houkuttele Levendalea esiin piilopaikastaan, niin sitten en ymmärrä vähintäkään, mikä hänet houkuttelisi!"

"Niinkö luulette?" sanoi Melky. "Mutta miksi tuo uutinen toisi hänet näkyviin?"

"En tiedä", vastasi Ayscough melkein välinpitämättömästi. "Mutta olen melkein varma siitä, että niin tulee tapahtumaan. Nähkääs, otaksun Levendalen etsiskelevän Chen Litä. Jos Levendale nyt kuulee Chen Lin makaavan kuolleena ruumishuoneessamme, niin -- ymmärrättekö?"

Melky muisti, että Ayscough oli taitava mies, ja vaipui ajatuksiinsa, kunnes juna pysähtyi Praed-kadulle. Hän käveli salapoliisin mukana pitkin katuja ja sitten hotelliin ihmetellen itsekseen kuinka monta kertaa he sinä päivänä olivat olleet tuossa kaupunginosassa tämän aivan loppumattomalta näyttävän ajojahdin kestäessä. Hän oli melkein huumaantunut, mutta Ayscough, joka yhä poltteli Yadan hänelle tarjoamaa sikaaria, astui edellä hotelliin virkeän ja terveen näköisenä.

Purdiella oli yksityinen oleskeluhuone makuuhuoneensa vieressä. Siellä he tapasivat hänet ja Lauristonin, molemmat piippua polttamassa ja ilmeisestikin kaikenlaisten ajatusten ja arveluitten valtaamina. He ponnahtivat seisomaan salapoliisin saapuessa.

"Kuulkaahan!" huudahti Lauriston. "Onko se totta, mitä tuosta kiinalaisesta kerrotaan? Onko sekin tämän meidän juttumme yhteydessä, niin kuin poliisiasemalla otaksuvat? Olemme odottaneet toivoen teidän tulevan."

"Niin", sanoi Ayscough vaipuen tuolille, "olemme puuhailleet aika lailla, minä ja herra Rubinstein. Meillä on ollut kerrassaan kova työ yhden illan osalle. Niin, se on totta, herrat -- yksi askel lisää tikapuilla -- yksi tiilikivi lisää rakennuksessa! Me pääsemme eteenpäin, herra Purdie, me pääsemme eteenpäin. Olette siis olleet meidän laitoksellamme ja teille kerrottiin siellä asiasta?"

"He mainitsivat meille vain pääpiirteet", vastasi Purdie. "Vain tärkeimmät kohdat. Luullakseni ette ole kuullut mitään toisesta kiinalaisesta?"

"Emme vähintäkään vielä -- toistaiseksi", sanoi Ayscough. "Mutta minulla on toivoa -- olen luullakseni päässyt vähän lähemmäksi päämäärää herra Rubinsteinin avulla, vaikka hän ei oikein ymmärräkään minun menettelytapaani. Mutta, hyvät herrat, tulin tänne kysymään, oletteko kuulleet mitään Guyleristä. Mitä hän arveli siitä, mitä John Purvis kertoi meille tänään iltapäivällä?"

"Hän ei siitä hämmästynyt", vastasi Purdie. "Ettekö muista hänen väittäneen alun pitäen, että kaiken tämän pohjalla oli jalokiviä? Mutta hän hämmästytti meitä!"

"Mitä? Kuinka niin?" kysyi Ayscough. "Uutisiako?"

"Guyler vannoo nähneensä Stephen Purvisin tänä aamuna", vastasi Purdie. "Hän on vakuutettu siitä!"

"Nähneensä Stephen Purvisin tänä aamuna!" huudahti Ayscough. "Mutta missä?"

"Guylerillä oli asioita Cityssä -- sen kauimmassa päässä", sanoi Purdie. "Hän meni par'aikaa Bishopsgaten poikki nähdessään Stephen Purvisin -- hän vannoo, että se oli Stephen Purvis! -- mikään ei saa hänen uskoaan horjutetuksi. Hän, Purvis, kääntyi juuri silloin kapealle kujalle, joka johti kadun poikki. Guyler riensi hänen jälkeensä, mutta hän oli kadonnut. Guyler odotti vaanien tuota kujaa aivan kuin kissa vaanii hiirenkoloa, niin kuin hän sanoi -- mutta kaikki turhaan. Hän odotti tunnin, mutta siitä ei ollut apua."

"No, jos se oli Purvis", sanoi Ayscough, "oli hän tietysti mennyt kujaa myöten ja tullut ulos sen toisesta päästä".

"Ei", sanoi Lauriston. "Ei ainakaan Guylerin sanojen mukaan. Guyler sanoi, että se oli pitkä, kapea kuja -- Purvis ei olisi voinut ennättää sen toiseen päähän ennen kuin hän ennätti toiseen. Hän väittää, -- nimittäin Guyler -- että kummallakin puolella tuota käytävää on vieri vieressä liikehuoneustoja. Hänen arvionsa mukaan siellä on muutamia satoja ovia, joten kestäisi ainakin viikon, ennen kuin hän ennättäisi kysellä jokaisesta. Mutta hän on vakuutettu siitä, että Purvis katosi yhteen niistä, ja myös ehdottomasti varma, että se oli juuri Stephen Purvis. Purvis siis elää!"

"Missä on toinen Purvis -- maanviljelijä?" kysyi Ayscough.

"Hän asuu Guylerin kanssa Great Northern-hotellissa", vastasi Lauriston. "Me olemme kaikki neljä olleet keskikaupungilla, Cityssä, tarkastelemassa paikkoja. Guyler ja John Purvis lähtevät taas aamulla sinne, John Purvis on tietysti hyvin iloinen kuultuaan, että Guyler varmasti väittää nähneensä hänen veljensä. Kuulkaahan, arvatkaapa, mikä on Guylerin käsitys Stephenin timantista!"

"No, mikähän se voi olla?" kysyi salapoliisi. "Siitä on niin monta nerokasta mielipidettä, että voimmehan vieläkin koettaa kuulla lisää. Herra Rubinstein tuossa on väsynyt eri teorioihin."

Mutta Melky höristi korviaan kuullessaan timanttia mainittavankaan.

"Hän vain kiusoittelee, herra Lauriston", hän sanoi. "Älkää välittäkö hänestä! Mitä Guyler arvelee?"

"No niin, Guyler ei luonnollisestikaan vielä tiedä tästä kiinalaisvaiheesta", sanoi Lauriston. "Guyler arvelee, että ryöstön on suorittanut joukko miehiä -- nokkelia jalokivivarkaita, jotka tiesivät Stephen Purvisilla olevan hallussaan tuon, kellanpunaisen timantin ja ryhtyivät tarmokkaasti puuhaamaan sen haltuunsa saamista niin pian kuin se tulisi Englantiin. Ja hän uskoo tuon joukon napanneen kiinni Levendalen ja Stephen Purvisin salaisesti yrittävän päästä heihin käsiksi. Se on joka tapauksessa Guylerin käsitys."

"Hyvä on", sanoi Ayscough. "Ja voi siinä olla jotakin oikeaakin. Mitä tähän etsintään tulee -- niin eihän meillä ainakaan ole mitään varmuutta siitä, ettei jommallakummalla noista kiinalaisista ole ollut jotakin yhteistä tuon varasjoukon kanssa. Eihän sitä voi koskaan tietää -- ja on melkein mahdotonta päästä suoraan päämaaliin tällaisissa jutuissa. No niin, me olemme joka tapauksessa ryhtyneet toimenpiteisiin saadaksemme uutisen tuosta timantista ja Chen Lin katoamisesta huomisaamun sanomalehtiin, ja jollei se herätä koko kaupungin mielenkiintoa --"

Ovelle kuului koputus ja sisään tuli tarjoilija, joka katseli anteeksipyytävän näköisenä huoneessa olijoita.

"Suokaa anteeksi, hyvät herrat", hän sanoi. "Onko herra Ayscough täällä? Ulkona on eräs herra, joka tahtoo nähdä teitä."

Ayscough otti hattunsa ja lähti ulos. Siellä odotti häntä eteisessä komean näköisenä tohtori Mirandolet suuressa mustassa viitassaan, leveälierinen hattu päässään. Hän astui eteenpäin nähdessään salapoliisin.

"Tulin tänne, kun kuulin teidän olevan täällä", hän sanoi taluttaen Ayscoughia poispäin. "Kuulkaahan, ystäväni, yksi meidän miehistä kertoi minulle Molteno Lodgen jutusta ja kiinalaisen ruumiin löydöstä."

"Se nuori herra, Rubinstein, joka kävi luonanne tänä aamuna ja oli pyytänyt minut mukaansa, löysi sen", sanoi Ayscough, joka ihmetteli itsekseen, mihin tohtori oikein pyrki. "Olin siellä hänen kanssaan."

"Olen sitäpaitsi kuullut", jatkoi Mirandolet, "niinikään eräältä meikäläiseltä siitä ihmeellisestä timanttia koskevasta tarinasta, jonka on tänään iltapäivällä kertonut sen omistajan veli. Nyt tahtoisin nähdä tuon kiinalaisen ruumiin -- syyn kerron teille jälkeenpäin. Minulla on aivan erikoinen aihe siihen. Lähdettekö kanssani ruumishuoneeseen?"

Ayscoughin uteliaisuus oli herännyt Mirandoletin käytöksen johdosta ja tulematta enää Purdien huoneeseen hän lähti ulos tohtorin kanssa. Mirandolet pysyi omituisen äänettömänä, kunnes he saapuivat sille kadulle, jonka varrella ruumishuone sijaitsi.

"Tämä on kummallinen ja salaperäinen juttu, ystäväni", hän sanoi. "Tuolla, pienellä Rubinsteinilla oli varmaankin jokin omituinen ennakkoaavistus, kun hän tuli tänään luokseni esittäen omituisen kysymyksensä kiinalaisista."