Part 14

"Kiitoksia, herra Ayscough, mutta on sattunut tapaus, joka antaa minulle puuhaa muualla", sanoi Melky hilpeästi. "Tiedättekö, että kelpo sukulaisvainajani on jakanut kaikki varansa minun ja serkkuni kesken? Olen nyt rikas mies, herra Ayscough. Hiivatti sentään! En tiedäkään kuinka rikas olen! Sen selville ottamisessa on jonkin verran puuhaa."

"Teilläpä oli onnea", sanoi salapoliisi sydämellisesti. "Hauska kuulla! Otaksunpa, että te ja serkkunne teette naimiskaupan ja säilytätte rahat suvun keskuudessa, vai kuinka?"

Melky painoi sormellaan nenänvarttaan.

"Siinä tapauksessa kuvittelette väärin", hän sanoi. "Ennen pitkää solmitaan kyllä avioliittoja -- mutta ei teidän otaksumallanne tavalla! Tuollahan on Molteno Lodge tien toisella puolen. Hiivatti sentään, usein olen nähnyt tuon pikku asumuksen raitiovaunun katolta, mutta en aavistanutkaan sen kuuluvan ukkoparalle!"

He olivat nyt tulleet Maida Valen alempana olevaan osaan, jossa on paljon yksityisiä, aidalla varustettuja, puutarhojen ympäröimiä rakennuksia. Melky näytti erästä pientä taloa, rapattua huvilaa, jonka valkeat seinät loistivat marraskuun kuuvalossa. Sen korkean aidan ympäröimä puutarha oli jonkin verran suurempi kuin naapuritalojen, ja siellä kasvoi paljon jokseenkin korkeita jalavia ja niiden juurella suuria pensaita.

"Tämäpä on hauska ja todella oikein maaseutua muistuttava paikka", hän huomautti Melky heidän astuessaan tien poikki ja lähestyessään veräjää. "Ja kun sisälle pääsee, on se epäilemättä harvinaisen rauhallinen. Mitä te sanotte, herra Ayscough?"

Salapoliisi tarkasteli veräjää. Se oli omituisen näköinen, kahden tukevan pylvään reunustama ja valmistettu takoraudasta, jonka verkon silmukat olivat hyvin lujasti punotut. Ayscough kurkisti sisään sen yläosasta ja näki hyvin hoidetun nurmikentän, jonkun veistokuvan, puutarhapenkin ja muita sellaisia piirteitä, joiden avulla lontoolaiset huvilanomistajat tahtovat luoda ympärilleen maalaisleimaa. Mutta minkäänlaisia elonmerkkejä hän ei huomannut puutarhan perällä olevassa talossa.

"Talossa ei ole laisinkaan valoa", huomautti Ayscough tunnustellen veräjää.

"Näyttää aivan siltä kuin kaikki olisivat ulkona. Aiotteko soittaa?"

Melky osoitti aidansivua.

"Tämän ja tuon naapuritalon välillä on kuja", hän sanoi. "Tulkaahan katsomaan -- eiköhän siellä ole jonkinlainen takakäytävä."

"Onpa tämän kiviaidan päällä aika paljon rautapiikkejä ja lasinsiruja", huomautti Ayscough heidän kiertäessään kapeaa käytävää myöten huvilan taakse. "Isoisänne halusi ilmeisestikin, ettei kukaan kovin helposti pääsisi hänen alueelleen, herra Rubinstein. Kuuden jalan korkuinen aita ja sen päällä ihan oikean linnoituksen varustukset! Mitä nyt aiotte tehdä?"

Melky oli astunut erääseen sivumuurin syvennykseen ja tarkasteli vankkaa ovea, jonka alapuolella saattoi kuuvalossa selvästi erottaa sanan _sivukäytävä_. Hän käänsi portinkahvaa ja huudahti.

"Avonainen", hän sanoi. "Tulkaa mukaan, herra Ayscough, mennään sisään, jos joku on sisällä, niin hyvä on, jollei -- niin yhtä hyvä. Minä aion vähän tarkastaa paikkoja."

Salapoliisi meni Melkyn jäljessä huvilan takana olevalle kivetylle pihalle. Siellä tuntui vallitsevan täysi pimeys -- ja akkunat olivat pimeät.

"Ei valoja julki- eikä takasivulla", huomautti Ayscough. "Ei sisällä voi olla ketään. Ja kuulkaahan -- jos jompikumpi noista kiinalaisista herroista tulisi pääportista omalla avaimellaan ja huomaisi meidän vaaniskelevan täällä, niin se ei näyttäisi oikein hyvältä, vai mitä? Eiköhän olisi parasta tulla uudestaan päiväsaikaan?"

"Mitä tyhjiä", sanoi Melky. "Enkö minä ole toinen tämän hauskan pikku talon omistajista? Ja eikö tämä veräjä ollut auki? Tulkaa pois talon julkisivulle."

Hän lähti astelemaan hiekoitettua polkua, joka kiersi talon ympäri, ja nousi portaita pylväitten reunustamalle paraatiovelle. Siellä hän soitti kelloa, ja hänen toverinsa kuuli sen äänekkään kilinän talon sisällä. Mutta kukaan ei tullut avaamaan -- ja koko paikka näytti entistäänkin pimeämmältä ja hiljaisemmalta.

"Ei siellä tietysti ole kukaan sisällä", kuiskasi Ayscough. "Tulkaa nyt, lähtekäämme jo pois."

Melky ei vastannut. Hän meni alas portaita ja käveli katua vastaan olevan rautaportin viereiselle nurmikolle. Hänen oikealla puolellaan oli tiheä rautatammi- ja laakeripuupensaikko, ja kun hän meni sen ohitse, lähti sieltä liikkeelle jokin vilkas ja nopsa ja mutkitteleva eläin ja kiiti nurmikon poikki.

"Voi taivas!" huudahti Ayscough. "Sehän oli rotta Ja aivan kaniinin kokonainen!"

Melky pysähtyi, katseli rotan jälkeen ja sitten sitä paikkaa, josta se oli tullut esiin. Ja äkkiä hän lähti pensaikkoon päin ja työnsi syrjään paksut laakeripuun oksat. Samassa silmänräpäyksessä hän peräytyi salapoliisin luokse ja hänen kasvonsa kalpenivat kuuvalossa.

"Herra Ayscough!" hän huohotti. "Hiivatti sentään! Siellä on kuollut mies! Katsokaa itse!"

XXVII

TYHJÄ TALO

Ayscough oli ilmaissut jonkinlaista pidättyväisyyttä ja vastahakoisuutta toverinsa puuhia kohtaan siitä lähtien kun tämä sai hänet tulemaan sisään Molteno Lodgen takaveräjästä -- nämä hommat tuntuivat hänestä tarkoituksettomilta ja vääriltä. Mutta kuullessaan Melkyn äkillisen huudahduksen hän hyökkäsi ammatti vaistonsa yllyttämänä eteenpäin ja katsoi raosta, jonka Melky teki pensaikkoon.

"Laupias taivas!" hän sanoi. "Olette oikeassa. Toinen kiinalaisista!"

Täysikuu oli nyt korkealla pilvettömällä taivaalla ja sen valo osui suoraan keltaisille kasvoille ja keltaisessa kaulassa olevalle tummalle haavalle. Kuka mies lieneekään ollut, oli hänet tapettu voimakkaalla veitseniskulla, joka oli osunut suoraan ja erehtymättä kaulasuoneen. Ayscough osoitti suurta leveää tahraa maassa pensaitten juurella.

"Lävistetty", hän kuiskasi, "pistetty kuoliaaksi! Ja laahattu tänne -- katsokaahan tuota -- ja tuota!"

Hän kääntyi ja näytti useampia tahroja heidän takanaan hiekoitetulla polulla -- tahroja, jotka pienin välimatkoin ulottuivat melkein ovelle asti. Sitten hän veti taskustaan tulitikkulaatikon raapaisi valoa, meni lähemmäksi ja piti tulitikkua lähellä vainajan kasvoja. Melkykin, joka seisoi aivan hänen vieressään, tarkasti kuollutta.

"Epäilemättä toinen noista kiinalaisista", huomautti Ayscough tikun lepattaessa ja sammuessa. "Tai joka tapauksessa joku kiinalainen. Ja hän on ollut kuolleena jo joitakin päiviä! Tämäpä nyt on kummallista!"

"Mitä nyt on tehtävä?" kysyi Melky.

"Tämähän on murha."

Ayscough katseli ympärilleen. Häntä ihmetytti kuinka oli mahdollista, että kuollut mies saattoi maata muutamia päiviä kenenkään löytämättä tuossa puutarhassa aivan lähellä vilkasliikkeistä katua, jota myöten lakkaamatta virtaa jos jonkinlaisia ajopelejä ja kulkijoita. Mutta tutkittuaan pikaisesti ympäristöä hän käsitti asian. Rakennus sijaitsi puutarhan yhdellä syrjällä, muita kolmea reunaa varjostivat naapuritalot ja kadun puolella korkea aita, suuret puut ja tiheät pensaat. Kadun puoleinen portti oli lukossa tai säpissä; kukaan muu ei ollut tullut sisään paitsi veitsen omistaja, joka oli lyönyt tuon haavan ja tiesi murhatun makaavan laakeripuitten juurella. Vain Melkyn askelten pelästyttämä rotta oli ollut asiasta selvillä.

"Odottakaa täällä", virkkoi Ayscough. "No niin, ainakin portin sisäpuolella sitten, älkää tulko ulos, minä en halua herättää huomiota. Jossakin lähistöllä on varmasti poliisi."

Hän meni rautaristikkoiselle portille Melkyn seuratessa hänen kintereillään, löysi ja irroitti patenttisäpin ja pujahti kadulle. Parin minutin kuluttua hän palasi poliisin kanssa. Hän viittasi miestä tulemaan aidan sisäpuolelle ja lukitsi taas portin.

"Koska te tunnette tämän vahtialueen", sanoi hän rauhallisesti aivan kuin jatkaen aikaisemmin aloitettua keskustelua, "niin varmaankin tunnette myöskin ne kaksi kiinalaista herrasmiestä, jotka asuvat täällä?"

"Olen kyllä nähnyt heidät", vastasi poliisi. "Kaksi hiljaista pientä miestä -- olen nähnyt heidät usein -- tavallisesti iltaisin."

"Oletteko viime aikoina nähnyt heitä?" kysyi Ayscough.

"Niin, nyt kun johdun sitä ajattelemaan, en ole", vastasi poliisi. "En muutamiin päiviin."

"Oletteko huomannut, että talo on ollut suljettuna -- että julkisivun akkunoissa ei ollut valoja?" kysyi salapoliisi.

"Täällä ei tosiaankaan koskaan näe valoa, herra Ayscough", selitti poliisi, "akkunat ovat luukuilla varustetut. Tiedän sen, koska minulla oli tapana tarkastella talon ollessa tyhjänä."

"Tiedättekö millaiset palvelijat näillä kahdella oli?" kysyi Ayscough.

"Heillä ei ollut laisinkaan palvelijoita", vastasi poliisi. "Minusta tuntui siitä vähästä päättäen, mitä heitä näin, että he eivät käyttäneet taloa juuri mihinkään muuhun kuin nukkumiseen. Olen nähnyt heidän lähtevän aamulla kirjat ja paperit kainalossaan ja palaavan illalla samoin. Mutta palvelijoita ei täällä ole. Onko jotakin hullusti, herra Ayscough?"

Ayscough lähti pensaikkoon päin.

"Tämän verran on hullusti", hän vastasi. "Toinen heistä makaa kuolleena noiden laakeripuitten takana veitsenhaava kurkussaan. Ja varmalta näyttää kaikesta päättäen, että hän on maannut, siellä muutamia päiviä. Katsokaahan!"

Poliisi kurkisti pensaikkoon, päästi, kimeän huudahduksen ja näytti aivan hölmistyneeltä. Hän katseli tovereitaan, katseli ympärilleen puutarhassa ja osoitti äkkiä tummaa tahraa maassa.

"Tuossa on verta", hän sanoi. "Verta!"

"Verta!" huudahti Ayscough. "Tällä polulla on verta pitkin matkaa. Mies on pistetty kuoliaaksi tullessaan sisään tuosta ovesta, sitten hänen ruumiinsa on laahattu polkua pitkin ja heitetty tänne. No niin, lähtekää nyt poliisiasemalle ja kertokaa siellä, mitä olemme löytäneet Hankkikaa apua, hänet on kuljetettava ruumishuoneeseen. Ja tuokaa miehiä vartioimaan tätä taloa -- kertokaa poliisikomisarjukselle kaikki ja sanokaa että minä olen täällä. Ja vielä -- antakaa minulle tuo lamppunne."

Poliisi irroitti sähkölampun vyöstään ja ojensi sen Ayscoughille. Tämä päästi hänet ulos portilta, palasi sitten Melkyn luokse ja viittasi häntä tulemaan rakennuksen sisään.

"Katsokaamme päästäänkö jollakin tavoin tuonne sisään", hän sanoi. "Totisesti, herra Rubinstein, jokin vaisto varmaankin ohjasi teitä tulemaan tänne tänä iltana! Olemme keksineet jotakin, mutta taivas sen tietää, että en aavista, mitä se on!"

"Herra Ayscough", virkkoi Melky. "En aavistanutkaan mitään tämän tapaista -- se on ollut minulle todellinen yllätys. Mutta sen kyllä voin varsin hyvin ymmärtää, mitä se merkitsee. Se on vain yksi palanen tuosta suuresta jutusta. Murha, herra Ayscough, verinen murha! Kaikki tuon kellanpunaisen timantin vuoksi, josta lopultakin kuulimme. Voi, jos vain olisin tietänyt, että se oli koko tämän jutun pohjalla, olisin varmasti osannut tehdä terävämpiä johtopäätöksiä! Kahdeksankymmenen tuhannen punnan arvoinen timantti --"

Ayscough, joka oli käsitellyt paraatioven lukkoa, keskeytti äkkiä toverinsa mietteet.

"Ovi on auki!" hän huudahti. "Auki! Ei edes salpa ole päällä. Tulkaa mukaan!"

Melky peräytyi vähän nähdessään pimeän eteishuoneen. Puutarhassa tuntui kammottavalta kirkkaassa kuunvalossa, Mitä kaikkea saattoikaan olla sisällä mustassa äänettömässä talossa?

"Kas niin, sytyttäkää nyt tuo sähkölamppunne!" hän sanoi. "En ole vähintäkään mieltynyt tämän tapaisiin tutkimuksiin. Meillä olisi välttämättä pitänyt olla revolverit mukanamme."

Ayscough sytytti lampun ja astui edellä eteiseen. Siellä ei voinut nähdä mitään muuta kuin sellaista, mikä kuului asiaan hyvin kalustetussa talossa. Ensimmäisessä huoneessa, johon he katsoivat, oli vain kauniita huonekaluja, pehmeitä mattoja ja vanhoja tauluja. Mutta sen takana olevassa huoneessa oli selviä jälkiä siitä, että siellä oli hiljattain asuttu. Sinne oli katettu illallispöytä, jossa oli ruokaa, kylmää linnunpaistia, kieltä. Toisella lautasella oli molempia näitä leikkeleitä ja niiden päällä ristissä veitsi haarukka Lähellä sitä toisella lautasella oli taitettu leipäviipale. Kaikista näistä seikoista saattoi päättää, että illallinen oli katettu kahdelle, että vain yksi oli istuutunut sitä syömään, että hänet oli keskeytetty ihan aterian alussa -- syrjään sysätyn lautasen vieressä oli lasi puolillaan vaaleaa ranskalaista viiniä. "Näyttää aivan siltä, että toinen heistä oli ollut aterialla, sitten pakosta keskeyttänyt sen eikä enää koskaan palannut sitä jatkamaan", huomautti Ayscough. "Epäilemättä hän, joka makaa tuolla ulkona. Tarkastelkaamme toisiakin huoneita."

Mitään mainitsemisen arvoista ei ollut nähtävissä paitsi että eräässä makuuhuoneessa auki jätetyssä lipaston laatikossa näkyi paljon hopea- ja kuparirahoja, joiden joukossa siellä täällä kimmelsi kultakolikkokin. Ayscough nyökäytti merkitsevästi päätään tämän nähdessään.

"Toinen todistus kiireestä", hän virkkoi. "Joku on kiitänyt täältä niin nopeasti kuin suinkin on voinut. Näkyviin jätetyt rahat -- keskeytynyt ateria -- avonainen ovi -- kaikki selviä todistuksia. No niin, me olemme toistaiseksi nähneet tarpeeksi. Meidän miehemme saavat myöhemmin tehdä perinpohjaisen tutkimuksen. Tulkaa taas alakertaan."

Ei kumpikaan heistä tuntenut suurta halua keskustelemiseen tai otaksumien esittämiseen ja he odottivat poliisin tuloa äänettöminä lähellä porttia, kumpikin ajatellen sitä mykkää olentoa, joka makasi laakeripuitten takana. Sitten Ayscough ja poliisikomisarjus neuvottelivat kuiskailemalla, järjestivät vainajan siirtämisen ruumishuoneeseen, talon vartioinnin ja perinpohjaisen tutkimisen. Sen jälkeen Ayscough viittasi Melkyä mukanaan kadulle.

"Hauska on päästä pois tuolta ainakin toistaiseksi", hän sanoi huojentuneen näköisenä. "Minun mielestäni siellä on aivan liian paljon murhan ja salaperäisyyden, juuri itämaisen salaperäisyyden tuntua, herra Rubinstein! Mutta erään asian me voimme suorittaa nyt heti. Ettekö sanonut näiden molempain olevan lääketieteen ylioppilaita yliopistokolleegion sairaalassa?"

"Niin herra Penniket selitti", vastasi Melky. "Hiivatti sentään! En ole koskaan kuullut heistä, ennen kuin vasta tänään iltapäivällä!"

"Todennäköisesti saatte ennen pitkää kuulla heistä aika paljon", huomautti Ayscough. "Ajakaamme nyt Gower-kadulle, Luullakseni joku siellä voi kertoa heistä jotakin."

Hän käveli St. John's Wood -kadun varrella olevalle ajuriasemalle, jossa hän työnsi Melkyn vuokra-ajurin rattaille ja käski ajaa täyttä vauhtia yliopistokolleegion sairaalaan. Sen käskyn täyttäminen ei vienyt pitkää aikaa, mutta heidän perille saavuttuaan ei suinkaan ollut helppoa löytää sellaista henkilöä, joka olisi voinut antaa Ayscoughin haluamat tiedot. Vihdoin, heidän odotettuaan jonkin aikaa vastaanottohuoneessa, tuli sisään muuan nuori sairaalan lääkäri ja katsoi heihin kysyvästi.

"Mitä te haluatte tietää näistä kahdesta kiinalaisesta ylioppilaasta?" hän kysyi vähän kärsimättömästi vilkaisten Ayscoughin nimikorttiin. "Onko jotakin hullusti?"

"Tahtoisin tietää monta seikkaa", vastasi Ayscough. "Ainakin myöhemmin, joskaan ei tällä hetkellä. Tunnette ne molemmat miehet, joita tarkoitan -- Chang Lin ja Chen Lin -- he ovat luullakseni veljeksiä?"

"Tunnen heidät. He ovat viime joulusta lähtien opiskelleet täällä", vastasi nuori lääkäri. "Asianlaita on niin, että he eivät ole veljiä, vaikka ovatkin hyvin toistensa näköisiä ja vaikka molemmilla onkin sama sukunimi -- jos Li on mikään sukunimi. He ovat ystävyksiä, eivät veljeksiä, niin he ovat itse selittäneet meille."

"Milloin näitte heidät viimeksi?" kysyi Ayscough.

"Nyt kun asiaa ajattelen, muistan siitä olevan jo muutamia päiviä", vastasi lääkäri. "Huomautin siitä tänään, sillä kaipasin heitä eräällä luennolla."

"Sanoitte heidän olleen toistensa näköisiä", huomautti salapoliisi. "Luullakseni voitte kuitenkin erottaa toisen toisesta?"

"Tietysti. Mutta mitä tämä oikein merkitsee? Näen, että olette salapoliisi. Ovatko he jossakin hädässä?"

"Tämän asian laita on niin", vastasi Ayscough, "että toinen heistä makaa kuolleena ruumishuoneessa. Olisin teille hyvin kiitollinen, jos tulisitte meidän kanssamme ajurilla toteamaan kumpi heistä on kysymyksessä. Tämä on nimittäin murhajuttu!"

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua Ayscough astui nuoren sairaalalääkärin edellä synkkään ja hiljaiseen huoneeseen ja nosti verhon keltaisilta kasvoilta.

"Kumpi heistä on tämä?" hän kysyi.

Lääkäri säpsähti nähdessään haavan vainajan kurkussa.

"Tämä on Chen", vastasi hän.

XXVIII

VIIDENSADAN PUNNAN SETELI

Ayscough peitti taas vainajan kasvot ja viittasi tohtoria tulemaan ulompana olevaan huoneeseen, jossa Melky Rubinstein odotti heidän paluutaan miettien yhä vakavasti illan tapauksia.

"Tuolla siis on Chen Li", sanoi Ayscough viitaten peukalollaan ruumishuoneeseen päin. "Oletteko varma siitä?"

"Hän on epäilemättä Chen Li", vakuutti lääkäri. "Tunnen hänet hyvin."

"Nuorempiko heistä kahdesta?" kysyi Ayscough.

Lääkäri pudisti päätänsä.

"Sitä en voi väittää", hän vastasi. "Vaikeaa olisi sanoa kumpi kahdesta suunnilleen yhdenikäisestä kiinalaisesta on vanhempi. Mutta tuo on Chen. Hän ja Chang Li ovat hyvin toistensa näköiset, mutta Chen oli vähän pienempi ja lyhyempi."

"Mitä tiedätte heistä?" kysyi Ayscough.

"Voitteko sanoa, mitä sairaalassanne heistä tiedetään?"

"Hyvin vähän", vastasi lääkäri. "Meillä on siellä muutamia ulkomaalaisia opiskelijoita ja nämä tulivat noin viime joulun aikoina, ehkäpä uuden vuoden tienoilla. En tiedä heistä mitään muuta kuin että ne olivat samanlaisia kuin useimmat itämaalaiset -- hyvin tyyniä, vaatimattomia ja hyväluontoisia miehiä, hyvin uutteria opinnoissaan ja töissään, tuottamatta koskaan minkäänlaista vaivaa, ja hyvin täsmällisiä velvollisuuksiensa suorittamisessa."

"Ja sanotte, ettei heitä siis ole muutamiin päiviin nähty sairaalassa?" jatkoi Ayscough. "Voitteko nyt mainita minulle -- se olisi hyvin tärkeää -- täsmälleen, niistä päivästä alkaen he ovat olleet poissa?"

Sairaalalääkäri tuumi hetkisen. Sitten hän äkkiä veti povitaskustaan pienen muistikirjan.

"Ehkäpä voin", hän vastasi käännellen sen lehtiä. "Kyllä -- heidän olisi kumpaisenkin pitänyt olla eräällä minun luennollani kahdentenakymmenentenä päivänä, kello kymmenen kolmekymmentäviisi. He eivät saapuneet. Sen koommin en ole heitä nähnyt -- olenpa aivan vakuutettu siitä, että he eivät ole sen koommin siellä olleet."

"Kahdentenakymmenentenä?" huomautti Ayscough. Hän vilkaisi Melkyyn, joka seurasi keskustelua suurella mielenkiinnolla. "Katsotaanpa -- ukko Moltenius sai loppunsa kahdeksannentoista iltapuolella. Parslett myrkytettiin yhdeksäntenätoista yöllä. Hm!"

"Ja Parslett löydettiin noin puolitiessä kiinalaisten talon ja oman asumuksensa välillä, herra Ayscough, älkää unohtako sitä", kuiskasi Melky. "Minä en unohda -- älkää vain tehkö mitään erehdystä?"

"Ette tiedä näistä kahdesta mitään muuta, jota voisitte kertoa?" kysyi salapoliisi nyökäyttäen rauhoittavasti päätään Melkylle ja kääntyen sitten lääkärin puoleen. "Jotakin pikku seikkaa? Ei tiedä kuinka paljon hyötyä mistäkin seikasta on."

"En tiedä mitään", vastasi lääkäri, joka oli ilmeisestikin hyvin ihmeissään siitä, mitä oli nähnyt ja kuullut. "Nuo itämaalaisethan ovat hyvin umpimielisiä. En voi muistaa mitään."

"Ettekö voi mainita ketään heidän ystäväänsä tai tuttavaansa?" kysyi Ayscough. "Luullakseni heillä oli joku noiden opiskelijain joukossa?"

"En nähnyt heitä koskaan kenenkään seurassa mainittavammin -- paitsi erään nuoren japanilaisen, joka kuunteli joitakin samoja luentoja heidän kanssaan", vastasi lääkäri. "Olen nähnyt heidän puhelevan yhdessä Gower-kadulla."

"Mikä hänen nimensä on?" kysyi Ayscough vetäen taskustaan muistikirjan.

"Herra Mori Yada", vastasi lääkäri heti. "Hän asuu Gower-kadun varrella -- talon numeroa en tarkemmin tiedä Niin, tuolla tavoin hänen nimensä kirjoitetaan. Hän on minun tietääkseni ainoa mies, joka näytti tunteneen nuo kiinalaiset."

"Oletteko nähnyt häntä hiljattain?" kysyi Ayscough.

"Kyllä, säännöllisesti, vieläpä tänäänkin", vastasi lääkäri. Hän odotti ilmeisesti jonkin aikaa vielä uusia kysymyksiä. Kun ei niitä enää kuulunut, hän virkkoi: "Chang Li on varmaankin kadoksissa?"

"Se talo, jossa nämä molemmat asuivat, on tyhjä", vastasi Ayscough.

"Nyt lisään vielä jotakin", sanoi lääkäri. "Omasta kokemuksestani tiedän, että Tottenham Court -tien varrella on teehuone -- jonkinlainen yksityisluontoinen paikka -- Pilmansayn teehuone, jossa nuo molemmat usein kävivät. Lieneekö siitä teille mitään hyötyä?"

"Kaikki pikkutiedot ovat hyödyksi", vastasi Ayscough merkiten osoitteen muistikirjaansa. "Nyt käsken tuon vuokra-ajurin viedä teidät takaisin sairaalaan. Tulen sinne käymään huomisaamuna ja haluaisin silloin tavata myöskin tuon nuoren japanilaisen herran. Tämä on nähkääs murhajuttu ja sen taakse kätkeytyy jotakin muuta myös."

"Epäilette, että Chang Li on syyllinen?" sanoi lääkäri heidän mennessään ajurin luokse.

"En voi toistaiseksi väittää sitä", vastasi Ayscough jurosti. "Enhän tiedä vaikka myöskin Chang Li olisi murhattu. Mutta siitä minulla on jokseenkin selvä käsitys, miksi Chen Li menetti henkensä!"

Lääkärin poistuttua Ayscough palasi Melkyn luokse.

"Tulkaa takaisin Molteno Lodgeen", hän sanoi. "Siellä toimitetaan par'aikaa tarkastusta. Menkäämme katsomaan ovatko he saaneet selville mitään tärkeää."

Talo, joka oli ollut ihan kuollut ja autio Melkyn ja salapoliisin käydessä siellä aikaisemmin illalla, oli heidän nyt palatessaan täynnä toimeliaisuutta ja virkeyttä. Yksi poliisi vartioi pääportilla, toinen pihaovella. Itse talossa oli lukittujen ovien ja suljettujen akkunaluukkujen ja verhojen takana jokainen huone valaistu, ja teräväsilmäiset miehet kääntelivät joka paikan ylös alaisin. Eräs seikka tässä tutkinnossa pisti heti vastatulleitten silmiin: se kohta maassa, jossa Melky oli löytänyt vainajan, oli huolellisesti ympäröity nuoralla. Ayscough viittasi kädellään merkitsevästi siihen suuntaan.

"Hyvä on ", hän virkkoi. "Tuo osoittaa, että he ovat löytäneet askelten jälkiä. Siitä saattaa olla hyötyä. Menkäämme kuulemaan, mitä muuta he ovat saaneet selville."

Näiden tutkimusten johtaja seisoi ruokasalissa, kun Ayscough ja Melky astuivat sisään. Hän viittasi heitä tulemaan luokseen ja sulki oven.

"Olemme tehneet pari kolme löytöä", hän sanoi vilkaisten Ayscoughiin. "Ensiksikin, sen pensaikon ympärillä, jossa mies makasi, oli jokseenkin harvinaisia jalanjälkiä, jonka vuoksi käskin ympäröidä sen huolellisesti nuoralla. Päivänvalossa tarkastelemme sitä lähemmin. Hyvin pieniä jälkiä nähkääs, paremminkin naisen kuin miehen jalan jättämiä."

Ayscoughin terävät silmät kääntyivät tulisijaan päin. Ristikon vieressä oli pari kolme paria tohveleita, joita hän osoitti. "Näillä kiinalaisilla on minun ymmärtääkseni hyvin pienet jalat", hän sanoi. "Jäljet ovat varmaankin heidän. No niin, mitä muuta?"

Puhuteltu veti takkinsa taskusta pienen paketin ja rupesi availemaan sitä tilapäisestä käärepaperista. "Ehkä herra Rubinstein tuntee tämän. Me löysimme sen eräästä yläkerran makuuhuoneen uunista puoleksi palaneena."

Hän näytti pientä tukevatekoista pahvilaatikkoa, kooltaan noin kolme tuumaa eri suuntiin. Se oli kääritty paksuun, kiiltäväpintaiseen, tummanharmaaseen paperiin, johon oli painettu muutamia sanoja syvillä kultakirjaimilla. Laatikko oli jokseenkin hiiltynyt ja vain osia kannessa olevista sanoista oli säilynyt pilaantumattomina -- mutta ei ollut vaikea saada selvää mitä nuo sanat olivat olleet:

....ENIUS, ... JA JALOKIVIKAUPPIAS, ...ED-KATU.

"Se on herra Multenius-vainajan laatikoita", vakuutti Melky heti. "Daniel Multenius, panttilainaaja ja jalokivikauppias, Praed-katu -- niin se kuuluu kokonaisuudessaan. Sanotteko löytäneenne sen uunista, herra? Ja -- mitä hän lienee ottanut siitä, ennenkuin heitti laatikon pois, herra, Ayscough -- kuka hän nyt sitten lieneekin ollut?"

"Tuon siunatun kellanpunaisen timantin tietysti", sanoi Ayscough. "Se on selväkin! No niin, mitä muuta vielä?"

Tarkastuksen suorittaja kääri jalokivikauppiaan laatikon huolellisesti paperiin ja pani taskuunsa. Sitten hän loi merkitsevän silmäyksen salapoliisitoveriinsa, työnsi pari sormea liivintaskuunsa ja veti esiin rypistyneen paperipalan.

"No niin", hän vastasi, "tämän löysimme juuri tuolta. Lattialta, tämän pöydän päästä."